Kuin varjot talvisella taivaalla – luku 10

Jotkut tappiot ovat riemukkaampia kuin voitot.

– Michel de Montaigne

Jälleen kerran Severus tunsi tulevaisuuden suuntaavan hänen hallintansa ulottumattomiin.

Oli kulunut lähes kaksi viikkoa siitä, kun hän oli viimeksi tavannut neiti Grangerin, eikä hän ollut saanut aloitettua työskentelyään vastarintaliikkeessä yhtään sen enempää kuin ennen heidän tapaamistaankaan. Oletettavasti hänellä oli nyt keinot kirjoittaa, tehdä muistiinpanoja ja lukea niitä yrittäessään pilata Voldemortin ja hänen joukkojensa suunnitelmat, jopa ennen kuin he itse tiesivät mitä aikoivat tehdä. Hän kyllä muisti miten se tehtiin, voi kyllä – sama järjestelmällinen mieli oli palvellut häntä hyvin niin taikajuomien opettajana, kuin numerologian parissakin. Vuosien työ liemien tutkimisen ja kehittelemisen parissa oli entisestään parantanut tuota suunnitelmallisuutta, joten vaatisi vain yksinkertaista hienosäätöä ja vähän harjoitusta palauttaa takaisin hänen entinen loistonsa. Ei, ongelma juontui hänen kertakaikkisesta vastahakoisuudestaan joutua tekemisiin vanhojen muistojensa kanssa…

…takkatulen loimu pergamentilla, sulkakynän rapina sen liitäessä halki neitseellisen alueen, tahraten sen ikiajoiksi tuhon välikappaleeksi…

Nuo yöt olivat mennyttä, mutta muistot seurasivat häntä yhä myrkyllisinä ja syövyttävinä. Mahdollisuus muuttaa suosikkikirjansa luettavaan muotoon, ja niiden ahmiminen aivan kuin hän olisi ollut nääntymäisillään, oli hänen pääasiallisin ajanvietteensä. Toiminta, joka salli hänen lykätä vääjäämätöntä vielä hiukan pidempään.

Kirjat – kuin vanhat ystävät. Ainoat ystävät joita hän itseasiassa oli koskaan kaivannut. Oli hänellä tietysti ollut joitakin tupatovereita, luihuisia ja myöhemmin kuolonsyöjiä, mutta he olivat aina vain pelkkiä liittolaisia, se oli selvää. Sen sijaan kirjat olivat olleet aina hänen rinnallaan, lukuunottamatta tuota lyhyttä jaksoa kuusi viikkoa sitten. Severus oli pateettisen tyytyväinen siitä, että neiti Granger oli poistunut ennen kuin hän oli jälleen kerran saanut upota Poeen. Helpotuksen aallot olivat pyyhkineet hänen ylitseen, kun hänen sormensa olivat löytäneet kohollaan olevan pistekirjoituksen sivuilta, ja taianomaisesti muuntunut teksti oli säilynyt sisällöltään täsmälleen alkuperäisenä. Mutta kun päällimmäinen huojennus oli hälvennyt, hän oli tuntenut itsensä entistäkin enemmän petetyksi. Hän pysyi kyllä lukemaan, mutta lukemisen entinen vaivattomuus oli poissa. Hänen oma vajavaisuutensa patosi proosan soljuvan etenemisen. Aivan kuin hän olisi lähtenyt kotoa ja palannut takaisin löytääkseen talonsa turhauttavalla tavalla uudelleen järjesteltynä. Suunnistaminen oli vaikeaa ja se vääristi asioita. Hän hyppi yli rivien, luki sanoja väärin ja keskittyminen oli uuvuttavaa.

Severus tunsi olonsa myös hyvin kummalliseksi. Aivan kuin hänen kätensä eivät enää olisi kuuluneet hänelle, koska hänen silmänsä eivät enää ohjanneet niitä. Ne haparoivat ja tunnustelivat, koskettelivat ja etsivät yrittäen oppia uudelleen miten tuntea, jotta ne voisivat korvata hänen menetyn näkökykynsä. Hänen sormenpäänsä olivat muuttumassa päivä päivältä herkemmiksi, joten kaikki mihin hän koski valjasti hänen kätensä aistilliseen tanssiin hänen yrittäessään selvittää sen asian tai esineen muotoa ja tarkoitusta. Se oli hyvin  kiusallista. Hän tunsi menettäneensä jäsentensä hallinnan, niin kuin ne olisivat toimineet oman mielensä mukaan.

