– fanfiction and other madness
Auran päiväkirja 26.8.2020
Kirjoitan parhaillaan Sielujen puutarhan viimeistä lukua. Pidän aina lupaukseni, vaikka siinä menisi kuinka kauan tahansa. Tämä on ollut merkillinen matka. Olen muuttunut niin paljon ja ajattelen monista asioista hyvin eri tavalla. Tarinan lukeminen uudelleen on herättänyt monia tunteita, myös nolostusta ja häpeää. Siitäkin huolimatta, nyt on aika solmia langanpäät ja saada tarina päätökseen. Jotta jotain uutta voisi alkaa.
”Se mikä on kesken ei koskaan vanhene.”
Auran päiväkirja 26.3.2018
Olen ollut aivan kierroksilla tänään. On ollut sisäisesti niin aktiivinen ja luova päivä, että melkein hengästyttää. Olen päivittänyt Fiction Garden –blogia, uusinut ulkoasun ja palannut tunnustelemaan Sielujen puutarhaa. Olen istunut kissan kanssa sohvalla, lukenut Harry Potterin kuvitettua versiota (hitaasti lause lauseelta maistellen), syönyt mämmiä ja kermaa. Koetan saada aikaan pientä ilmoitusta tuonne fikkipuutarhaan, haen oikeita sanoja, en tiedä miten kertoisin kaiken kolmella lauseella.
Olen tullut takaisin. Tiesin aina että palaisin, mutta en sitä miksi enkä miten. Enkä sitä milloin.
Kadotin oman ääneni kun aloin laulaa muiden lauluja, vastata toisten odotuksiin –
Hukuin aikuisuuden harhoihin, tosielämän tympeisiin vaatimuksiin, kunnes kuin huomaamatta –
Olen palannut puutarhaan.
Luin joku aika sitten Joanne Harrisin novellikokoelmaa ”Jigs & Reels”, jossa oli tarina kirjailijasta, joka aika karmivalla tavalla päätyi maailmaan, jossa kaikki hänen kesken jättämiensä tarinoiden henkilöt odottivat päätöstä elämälleen. Mietin silloin sitä, miten kamalaan tilanteeseen olen jättänyt Severuksen ja Hermionen roikkumaan, ja että todellakin, 3 vuotta (viimeisin luku ilmestyi vuonna 2011) on liian pitkä aika olla kumartuneena kuoleman kielissä olevan, verisen rakastettunsa ylle.
Mutta siis eilen aloin lukea tarinaa uudestaan ja voi, miten paljon päässäni alkoikaan tapahtua. Mietin sisäänpäin hymyillen, onkohan kukaan huomannut miten tarkkaan jokainen yksityiskohta on mietitty, miten jokainen kasvi, kukka, mainittu sana tai kielikuva ovat merkityksellisiä, eikä mikään ole sattumaa. Esimerkiksi mustaluumu, josta tuli Hermionen lääkeuutteen ensimmäinen kasvi, on Dr. Bachin homeopaattisen kukkaterapian periaatteiden mukaisesti:
”Cherry Plum on ihmisille, jotka pelkäävät menettävänsä kontrollin omasta käytöksestään. He saattavat olla romahduksen partaalla, syvästi epätoivoissaan ja pelkäävät menettävänsä järkensä. Aikoina, jolloin Cherry Plum on tarpeen, he saattavat tuntea olevansa räjähtämäisillään ja pelkäävät saavansa väkivaltaisia impulsseja. He voivat todellakin kohdella ystäviään ja perhettään normaalia huonommin saaden yhtäkkisiä raivokohtauksia. Cherry Plumin positiivisena mahdollisuutena on henkilö, jolla on rauhallinen mieli ja joka pystyy ajattelemaan ja käyttäytymään järkevästi. Jos tilanne on hyvin vakava, suosittelemme hyvän terapeutin puoleen kääntymistä.” (http://bach-kukkaterapia.fi/fi/content/cherry-plum-mustaluumu-prunus-cerasifera)
Itse asiassa minun ei pitänyt lainkaan kirjoittaa tästä. Vaan piti kirjoittaa siitä, miten lukiessani Ronin ja Hermionen välille kirjoittamaani suhdetta, aloin taas ihmetellä miten nerona pitämäni Rowling on voinut laittaa heidät parisuhteeseen. Jokainen elämässään parisuhteissa kompastellut ja sitä kautta kokemusta ja näkemystä saanut tajuaa, että he ovat hyvin epäsopivat toisilleen, eivätkä tosielämässä olisi voineet tehdä toisiaan onnellisiksi, eivät ainakaan ilman suurta yrittämistä, terapiaa ja tietoista panostamista suhteeseen.
Tänään sitten törmäsin Rowlingin haastatteluun, jossa hän itse toteaa aivan saman asian. Olin hämmentynyt ja helpottunut (en siis ollut kuvitellut omiani), mutta myös kummat kylmät väreet kiipivät selkäpiissäni. Minulla on toisinaan (usein) (aina) ollut tunne, että olen jotenkin Rowlingin kanssa samoilla taajuuksilla, jossakin merkillisessä samanmielisyydessä tai sielullisessa ymmärryksessä. En tietenkään tarkoita tällä sitä että olisin itse lähimainkaan yhtä lahjakas tai muuta isopäistä, itsetuntoa valheellisesti pönkittävää kuvitelmaa, mutta jotain yhteistä meillä on. Tapa ajatella? Lukiessani Pottereita ja myöhemmin muita Rowlingin kirjoittamia kirjoja, olen kokenut pääseväni tekstin ja erityisesti hahmojen ”sisään” tavalla, jota muiden kirjailijoiden kanssa ei ole tapahtunut. Pottereiden kohdalla koin olevani taajuuksilla Rowlingin ajatusten kanssa siten, että ”näin” mikä logiikka ja idea tarinan ja erityisesti joidenkin hahmojen kohdalla oli meneillään. Tämä sai aikaan sitä, että spoilasin itseäni juonen kanssa pahanpäiväisesti, koska liian monta asiaa (en voi käyttää sanaa ”arvasin”) oli päivän selvää liian aikaisin. Tiesin (Rowlingin logiikkaa seuraten) miten useimmissa tärkeissä juonenkäänteissä tulisi tapahtumaan. Ja tämän johdattaessa meidät takaisin eiliseen ja Rowlingin Emma Watsonille antamaan haastatteluun.
http://www.hypable.com/2014/02/01/jk-rowling-ron-hermione-relationship-regret-interview/
J.K. Rowling questions Ron and Hermione’s relationship
In a new interview conducted by Emma Watson, Harry Potter author J.K. Rowling drops a bombshell: She’s not so sure she should have put Ron and Hermione together. The shocking revelation came in the new issue of Wonderland, of which Watson is a guest editor this month. The comments were obtained by The Sunday Times. Rowling says that she should have put Hermione and Harry together in the Harry Potter series instead of Hermione and Ron, according to the publication’s headline, which reads, “JK admits Hermione should have wed Harry.”
“I wrote the Hermione/Ron relationship as a form of wish fulfillment,” she says. “That’s how it was conceived, really. For reasons that have very little to do with literature and far more to do with me clinging to the plot as I first imagined it, Hermione ended up with Ron.” “I know, I’m sorry,” she continued, “I can hear the rage and fury it might cause some fans, but if I’m absolutely honest, distance has given me perspective on that. It was a choice I made for very personal reasons, not for reasons of credibility. Am I breaking people’s hearts by saying this? I hope not.”
Watson didn’t seem shocked by these comments and agreed with her. “I think there are fans out there who know that too and who wonder whether Ron would have really been able to make her happy.” Rowling also says that Ron and Hermione would have needed “relationship counseling.”
We obtained these comments via a preview The Sunday Times posted on Twitter. More may be shared in the full article. This is the first we’re hearing about Watson interviewing Rowling for Wonderland, and we’ll be sure to keep an eye out for the full interview. As fans are aware, Ron and Hermione raised two children: Rose and Hugo.
*
Lyhyesti suomennettuna Rowling kertoo haastattelussa että hän katuu sitä että laittoi Hermionen ja Ronin yhteen tarinassa, koska he ovat aivan liian erilaiset, ja hän ei usko että Ron olisi voinut tehdä Hermionea onnelliseksi. Hän kertoo että kirjoitti suhteen omista, henkilökohtaisista syistään, että se oli hänelle oman toiveen täyttyminen, ja että nyt hänellä on riittävästi objektiivisuutta nähdä, että se ei oikeasti toimi tarinassa.
Kiitos Rowling rehellisyydestä ja avoimuudesta. Kiitos siitä, että sain vahvistuksen sille, mitä aina ounastelinkin. Ja kiitos siitä, että näin ollen voin hyvällä syyllä viedä Hermionen ja Severuksen suhteesta kertovan tarinan loppuun tietäen, että Severus olisi tehnyt Hermionen onnelliseksi, koska hän on nerokas, kompleksinen, mielenkiintoinen, halutessaan hienotunteinen, sävykäs, monivivahteinen, hienovarainen, herkkä, syvästi tunteva, intohimoinen, päämäärätietoinen ja omistautuva.
Aloin kirjoittaa Severustani kun vasta Liekehtivä pikari oli ilmestynyt, ja kun liemimestarin hahmo oli vielä ohut ja pinnallinen kirjoissa. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että jollain (taas kerran) sielullisella tasolla tiesin tunnistavani hänet, kuin vanhan ystävän, ja tiesin sanomattakin mikä hän on miehiään. Myöhemmät kirjat vahvistivat hämmästyttävällä tarkkuudella sen, mitä itse Severuksesta olin lukenut niiden vähien rivien ja erityisesti rivin välien perusteella, joilla Rowling oli lempihahmoni muotokuvan kirjoihin maalannut. Toivon voivani tehdä tätä liian vähälle palstatilalle jäänyttä miestä näkyvämmäksi tavalla, joka kävisi yhteen sen kanssa, jollaiseksi Rowling hänet alunperin loi. Toivon voivani valottaa sitä luonnetta ja tunnemaailmaa, jota Potter-kirjoissa ei koskaan voitu tuoda esiin. Toivon antavani tälle hiljaiselle, muiden varjoon jääneelle sankarille mahdollisuuden elämään, jonka hän olisi ansainnut. Toivon voivani tehdä Severus Kalkarokselle kunniaa.
A/N:
I’m so pleased to finally post the first chapters of my Harry Potter fanfiction story ”The Garden of Minds”. I started writing this (in Finnish) at 2004, and I’m still working on the last chapters of it. I hope you enjoy and most of all, leave comments! Don’t miss the music video made by nipa especially for this fic: Garden of Minds
Table of Contents:
Chapter 1 – A Shadow of a Girl
Chapter 2 – Behind the Wall
Chapter 3 – A Challenge
Chapter 4 – Incendio!
Chapter 5 – A New Commission
Chapter 6 – Analysis Begins
Chapter 7 – The First Step
Chapter 8 – Deatheater’s Destiny
Chapter 9 – Ron’s Obscure Future
Chapter 10 – The Forbidden Forest
Chapter 11 – Landing of the Owls
Chapter 12 – The House of Peculiar People
Chapter 13 – Dread in the Dungeons
Chapter 14 – Unfettered
Chapter 15 – Escape
Chapter 16 – Potions Business
Chapter 17 – Icy Leers
Chapter 18 – Red Thread
Chapter 19 – Black Panther
Chapter 20 – The Secret Garden
Chapter 21 – Eviction from Paradise
Chapter 22 – Girly Connection
Chapter 23 – Last Verse
Chapter 24 – Enchanted Cover
Chapter 25 – The Key
To be Continued – – –
Summary:
The top student of Hogwarts School of Witchcraft and Wizardry, eighteen-year-old Hermione Granger is dying from a mysterious illness unknown to everyone. It seems that there is only one person who understands what is going on and how to save the waning life of the young Gryffindor girl. The only problem is that he can’t stand her. The fact that the feeling is mutual does not make the situation one bit easier. Nevertheless, the rude and sarcastic Potions Master, Professor Snape, accepts his duty and becomes her therapist, but purely as a professional challenge. Collaboration between these two strong and witty personalities takes unpredictable turns as the political situation of the Wizarding world deteriorates to open war. These severe circumstances make life hard for everyone concerned.
Disclaimer:
This story is based on characters and situations created and owned by J.K. Rowling, various publishers including but not limited to Bloomsbury Books, Scholastic Books and Raincoast Books, and Warner Bros., Inc. No money is being made and no copyright or trademark infringement is intended.
I sadly admit that characters in this story don’t belong to me. Only the plot is mine, everything else belongs to J.K. Rowling. I just play a little in that magnificent magical sandbox of hers. Wish I could live there.
Chapter 1 – A Shadow of a Girl
”She is going to lose it, believe me, she is literally going to pieces. We have to do something, we have to tell McGonagall and Dumbledore and get help!” moaned the redheaded youngster, and strode to and fro in the room, wringing his hands and contorting his face.
”Do you think she really has it that bad? Maybe we should just wait for a few more days…” said his friend with black, unruly hair and round eyeglasses. Still, he couldn’t quite hide the uncertainty in his voice, and it weakened the well-meaning effect of the words.
”Harry!” the fiery redhead yelped. ”We have no time to wait, not anymore. Didn’t you just see how she is, like a shadow? Our final exams are only a few months away, and you do know that she’ll choose death over losing her grades? I’m off now. Tell Madam Sprout that I’ll try to get to the greenhouses before the end of the lesson. Tell her I had an urgent matter of life and death to take care of.” Ron’s theatrical voice echoed in the corridor long after he had vanished running around the corner.
Harry shook his head and started stuffing his bag with all the equipment needed in Herbology class at the greenhouses. He was not blind. Of course he was aware of the change in Hermione, and it worried him as much as it worried his impulsive and hot-tempered friend. After knowing Ron for so many years he had learned not to show certain emotions openly. As good and loyal a friend as Ron was, he was much too prone to provoking panic in himself and becoming distressed without any need for outward incentives.
*
Three hours later Hermione Granger was lying on the narrow bed at Hogwarts hospital wing. She stared at the crisscrossing cracks in the high ceiling, but saw nothing with her glassy eyes. She heard muffled voices talking behind the partition, but did not understand a word. Every sound seemed meaningless to her; distant squeals from the Quidditch field, springy warble from the eaves, occasional thumps and clatters, the castle full of life echoed from dawn to dusk. Once she tried to turn her head slowly towards the discussion next to her, but it was too difficult to understand what the words meant.
”…it has been going on for weeks now. I managed to get her to swallow the whole measure, but thus far it has had no impact at all,” whispered the voice of the matron nurse, Poppy Pomfrey. Hermione recognised the other voice too. It belonged to her Head of the House, Professor McGonagall, but the words got thick in her mind and that sonic porridge swelled inside her head like an incomprehensible mumble. She closed her eyes and tried to think something, but it only made her head ache.