Hän edistyi hitaasti, mutta hallinnan menettämisen aiheuttama turhautuminen oli valtava, ja hän vihasi tuota tunnetta. Kyllä, hän pystyi lukemaan, mutta hän ei voinut kävellä minnekään ilman apua, hän ei voinut kirjoittaa eikä suojautua siltä mitä hän ei voinut nähdä. Hän pystyi kuulemaan kuiskattuja loitsuja ja pehmeitä askelia, mutta mikään ei ollut estämässä, jos joku halusi hyökätä hänen kimppuunsa tai kostaa hänelle. Häntä raivostutti myöntää sitä, mutta hän kaipasi myös ihmiskosketusta. Hän tiesi, että hänen ylpeytensä ei ikinä sallisi hänen lähestyä yhtäkään ihmistä sosiaalisissa tarkoituksissa. Hän oli viimeksi ollut kosketuksissa neiti Grangerin kanssa, mutta hän oli aivan varma, että tämä ei tulisi koskaan palaamaan vapaaehtoisesti hänen luokseen. Oli hyvin itsekästä edes haluta hänen, tai kenenkään, tuovan helpotusta hänen yksinäisyyteensä. Ja samalla hän tiesi, että torjuisi hyvin epämiellyttävällä tavalla kaiken häneen mahdollisesti suunnatun ystävällisyyden.

Severus painoi päänsä käsiinsä ja tunsi olonsa lopen uupuneeksi, niin kuin ei koskaan enää jaksaisi nostaa päätään. Hän oli väsynyt taistelemaan unohtaakseen ja hyvittääkseen, väsynyt pettymyksiin ja muistoihin, jotka kaikuivat hänen päänsä sisällä. Oli naurettavaa olla niin riivattuna asioista, joita hän ei voinut muuttaa, mutta olisi myös ollut typerää lakata yrittämästä menneisyytensä demonien pois manaamista…

Sulkakynä, jonka hän oli taikonut vastaanottamaan sanelua, lepäsi pitkän pergamenttirullan päällä ja odotti sanoja joita kirjoittaa. Se oli ollut valmiina pitkään, sillä aikaa kun synkät ajatukset olivat jahdanneet toisiaan hänen päänsä sisällä vastenmielisinä ja viettelevinä kuiskutellen pehmeästi hänelle niistä helpommista vaihtoehdoista, joita hän voisi valita sen vaikean tien sijaan, jolle oli itsensä asettanut. Salakavalia ja juonikkaita ajatuksia, jotka jäytivät hänen ydintään ja imivät tyhjiin hänen sieluaan. Syvältä hänen kurkustaan pääsi epätoivoinen korahdus. Voittaaksesi, taistele, hän ajatteli ja veti syvään henkeä. Hän oli miettinyt ankarasti mitä yrittäisi ensin, mutta lopulta, hän tiesi täsmälleen mitä halusi kaikkein eniten.

”Vastaanota sanelu”, hän sanoi ja kuuli sulkakynän suhahtavan pystyasentoon, valmiina kirjaamaan hänen sanansa.

Rauhallisesti, rauhallisesti. Tee mitä pitää tehdä. ”Yhtälössä riimu Inguz on yhtä kuin lääketieteellinen kehitys, muunnettuna riimulla Isa ja ajan kuvaajalla V. V on yhtä kuin viisi vuotta…”

Se oli helppoa, liian helppoa. Ennakoivat laskelmat saivat niin helposti muodon hänen mielessään ja soljuivat hänen huultensa välistä aivan kuin mitään viidentoista vuoden taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Aivan kuin hän olisi syntynyt tätä varten – hänelle valkeni vähitellen, että hän yhä muisti, ja kaikesta vastustuksestaan huolimatta oli yhä kuin vimmattuna, kun hän alkoi muistaa riimuja ja niihin liittyviä teorioita. Numerot ja niiden merkitykset vyöryivät hänen aivoissaan, anelivat tulla käytetyiksi, kertoivat miten hänen tulisi ottaa mikäkin tekijä huomioon.

Kun hänen sanansa lähestyivät loppuaan, hän oli ällistynyt huomatessaan, että oli kartoittanut pohjimmaisen ongelman: saada temperoitua ennalta arvaamaton riimu, joka tekisi suojautumisen mahdottomaksi ja toisi mukanaan uusia muunnelmia ongelmasta. Hän ei tiennyt mitä olisi tuntenut asiaa kohtaan, ja niinpä hän päätti, ettei halunnut tuntea yhtään mitään. Hän huomasi ettei pystynyt pitämään numeroita mielessään riittävän pitkään, ja että hänen täytyisi käydä ne uudestaan läpi ennen kuin voisi jatkaa eteenpäin. Hän kaivoi taikasauvansa esiin kaapunsa taskusta. Loitsu muodostui hänen huulillaan lähes automaattisesti, ja kun se kosketti pergamenttia, hän kuuli sen muuttuvan, mutta ottaessaan pergamentin käsiinsä, se ei tuntunut yhtään erilaiselta kuin hänen aloittaessaan. Tämä oli huolestuttavaa.

Hänen kätensä ojentautuivat kuin itsestään ja hyväilivät pehmeästi muistiinpanoja hänen edessään. Hän tunsi paperille ilmestyneen rakeisuuden ja etsi ensimmäisiä kohokuvioita ja… koloja? hän ajatteli. Tässä on jokin virhe. Hän aloitti alusta löytääkseen tuttuja sanoja. Ääneen hän sanoi, ”lopeta sanelu”, kuuli sulkakynän asettuvan pöydälle ja etsi sormenpäillään sanan ”yhtälössä” paperin vasemmasta yläkulmasta. Tyytyväisenä Severus juoksutti sormiaan pitkin löytämäänsä riviä ja törmäsi ongelmaan – sanojen ”Yhtälössä riimun…” jälkeen hän tunsi ainoastaan outoja kiemuroita ja sitten sanat ”on yhtä kuin lääketieteellinen kehitys, muunnettuna riimulla…” ja taas toinen hämmentävä kiemuravyyhti pergamentilla. Vajoamisen tunne kouraisi hänen vatsaansa, ja hän koki vastustamatonta tarvetta huutaa raivosta joka kerta, kun hänen sormensa törmäsi tuollaiseen selittämättömään koukeroon. Hän nousi ylös tuolilta, harppoi seinän luo ja pamautti sitä nyrkillään niin lujaa kuin pystyi.

Olipa typerästi tehty, Severus hän moitti itseään – kipu hänen murtuneessa kädessään vain lietsoi lisää hänen vihaansa. Hän keinutti rannettaan toisella kädellään ja istui lattialle pakottaen itsensä keskittymään kivun sijasta itse ongelmaan.

Riimuja oli mahdotonta koodata – pistekirjoituksessa ei ollut merkkejä niille, joten loitsu pystyi ainoastaan muuttamaan ne kohokuviksi muun tekstin keskelle. Ajattele, Severus. Mitä hän voisi tehdä korjatakseen tilanteen? Riimuille ei ollut olemassa kirjaimia, eivätkä ne olleet matemaattisia symboleja, vaan todellisia voimia, jotka mahdollistivat yhtälöiden laatimisen. Tässä oli ero jästien matematiikan ja numerologian välillä. Matematiikassa ei ollut taikuutta, vaan kaikki piti itse ratkaista. Numerologiassa sen sijaan, riimujen taikavoima itsessään sai yhtälöt muuntumaan, eikä hän tiennyt tapaa miten olisi voinut korvata ne. Hän ei voinut edes tavata niitä kirjain kirjaimelta niin että olisi voinut lukea ne jälkeenpäin, sillä voima oli riimussa, ei riimun nimessä. Kirotun kirotun KIROTTUA!

Hänen rystysissään säkenöivä kipu alkoi läpäistä hänen ajatuksensa, ja hän tiesi että hänen pitäisi mennä Poppyn luo ennemmin tai myöhemmin. Hän toivoi ettei olisi toteuttanut tunteenpurkaustaan niin voimakkaasti. Turhautumisen alla piili helpottuneisuus. Hän oli järjettömän iloinen siitä, ettei hänen tarvitsisikaan suorittaa tehtävää, johon hänet oli määrätty. Vanhat muistot eivät siis kalvaisi häntä enää. Hän tunsi vapautuneensa vaatimuksista, ja vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä siitä, hän oli tyytyväinen saadessaan tekosyyn sen välttämiseen. Mutta tietoisuus siitä, että hänen pöydällään oli pala pergamenttia, joka kätki itseensä mahdollisen tuhon siemenen, raastoi häntä niin, että hän tunsi olonsa sairaaksi. Muistot, joita hän yritti niin kovasti paeta, olivat kaikki mitä hänellä enää oli jäljellä. Paluu sen pariin, mitä häneltä vaadittiin, tuntui ajavan häntä hulluuteen.