The next time Hermione opened her eyes, the room was empty, and the light filtering through an old window seemed to be fragile and bland. She lifted herself cautiously to a sitting position and reached for a large cup of soup that had appeared on the bedside table. She pressed her fingers against the cup to feel its temperature. It was still slightly warm, so with hesitating hands, she lifted it to her lips . The thin soup was delicious, like all food at Hogwarts. She took a few sips of the soup and then put it abruptly back onto the table. The weight of the cup seemed to be too much for her hands to hold up. As if pulled by some invisible hooks, she sunk back under the blankets and fell deep inside that lethargic, sleepless state in which she had unwittingly lost herself.
*
”Thank you for participating in this faculty meeting. I called up this gathering because of the common concern for Gryffindor Head Girl, Miss Granger’s condition,” said the Headmaster of Hogwarts, nodding his head to greet everyone seated around the large, oval shaped, mahogany table. ”As we all know, Miss Granger is one of the most talented students in the entire history of Hogwarts. Her outstanding commitment and dedication to studying is undoubtedly familiar to us all. About a week ago she was taken in to our infirmary because of long-term insomnia and neural disorders. Poppy has taken care of her day and night and treated her with the Draught of Living Death and the Sleeping Potion. However, the results have not been what we have wished for.” Professor Dumbledore rested his forehead on his fingertips and continued with an audible hint of distress and anxiety in his voice. ”All we can say is that Miss Granger is very ill. And because we have been unable to diagnose the reason for her condition, we are unable to heal her.”
”Oh, so this was it, this was the horrible future that I had foreseen…” Sibyll Trelawney moaned and managed to be both extremely melodramatic and ethereal at the same time. ”She’ll die. There’s no question about it, her material life will meet an inevitable end, a terrifying end. Oh dear, as mundane as her little soul is, she has not deserved this dreadful, abysmal destiny…”
McGonagall hawked loudly and glared at Professor Trelawney with so much resentment that the widened and uncontrollably quivering eyes of that tragedienne glazed angrily for a second before she hid them behind her fingers that were decorated with vast numbers of false jewellery rings. Professor Snape seemed to have difficulties in keeping the twitching corners of his mouth steady.
”What are the symptoms of her condition?” asked the genuinely upset Madame Sprout interrupting Trelawney’s show. She was wearing a hat decorated with stalks of hay and blades of grass and she was nervously fingering the numerous locks of hair that refused to stay neatly under it. Professor Dumbledore leaned slightly ahead and spoke after having waited for everyone to concentrate fully on what he was about to say.
”According to her friends, everything started a few weeks after the beginning of the spring term with occasional sleeping disorders, tension and absentmindedness. Then her state suddenly got worse and she sank in some sort of an apathy or lethargy, and it has been almost impossible to get her out of that state excluding some brief moments, because it seems that she is totally out of reach. She hasn’t even been able to talk, except for some random and very short sentences every now and then.”
”Sounds good,” coughed Professor Snape sardonically, and immediately drew everyone’s disapproving scowl towards himself. Professor Dumbledore frowned and continued like he had never heard the rude comment. ”I have been considering all the possible curses that could cause symptoms like this, but have not reached any conclusions. We cannot overlook the incident in early December, when Miss Granger and her friends had the unfortunate displeasure of meeting Voldemort. It may have had unpredictable consequences.” Dumbledore seemed to be completely unaware of the reaction his casual mentioning of that name evoked in most of the participants.
”And we must not forget the fact that Miss Granger is an exceptionally devoted and scrupulous student and her Nastily Exhausting Wizarding Tests (N.E.W.T.s) are near. It could be that her perfectionism and standards are just wearing her out.” Everybody turned to face Professor McGonagall and most of the party muttered their approval. ”It is possible that she is just overly exhausted and paralysed before the heavy challenges and the demanding situation.”
”Rubbish!” hissed Professor Snape. ”That girl has never been exhausted nor paralysed when it comes to studying. Her capacity for mental work is totally in a class by itself.”
”Well then, Severus, as you seem to be such a skilled analytic and so well aware of Miss Granger’s psyche, perhaps you could enlighten us all what is going on here?” Minerva McGonagall said with a high pitched voice, little offended by the fact that the Head of Slytherin had just intercepted her own interpretation about her favourite pupil’s and protégé’s situation.
Severus Snape twisted his pale and slender fingers amongst each other and leaned backwards in his chair, snorting in an equivocal way. After a long pause he finally opened his mouth and said as a matter of factly as he could have made a statement about the weather: ”Miss Granger is seriously depressed.”
Hermione was lying on her simple bed at the infirmary. Her skin was pale and her eyes were surrounded by dark rings, like coffee mug splotches on a white tablecloth. If her covers hadn’t been rising slightly and regularly on her chest as she breathed, one would have easily mistaken her to be dead. Dumbledore gently took her fragile hand that was resting on the blanket and stroked her cold fingers tenderly with his thumb.
“Anything new, Poppy?” he quietly asked the nurse, who was very focused on measuring potions in different vials and pouring exact amounts of them into small dosage cups on Hermione’s bedside table.
“She has not yet slept one moment of natural sleep. I have tried every possible combination of valerian, hop, lavender, camomile, and even passion flower and lemon balm.” Pomona didn’t have any other suggestions except for verbena.
”With Filius’s assistance we even tried some sleeping charms, but her body seemed to resist them so vigorously that it only made the tension worse in her muscles. The only thing that’s helped her reach an unconscious state has been a very potent mixture of Draught of Living Death. But because it only affects her physical body and does not create the natural relaxation that comes with good sleep, we can’t use it much longer. In a couple of weeks it would make her…well, a living dead.”
As Madam Pomfrey was mapping Hermione’s state to Dumbledore, a tall and dark figure, standing at the back of the room, stepped closer to her bed and said with great authority:
“It would be irresponsible and purely stupid to continue her treatment with that draught. I left a vial on your desk. The potion in it will help her nervous system to be undamaged in spite of her lack of sleep. Six drops every seventh hour should be enough.”
Professor Snape measured Hermione’s brittle being with his gaze, but his facial expressions left it impossible to decipher what was going on in his mind. Professor Dumbledore bent closer to the girl’s face and shook her hand, which he was still holding in his warm grip, gently.
“Miss Granger, Hermione, I know you are awake,” he said, trying to penetrate the invisible wall around her with his voice. “Squeeze my hand if you hear what I’m saying, please.” Silence, heavy with expectation, filled the room. Professor Snape threw a questioning glance towards the old Headmaster.
“No reaction, nothing. I’m not sure if she doesn’t hear or doesn’t understand. Or maybe she is just too weak to move her fingers.”
*
Though Severus Snape was a tough man, boiled hard with all the adversities of the wretched world, and by no means could he have been described as benevolent or caring, he couldn’t help himself for becoming distraught by seeing that young woman, once so hearty and persistent, become so fragile and withered. At first, when Dumbledore had asked for his help, he had furiously refused. He was certain that any other person would be better, more suitable, and above all, more eager to take part in that Gryffindor girl’s treatments than himself, but when he had seen with his own eyes how close she was to her final breakdown, he promised to think of ways to get her better and back to her N.E.W.T.s as soon as possible.
If anyone, it was Severus who knew that depression was a grave disease, and without proper care, it often led to premature death. However, in the wizarding society it was very uncommon and, to most, an unknown concept. During that hour he had spent with Dumbledore by her bedside, she had once opened her eyes. And for a second, in their bottomless murkiness, he had recognised himself. For an overflying moment he had seen a familiar glimpse of his own eyes, which had stared back at him from a mirror years ago. And there was no one to help him back then…
Severus tore himself away from those memories and headed determinedly towards the staircase. He spent the whole night wandering along the lengthy and dusty aisles of the library, dangling his dim lantern in his hand and swiping Mr Filch’s beloved, grey striped cat with a hem of his robe as it dared to come too close to him.
*
In the morning Severus woke up at his desk with a start. The large, dark, oak table exuding masculine authority was all covered with numerous of books and disordered pieces of parchment. He had fallen asleep in a half-lying position on an open book that was all about powered liquids and potions. His neck gave a wicked twinge when he tried to straighten himself. Regardless of the pain caused by sleeping in a draughty room, in a lousy position, he stood up promptly and strode straight to his own personal chambers. There he quickly set the fire in his massive fireplace and, in no time, stepped out of the hearth into Dumbledore’s office. He shook the soot off his clothes, and, without any proper good morning greetings, cut straight to the chase.
A/N:
Huge thanks to my Beta mystical spirits! She did a wonderful job. If you find any mistakes, they’re all mine and mine alone. This chapter was very short and so is the next one, because at first they were one chapter. There were certain reasons to cut it in half. They’ll get longer, I promise!
Please, comment!
“Powered herbal infusions,” Professor Snape said against the sleepy face of an older wizard. And in spite of his calm and composed appearance, Dumbledore could tell the man was excited.
“If you’ll manage to specify the most essential reasons behind Miss Granger’s condition, it is possible to prepare a personal mixture of powered herbal remedy to her,” Snape blurted out and caused sleepiness to fall off from Dumbledore’s eyes as if by magic. The Headmaster took off his light blue, star-decorated sleeping cap and put his half-moon shaped glasses on his nose. For the first time since he had seen Hermione’s dreadful state, there revived a glimpse of hope inside his heart.
“And this powered potion would work like no other potion or herbal mixture has been able to?” he asked, not yet daring to rejoice for Snape’s idea.
“They are much more delicate and fine-grained than those traditional remedies or potions. They are able to affect the finest mechanisms of human beings. Powering gets the qualities of herbs to sift to the base liquid. Powering is a form of diluting the potion several times, and as the amount of the chemical matter decreases, its healing abilities increase. And because of powering, they are able to heal the injuries deep in the soul level and not only enhance the symptoms. So yes, they are very effective.” Snape stood silent for a while to give Professor Dumbledore some time to digest the new issue. It was all simple and easy for him, quick-witted wizard who spent all his days with potions as he was, but for Dumbledore, though extremely powerful and intelligent, it was totally a new piece of information.
Professor Snape took a few steps onto the deep burgundy carpet, decorated with oriental, golden patterns, and called a house-elf with a snap of his fingers. Some minutes later, he was holding a steaming hot cup of black, bergamot spiced tea, and he shred his croissant on his plate to small pieces before he delicately put them into his mouth one by one.
“When you have deciphered the reason, I can immediately start infusing and powering the herbs needed,” he said and licked the last crumbs of croissant from his fingertips. Then he poured some more tea into his cup and continued, “As a matter of fact, I have already mapped the most probable alternatives, and they are not to be found at greenhouses of Hogwarts.”
“Just name them and Pomona will order the seeds via Floo Network first thing today. She will plant them in the greenhouses as soon as possible,” Dumbledore said and tightened the rope of his dark blue velvet gown. “She will be happy to help. Feeling herself needed will do much good to her nerves. It’s just what she needs. Poor Pomona, you did see how terribly upset she was when she heard about Hermione. After the faculty meeting, she took the rest of the day off, and I think she…” Snape was listening Dumbledore’s babbling about Madam Sprout, his lips pressed into a tight, straight line, and waited impatiently for the subject to turn to more essential matters.
”As a matter of fact,” he interrupted the Headmaster’s sentence, not willing to sacrifice his time to nonsense a second more than absolutely necessary. “The ingredients used for powering must be completely pure, not only in their chemical consistency, but also their energy field, so it is important that as few people as possible will touch them. I assume the old roof garden at the southeast wing is still unused?” Severus asked abruptly, meaning the ancient, small conservatory at the high terrace of the castle. It had been used a long time ago as a secret garden for growing the most dangerous and top secret magical plants. There was always a very potent set of invisibility, impact, and diversion charms over it. Even the Weasley twins with their Marauder’s Map had not been able to solve its existence. Besides Dumbledore and Snape, only Madam Sprout and Professor McGonagall were aware of this strictly guarded secret.
“Oh my, I had completely forgotten about that place. The garden has been empty since that unfortunate incident when those experiments with schisandra and kava kava crossbreeding took a very capricious turn. I could always ask Pomona to do some magic to renovate that place. One should think that the smell of asafoetida would have faded over these years…”
“No!” Snape cried out as his infamous impatience lifted its head. “No, I don’t want anyone to meddle with this matter. I want to be sure that every phase will be taken care with an absolute appropriate and pedantic way from the beginning. I will purchase and handle the seeds, as will I take care of the planting and cropping. This way I can be sure that the quality will be my standard.” Said by anyone else, it would have sounded dismissive and conceited, but said by Severus Snape, it just sounded as a simple piece of truth.
”As you wish, Severus, as you wish,” Dumbledore said, amused of that overwhelming determination of a younger wizard. But because he had known Severus so long, he wasn’t mistaken to think it was caused by unselfish caring or a will to help. No, it was a new challenge that had ignited him, because after all, his interest and passion was only and always directed to new challenging opportunities that his career so rarely provided.
A/N:
First of all, I’d like to thank my lovely Beta mystical spirits! Secondly I’d like you to know that ”powering” is a strong magical way to increase the healing properties of herbs. And thirdly… comments are highly appreciated!
It was already the fifth time in one week that Ron was writhing in front of Madam Pomfrey, trying to invent reasons convincing enough to make the strict nurse let him slip through that narrow doorway to see Hermione.
“Mr Weasley, I’ll only say this once more, although I’m sure it will not reach your understanding any better than the previous times I have said it.” Madam Pomfrey seemed rigorous and uncompromising, but her tone of voice showed her to be sincerely concerned that Hermione was not strong enough to meet her worrying friends. “Miss Granger is in no condition to withstand any burden.”
“Burden!” Ron cried. “We’re friends, not a burden. It hardly helps her recovery if she thinks we’ve forgotten all about her! Besides, we can behave the way the situation requires for. We are not any bloody Third Years anymore.” He straightened himself to the full length of nearly six feet and gazed steadily at the now softening nurse. “Ten minutes would be enough. I just want to see her, to hold her hand and tell how much I…eh, we love her,” said Ron and got a fiery red shade to his cheeks and ears.
“Well then, five minutes, but only you two. And I really do hope I don’t have to regret my soft-heartedness,” Madam Pomfrey said, and let Harry and Ron walk through the door, better guarded than Gringott’s safety vaults. She slammed the door shut so quickly that Neville, Luna, Ginny and Dean just stayed stunned behind it.
Harry instinctively tiptoed to Hermione’s bed, bent down to place a small kiss to her forehead, and whispered something in her ear. Meanwhile, Ron had swiftly turned over the moment he had seen Hermione’s pale face and was standing over the window, leaning with both hands to the apron for support. Emotions were storming in his chest, and he tried to obtain control over them with all his might. It was as if there had been a strange, stinging glassy membrane in his eyes, and he had to blink and bite the inner side of his lower lip not to wail aloud.
Harry put a pile of get well cards next to her pillow and straightened the blanket where his knee had rested. “We miss you, Shaggy Head. If you don’t get well soon and come to put us in order, at least three Gryffindors will not graduate this year. We need your schedules, your explicit notes and your ruthless whipper attitude…” Harry had to swallow to continue, because something weird and big seemed to be stuck in his throat. “But most of all, we need you for your own sake. Life is much too dull without you.” The last words of Harry’s speech were thin and broken like the voice of a mutation, though Harry had passed that phase in his puberty many years ago.
Ron took a few timid steps toward his friend and put his hand on the randomly jerking shoulders of Harry. He was most certain that he would never get over it if something happened to Hermione, but more than that, he was concerned what it would do to Harry. Harry had already lost too many people close to him for one lifetime.