Severuksesta tuntui kuin jokin puoliksi unohtunut säkeenpätkä olisi vainonnut häntä, aivan niin kuin hän olisi ollut muistamaisillaan jotain. Ei ollut ollenkaan epätavallista, että hän muisti sanatarkasti jälkeenpäin jotain mitä oli lukenut, ja hän yrittä tarrata siihen saadakseen jotain muuta ajateltavaa, kun lapsellinen itsetuhoisuutensa. Se oli Coleridgea… sen hän tiesi, mutta miten se menikään?

Kipu alkoi jo hämärtää hänen tietoisuuttaan, ja hän yritti keskittyä johonkin muuhun, johonkin, mikä ei olisi tuskallista tai tunteita herättävää. Mikä runo se olikaan, hän ihmetteli itsekseen, ennen kuin veti sauvansa esiin vahingoittumattomalla kädellään ja sanoi, ”Tulejo Coleridge.” Kirja melkein lensi hänen ohitseen, ja hän pudotti kiireesti sauvansa ottaakseen sen kiinni, mutta töytäisi murtunutta kättään vahingossa siinä samalla. Ei, hän ajatteli, henki ylittää ruumiin… voin murehtia tuota myöhemmin.

Oli naurettavan helppoa löytää oikea kohta. Ote joka hänellä oli mielessä, löytyi nimellä Muinaisen merenkävijän kuura. Jättäen kipunsa täysin huomiotta, hän käytti yli puoli tuntia löytääkseen mitä oli etsimässä. Ja kun hän sen löysi, tunsi hän olonsa paljon huonommaksi kuin aikaisemmin.

”Niin kuin hän yksinäisellä tiellä,

kulkien pelkojen ja kauhujen keskellä,

kerran selkänsä kääntäneenä, kulkee edelleen,

eikä päätään enää käännä,

koska tuntee tuon hurjan vihollisen

ja päättää näin vaelluksen.”

Kipu levisi ylös hänen käsivarttaan pitkin, ja Severus tunsi musertuvansa tuon aiheuttamansa rangaistuksen alle. Hän vihasi itseään tämän pateettisen itsesäälin puuskan johdosta. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään. Mikään maailmassa ei voisi vetää häntä pois hänen viheliäisistä ajatuksistaan, ja enemmän kuin mitään muuta, hän halusi unohtaa, paeta, jättää pölynä taakseen epäonnistuneet päämääränsä ja kieroutuneen menneisyytensä. Mutta siitä huolimatta hän tiesi niiden seuraavan.

Hän istui siinä pitkän aikaa, ennen kuin kutsui matami Pomfreyn.

*

Vain viisi minuuttia joulutanssiaisten alkamisen jälkeen Hermione päätti, että tanssiminen oli typerää ajanvietettä. Tämä oivallus tuli sen jälkeen, kun Ron oli napannut häntä muina miehinä ranteesta ja pyörittänyt häntä ympäri tanssilattiaa huimaavalla nopeudella, vain kompuroidakseen niin pahasti, että he molemmat olivat päätyä booliin, joka sitä paitsi taisi olla terästettyä. Ron ei todellakaan tarvitse yhtään enempää alkoholia, hän ajatteli happamasti irtautuessaan pojan otteesta. Hän yritti siistiä kampaustaan samalla kun antoi katseensa kiertää ympäri tanssisalia. Viski oli tainnut virrata vapautuneesti Rohkelikkopoikien makuusalissa, sillä sekä Harry että Neville näyttivät huonovointisilta, heidän seuralaistensa suureksi harmiksi. Seamuksella oli joukon paras viinapää, mutta hyvin ei näyttänyt menevän sielläkään suunnassa. Susan Bones, hänen deittinsä Puuskupuhista, yritti raivoissaan raahata poikaa kauemmas Padma Patilista, jolla Seamuksen kiinnostuksen perusteella näytti olevan lumoava ja yksityiskohtaista tarkastelua vaativa miniatyyrikaupunki jossakin rinnuksissaan. Ainoa seitsemäsluokkalainen Rohkelikkopoika, joka näytti osanneen hillitä itseään iloliemen kanssa, oli Dean Thomas, mutta se ei ollut mitenkään yllättävää ottaen huomioon, että hänen seuralaisenaan oli Ginny, ja olisi ollut todella typerää suututtaa hänet. Hän ei ollut huispausjoukkueen lyöjä turhan takia.