Ron shook his head to get rid of this train of thought. He inhaled deeply, sat on Hermione’s bed, and took her cold hand into his own. “Hello, princess…” he whispered and grazed her fingers with his lips. “How are you? I’m sorry I can’t say anything more intelligent. I promise that when you get well you may freely talk as much as you want, as long as you want, and I will never, ever interrupt, argue, or make faces behind your back. Not even when you lecture about the rights of the house-elves. I’ll even let you beat me in chess…once at least. I’m so sorry, Hermione, you have no idea how sorry I am.” He covered his face with his large hands, which had grown to be quite masculine, and made a desperate, repressed cry that sounded just like the Kneazl that was captured in the sack.
“I’d like to have that officially on paper, please,” said the girl’s voice, which was raspy with little use.
Ron almost bounced up, half scared and half ecstatic for hearing his beloved friend’s voice after so many weeks.
“Hermione! Dear, precious, honey, love, amazing!” squealed Ron before he thought the meaning of those words that echoed endlessly in the stone walls. Hermione looked at him, smiling at the fact that their Gryffindor house colour was creeping up onto his face once again.
“It’s so nice to have you here. Too bad I didn’t hear your pleas or how you softened Madam Pomfrey’s heart to let you in here, but I’m so glad you’re here.” Hermione’s eyes moved languidly from Harry’s face back to Ron. “I’m feeling so much better already. They might let me move back to my own room next week,” she said and tried to smile encouragingly, but frailty and weariness in her appearance told another story.
“Ginny, Luna, Neville, and Dean sent their regards to you. They wanted so much to come here too, but Madam Pomfrey wouldn’t let them in. Ginny is taking good care of Crookshanks, but he seems to be missing you terribly.” As am I, Ron added so quietly that it was impossible for human ears to hear.
*
The thin light of the early spring was not enough to illuminate the dusky conservatory on the roof. All the black trunks of the trees, deserted long ago, and the leafless shrubs with their crook-fingered branches among the black stalks sticking out of the hard soil made the place seem dead and eerie. To an outsider’s eyes, it might have appeared just like a scene from some old-fashioned vampire movie: a pale, slender figure in his long, black robe, wandering here and there in this graveyard of plants, like he had just climbed out of his coffin. Luckily there was no one to witness his affairs. Only some weary spiders, who were more occupied to keep their eyes on their cobwebs, heavy with dust rather than juicy flies. Little did they know that soon they would face their inescapable doom. Severus Snape bent down and grabbed a handful of dirt. It was dry and indubitably poor, but he knew exactly what to do.
“Incendio! Incendio! Incendio!” roared the wizard in black, pointing his wand at everything that had once been so full of life. Immediately fire burst into flames and greedily swallowed everything it could reach. Snape, his head covered with a hood, took a few steps backward and protected his face with his hands. Nothing else was needed, since he had put the Fireshield Charm into his clothes. In one fleeting moment, the gigantic flare had eaten everything: spiders and their webs, trees, and creepers. And as an imposing end, the fire, like a huge salamander with a hundred heads, licked thick dust sheets from the window screens as if it had been a dressing on a plate.
Severus watched his doings smugly. He shook the soot from his hands and smiled. I have to keep in mind to do the same thing to my infuriating pupils when they next displease me. Maybe I could take some of those dunderheads with me to some forlorn place, and tell them to just sit there waiting. And then… Boom! He couldn’t help an amused chuckle from escaping from the corner of his mouth.
After his therapeutical, though appropriate, matchstick play, Severus simmered into his Potions laboratory next to his office. Not until countless hours had passed and his desk was occupied with an array of dark green and black liquids bottled in delicate glass vials, did he allow himself to withdraw to his chambers and crawl under the covers of his beautiful four-poster bed and fall asleep.
A/N:
Huge thanks to my magnificent beta mystical spirits! Comments are more satisfying than Snape’s matchstick plays…
Ten days had passed since Hermione had been forced to realise that her weakened condition required her to stay at the hospital wing, as were Madam Pomfrey’s orders. Though there were only three patients at the infirmary – a couple of little Hufflepuffs who had dashed against each other during Quidditch practise, and a feverish Colin Creeves – Hermione was located in one of the private rooms.
It was a small, yellowish chamber, with only the most necessary furnishing: a narrow bed against the wall, a nightstand covered with flowers and cards, a few chairs, and a window. Hermione believed it to be enchanted, because the weather seemed to be sunny and warm for the fifth day in a row, and it really was not possible in Scotland at that time of year. To tell the truth, it was not possible at any time of the year at all.
Ginny, Ron, and Luna had visited her the previous evening and brought her a box of chocolate frogs and a few books they had found in her room while getting some socks and underclothes she had asked them to bring for her.
Regular, though artificial, sleep had made her feel a little better, so she was now able to sit on her bed and lean against the grand cushion she had put between the wall and herself. She riffled sluggishly through a book called ’Lunar Phases and Their Influence in Transfiguration’:
“When the moon is in its last quarter, in the sign of Pisces, it is a very favourable time to change water containing objects into creatures with legs, and vice versa. Although, it should be considered that…”
Hermione noticed it was very difficult to concentrate, and her thoughts fled frequently to the sparse incidents she had faced during her illness.
Professor McGonagall had paid a visit to her every day, with an apprehensive look on her pale and furrowed face. She had tried to ascertain the reasons that had led Hermione to this state, but her questions had only frustrated and frazzled the patient.
If I knew what caused all this, I most certainly would have done everything I could in order to fix it, Hermione thought in a dispirited manner.
Perceiving discontent in McGonagall’s eyes made Hermione even more miserable. She really couldn’t bear to cause disappointment to her teachers in any situation.
Wasn’t it the irony of fate that in these seven years at Hogwarts, she had never given an incorrect answer to any questions asked, but was now totally incapable of giving an answer of any kind to the questions concerning her own condition?
*
Severus Snape frowned and weighed with a critical eye the light green and brave little sprouts that had dared to pierce the ceiling of their comfortable and moist, but ever-so-dark home. Full of foolish trust, they were reaching out their fragile heads towards the unknown and immensely vast new realm.
Although, they really did not have another choice, because the Potions Master had sprinkled a magical fertiliser to the soil, already enriched by the slashing and burning. Burgeoning was fast and the small shoots were exuded with bold eagerness and zeal, like the illegal and overloaded Weasleys’ Crook Cannon. (Professor Snape had been very unlucky to get acquainted with one, when he had confiscated a school bag of one of his pupils some time ago.)
The garden had undergone a great transformation, and without any “foolish wand-waving”, as Snape would have put it. He had made a great deal of progress with only some carefully designed physical efforts. And he had enjoyed it, surprisingly. After he had spread layers of earth, clay, and gravel to the right places with his bare hands, he had set some decorative flagstones to form paths around the garden. When he had put all seeds and plants in their right places, he felt a new kind of warmth flowing through his veins, and what delighted him the most was that he had slept better than he ever had in the last twenty years.
Severus looked around and felt like the old and bitter soul of the garden had vanished and been replaced by a fresh and springy atmosphere, full of new promises.
*
Recreating the garden had invigorated him. Physical exercise and a silent, tranquil ambience, where no one could come to disturb him, had been exactly what he needed but was unable to consciously pursue.
Snape had never been an athletic man. Sports in all its unpleasant forms had always been repulsive to him. Working alone in a private place, invisible to everyone else, fitted him perfectly. Large windowpanes in the ceiling brought plenty of fresh air to the conservatory, so it was as good as being outside exercising. For the very first time in his life, Snape felt there was something else in his life than his work. Well, actually, this was work too, but it did not feel like it. It was more like a rewarding hobby.
Severus was almost embarrassed to even think about that word. It reminded him of the handcrafts of witches, Quidditch, or playing the violin.
I have a right to do pleasant things as well, don’t I? he argued with himself. Or would it be better to bore myself to death in a bitter, empty life full of involuntary obligations?
Images of horrible incidents with Death Eaters, crawling in front of the Dark Lord to postpone the inevitable disclosure, arguing in the secret meetings of the Order of the Phoenix, and going through never-ending piles of lousy scribbles by his students surged into his mind uninvited.
Therefore, although he was not happy for getting an important assignment, where his mission was to return that insufferable Granger from the infirmary to the library, where she undoubtedly belonged, he was remotely grateful for getting this great place of many opportunities for his own, personal use.
It didn’t take long that night. Everything that needed to be done was finished, and from now on the garden would mostly take care of itself. To recover from the nightly labour and the sleep deprivation it had caused, he decided to retire to his bedroom earlier than usual.
After he had spent over half an hour in a bath somewhere in between sleep and consciousness, he finally fell to his bed and would have fallen sound asleep in seconds if it had not been for Headmaster Dumbledore to unexpectedly pop into his chamber and scare him half to death.
It was so uncommon that anyone ever visited him, he had almost forgotten the fact that his fireplace was also an entry to his dwelling and not just an exit.
“Dear Merlin, I didn’t expect you to already be sleeping,” said Dumbledore in an apologetic tone. “I’ll be brief, so you may get back to your dreams in no time. And don’t bother to rise for me.” He tried to deter Snape, who was already standing, wearing nothing but his black, silky dressing gown that he had Summoned as quick as lightning.
“What is it?” asked Snape with a hint of impatience in his voice. He really wished that for once the old wizard would be frank and use only short sentences to get to the point.
“First, I’m highly interested to know how have you progressed with that powered potions project. Has the conservatory on the roof been suitable enough for your work?” Dumbledore started, getting nearer to the thing he really wanted to discuss.
“The garden is proper. The plants should be full grown in a few weeks. What else?” Snape sat in the armchair next to him and waved the headmaster to do the same. Either Dumbledore did not notice the polite gesture, or he preferred to pace on the stone floor, between the heavy woollen carpets.
“The process of investigating Miss Granger’s situation has not gained ground, as we had hoped for. As a matter of fact, I just came from the infirmary now. Poppy and Minerva have talked to her many times, but without any success. So, with Filius’s help, I tried to increase my comprehension in this matter by using some Radarous Charms, but they told us only the things we already knew, that she suffers from serious insomnia and nervous disorders.”
Those dunderheads couldn’t fish the information even if it was written on a big hunk of cardboard floating in the rushes, Severus thought with great irritation. If the reason for her state is not clarified soon, I cannot dilute the right potion for her. Then I can’t test the effectiveness of my powered potions with her. And then I’d have to kiss my Order of Merlin, First Class and acknowledgement in the Potion Masters’ International Magazine goodbye. Besides, if the treatment of Miss Granger is not soon started, she will die from excessive usage of Sleeping Potions.
“Perhaps you have not approached her in the right way,” Severus said and straightened his long legs towards the newly-lit fire. “It is hard to imagine Professor McGonagall moving ahead tactfully and cautiously in her pursuit of knowledge. It would be much more effective to do the investigating in a more sly and slithering way…” Snape continued, realising far too late what kind of impression his words might give.
Dumbledore’s face lit up and he leapt at Snape, taking his hand in an enthusiastic shake.
“Brilliant, Severus, brilliant! I was secretly hoping you would suggest that. Naturally you are right for the job, as the spy and a Slytherin. You are the perfect one to succeed in this difficult task where every other has failed!”
Brilliant, Severus, indeed, Severus mocked himself, grinding his teeth and feeling like he was a wolf that had been trapped by a bunny. You are stupider than I ever gave you credit for. I’m surprised you didn’t offer to stay awake and watch Miss Granger’s bedside too. Why not offer to scrub her teeth and empty her chamber pot while you’re at it? You should have been thinking before blurting out whatever came to your mind. And no, sleepiness will not do for an excuse. The camouflage of an absent-minded and goofy wizard had once again fooled him, and got Severus to underestimate Dumbledore’s sharp intelligence.
Damn you, Albus, you cunning old closet-Slytherin, I couldn’t have been craftier myself, Severus cursed in his mind, when the hem of the headmaster’s robe flashed into the now cold fireplace, but he could still hear his voice echoing in his ears: “See you in the morning at the infirmary, eight o’clock sharp. Sweet dreams!”
A/N:
Thank you for my lovely beta mystical spirits! And thank you all brilliant readers who were kind enough to comment. You know, commets are better than the Potions Master’s sweet dreams!
The next morning at 7:58 exactly, Severus Snape stepped into the infirmary, nodded curtly, and grunted his good morning greetings towards Professor Dumbledore. He was not comfortable in that lavender and camphor-smelling domain of Madam Pomfrey’s, and would not be there now if not for Headmaster Dumbledore’s cunning way of talking him into it. And, frankly to say, it did appeal to him a little, to be granted a privilege to try something that no one else had succeeded in.
Perhaps Snape could have been described as a man who would not take no for an answer, but Dumbledore was a wizard, whose smilingly-said wishes were implicit, and whose unconditional orders were coated in sugar icing.
Certainly Snape knew he was competent to the task, but it didn’t mean he had the slightest desire to fulfil it.
The air at the sanatorium was heavy. Hermione was lying in her bed, fast asleep. It seemed as if she had been enfolded inside a dense, sheer haze. And at some point, that was exactly the case.
Dumbledore raised his hand to wake her up, but Professor Snape prevented it by hissing in caution and waving his hand as a sign of objection.
”Shh, since I am obliged to meddle in this occurrence, I’d like to start immediately,” he whispered, reasoning that the faster of a head start he got, the sooner he’d be rid of this involuntary affair. “I’ll observe her for awhile, if I may, and after she wakes, I’ll ask her some questions.”
Dumbledore left the bedside. He knew Severus was right. Between the sleep and awake there was a special place, where everyone was more profoundly contacted to their inner world. It was the place where all the answers, and also the reasons behind any illnesses, lay.
“I assume you won’t mind if I leave you and return to my other duties?” the headmaster asked, pleased with the fact that Hermione was in proficient hands. Severus nodded a goodbye, and Dumbledore sneaked out of the door to his own office. In the beginning of the magical escalator, between two of the most horrid looking gargoyles in the castle, Professor McGonagall awaited him with a pensive look on her face.
“Good morning, Minerva,” Dumbledore cooed and flashed the most charming smile to the witch. “So nice to see you so brisk and radiant right at the morning. How can I help you?”
”Morning, Albus,” Professor McGonagall snapped and tried to imperceptibly whisk a sudden redness off her cheeks. “Save your flirting for Sibyll and take me straight to your office, please.”
“Well, certainly, after you,” Dumbledore bowed and shoved her towards the stairs before him.
After the door had closed in the headmaster’s office, the old witch did not waste her time to chatter.
“Are you absolutely sure it is wise to ask Severus to solve Miss Granger’s condition? It is most obvious that Miss Granger does not have a very trusting nor warm relationship towards her Potions Master. And Severus, stubborn young man that he is, has never truly learned to value Miss Granger’s exceptionally fine and mature character.” Professor McGonagall snorted and frowned as a sign of disapproval. Then she continued, not giving Dumbledore a chance to even open his mouth. “Don’t you agree that Severus, being famous with his style, will only make the situation worse? He, if anyone, is capable of getting a young, vulnerable mind all mixed up and closed. And what if he decides to use his Legilimency skills? It would truly be dubious, even outrageous.”