Hermione huokaisi äänekkäästi katsellessaan alas Roniin päin, joka oli juuri kaatunut kumoon lattialle, ja toivoi olevansa pelottavampi mitä oikeasti oli. Pelkkä lukutoukka, hän ajatteli katkerasti ennen kuin kumartui ja ojensi auttavan kätensä Ronille.

”Tule”, hän murahti, ”mennään kävelylle.”

Ron ripustautui hänen olkapäilleen, nosti päätään ja julisti, ”Ja senhän tietää mihin se johtaa!” Hermione lehahti kirkkaanpunaiseksi kun naurunremakka kajahti hänen ympärillään. Hän riuhtaisi Ronia eteenpäin kovakouraisemmin mitä olisi ollut tarpeen ja toivoi, että kylmä yöilma selvittäisi pojan päätä edes vähäsen.

Lumi oli mudostanut kinoksia muutaman päivän ajan, ja sitä oli maassa vähintään nilkkoihin asti. Polut ruusutarhassa olivat sen sijaan kuivat ja kukkien ympäröimät. Kylmä ilma tuntui hyvältä vasten hänen kuumottavia kasvojaan, ja hän veti syvään henkeä rauhoittuakseen ennen kuin puhuisi Ronin kanssa. Ron virnisteli kuin kurpitsalyhty, mutta hänellä vain oli enemmän hampaita.

”Voitko jo paremmin, Ron?” hän kysyi vaikkei edes välittänyt tietää. Hän ei kuitenkaan halunnut Ronin pilaavan hänen juhla-asuaan, joten jos poika meinasi oksentaa, hän saisi tehdä sen ilman että Hermione joutuisi kärsimään siitä. Ron kikatti kuin tyttö.

”Paremmin kuin koskaan, Her-mmio-nne”, hän sopersi ja rohahti vasten kivistä kaidetta pelästyttäen sen läheisyydessä kujerrelleet pikkulinnut. Hermione puhisi kiukusta. Ei ollut ollut Viktorin vika, että hänen englantinsa oli ollut vähemmän täydellistä. Hän oli kuitenkin bulgarialainen. Hän kurtisti Ronille kulmiaan, mutta poika näytti tuijottavan kaukaisuuteen. Hän nojasi melkein kaksinkerroin kaiteeseen, leuka vasten kylmää kiveä ja kädet huojuen kaiteen yli.

”Tarkoitin, oksettaako sinua?” Hermione tiuskaisi ja päätti ohittaa hänen Viktoria koskeneen vinoilunsa.

”Oksettaako,” Ron toisti. ”Okset-taakotaakotaako…” Hän nauroi kun sammaltavat sanat sekoittuivat toisiinsa, ja Hermione heitti anovan katseen kohti taivasta. Miksi minä? hän ajatteli ja tunsi olevansa pelkkä liikaa käytetty latteus.

Hän päätti käyttää toista taktiikkaa. ”Pystytkö seisomaan?” hän tiedusteli. Jos hän voi seisoa, Hermione järkeili, hän pystyy kävelemään takaisin torniin. Mutta Ronilla oli jotain aivan muuta mielessään.

Yllättävän sulavalla liikkeellä, ollakseen niinkin juopunut, hän suoristautui, käännähti vasten Hermionea ja laittoi kätensä hänen olkapäilleen. Hän veti tyttöä lähemmäs ja sai Hermionen haukkomaan henkeään närkästyksestä. ”Ron!” hän sanoi vasten pojan olkapäätä, kun tämä alkoi hyväillä hänen hiuksiaan.

”Anteeksi ’Mione, näytät vain niin kauniilta tänään”, hän sanoi ja kietoi kätensä tiukemmin tytön ympärille. Hermionen sydän hakkasi kuin mielipuoli – hän horjui pelon, suuttumuksen ja sympatian välillä, ja järkyttyi tajutessaan, että olisi valmis tekemään melkein mitä tahansa, koska Ron oli hänen ystävänsä.

Hän oli kauhuissaan tästä oivalluksesta, eikä siis estellyt millään lailla, kun Ron taivutti päätän ja suuteli hänen poskeaan hyvin hellästi.

”Anteeksi”, hän sanoi uudelleen, ”Tiedän että et halua minua.” Hermionen suu oli rutikuiva ja hänen sydämensä kouristeli tuskallisesti kuullessaan surumielisen alistuneisuuden kuultavan Ronin äänessä. Hän tajusi pojan yhä taistelevan häntä kohtaan vaalimiensa tunteiden kanssa, eikä hän tiennyt mitä olisi voinut asialle tehdä. Hän tunsi valtavaa tarvetta pyyhkiä pois tuon epätoivoisen sävyn, joka väritti pojan ääntä, ja niinpä hän katsoi Ronia silmiin.

Poika suuteli häntä.

Hän ei tiennyt mitä tehdä. Suureksi yllätyksekseen suudelmaan ei liittynyt sitä outoa, kömpelöä kiusaantuneisuutta, mitä hän oli tuntenut suudellessaan Harryn kanssa, mutta ei ollut myöskään kipinöintiä tai sitä kuohuvaa poreilua, jota suuteleminen Viktorin kanssa oli aiheuttanut. Oli vain outo poissaolevuuden tunne. Hän oli pelkkä tarkkailija, joka olisi voinut luetella kaiken tapahtuneen kuin ulkopuolinen, joka näki, miten Ron käytti hänen kehoaan omiin tarkoitusperiinsä. Vaikka ei asianlaita ihan niinkään ollut – Ronin huulet liikkuivat vasten hänen omiaan pehmeinä ja sallivina. Hän maistui vahvasti alkoholilta, mutta hänestä ei välittynyt vaatimusta, että Hermionen pitäisi mennä pidemmälle. Hänen kätensä vain roikkuivat kevyesti tytön selkää vasten, mutta eivät yrittäneet vetää häntä lähemmäs. Hermionesta tuntui kamalalta. Hän ei halunnut torjua Ronia, muttei voinut jatkaakaan. Ronin katsoessa häneen ilme synkkänä ja sulkeutuneena, hän tunsi taas kerran sen saman raastavan tunteen rinnassaan.

Hänen yllätyksekseen Ron hymyili.

”Kiitos”, poika sanoi ennen kuin hänen silmänsä muljahtivat ja hän lyyhistyi Hermionen käsivarsille sammuneena.

Hermione horjahteli hänen painonsa alla, ennen kuin sai tasapainonsa takaisin, ja laski hänet sitten maahan. Yhä hengästyneenä hän otti askeleen taaksepäin ja mittaili autuaan tiedotonta Ronia katseellaan.

”Voi helvetti”, hän sanoi tunteella.

*

Hermione katseli Ronin velttoja ja kalpeita kasvoja tämän leijuessa tiedottomana hänen vierellään kohti sairaalasiipeä. Kivan näköiset kasvot, mutta aivan liian huono viinapää, Hermione päätti. Muistaisiko hän aamulla edes suudelleensa Hermionea? Olisiko hän nolostunut, vai mikä vielä pahempaa, haluaisi jotain enemmän? Oliko hän ottanut sen väärällä tavalla? Hermionen huulet ohenivat turhautuneeksi viivaksi heidän saapuessaan sairaalasiiven ovelle – mitä tahansa tapahtuihin, hän ei missään nimessä antaisi Ronille mitään lääkitystä krapulaan. Oma vikansa, Hermione ajatteli koputtaessaan oveen.

Uupuneen näköinen matami Pomfrey avasi oven, mutta alkoi välittömästi huolehtia Ronin voinnista. Vilkaistuaan ensin nopeasti olkansa yli, hän katsoi takaisin Hermioneen ja lausui, ”Koska hän ei herää vielä moneen tuntiin, voitte tulla sisään.” Tämä oli Hermionen mielestä hyvin omituisesti sanottu, mutta ymmärrys valkeni hänelle, kun hän astui peremmälle Ronin veltto ruumis vanavedessään.