Professor McGonagall quieted down and glanced at Dumbledore with an apprehensive look. He merely smiled at her, his bright blue eyes twinkling amusedly.
“I know, I know…but you have to trust me, Minerva. ‘Similia similibus curentur. Therein lies the rub. As the other might help the other, could the other be a right remedy to another too.’” Dumbledore chuckled cryptically, twisting his long and crooked fingers amongst each other. ”Similia similibus curentur…”
“I have no time or patience for your puns, Albus. I’m certain things might get seriously messed up by this arrangement, but then, have you ever listened to me?”
Before sweeping out of the room, she turned around, scowled at Dumbledore, and declaimed with a notorious voice: “By the Pricking of my Thumbs, Something Wicked This Way Comes.”
*
Snape sat on the chair next to Hermione’s bed and watched the sleeping girl with unremitting eyes. He took her limp hand and almost grimaced because of his habitual aversion to touching other people.
He probed her hand as softly as a feather and deciphered the weak pulse against her wrist.
She’s tense, almost as tense as she might be in the middle of a final exam, Snape thought, not ceasing to observe the unmoving figure in front of him. The Potions exam, he added, smiling a crooked smile. She is strained; one gentle touch and she’ll explode.
As an answer to his thought, Hermione threw her eyes wide open and yelled, startled in a shock.
“My apologies, Miss Granger—” That’s how I feel too, when I see my face in the mirror first thing in the morning. “—but I’m here on Professor Dumbledore’s orders. You appear to be improving, if you have enough strength to have such a reaction,” Snape said with a sarcastic voice. He rose from his chair and started to pace the room, looking around like he was seeing the surroundings for the very first time.
“If you continue to use the diluted Draught of the Living Death, it will cause grave and permanent damage to your health. I have been assigned to prepare the remedy that meets your needs more efficiently, but before that can be done, I have to perform a brief mapping of your condition.”
Hermione stared at his sallow face like he was some sort of monster from a nightmare, the type that, against all the rules of the sleepy realms, glares straight into the dreamer’s eyes from their bedside.
When her brain finally recovered from the jolt, the words he had spoken were able to reach her understanding.
“Madam Pomfrey and Professor McGonagall have already interrogated me (like a criminal, mind you),” Hermione said, wishing the unwanted visitor would vanish like bad dreams ought to. “I’ll save both of our time by telling you that I have absolutely no idea why I am in this situation, and I don’t know what’s the matter with me and why.”
“I’m not interested about your knowledge or lack of it, as is the case. (You of all people should know that much, after all these years.) Save your voice and let me take care of things as I see fit,” Snape said, pressing his lips into a thin line as familiar annoyance started to surface. “I assume you didn’t dream last night, Miss Granger?”
“N-no, I don’t recall dreaming at all in the past few weeks. At least, not even once during my time here. Why? What does it have to do with anything?”
“I will ask the questions. You will answer, and without any unnecessary questioning, if you please,” Snape said sharply, squirming inwardly because of the forced, artificial politeness. “Only one more answer, and then I will leave you to Madam Pomfrey’s care. How are you feeling right now?”
Hermione was surprised by the frank and simple question. Her mind started furiously to search for a correct answer. “How am I feeling? Er…well…you mean now, eh? Or do you mean in general? Physically or emotionally?” Hermione wriggled in agony.
“Both,” Snape said, nodding to encourage her to continue.
“Well, I feel myself…tired I guess. Perhaps a little low…”
Hermione was incredibly disturbed, but didn’t want to say it to her Potions master. It felt extremely weird and uneasy to describe her feelings to a man who had never shown even the slightest interest in her knowledge about potions or her existence, let alone her wellbeing.
“Low?” Severus tried to coax her to continue.
“Yes, low, melancholy, uninterested, numb. It’s the same kind of feeling when the Dementors are near.” The best description to her state would have been to say that she felt like there’d been a Dementor of her own, dwelling in her heart, but that she could not reveal to Professor Snape.
“That’s enough for one day. Thank you. We will meet tomorrow at the same time. Good day, Miss Granger.” Severus nodded curtly and turned around. His robe was billowing around him like a huge black flame. Hermione tried to answer, but before she had managed to open her mouth, the man had left the room and closed the door behind him without a sound.
After staring out of the window for a while, Hermione noticed a breakfast tray on her bedside table. She took some slices of an orange from the plate and drank a glass of pumpkin juice, but left the toast untouched.
She felt extremely guilty for insulting the house-elves in this way. When Dobby came to collect the dishes, his disappointed face almost broke her heart. It was impossible to get the house-elves to understand that when lying in the bed day after day, the need for nourishment wasn’t really notable. No, they took it as a personal insult, and it was the last thing Hermione wanted to cause.
A/N:
Thank you for my lovely beta mystical spirits! And thank you all brilliant readers who were kind enough to comment. You know, commets are better than the Potions Master’s coaxing words!
This story has been written in 2004 and it was was originally published in here:
http://ashwinder.sycophanthex.com/viewstory.php?sid=7477
http://www.fictionalley.org/authors/aura_illumina/
Title: Gentle Rain
Author Name: Aura Illumina
Rating: 15 – Restricted to those 15 years old and over
Spoilers: None. Written between The Order of the Phoenix and Half-Blood Prince.
Genre: Romance, Humor
Era: Multiple Eras
Main Character(s): Hermione Granger, Professor Snape, Harry Potter
Ship(s): None
Summary: Severus Snape is forced to let his least favourite ex-student to help him with his post-Cruciatus effects. Contains sarcasm, (bad) humor, fury and… find out yourself!
Disclaimer: This story is based on characters and situations created and owned by J.K. Rowling, various publishers including but not limited to Bloomsbury Books, Scholastic Books and Raincoast Books, and Warner Bros., Inc. No money is being made and no copyright or trademark infringement is intended.
I sadly admit that characters in this story don’t belong to me. Only the plot is mine, everything else belongs to J.K. Rowling. I just play a little in that magnificent magical sandbox of hers. Wish I could live there… Anyway, I have small children and huge depts, don’t sue me, please
Gentle Rain
Chapter 1 – Close Call
”Enter! What in Merlin’s name took you so long, Madam Pomfrey? My post-Cruciatus effects are worse than ever, and that should say something.” Severus Snape was lying half-naked on his large four poster bed in his own private quarters and his disgruntled voice sounded crooked and anguished.
As he was positioned on his stomach with his face towards the wall, he couldn’t see the terrified look on his former student and present colleague, Hermione Granger’s, pale face. She was squeezing a small vial in her trembling hands, as if she could turn it into a Portkey by her power of will, and fly far away from there.
”Uh, well… it’s not exactly Madam Pomfrey…” she managed to cheep out of her mouth without stammering a lot.
Snape turned his head as fast as possible for a man in great distress, and his muscles stiffened painfully, aching and burning.
”Miss Granger! What are you doing in my private bedroom? Get out! Now! Immediately!” he bellowed, mostly to conceal his confusion and embarrassment with fury.
”But Professor Snape, I’m so sorry. I knew you would hate me coming in here, and I tried to tell them, but this seemed to be the only choice,” Hermione whined desperately. ”I promised to help, and otherwise you would have had to go without your Analgesic Liniment,” she tried to reason.
”Where is Poppy Pomfrey? I want to see her right now!” Professor Snape hissed.
”She isn’t able to come. Do you think I would be here otherwise? Madam Pomfrey is very busy with intestinal flu epidemic of the pupils. It’s terribly contagious; almost everyone has had it, myself included. However, I’m now recovered from it, so she asked if I could help and come here instead of her, since I’m not allowed to help her in the infirmary.”
”I see, but I highly disapprove this,” Potions Master said snorting and continued lowering his voice to a level of vicious growl. ”It is hard to choose which is more painful – having you here, in my private territory, or suffer from these dreadfully tearing pain cramps. It is like choosing between a devil and a demon.”
Just what I said about coming in here, she thought as she twisted the cork and opened the vial.
Ointment glowed in different shades of green and gold in her palm. It seemed to be truly miraculous substance. She took a few timid steps toward her former Potions Master and placed her hands on his shoulders.
Snape had to swallow his sigh of relief as the powerful ointment was spread onto his aching muscles. Hermione’s hands felt cold.
She is absolutely terrified, he thought, smiling inwardly, and allowed himself to relax little by little. This was exactly what he needed. Efficiently soothing liniment, killing pain in his muscles, not to mention the coolness of her gentle hands.
If he could only forget that the woman touching his bare skin was an insufferable young witch, who seemed to know everything except how to keep her big mouth shut. Thank God she wasn’t babbling now. Her hands moved softly but hesitantly- very differently than Madame Pomfrey’s warm and firm touch. It made him feel strange, as though it was somehow more intimate than before- than with Poppy.
Gods, I wish she would finish soon and leave me alone.
Hermione had spread the ointment onto his neck, back and arms, carefully avoiding to look at his dark mark, but there was still his chest and legs left.
Oh my God, I’m not going to survive this, she thought in slight panic.
”Co…could you… uhm, could you please turn on your back, please?”
”If you insist!” he snapped irascibly.
Practically keeping her eyes closed, she spread the liniment as quickly as possible over his chest and slender stomach. She tried to be as discreet and absent as she could when she started to rub the healing lotion on his thighs.
Suddenly he jumped up and startled Hermione nearly to death.
”I would prefer it to be on my stomach, if you don’t mind!” he snarled, so viciously that Hermione almost started to cry.
Why was this man so mean to her? It had always been the riddle she just couldn’t figure out. She had always just tried to be a good student, a nice and friendly colleague, to assist and help; she had never done anything to him, not at least that she knew of. It was so unfair.
For over twelve years now he had managed to make her feel so miserable. He really knew how to insult her, even without any words. Just one look or tone in his voice could do it. When Hermione had finished oiling his legs, she left without saying a word.
Once certain that she had left, Professor Snape put his hands over his gleaming face and burst out in low voice,
”Damn, it was close.”
Chapter 2 – Lazy Chess
Harry watched Hermione poke her fork into a boiled egg like there had been a certain someone’s face painted on it.
”Ouch, that must have hurt,” he said, smiling compassionately.
”What?” Hermione mumbled as she awakened from her reveries.
”Nothing, never mind.” Harry felt very sorry for her having had to go to help Snape, ending up to be a victim of his unfair and erratic bad temper. After all these years Harry and Hermione were still best friends, and she could confide in him about everything. She was also probably the most important person in his life, save Ron.
Like everybody had expected, after graduation Harry had become an Auror and continued his fight against evil, as he had done from the age of eleven. Only this time it was harder, more serious, and without his closest ones. The overthrow of Voldemort had been horrible. He couldn’t remember much of it, but what he did was too much. He knew that the day when he had to sort out his feelings about the events would come sooner or later, but right now he just wasn’t ready for it, and gladly chose the latter option. Later.
Three years as an Auror was enough for him, at least for a while. He had missed Ron and Hermione terribly, and Hogwarts too, his only true home. There he could feel his parents’ presence more than anywhere else. There they had been happy and without worry. Harry had tried to live in Godric’s Hollow, his parents’ home that he had inherited after he graduated, but couldn’t bear it for long. He was lonely and miserable there, like everything that those walls had witnessed had still been written all over. Certainly not the most suitable place to stay up at night or spend the rainy days doing nothing. The place where his father had been murdered, where his mother had gave her life for her baby boy. No wonder he couldn’t be happy there, at least not alone.
Hermione had stayed in Hogwarts all these years. First she had been helping Madame Pince at the library, and then she had done some temporary replacements in every subject other than Divination and Care for Magical Creatures. Luckily enough, Madame Hooch had never been ill or otherwise absent, since she couldn’t have managed to teach any flying, not to mention Quidditch. After a few years, she got tenured as a teacher of the History of Magic. Dumbledore had at last managed to assure Professor Binns of the necessity of his retirement. Nobody knew what he had told him, but in regards to Professor Binns’ farewell speech, he was in a supposition that it was very important and noble deed to give a chance for a young brilliant girl as Hermione Granger. And indeed, Hermione was a marvellous teacher. Students loved her lessons. She was so enthusiastic, creative and knew absolutely everything about the history of Hogwarts and other parts of the magical world as well. Her previous adventures with Harry and Ron just polished the intriguing halo around her in the eyes of her students. No need to say how happy she was with her life. A few months ago Harry had also got the post of the Defense Against the Dark Arts teacher. He had really needed the change, so he was thrilled. Here, at home, at last. If Ron could have been there, too, it would have been almost like at the good old times.
*
After classes, Harry and Hermione met in her private quarters and played one lazy match of the Wizarding Chess.
”It’s December soon, what are you planning for Christmas?” Hermione asked while moving her white pawn.
”Same as always. I can’t imagine what could be merrier than to sing traditional Christmas carols with indecent lyrics made by the Weasley twins, besides, I can’t live if I don’t get Molly’s wonderful eggnog once a year.”
”You are absolutely right! I’m planning the same. There’s nothing quite like it.” Hermione laughed at the happy memories, which she could still so vividly see in her imagination.
”You are? I thought that after you broke up with Ron, we wouldn’t be seeing you at the Burrow anymore.”
”Don’t be ridiculous. We have always been primarily friends, secondarily lovers, and that lovers part didn’t even last so long. Luckily we both realised that it wasn’t really good for either one of us. I noticed that I started to be more like his mother and less like myself. I was so relieved, and I think he was too, when we agreed to return back to being good friends with no hard feelings. It isn’t possible with everyone, you know.”
Harry knew perfectly well. He could never be friends again, if he ever was, with Cho, and they weren’t even that much involved. Just a few dates and that one kiss. So childish, actually. He hadn’t had many girls after that, just some snogging with one girl from the school and other from Auror training. Those never led to anything more serious, and deep inside he envied Ron, for being more experienced, more of a man.
Chapter 3 – Delicious
On Saturday morning, Hermione woke up early enough to see the most beautiful shimmering white frost covering the grass and dark leaves on the ground. What an enchanting morning, she thought,and it’s all mine. I can do whatever I please. After house-elf’s kind services, she climbed back to her cosy bed with a large, steaming cup of herbal tea and few freshly baked rolls. Old Croockshanks purring at her feet, she summoned a heavy old book labelled ”The Greatest Transformers Ever” to land smoothly at her lap and turned the first pages with pleasure compared to a kiss of a long lost lover. After three hours of passionate reading, she sipped the last cold drops of her tea and closed the book. Something was knocking at her window. Amongst the frosty flowers on a window pane, she noticed a familiar pair of green eyes.
”Harry, what do you think you’re doing?” she screamed after using a few powerful spells to get the old, icy and stuck window open. Harry was swaying to and fro on his broom, smiling mischievously.
”I just didn’t want to wait for you anymore. We agreed to go to Hogsmeade this afternoon, remember?” Harry said, smirking boyishly.
”Of course I remember. Come on in; I’ll be ready in no time,” Hermione lied as she frantically searched for her out-door clothes.
”Yeah, right. I’m not coming in, just grab your cloak and get on board instead.”