Erään sängyn reunalla istui professori Kalkaros pidellen vasenta rannettaan tiukasti ja kiristellen hampaitaan. Hermione käveli hitaasti lähimmän sängyn luo ja laski Ronin lakanoille, matami Pomfreyn touhutessa hänen ympärillään. Hän ei irrottanut hetkeksikään katsettaan liemimestarista. Kalkaroksen kasvoilla oli hurjistunut ilme. Hermione mietti, mikä häntä tällä kertaa vaivasi, ja yllätti itsensäkin tajutessaan, että oli huolissaan hänestä.

Severus oli tuntenut jonkun tuijottavan häntä, mutta hän ei tiennyt kuka tulija oli ennen kuin haistoi miedon mangon tuoksun ilmassa. Vain yksi ainoa ihminen tuoksui siltä, hän muisti. Hän halusi ärähtää hänelle, mutta muistaessaan häpeissään sen miten oli viimeksi kohdellut häntä, hän päätti pysyä sivistyneenä.

”Neiti Granger, en ole mikään sinun huviksesi häkkiin suljettu eläin. Ehkäpä voisit suunnata huomiosi johonkin sellaiseen, joka osaa arvostaa sitä.” Hm, hän ajatteli, se ei nyt ihan mennyt niin kuin olin tarkoittanut. Sinä todellakin olet oikea kusipää, etkö olekin, Severus? Häntä ärsytti, että jostain syystä sanat ”Niin, neiti Granger?” olivat vääntyneet hänen suussaan sarkastiseksi piikittelyksi, vaikka matka hänen aivojensa ja suunsa välillä oli niin lyhyt. Hän kurtisti kulmiaan entistäkin tyytymättömämpänä.

Hermione sen sijaan oli saanut tarpeekseen vaikeista ihmisistä yhden illan osalle. ”Syvimmät pahoitteluni, professori”, hän tiuskaisi. ”Seuraavalla kerralla panostan aivan erityisesti siihen, että en erehdy tekemään niin kamalaa virhettä, että olisin huolissani sinusta. Muistan vain miten mukava olet, ja vaivani on parannettu.”

Severus irvisti. Hän oli ansainnut sen, mutta se ei tarkoittanut että hän piti lopputuloksesta. Hän kääntyi poispäin ja keskittyi kiristelemään hampaitaan.

Hermione näki hänen kääntyvän, ja kaikesta huolimatta katui sanojaan. Miksi minä olen niin suorasanainen? hän ajatteli vihaisesti. Eihän hän voinut asialle mitään. ”Olen pahoillani professori”, hän sanoi, ”en ajatellut mitä sanoin.”

Tyttö oli asettanut itsensä alttiiksi tilanteelle, missä Severus olisi voinut sanoa hänelle jotain julmaa, ja hänen täytyi kirjaimellisesti purra kieltään ettei olisi vastannut jotain sellaista kuin ’kuten yleensä’ tai ’siinäpä sopiva motto sinulle’. Hän maistoi veren maun ja tajusi, että todellakin, hänen suussaan tuntui viiltävää kipua, ja ajattelematta mitään, hän voihkaisi.

Ärsytyksen alla virtasi vastentahtoinen huolestuneisuus. Hermione otti muutaman epäröivän askeleen eteenpäin, kunnes hän oli noin metrin päässä hänen vasemmalta puoleltaan. ”Onko kaikki hyvin, professori?” Hän näki miehen nyökkäävän ja katsoi kun hän päästi irti ranteestaan, jotta olisi saanut kaivettua jotain kaapunsa sisältä. Lopulta hän otti esiin nenäliinan ja piteli sitä suutaan vasten. Hermione huomasi, että valkoinen kangas värjäytyi verestä.

”Taisin purra kieleni läpi”, Kalkaros sanoi ja katsoi nenäliinaansa.

”Hyi”, Hermione irvisti ennen kuin ehti ajatella.

”Älä ole noin herkkähermoinen, neiti Granger. Olet nähnyt pahempaakin.”

Hermione meinasi sanoa vastalauseen, mutta luopui siitä. ”Taidat olla oikeassa”, hän tuumasi ja istui Kalkaroksen sängyn vieressä olevalle vuoteelle.