”Not in a million years! It’s me you’re talking to, Hermione, bushy hair, loves to read, hates to fly…”
”Oh, come on; it’ll be fun. It’s just a short trip, and as you know, I am a very steady flier. Think rationally, five minutes, and you’ll be sipping warm Butterbeer in Three Broomsticks with me, instead of a long and freezing walk. Not bad, huh?”
”Okay, you have a point there.”
Harry had said the magic word rationally, so Hermione didn’t have any other choice than to agree. ”Let’s go, if you promise to be extra careful with that Firebolt of yours.”
*
After a few hours of hilarious Christmas shopping with prankish Harry, who seemed to be in an unusually good mood, they finally arrived at the Three Broomsticks. Brisk air and wandering in almost every shop in Hogsmeade had made them tired and thirsty. In no time they had emptied many glasses and a light-hearted mood sparkled between them.
”I had forgotten how extraordinarily delicious Madam Rosmerta’s Butterbeer tastes,” Hermione sighed, smiling ecstatically. ”It’s been too long since I’ve been here last. I have to admit that I work too much and enjoy too little of my life. I can’t even remember when I last laughed so much as today.” Hermione seemed to be deep in her reveries when she continued. ”It’s such a pity, since it feels soooo good and it’s sooooo relaxing. It’s awful how good things are soon forgotten, if one doesn’t do them often enough.”
Harry squirted a sip of Butterbeer out of his mouth laughing wildly. ”It sounds like you were meaning something totally different than laughing or a taste of Butterbeer,” he said with an insinuating tone in his voice.
”Harry, please, I didn’t say it; you just have a dirty imagination.” Hermione blushed lightly, but was eager to take advantage of the situation to tease Harry a little bit back. ”It seems you have been too long without it, if you hear hints everywhere. Maybe you should ask Rosmerta out, she’s so…delicious, and I’m sure she just adores you.”
”Does she?”
”I’ll bet she does. Besides, who wouldn’t be drooling after such a handsome and courageous young superhero as you are?”
”You, for example,” Harry replied, smiling impishly.
”Yes, but that’s only because I know what an insufferable scamp you are deep down.” Her voice was full of tender fondness, so there wasn’t a possibility to misunderstand this little mock.
Harry took a horrified and offended expression on his face and yelled, trying not to laugh, ”Am not!”
”Are too!”
”Am not!”
”Are too!”
”D2.”
They were laughing like two half-grown maniacs, without even knowing what they were laughing at or talking about anymore. Suddenly, three loud and clear beeping sounds broke the air. Startled Hermione yanked a little something from her pocket.
”Do you have a sneakoskope in your pocket, or are you just happy to see me?” Harry asked, mumbling slightly and smiling like an idiot.
”Oh gods, the level of your jokes is starting to get so low…” Hermione answered, but couldn’t help giggling. ”This is a Youfinder. Madam Pomfrey gave it to me when I promised to take care of Professor Snape’s healing process. We agreed she could use it to reach me in a matter of emergency.”
”So you mean you have to go to pamper that slimeball and leave me here to get drunk all alone?” Harry said with a faked misery on his face.
”I don’t know about that slime and balls part, but I can tell that you are already drunk.”
”And you are not? Are you sure it’s a good idea to go to that snake’s nest so late in the evening, when you are in so vulnerable and in a need of…”
”Shut up!” Hermione interrupted him laughing. ”I don’t know why Madam Pomfrey needs me; I’m not drunk, I never am, and… what did you say? Oh Harry, you are impossible!”
She had already put on her cloak and was heading to the front door. ”Bye, Harry, thank you so much for this day, promise me you won’t fly tonight, and don’t forget to take your purchases with you, and go ahead and ask Rosm… I mean delicious out…” Harry couldn’t hear her last words anymore, since she had already apparated away.
Chapter 4 – Bastard
”So, it’s you again.” Severus Snape tried to sit up on his couch, but it was obviously very difficult.
I’m not so happy to see you, either, Hermione thought bitterly. ”Madam Pomfrey was feeling sick, intestinal flu is very contagious, as you know, and she didn’t want to risk you getting it, too, especially now, that you are… in that condition.”
For a few unnaturally long moments there was very awkward silence between them.
Eventually Snape opened his meanly twisted mouth: ”If I wasn’t in such a terrible pain, I would absolutely refuse to be taken care by… by you!” he said, stretching the word you scornfully.
You make it sound as if there were something totally awful in me, she thought, but instead of saying it aloud, she burst out with a little bit louder voice that she had meant to. ”If I wasn’t such a terribly good-hearted person, I would have absolutely refused to take care of YOU!”
Silence again.
”As unpleasant as this is, for both of us, I assume we should get it done as quickly as possible,” Snape noted and tried to walk to his bed as gracefully as possible, failing miserably.
Even though he had just insulted her a few moments ago, she couldn’t stop herself from feeling sorry for his condition. He must have been through hell. How powerful a spell could it have been, that still, after a year from the exact incidence, he suffered so enormously. Hermione looked away when Snape crawled onto his bed, and she tried to act as if she hadn’t noticed anything deviant in his normally smooth motion. After a while, Snape had undressed and was laying on his front with only pair of dark grey shorts on. Hermione couldn’t have cared less if he had been there wearing nothing. It was merely an obligation, a task she had promised to do in order to help Madam Pomfrey. She had always been very kind and supportive to her, so why wouldn’t she want to express her gratitude by being there for her when needed. She twisted the vial open and poured the shining green liquid onto her palm.
Hermione’s soft hands made alleviating circles on his skin. Sweet relief. Her touch had a warming and cooling effect at the same time. Snape was struggling with an inner battle. Oh, how he needed this, how he wanted to let go, to forget, to just forget everything and drown in the ocean of heavenly sensations made by her hands. No, not her hand, just the magnificent ointment. This had nothing to do with her! Again, an intoxicating wave of pleasure swept over him and silenced his thoughts.
*
How long had he been there? Had he really let himself be so vulnerable and needy, like a baby? He was wondering, terrified if the girl had heard his sighs of enjoyment. Had she felt his body shivering under her touch? What an absolutely nauseatingly, embarrassing thought. This had to end immediately! I’m not going to lose the remnants of my superiority and authority by starting to moan in front of her like a lovesick teenager. I have to do something about this before she gets some silly misconceptions in that pretty head of hers.
What did I… oh, Merlin!
”So, what are you planning for the next time?” he asked matter of factly.
”Excuse me?” Hermione couldn’t understand what the man was talking about.
”I was just wondering what you are going to make up the next time I’m in a need of… of a helping hand.” Thank god, no Freudian slips with this one.
”Wha…?!”
”First you say Madam Pomfrey is busy, then sick, I just want to know what you were planning to tell me the next time you feel like coming here to torture me.”
First Hermione thought he was joking, this was such a totally absurd claim, but it didn’t really sound like his natural style of humour. She looked at his face, but that stone mask of his didn’t reveal even the slightest hint of amusement. Only despise and discontentment, as usual.
Oh no, he couldn’t have meant… no. She could hardly believe her ears.
”What?! Are you suggesting that I somehow organised this? That I would have wanted to come here, to touch you? Oh, no, no, Sir… you have lost your marbles, professor. You have totally lost it!” Hermione mumbled in an astonished disbelief.
”Well, you seemed to be quite eager…”
That was enough. Hermione took a long deep breath in, like an otter that’s about to dive to the bottom of the sea, and let her voice, trembling with fury, to fill the room.
”You arrogant, self-centered, complacent BASTARD! Don’t you dare try to flatter yourself at my expense. I was enjoying my free Saturday evening with my best friend’s good company over a tasty glass of hot Butterbeer, and was involuntarily forced to come here, just because you needed me, and you DARE to insult me by suggesting that there would be some other reason, than blind madness, behind that I came here to help you! Oh, Holy Merlin on a Pogo Stick, I don’t know if I should laugh or cry, but if that’s all, then good night, Sir!”
”That’s not all, I’m afraid,” he said with a cold and monotonous voice, where there wasn’t even a hint left of the surprise and amusement he felt inside.
”Oh my, what else?” she said with her most sarcastic and uptight voice.
”I am not a bastard.”
The collection of small glass vials clinked on the table as she slammed the door shut, leaving the curtains of his bed to wave for a long while, after she was gone.
Chapter 5 – Enough
Hermione didn’t want to bother Madam Pomfrey while she was still recovering from a nasty bout of intestinal flu. However, she had been boiling inside the whole day Sunday and didn’t want to meet anybody. First thing on Monday morning she marched into the infirmary and tried to control herself, so as not to explode at the innocent mediwitch.
”Poppy, dear, you know how glad I am when I’m able to return a favour to you. I’d be happy to help you in the future, too, but I am not going to go to Professor Snape anymore! I have had more than enough of his bad manners!” Hermione said, and saying it aloud tempted her to shed the rest of it too. ”It’s not as if I didn’t know what kind of man he is, and what I was to expect, but enough is enough. I’ve done nothing to deserve his hatred, and now I have had it! I am never going to go to that bat’s chamber again. If you need help, I’ll do anything, I’ll even clean bed-pans or scrub vomit from the floor, just name it, but – I – am – not – going – near – him – anymore!”
A wide and understanding smile spread onto Madam Pomfrey’s kind face. ”Oh, dear girl, I was expecting you to say that. I understand, and I very much appreciate what you have done. And so does he. It may be difficult for you to believe that, but he’ll be very disappointed. He likes you so much.”
Hermione was standing in front of her, amazed, and looked like thousands of questioning marks would have been tattooed on her face. ”It is not how I would put it. He despises me; he always has!”
”That’s what you might think, but you don’t know Severus Snape the way I do. Believe me; he really likes you. Besides, he is very grateful, because his recovery has taken a very unexpected and sudden change for the better. He said it himself. It’s like a miracle. You must have some natural healing skills that you are not aware of…”
Hermione couldn’t believe her own ears. She felt as if someone had just said that in fact Dumbledore has always been a woman, and earns some extra pocket money working as a cabaret dancer. No way!
She needed some time to digest this. Madam Pomfrey wasn’t someone who liked to babble or to say inaccurate things to anyone. To get some more time to think, she fluently changed the subject.
”I’ve been wondering, why is he ill in the first place? What happened to him?”
Hermione could see a faint of sadness on Poppy’s face when she started to tell her about Snape. ”A few months before his downfall, Voldemort started to question Severus’ loyalty. He put him through a series of hard testing, to put it mildly. Being a victim of many curses weakened his normally almost impassable energetic field and suffering from several long-termed and extreme Cruciatus’ damaged his nerves very badly. Because of this, from time to time, he falls into their effects again, like some sort of flash-backs, but on a physical level.” The old lady sighed and shook her head in an expression of disapproval and continued again.
”The man is as strong as a tiger, unbelievable as it may seem. Without his natural toughness and stamina, he would have been dead a long time ago. Now, during these two weeks, his cramps and pain attacks have ceased, thanks to you. It seems as if there was something magical with your calls.” Madam Pomfrey smiled a little mischievously and Hermione suddenly felt very hot as she was slightly baffled.
”But why does the recovery take so long? One would suppose that he’d be able to brew some potion that would heal him once and for all?” Hermione asked, puzzled.
”Yes, and he has. It just isn’t capable of working perfectly as long as there is an emotional analogue inside of him.”
”Could you please be more specific, I don’t quite understand.” Hermione moved nearer to Madam Pomfrey, so that not a word would accidentally slip over her ear.
”I mean, that this incredible liniment is based on a potion made by him, but it isn’t able to remove all the effects of the curse as long as he carries same kind of quality in his energetic field. It is the reason he can’t be completely healed, and it makes him liable for those awful residual effects. I have tried to explain it to him many times, and one would think that an intelligent man like himself would understand, but no.”
”Maybe he is just not that bright after all…” Hermione muttered more to herself, smiling inwardly.
”You see,” Poppy continued, ”Cruciatus is a curse of torture. Inside himself, Severus carries a tiny part of its quality, the quality that believes in torture and feels like it is deserved.”
”You tell me, and it’s not such a tiny part…” Hermione tittered quietly.
”He’ll probably be more or less sadistic for the rest of his life, but somehow he should get rid of the most part of it. Most of the bouts of pain for him are a result of negative thoughts that concern him. They are like an iron cage, where he is shut in by himself. He knows it, but doesn’t admit it to anyone. He has such a very complicated psyche. He acts like he is confident and self-assured, not to mention self-satisfied, but he can’t allow even a tiny bit of gentleness for himself.” The old mediwitch started to look somewhat regretful that she had shared so much of her patient’s personal matters to Hermione. ”I wouldn’t be telling you this if I wasn’t absolutely sure that you needed to be told. I also know you will keep all of this to yourself.”
”Of course, you can count on my loyalty,” Hermione hastened to confirm.
”And the other reason for telling you this is that I still foster a hope that you’ll change your mind, as difficult as it may be, and agree to take care of him at least one last time. You can’t imagine what a difference it would make to his condition.”
”Yes, you’re right, I can’t!” Hermione snorted.
”I know it’s a lot to ask, but it would be so important, and he knows it himself, too. There’s something in you, just the right kind of inner quality, what he needs to get better-”
”A better person? Yeah, right,” she interrupted sarcastically and was sorry the minute she had said it.
”I meant to get well. He needs to forgive himself,” Poppy continued in a calm voice, only to be interrupted again.
”It’s very hard for me to believe that he is anything less than perfect in his own eyes. I think he needs to forgive the rest of the world not to be as flawless as he is.”
”Yes, that’s what he wants us to see… Although, I have come to believe that he uses these painful after-effects as a self punishment, as unconscious as it may be. So, it needs to come from outside of himself, and there you come into the picture.”
”But, but… I can’t give him anything. I don’t even know if I can forgive him…” Hermione stammered.
”You don’t have to forgive him, nor do you have to give him anything, except your time… The magical ointment we are using is a very incredible substance. While spreading it onto his skin, the delicate information needed to balance his systems will shift from the energetic centers of your hands into his neurones,” Madam Pomfrey explained.
”Doesn’t the information move both ways, I mean, will it leave me open to get some unwanted information from his aura to mine?” Even the thought of it gave shivers to Hermione. Right then, she couldn’t imagine anything more unpleasant than getting something of Snape’s inside her own body.
”What if I get an amount of his quality, and began to kick my poor old cat, execute flies in my bedroom, and sneer to my pupils? No thanks!”
Poppy Pomfrey dried tears of laughter from the corner of her eye. ”No, don’t worry, the liniment is made for Severus and Severus only. It is very personal and won’t work for anyone else. So, it’s not possible that it could affect you in any way.”
”Unfortunately, you can’t say the same about his behaviour,” Hermione sneered, in very much the same way the master of sneering regularly did so. It seemed to amuse Madame Pomfrey even more.
”So, will you agree to do it?” she asked the younger woman in a hopeful tone of voice.
”So, you promise me it would be beneficial for his recovery, and it would be the last time?” Harry will drop his ears when he hears this… Hermione thought, not even believing it herself.
”You’ll do it?” Madam Pomfrey couldn’t hide the huge relief and contentment gleaming on her face.
”It has always been easy to talk me into the most precarious and uncomfortable situations. Why else would I have found myself fighting against mad Death Eaters in the dark corridors of the Department of Magic, winding my way past a three-headed monster dog, or have a nice evening chat with a murderer, a runaway from Azkaban and a werewolf, only to mention few of my past situations… Yes, I’ll do it. I’m sure I’ll regret it later, but, heck, I’ve been there, done it before, and here I still am.”
”Oh dear, how marvellous. I’ll let him know immediately. He’ll be so pleased!” Madam Pomfrey chuckled enthusiastically.
”I don’t think so, but anyway, could you be so kind and emphasise that I wasn’t willing to do it, and you absolutely insisted?”
”Of course, anything for you, my dear, but now, off you go, your lessons are about to begin any minute now. You wouldn’t want to keep your students waiting, would you?”
Hermione walked down the stairs towards her classroom, words frantically circulating in her head. She had never been more conscious about her traits of masochism. There has to be something really badly wrong with me… or maybe I just can’t resist a good challenge. And I never meet a challenge without decent training…
Chapter 6 – Training
Hermione was really interested in challenges, as she also loved to solve puzzles and find the right answers to difficult questions, but most of all, she loved it when she could invent something totally new. Something she had never thought of before.
”Harry, I know you think I’ve gone mad, but I’m not. Nor has Professor Snape put me under Imperius, and no, I’m not Luna Lovegood after consuming Polyjuice potion spiked with my hair!” Hermione tried to convince Harry, who listened in great disbelief.
”So, you want me to teach you some Defense Against Dark Arts, so that you can make a fool of yourself, again, so that you can go on pawing Severus Snape, again, and will not feel horrible afterward, again, because you have learnt how to control your own energies while in his presence. Am I right?” Harry made his face look very long with every time he uttered again, in a ridiculous kind of whining way, and continued. ”This is worse than anything I have ever read or seen in Fred’s ’Wicked Playwizard’ magazine. Pure sadomasochism, or no, not pure, it’s dirty . Dirty, distorted and perverted. Do you hear me, perverted!” Harry rolled his eyes dramatically.
”I knew you wouldn’t understand, but it doesn’t matter; please help me anyway,” she pleaded. ”I would like to have some kind of training, so that I won’t be so sensitive and vulnerable to his antagonism. Teach me to be so prepared, that no matter how much or how outrageously he’ll taunt me, I will not lose my power or lose control of my own feelings. I don’t want him to be able to make me feel bad, and most of all, make me cry.”
Harry quietly listened to her request, and started to gradually figure out what she was aiming for.
”Harry, you are the Master of the Defense Against the Dark Arts, and what else is Professor Snape than a big piece of Dark Art?”
Harry was tempted to say something totally different than art, after the words piece of, but he managed to keep his mouth shut and let her continue.
”If anybody is able to understand and know what to do with him, it’s you. He’s horrible, we both agree on that one, so I would like you to help me to be tougher and to defend myself. I really need your help, and this plan of mine does make sense; just think about it!”
”What you need is a few weeks in St. Mungo’s, so that they can get you back down to earth… Okay, I was just kidding,” Harry hastened to add, when he saw an angry sort of desperation crawling onto his friend’s face. ”Okay, I don’t know what you did, or how you did it, but it seems that I have lost my mind as well. Meet me in my classroom tomorrow at six o’clock. Then we’ll see what we can do.”
*
Harry had been giving D.A.D.A. lessons to Hermione for over a week, and she had made some very good progress. Hermione had always defended herself verbally, and she was good at it, too, but she had never been very good at controlling her emotions. Especially emotions such as hurt and offense.
She was lying in her bed, watching the shadows a candle threw on her walls. Madam Pomfrey had informed her just a few hours before supper that Professor Snape had begun to receive the cramps again. It might have meant that there was a certain visit she had to make tomorrow. She repeated over and over again everything Harry had told her. She hadn’t been this nervous before her final exams, back when she was still a student. She felt like she was going to do an important test, but she hadn’t been able to read everything about it. Harry hadn’t even allowed her to take any notes, he had said that Defense Against Dark Arts was something where books and papers didn’t help. You had to know everything by heart, you had to really feel everything, feel the strength, feel the confidence growing inside you… In fact, Harry had said that you could wipe your arse with notes, but Hermione tried to forget it. What an offending thing to say.
”The biggest secret in Defense Against the Dark Arts is that you must learn to love what you fear. It’s also the one thing Voldemort didn’t know; the more frightening something is, the more love you need to conquer it. It may sound sissy, but it was the main reason Voldemort fell. Love what you fear, it should be tattooed into your heart,” Hermione recalled him saying. ”If you learn to be yourself, and nothing but yourself, without even a slightest bit of shame, it makes a radiating shield over you that evil things can’t penetrate, but instead, bounce off and go back to its source.” Pulling in these thoughts, she fell asleep and dreamt that she was a large golden wall, and Snape was bouncing her against the wall with his head.
Chapter 7 – Third Visit
Hermione was extremely nervous the whole next day. It was the first time ever she couldn’t quite concentrate on her work, and one sweet third-year Hufflepuff girl asked if she was feeling all right, because of her unusual absent-mindedness. Yes, she was all right, but she knew that Professor Snape was not, and it meant that any moment now her Youfinder could beep and send her rushing to his chambers.
At seven past nine, it finally startled her with its unbearably high and loud voice. Oh rats, why does he always have to feel worse so late at night? I would rather have corrected History essays of fifth-years’, Hermione grumbled as she grabbed her robes and directed her steps towards the door. Love what you fear… uh huh, that’s not an easy one. But if Harry could love Voldemort, I certainly can force myself to love Snape… Love Snape… the combination of those two words made her shudder.Not in this lifetime, but yes, I know Harry didn’t mean it that way, not so literally.
Professor Snape was waiting for her, already lying on his bed, face down. Even though he didn’t actually cry with joy because of her appearance, he didn’t mock her either. In fact, he seemed to be uncharacteristically timid. Hmm, that’s promising. Maybe my defense is already working, she thought hopefully.
”So, you had a little chat with Poppy Pomfrey, I heard,” he said, with an almost civilised tone in his voice.
”Yes, it was most enlightening.” Hermione saw him flinch a little and asked. ”Did you mind?”
”Why should I have?” he snarled.
”Well, I learnt some, one might say, rather personal information about you.”
”I couldn’t care less.”
The end of the conversation.
Hermione spread the magically shining liniment, with much more respect towards it than before. Movements of her hands were so much firmer than in her earlier visits, and it wasn’t left unnoticed by Professor Snape either. He needed to use all his self-control not to let even the tiniest moan to escape from between his lips. The pleasure flew into every cell of his tormented body the minute she laid her hands on him. It was gorgeous, like a gentle rain, right from heaven. He couldn’t afford to let himself to drown under it, not now, not in front of her.
”Tell me, Miss Granger, what do you think about my situation?” Professor Snape suddenly asked her.
This can’t be happening. Do I have something wrong with my ears, or did he just ask my opinion, in a civilised way? Hermione thought, puzzled.
”Could you be more specific, please? What about it, I mean?” she managed to utter in a total astonishment.
”Madam Pomfrey has repeatedly emphasised that there needs to be some inner change, some kind of an emancipation, before the full recovery can take place. I was curious to know, since you have already heard about it from her, and I am most certain that you have established your own point of view by now.” Bollocks, I don’t give a damn about her opinions; I just need something else to think about other than this… this sensation.
”Well… she did mention something about an iron cage, and that you needed to free yourself from it,” Hermione started uncertainly. ”And I’ve been thinking, that first of all you would need a little bit of defiance to be able to do that. I mean, if one loves his prison… it’s difficult to, you know, flee from there. So a little bit of wilfulness… to be free, I suppose.” What on earth am I babbling about?She almost started to blame herself, but then, just in time, she recalled Harry’s words: ”Not to be ashamed of yourself…” Okay, I said what I said, and if it didn’t make any sense, so what. At least I wasn’t defending my doctoral dissertation. Hermione felt a wonderful relief when she allowed herself to be what she was at the moment, not regretting the less than perfectly ingenious words.
”You have some nerve to come here to tell me what I need and don’t need. You know nothing about my needs or about me, either. I don’t want your ridiculous advice; save it for those pathetic pupils of yours, please,” Severus snapped at her more quickly than a gunshot. Hermione’s eyes opened in surprise for a moment, and then, something peculiar happened. She started to laugh. Not sarcastic laughter, but clear, beautiful, and pure laughter of warm amusement.
”Excuse me then, but if I haven’t had a sudden amnesia, I do believe that it was you who wanted to hear my opinion. I answered your question, remember?” Hermione saw Professor Snape’s appearance darken, but she herself felt nothing but loving. It’s working! I can’t wait to tell Harry that his training is bearing fruit so soon. This is magnificent. I have to thank him first thing tomorrow!
”You know, Professor, there is an old poem. I think it suits your situation very well, and no, I’m not interested if you want to hear it or not, I’ll tell you anyway:
Child knows what the sky means to the dove,
Life pours its magic onto every wilful soul,
Just a little bit of wilfulness,
And it touches,
Like a gentle rain.”
Oh my, what next, an Old Irish folkdance maybe? There seems to be something different in her, though. That’s not her normal style of behaviour, or is it? I wonder what’s going on with her… not that I’m interested in any way!
”Child knows what the sky means… For me those phrases tell about the situation where everything is new and everything is possible. It’s when you are not a prisoner of your thoughts or beliefs anymore. Your belief system is the worst cage there is. It will ruin your life, if you let it. Life wants to pour its magic into everyone. It’s up to you to let it touch you, like a gentle rain, invigorating and refreshing your whole being, your soul!”
Her cheeks glowing, she finished her preaching, corny or not, and straightened her spine proudly. Then she finished her job and wished Professor Snape a good night. With a smile on her face, she left for her own chambers in order to get a nice and long night’s sleep. She almost danced in the corridor. This was her very first victory, and she felt like celebrating!
*
The next morning, after the third treatment by Hermione, Severus Snape felt awful. Not physically, the massages had left a light and warm feeling all over his body, and he was very grateful for that. No, he felt sad, really, truly sad, maybe the first time in so many years that he couldn’t even remember. Not angry, not bitter, not despising, but just sad. In fact, he felt like crying, but didn’t know why and what for, so he didn’t bother.
Horses, a lot of beautiful horses with their ribs shining in the sunlight.
A dark man is riding one of them, black robes billowing around him.
Oh, it’s me, I’m riding fast, very fast and without any control. The horse seems to know what to do, I don’t have to direct it.
I’m taking a closer look at the gorgeous animal underneath me. It’s a ginger stallion, and when an occasional ray of light hits it, its hair shimmers almost in different shades of dark red.
I ride like hell.
Other horses can’t go as fast as we do, so they are soon left far behind.
Now the sun doesn’t shine anymore.
I have arrived in some misty moor.
Everything around me looks very soft and hazy.
I see someone riding, with a horse white as a pearl, ahead of me.
I can’t see very clearly, but she has the most alluring shape, and her long and curly hair is burning with wind in it.
Abruptly I feel much excitement, and my horse runs like crazy, but we are unable to get anywhere.
I feel the wind blowing my face, but I am not moving.
I get extremely frustrated.
All of a sudden I notice a garden to my right. The woman has descended from her saddle, and is now walking towards its gate.
It’s an old fashioned English garden, just like the one I spent my summer days as a child.
A high brick wall surrounds the garden, and I can see the rose and vine climbers growing there, covering it everywhere.
Oh Gods, she is on the other side, and I can’t see her anymore.
I feel a terrible feeling of loss.
What is this?
She comes to the gate and waves to me.
Her hair frames her face as she smiles at me invitingly.
I feel my blood boiling and swear that I would sell my soul, not that anyone would like to buy it, to hold her, to be with her, all over her, inside her…
Suddenly my horse takes a huge leap over the wall, and I fly like a Quaffle, just to crash boisterously on the ground.
I think I have died.
I notice that the garden is full of fig trees. Nothing but lush fig trees, full of ripe, honey dripping fruits.
Yes, I have died, and I am lying in the Garden of Eden.
I get even more assured of my suspicions of death, when an angelic face bends down over me.
I lose my breath because of her indescribable beauty.
She reaches out her delicate hand.
That hand… her hand…
I am startled when I recognise her.
She comes closer to me, tender and more loving than I have ever managed to imagine a woman could be.
She presses her hand gently against my abdomen, whispering something in my ear.
I can’t hear her!
I try to speak, but am restricted.
“Are you hurt?” I hear her most attractive voice, and it makes me feel so relieved. “I will ease your pain. Just let me touch you…”
She slips her hand between my legs and kneads softly.
Good heavens, NO!
I find myself to be a little boy again.
What is this? I have wet pants all of a sudden… wet pants… wet…
DREAM!
Unable to decide whether to be sorry or relieved that it wasn’t really happening, Severus forced himself to get up from his bed and crawl to his bathroom, where a luxurious old bathtub with golden paws waited for him as a statue of consolation. Without wanting to see his own reflection, he sat inside it and turned hot water on. As clouds of hot steam started to obscure his vision, he could think clearer than anywhere else. “I’ll think it away.” He told to himself like a father tells his son not to be afraid, since he’ll drive that big, bad bogeyman off for good. Then he started to rationalise and analyse his feelings in order to get them out of his system.
A few hours later, he was still soaking in the now cooling water. And he had accomplished nothing. Odd feelings were pounding ever still inside his veins. “Oh Merlin, am I in trouble now.” He said as quietly as a sigh. I have never appreciated lying to myself, so I’m not going to start now, not matter how badly I want to.
Fuck!
So, I see that no amount of water is able to wash this away… what ever this is.
Severus felt as if his manly body had betrayed him, and taken his mind as a hostage. And the worst of it was that it seemed that his emotions had joined the enemy troops led by his hormones and they were about to run away with his rebellious body sensations.
“Fuck!”
Should I be worried that it seems to be the only word that I feel like saying? He thought, not at all amused by his sudden insight.
Okay, one last time, let’s sketch out the facts that can’t be denied: I feel better than I have in a very long time. That’s good, isn’t it? I’m grateful, though slightly embarrassed. Her… hmm… healing sessions have raised to the surface some feelings I’m unable to label. Or am I? What if I’m just so cowardly that I’m afraid to name them?
What the hell, she is a woman, and I am a God damned man, aren’t I.
I want her, period.
At last he was ready to finish his “brainwashing”, unsuccessful as it was, and get up. I have certainly made a fool of myself in front of my own eyes, but I’m not so self-destructive, that I would do the same mistake in front of hers. I’ll never let her know, he swore while searching frantically for his clothes and the parchments he needed today.
Chapter 9 – Gentle Rain
“Harry, it worked, it worked, he did it again, but I didn’t lose my power. I was nothing but amused! Do you understand how important this is to me? It’s brilliant, I feel like I’m a whole different woman now. This is a breakthrough, I’m so excited!” Hermione yelled, her cinnamon eyes shining, like of a child who has just learnt how to ride a bike, or broom, for that matter.
“Oh great, so you came here to tell me you want to have sex with me as an indication of gratefulness?” Harry yawned, arising slowly from underneath his warm bedcovers. Hermione looked as she was about to scream, but instead she grabbed a feather pillow from his bed and smashed it with all her might onto Harry’s ruffled up head.