Severus kuuli lakanoiden kohahtavan ja yllättyi tajutessaan, että hän istui niin lähelle, vastapäätä häntä olevalle vuoteelle. ”Mitä sinä teet?” hän kysyi epäuskoisesti.

”Istun”, hän vastasi hienoisen huvittuneesti. ”Miten niin, onko olemassa jokin laki joka estää sen?”

”Ei, mutta mikset ole seuralaisesi kanssa?” hän kysyi ja kuulosteli Poppyn hääräilyä toisen potilaan kanssa.

”Ai Ronin?” hän kysyi, ja Severus kuuli naurua hänen äänessään. ”Se umpitunnelissa oleva jästipää ei tarvitse seuraani ollessaan tajuton.”

”Päättelinkin jotain sen suuntaista”, Severus sanoi. ”Ajattelin vain että roikkuisit mieluummin hänen kanssaan, siinä kaikki.” Nokkela veto, Severus, hän sätti itseään. Sepä vasta oli kohteliaasti sanottu. Hän kuuli tytön huokaisevan.

”En, vaikka hän kyllä toivoisi sitä”, Hermione sanoi ja muisti vasta sitten kenen kanssa puhui. ”Tai no, ei mitään”, hän lisäsi nopeasti nähdessään professori Kalkaroksen avaavan suunsa. Hän sulki sen, mutta virnistys karehti hänen huulillaan.

”Niinpä tietenkin, neiti Granger”, hän sanoi ennen kuin vaipui hiljaisuuteen.

Hermione käytti tilaisuuden hyväkseen tarkkaillakseen Kalkarosta. Hän näytti hieman terveemmältä ja vähemmän riutuneelta kuin ennen. Hänen poskipäänsä eivät olleet enää yhtä terävät, ja hänen hiuksensa näyttivät saaneen takaisin sen normaalin rasvaisen kiillon, mikä oli niille ominaista. Toisaalta, hänen kasvojensa uurteet olivat syventyneet siitä, kun he olivat viimeksi tavanneet. Hän alkoi taas hieroa rannettaan. ”Mitä kädellesi tapahtui?” Hermione töksäytti pystymättä hillitsemään uteliaisuuttaan.

Hänen päänsä kohosi äkisti. ”Mursin sen”, hän sanoi ykskantaan ennen kuin käänsi päänsä taas pois.

”Miten?” hän tivasi. Miten ihmeessä hän on onnistunut murtamaan kätensä? Eihän hän edes voi tehdä mitään.

Severus irvisti. Hävytön tyttö. ”Minusta tuntui, että nyrkin iskeminen seinään lievittäisi turhautumistani siitä, että pikku loitsusi petti minut”, hän tiuskaisi ja katui sitä saman tien. Hän kuuli tytön vetävän henkeä kauhistuneesti.

”Unohda että sanoin tuon”, hän sanoi epäröiden.

Kuuma aalto pyyhkäisi yli Hermionen. Hitto vieköön, hän ajatteli. Hän ei osaa edes pyytää anteeksi.

”Totta kai, professori”, hän sanoi kylmästi ja nousi ylös.

Jälleen kerran Severuksesta tuntui, että jokin etääntyi hänestä kuin laskuvesi. ”Ei, turhautuneisuus minussa vain pääsi ääneen”, hän sanoi nostaen päätään siihen suuntaan, missä ajatteli Hermionen olevan. Hän tunsi olonsa selittämättömän alakuloiseksi – tyttö oli, kaikesta huolimatta, keksinyt loitsun pelkästään hänen parhaakseen, ja hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin pilkannut sitä. Hän huokaisi. ”Se on oma ongelmani”, Kalkaros sanoi. ”Se ei ole sinun syytäsi.”

Hermione ei ollut lepyteltävissä. ”Tiedän sen, professori.” Hän melkein lähti, mutta ennen kuin hän pystyi toivottamaan kopeasti ’hyvää yötä’, miehen ilme valahti niin surumieliseksi, että sen sijaan että olisi näyttänyt happamalta tai vihaiselta, hän näytti pelkästään surkealta. Voi helvetti, Hermione ajatteli.

Kalkaros yllättyi kuullessaan hänen äänensä pehmenevän, kun hän sanoi: ”Toivottavasti kätesi paranee.” Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja ilma leyhähti vasten hänen kasvojaan suloisena ja hedelmäisenä, kun Hermione lähti pois sairaalasiivestä.