“You filthy little twisted-minded psycho, I wouldn’t sleep with you even if I had to choose between you and our malicious ex-Potions Master, do you hear me!”
“Hey, shoo, calm down now lady, it was just an innocent question,” Harry mumbled, spitting feathers out of his grinning mouth.
“Innocent… if that’s your comprehension of innocent, I should buy you a new dictionary as a Christmas gift,” Hermione said rolling her eyes, amused though.
“Besides,” Harry continued as if he hadn’t heard Hermione’s last comment. “It’s surprising to hear that you keep Professor Snape in so high value, maybe you did take my advice too literally? You know, I didn’t exactly mean you to start loving him… uh…”
“Why are we having this conversation? I’m going nuts because of you, you helpless, little brat.”
“Not so little, not so little at all, don’t you dare to underestimate something you refuse to take a look at…“ Harry said, rising his cover enthusiastically.
“Aargh, I’m going now, see you at breakfast, dressed, I hope.” She looked at Harry under her eyebrows and left trying to hide her giggle, so that Harry wouldn’t hear it.
*
It was the most beautiful morning. Snow had descended, gracefully covering Hogwarts’ realms with its blessed beauty, and some early sunrays made it glimmer like a diamond blanket. Hermione was in an exceptionally good mood, and she was loading her crispy and golden toast with a good amount of apple jam.
Hmmm… what do we have, yes, first is a double lesson with fourth year Gryffindors, what an excellent class they are. Then… I have one hour free and afternoon’s lessons are with Hufflepuff and Ravenclaw first years. Great.
A sudden urge to turn dragged Hermione out of her thoughts, as if there was something tingling slightly on her neck. Peeking behind, she saw a raven black figure moving nearer, his carbon black eyes nailed to her. Startled Hermione turned quickly to face her plate and tea mug. Well, isn’t that nice, Mr Gloomy is back on his feet again, thanks to me I suppose? Severus Snape whirled straight past his benefactor and sat down next to Professor Flitwick. Right after that Hermione felt, really felt and not so slightly this time, tingling in her neck.
“Oh Harry, you made it before noon. Good for you!” She teased her sleepy looking colleague.
“I’m so blessed, both my lover boys came inside almost at a same minute. Life can’t possibly get any better…” Hermione scorned and noticing that Harry was just about to twist her words and make another ambiguous joke, she stopped him with such a sharp voice that everybody in the high table turned to look at them, Professor Snape included. “You don’t want to say it, you’ll be so sorry if you do! Get a life and quit tormenting me with your dirty imagination, you sex maniac!”
Hermione blushed heavily as her last words were echoing between the dignified walls of the ancient Great Hall. She saw Professor McGonagall raise her brows to the shape of a question mark. Wish I wouldn’t have said that last part… so loud. She thought and when hearing the unbounded titter of Madam Sprout and the very condemning snarl of Professor Snape, she tried to invent some ingenious new spell that could erase her words from their ears.
“Look at what you got me into. Now everybody thinks… uhh, I don’t even dare think about what,” Hermione hissed to Harry’s ear. “I go now, and you start treating me with a little more respect… when we are in the middle of other people.”
“Okey-dokey, babe,” Harry said grinning widely, resembling amazingly his father in his boyhood days.
*
All of a sudden Severus didn’t feel like eating anything, except that little git’s head. He is SO like his father. Sometimes it makes me wonder if it really is him, messed with a time-turner and new pairs of eyes. Her eyes…
Of course I know that despite of many similarities, he is not alive anymore, but can’t a man wonder.
Severus drank his coffee with a swift movement of his arm and rushed to his class. For his relief, after only ten minutes wait, he got to throw his anger onto the group of innocent and fearful students. It always worked, and after five hours of constant yelling, snarling, picking and scolding, he almost felt like he was back on track again. He didn’t feel like working late today, which was quite an exception to his normal working routines. Instead of staying in his office and painting essays and exams with red ink, he withdrew in peacefulness of his dear chambers. While there, he undressed his robe, the secret of his impressive looks, and loosened his tight black vest. Then, after a short glance at his cache, he found an old bottle of port and brew some relaxing mix of herbs with it. Inhaling a wonderful aroma of a red and spicy drink, he sat down on one of his antique leather armchairs and closed his eyes. I wonder will any amount of vine be able to drown this feeling either. He thought adapting words he had written once he finished his long bath a few days ago. He barked a dry laughter and started to defend himself to himself. I’m not trying to be any poet, I know better than that, but scrawling my thoughts into a visible form allows me to reflect on them more objectively. He snatched a book with a beautifully ornamented cover from the floor and summoned his quill. The book contained bare hand-written text and was only half full. He flipped through the pages before stopping to read aloud:
I wonder, will any amount of water
Be able to wash away
This lust.
I turn over,
Again and again
Still remembering
Your name.
Disgusting… but true, he thought, smiling to himself.
One moment is enough
To fill my need
Soft drops of silence
Drums behind the veils
Just a little bit of wilfulness
And it touches
Like a gentle rain
Severus sipped delicately from his glass and put the book away. Nothing to add here, he thought,except how unbearable Potter jr. is, but I’m not going to pollute the pages of my valuable book with his name. I’ll save that space for something more essential, like how the hell am I going to get my insanity back! It certainly is not wise to fall for… what?
An ex-student?
A woman?
Or… just her?
Is it because of her personality? Then why the hell have I fallen in the first place? It’s not my style to become attracted to someone just because she has a pair of boobs and a cunt.
Or hands as soft and skilled as hers…
Taking a sip so big that he almost emptied the whole glass, he wondered what was bothering him the most. It was definitely a matter of serious thought, so he poured some more of the excellent warm and spicy port into his glass and sank deeper into introspection.
If I could have her, though I never will since I’ll never let her know in the first place… And yes, I’m clearly aware she wouldn’t want me even if she knew, and honestly, I don’t blame her.
”Where was I?” he said to himself wanting to quit that train of thought.
What would I do if I could have her?
Shag her senselessly?
Possibly.
So is that it? Is it the reason for all that inner turmoil, my natural needs too long neglected? For heavens sake, Severus, you can do better than that. When has it been a reason to… to feel anything towards a woman?
You are getting old, I fear, old and soft as a rotten pumpkin.
It’s not about just getting laid this time, is it?
Answer me you pathetic moron, is it?
There was a long and silent pause inside his head.
Chapter 10 – Merry Little Christmas
It was the nineteenth of December and Christmas was rushing on its way to Hogwarts. Hagrid had brought in a huge Christmas tree, which seemed to get larger and larger every year. The house elves were buzzing everywhere looking rather pleased as they could help with decorations and do nice little surprises to everyone. For example, Hermione had found a delicious pack of chocolate elf-figures hidden in her sock in her cupboard. The elves had forgotten their little misunderstandings with her over the years and Hermione had finally understood the inner nature of those little creatures better. Even though it still was difficult for her to let them take care of all the dirty work, in her opinion, she didn’t want to offend those generous servants by taking care of the tasks herself.
Since this was the last working day for the teachers, Dumbledore had insisted they would throw a nice pre-Christmas party for the Hogwarts’ crew. There would be a dinner with lots of Christmas desserts, music, dancing and everybody had been asked to bring a small gift, so that they could put them all in a Santa’s sack and then share them to everybody. It was quite difficult to try to think of a gift that would suit for example Madam Sprout as well as Mr. Filch. Hermione had given it a lot of thought and had finally come up with, not so surprisingly, a small and beautifully illustrated book about Hogwarts Christmas traditions through the centuries. Of course it certainly wasn’t something that Mr. Filch would be dying to get, but so what. She wasn’t going to wrap any chains or daggers in snow-angel decorated gift-paper either.
Tomorrow morning Hermione would leave to her holiday. She had planned to go to her parents first and stay there for a few days. Then she would go to the Burrow on Christmas Eve to spend a couple of days there and then return to her parent’s home to stay over the New Year. Spring term wouldn’t start before the eighth of January, so she would be able to spend a few days in Hogwarts too before the children came back.
*
Dressed in a lovely gown made of soft and shimmering peridot green velvet, Hermione arrived in the Great Hall. She felt like entering in to the truly magnificent world of Christmas. Magical snowflakes were falling gently from the ceiling, which was bewitched to look like deep indigo blue sky with thousands of bright stars and a shooting star every now and then. It was breathtaking and beautiful. A string quartet was playing old medieval songs in one corner of the hall. Next to it was only one long table, which was sagging of the most delicious festive foods that one could possibly invent to have something to do with Christmas. The elves had certainly exceeded themselves this time.
The floor in the middle of the hall was empty, as if someone had been optimistic enough to think, that there would be someone to dance in there. Hermione liked dancing, though, but whom would she dance with? It would be nice to dance with Harry, but she didn’t want to encourage anybody to think that they were romantically involved, not any more that they already thought.
I don’t care, I’ll dance by myself if I want to! She thought and took a few turns in the invitingly empty floor.
Around the dancing area and near the walls were many extravagant red velvet armchairs and a few couches, for those who would prefer to watch than take part to whirling on the floor. Hermione knew who they would be. Surely we aren’t going to see Professor Snape on the floor tonight, or any other night, in that matter. Hermione tittered by herself, trying to imagine that grim and awkward character in the middle of wild cha-cha.
*
“It’s so nice to see you all. We now have a very nice term behind us and before we turn our hopes to the next one, it’s time to forget everything about work and relax! Please, my dear friends, enjoy the offerings of the table and feel free to have fun!”
Everybody clapped their hands to the Headmaster’s welcoming speech. Dumbledore had always known that the best speeches were the shortest ones. And before the echoing clapping had ceased, everybody was sitting around the table and loading their plates with the marvellous dishes.
After the dinner Dumbledore politely asked everybody to rise from the table and be seated on the armchairs and couches around the dance floor. “Now the moment we all have been waiting for has come. It’s time to hand out our little Christmas presents. Let’s all say ‘Accio Gift!’ aloud at the same time, and then we will all get the gift most suitable.” Dumbledore seemed to be so thrilled and happy about that idea. He had always been a very social and warm person, who really enjoyed the company of others. Dumbledore seemed to be in the spring of his life, he had only gotten younger and younger after Voldemort had left them for good, and that left Hermione wondering, if his bosom friend Nicholas Flamel had left a little something in a bottle for him as a heritage.
The old wizard opened the sack and after everybody had said “Accio Gift!” some more enthusiastically than others, they all started to unwrap the papers around their Christmas presents. Hermione wanted to cherish the moment and watched others to open their packages before opening hers. Professor McGonagall had got her book of Christmas Traditions and she seemed to appreciate it greatly. Hermione was happy that Dumbledore had thought about how all the presents would go to the best possible receiver. Now there was no worry to find a shape-changing dildo, or something like that in her package. In other words, she would not get Harry’s present. Maybe he wouldn’t have dared to wrap anything like that inside a reindeer gift paper, what if it would have gone to Professor Flitwick, or Snape… Hermione couldn’t hold her laughter anymore, but luckily everybody else was also laughing, since Hagrid had found a small pink fluffy-bunny in his package. Hagrid was cuddling it under its chin and his rich baritone guffaw filled the whole room.
Harry got a magical choker with a leash, obviously from Hagrid, which could tame even a dragon, or so it said in the instructions inside its box. Suddenly Hermione saw how Professor Snape was surrounded by his hilarious co-workers. Severus held a small heart shaped bag in his hands. ”Well, open it!” Madam Sprout encouraged him with an uncharasterically loud voice. Severus pulled gently the bindings and poured several small, also heart shaped little gingerbreads on his palm. ”Now, taste them, taste them. I made them all by myself!” Madam Sprout kind of yelled and tried to thrust one of the gingerbreads into his mouth.
”Now, please, I am still totally capable of feeding myself,” Severus snarled and took a small bite of one of them.
”They are not just any gingerbread, you know,” Madame Sprout whispered into Hermione’s ear, “I put some ingredients in the dough…” The older witch jolted for the restrained laughter. ”You’ll see…”
*
The man, who was the only one wearing all black, watched colourful figures spinning on the floor with a sour expression on his face. Ridiculous, if they only knew how stupid they look…
“Severus, dear friend, why are you not showing off some swift moves on the floor?” asked Dumbledore, his face gleaming with sweat and a large smile. His eyes followed the icy lines Severus’ glance had left, chopping the air of the Great Hall.
“Oh, that’s why you are sitting all here alone, with your face all puckered up. It’s your own fault, you know, Hermione has danced with everybody who has asked her. She’s so lovely, isn’t she, and oh, how she looks just stunning with that green dress of hers, don’t you agree… Severus? Do you hear a word I’m saying?”
He’s nothing but a nuisance, that Potter-boy, can’t even dance properly, Severus snorted. Then he felt someone gripping his shoulder and he woke up from his thoughts with a jolt.
“I said that it’s no use to sulk here while you could just get a hold of yourself, swallow your pride and ask her to dance with you.”
“I’m afraid that after all those gingerbreads there’s no room in my stomach for such a big bite,” Severus scorned with a scowl, but it just made the old wizard burst into laughter.
“Don’t be a baby, it’s perfectly all right to ask her. It would be such a nice act for her kindness towards you. I’ll ask the band to play something convenient for you two. Stand up, open your mouth, utter a nice proposal and give us something to remember for!”
Dumbledore was tugging Severus up from his armchair with such physical strength he had never known the Headmaster to posses, and pushed him towards Hermione, who had just finished dancing with Harry. Severus tried to think fast how to act in order to rescue as much of his pride as possible. Hermione turned to face the Potions Master and took a few steps backwards so as not to get Professor Snape to fall onto her, since Dumbledore had shoved him a little bit too hard. Straightening his robes he tried to do the only reasonable thing that came in his mind and as he offered his arm to her, he asked Hermione to dance with him.
“Oh, there is a gentleman in you after all,” she said, smiling enchantingly.
Not that I‘m aware of, there isn’t. Severus wanted to say, but instead he pulled her into his arms tightly and started to lead the dance.
“Not bad, not bad at all. I’m impressed!” Hermione murmured, her eyes glimmering. She had drank one too many glasses of hot red Christmas wine, spiced with cinnamon, ginger, cardamom, vanilla and a tiniest pinch of black pepper, and it had made her blood stream freely and a warm relaxed feeling all over her body. In fact, it felt fine to be pressed firmly against that slender body. It was so totally different than dancing for example with Harry, or anybody else she had ever danced with. He felt so sure and it was somehow very exciting to be held that way.
All of the sudden total blackness swallowed everything in its obscure maw, music stopped and Hermione felt a bewildering and forceful kiss pressed heavily on her unexpecting lips. It was gone as fast as it had came, and there she was left standing, stunned, wondering what had happened, if it ever really had happened, while the others had illuminated their wands and Minerva was already lighting the abruptly died candle lights.
“Oh, it certainly was that ill-mannered poltergeist, does he never tire of teasing us with his sick sense of humour…” Professor McGonagall complained, but Hermione was unable to hear or see anything, except that the another ill-mannered ghost-like male had vanished.
A Merry Little Christmas to you too… she thought tottering towards an empty couch.
Chapter 11 – A Train of Thought
The train was gently jerking Hermione’s sluggish body and she would have fallen asleep if her thoughts didn’t need her to be totally aware. She tiredly gazed over the snow-covered landscapes through the frosty window and tried to organize her thoughts about yesterday’s events. Harry had dozed off opposite her, and would evidently sleep the whole journey to London, he had been stewed to the gills last night.
It was fun though, to watch him dancing on the table imitating every member of the Weird Sisters… at the same time, Hermione smiled to herself.
Oh yes, the party was a great success. It seemed that everybody had enjoyed themselves. Even Mr Filch had danced cheek to cheek with Madam Pince, while Dumbledore had dropped out with Minerva to do some angel figures on the snow.
Suddenly Hermione remembered her gift. She had totally forgotten all about it. Watching the others opening their presents had been so amusing that she had just jammed her package into her purse and forgotten all about it.
With limp arms she lifted her handbag from the dirty floor and rummaged through it. In no time at all she was holding a small present wrapped in brown paper with a red seal on top of it. She cracked the seal and unwrapped the present with careful movements. Inside she found a small and elegant vial of something that smelled like… perfume?
Is this a bottle of perfume, how weird, she thought surprised and sniffed the opened bottle again. A light and fresh aroma evaporated from it. It reminded her of tangerines and green tea.
She had never been really keen on using women’s scents because she was very sensitive to different and especially strong fragrances. Normally she preferred an odourless choice with her intimate productions, but this one didn’t smell so bad. And the vial was quite charming. P O E was engraved in cursive letters on its side.
I wonder what that means. It’s quite an odd name for a perfume, unless it isn’t really perfume, but instead it contains bottled horror stories.
Who is this from? The vial suggests heavily to Potions Master, but the aromatic liquid inside doesn’t, unless it’s really a poison.
Yes, he could have created some potion that you think is a perfume and when you put it on to your neck, it’ll strangle you while you’re sleeping…
I have to check this through at home. I don’t want to wear anything that contains some magical effects unknown to me.
Why would I think it’s from him? It could be from anyone, for example from Madam Pomfrey… or Dumbledore, he has such a good taste, except when it comes to sweets… of course Harry could have bought this too from Hogsmeade. There is that little boutique-like shop where he spends a suspiciously long time for a man…
Am I avoiding a certain subject here?
Back to it then: What in Morgana’s name happened yesterday?
Someone kissed me, and kissed me hard, no doubt about that. Her heart started to pounder and her breath quickened just thinking about it.
Could it have been Harry?
Of course not and you know it!
Who am I trying to fool?
How it could have been anybody else than the man I danced with?
He was the only one who could have managed to do it, since I was standing so close to him.
Of course it was him but why?
Certainly he has not wanted me all the time and all that scoffing has been just an act to try to hide his true feelings of passionate love.
Oh please, I’m killing myself in laughter, it’s too wild!
Maybe he just had a strong yearning for the touch of female lips that he couldn’t help himself…
No, it was I, not anyone he would consider as a desirable woman.
Maybe he had been drugged with those gingerbreads of Madam Sprout. She did hint about some secret ingredients.
Oh holy Circe, she isn’t that kind of a witch who would grow some illegal pot in a restricted area of greenhouses, not to mention to put it secretly in someone’s Christmas cookies, into Snape’s Christmas cookies… an interesting idea as it might be.
She smiled mischievously, although she highly disapproved of everything that had something to do with drugs. In her opinion they were just a lousy and unhealthy substitute to magic.
Is my mind so mundane, there are other herbs too, magical herbs…
Oh, I just don’t know, it all feels so surreal. I wish I could hash this out with someone, but I have a feeling Harry may not be the right person this time.
*
All the time until the train arrived to a platform 9 ¾ Hermione reflected on Professor Snape’s behaviour during this autumn to get even a slightest hint to help her solve the mystery.
I have always considered myself to be an exceptionally clever and observant person, not someone to be easily fooled. Then why do I feel like a fool now?
What was the meaning of the kiss?
Was it some kind of a joke?
Or revenge, no?
Well, it certainly was not something that I would think as revenge.
Then what?
I suppose my head is going to explode with all these unanswered questions and then I’ll never get to know.
What an unbearable situation!
All of a sudden she was carried away by a reminder of those strong arms around her waist and that captivatingly cultivated but deeply manly scent; cedar, sandalwood, a little hint of bergamot and… was it frankincense?
Hermione shook Harry awake and together they got off the Hogwarts’ Express.
”I think I’d better try to tidy myself a little, and a strong cup of coffee wouldn’t hurt either,” Harry said with a thick and dry tongue that was a consequence of being a too excessive party animal. ”I feel sick, but I don’t want to look sick when I’m in front of Molly Weasley’s x-ray eyes.”
”Oh, I’m feeling just fine, but I can lead you to some nice café, I’ll even hold your hand if you need me to,” Hermione said to her pale, ghostly looking friend.
”Would you, that’s nice. I’m feeling a bit shaky, so thanks.” Harry took Hermione’s warm hand and leaned on her looking miserably weak. ”How was your evening? You’ve hardly said a word after my little show on the table. Was it that bad, huh?”
”No Harry, it was the most amusing thing I’ve seen after Fred and George fooled Ron to eat that gnome poop,” Hermione replied and laughed as she remembered that funny occasion a few years ago. Fred and George had gotten Ron to eat some gnome droppings as their new invented “chocolate beans” and when he realized their little trick, Ron lost his temper and chased his twin brothers all over the Burrow with their mother’s old bra as a weapon, because the twins had been considerate enough to confiscate his wand beforehand. He intended to lasso, strangle and finally hang them on an apple tree with the worn-out bra . Harry, Hermione and Ginny had laughed till they couldn’t breath anymore and finally Mrs Weasley came and ended the chase with one huge fit of hers.
“You’re right,” Harry smiled faintly; “It was such a silly looking scene. But why do I get a feeling you’re trying to avoid something here? What happened? Did you drink yourself under the table and wake up in Mr Filch’s bed?”
“Gods, NO! Where do you get these crazy ideas?” Hermione snapped in a tone which was too defensive to be believable. “I mean, it wasn’t my fault, I behaved as a nice and decent young woman should, as I always do…”
“Yes? That sounds the most interesting? What wasn’t your fault?” Harry looked suddenly very curious and feeling a whole lot better than he had five minutes ago. “You have to tell me everything.”
“It’s nothing, never mind, I didn’t mean to say anything and you know what, you’re acting just like those gay friends in some muggle TV-series like ‘Sex and the City’ et cetera.”
“Who’s trying to change the subject here?” Harry teased with a singing kind of voice. “I just need to know. Tell me so I don’t have to start inventing any more possibilities myself.”
“Yes, please, don’t!”
They had arrived at a small and nice café called ‘Parnassos’ and ordered an espresso and a pepperoni-salami-sandwich for Harry and a mint tea with a croissant for Hermione. Harry sat down and cast a very demanding look to the other side of the small and round table. Hermione tried not to notice it and ate her croissant until she got so annoyed of Harry’s silent and insistent questions that she gave up.
“Okay, you win, fine. I danced with someone and then, when the lights went off, that someone kissed me.”
“What? Who, who was it? You danced with everybody, including Mrs Norris, and what do you mean by the lights went off?”
“I’m not surprised. At that time you had put your head in the Christmas wine bowl and pretended it to be your diver’s helmet. Perhaps you got cloves in your eyes.”
Oh, that was it then. I was wondering what those black little things in my ears and hair were in the morning, Harry thought, but as he was determined to find out all the intriguing details about Hermione’s night, he asked again, “Anyway, tell me immediately who the kisser was, or I have to do some legilimens with you, and then I’ll get to know what you bought me for Christmas, not to mention all the other little secrets that nest under you hair.”
“I don’t know who it was… or, maybe I do, but it’s just so unbelievable that – “
“Yeees…” Harry tried to encourage her to say it aloud.
“I danced with Professor Snape, since Dumbledore made him ask me, and then it happened.”
“You were kissed by Professor Never-Heard-Of-Shampoo Crookedteeth! Ewww!” Harry almost fell of the chair as he howled with mixed astonishment and disgust.
“Maybe so, I can’t be absolutely sure, since I didn’t see him when he did it.”
“Well, what happened then?” Harry took a firm grip of the table with two hands, so that another shock wouldn’t be able to unbalance him again.
“Nothing. When Minerva re-lighted the candles, he was gone. I haven’t seen him since. Not that I’d want to, anyway.”
“That is such an incredible story. I can’t wait to tell Ron. I’m sure he’ll puke, it’s so sick! Yikes!”
“No Harry, we can’t tell Ron, nor anyone else!” Hermione pleaded. “Believe me, it’ll be so much better if he never knows. Trust me on this one!”
“Okay, you may have a point there. He’s always been pretty sensitive when it comes to you, and he still is. But please, tell me more… did you kiss him back? How did it felt? Was he good?” Shudders of repulsion ran down Harry’s spine and for a moment he thought that there was something unnatural about his curiosity. Do I really want to hear this? He asked himself. Hell yeah!
“You are putting me in quite an embarrassing situation here, as always, but if you want to hear the facts, then here you are: first of all you have to remember that it was dark, so I couldn’t see him and at first I didn’t realise it was him. Secondly, I had drunk a teeny-weeny bit of that wine.”
“Hermione, you don’t really need to make excuses to me, I’ll understand.” Or at least I’ll try. He added in his mind.
“It was okay, I guess. In fact it felt fine.” Hermione had sudden goose bumps on her skin when she remembered the sensations that the kiss had caused her. His strong hands around her, understated scent of… was it sandalwood and bergamot, hmm… I’ll have to find that out… Hey wait a minute, No I don’t have to! What was I thinking?
“Fine? Just fine? Harry asked, as if he had read something more on her face.
“Well… it’s a bit hard to…”
“Hard? He was hard?” Harry led her words a little bit further.
“No, or, I don’t know… do we have to talk about this? I’m starting to feel very weird.”
“Just tell me all, and then you’ll never have to talk about it again,” Harry insisted leaning towards her, so that he could hear all the details clear and loud.
“Well, he didn’t say a thing to me, but he was a amazingly good dancer, smooth and confident. He had a strong grip in his hands and held me close enough to notice that he smelled very good.”
“Yes, sure… What about the kiss? Any tongue?”
“Oh please Harry, it felt fine, exiting, good, passionate, forceful… what else do you want to hear? If my pants got wet?” Hermione burst out, surprising herself more than she ever had before.
“Did they?”
Hermione rolled her eyes frustrated and said tightly, “Now you know everything you ought to know and a little bit more. This is the end of the subject! I’m dying to see my parents. Let’s go!” She stood up and yanked her too-curious-for-his-own-good friend up to his feet.
“Do you want to share a taxi or would you rather apparate?” she asked as they left the café and dragged their baggage along the icy pavement.
Chapter 12 – Lesson to Learn
Oh fuck, oh fuck, oh fuck.
Why did I do that?
Have I gone completely and utterly mad?
Severus Snape strode back and forth in his chamber trying to make some sense about the last night’s events.
It was so totally unlike me, totally unlike anything I am or anything I planned.
Not to tell her, remember, I decided NOT to reveal my pitiful feelings to her, NOT TO KISS HER!
Then why the hell did I do it?
Damn!
I wish I could wrap Albus’ beard around his neck a few times and hang him on the highest candlestick on the wall in the Great Hall with it. It was an unforgivable, just despicable deed to do. Why has he always got to stick his long nose into other people’s affairs? What was he thinking for Merlin’s sake?
And what exactly will I say to her? She and her impertinence, certainly she won’t leave a single rock unturned in order to find out what happened. And why it happened? And how? And what for? And how long and…. Oh holy shit! Flooding questions of hers are causing me a headache even before they are asked. I possibly can’t confront her. Not now, not ever. Thank heavens she’s gone away for the holidays, but it’s only temporary, she’ll come back her head gushing with questions I can’t and won’t answer, and she’ll haunt me till I lose my mind.
If I haven’t already.
“Severus, my dear boy, calm down, you look dreadful,” a familiar voice said behind Severus’ back.
“Don’t I always?” Severus answered sarcastically turning swiftly to face the Headmaster whose head was hovering amongst the flames in Severus’ fireplace. “Was there something else you had on your mind, or did you just appear here to insult my looks?”
“There, there, now Severus, to be honest I was little worried since you haven’t shown up for breakfast or lunch.”
“I’m touched, but I didn’t need a nanny when I was three years old and I certainly don’t need one now.”
“Aren’t we a little edgy today? Would you mind to enlighten me with a cause for your foul mood?”
“Yes I would, but since I know you won’t leave me alone until you know, I’ll just say that your little blackout wasn’t without consequences. I assume you are satisfied, so please, leave me alone so that I may continue wrestling with my inner demons.”
“I will, as soon as you have told me the reason for why you are so mad at me. I don’t see how the short blackout at the last night’s party has anything to do with anything.”
“As if you didn’t know,” Severus scowled. “First you forced me to dance with Miss Granger, strongly against my free will and I’m afraid that against hers as well. And then you arranged those damn lights go off, so that under the effects of those gingerbreads, which I was stupidly enough unaware of at the time, I did the most idiotic thing in my life, save taking the Dark Mark.”
“What could you possibly have managed to do in so extremely short time, your clothes on, in the middle of a crowded ballroom floor that you are so ashamed of? Please go on,” the Headmaster asked curiosity dripping from his voice.
“I kissed her,” Severus blurt out with a disgusted scowl. It sounded as if he had committed a murder or raped someone at the least.
“You kissed her?” A wide and amused smile spread onto the older wizard’s face and it seemed as if someone had switched that infamous twinkle in his eyes on. “What’s wrong with that? I felt like kissing her myself.” There he lowered his voice and to Severus’ surprise whispered with a laughter in his voice, “But instead I settled for Minerva. Please, don’t let her know I said that. It would make her furious,” he said, reminding Severus for a fleeting moment of Fred, or George Weasley, who cares. “But you’re mistaken in one thing. It wasn’t I who turned those lights off, it was you,” Dumbledore continued with a little bit more sober face.
“What are you trying to insinuate? I certainly did not do it, check my wand if you don’t believe me, I would never do anything so silly. You of all people should know that for now,” Severus snapped and Dumbledore could hardly suppress his laughter. It never ceased to amaze him how childish this cool of the coolest wizard was at the times. Especially in matters where his emotions were involved.
“Not with your wand and not on purpose,” he said, trying to calm the over heated Potions Master. “The content of those gingerbreads made by Madam Sprout was quite unique, you see. They didn’t only remove the barriers around your deepest desires in your heart, but also heightened your ability to attract events that’ll help the progress of getting what you desire. Wandless magic, my friend, wandless magic. You happen to be quite talented with it even without the magical bakery products.”
“Oh, I see. So there was an unconscious desire to humiliate myself and to get me into trouble, not to mention to give Miss Granger the most repugnant pre-Christmas party surprise of her life,” Severus scoffed sarcastically. “If those damn cookies were really to further me towards my wishes, I would have been dashed away from that horrible get together into some cosy armchair in my own chamber, alone, some intriguing volume on my lap.” He crossed his arms over his chest defensively and looked absolutely intransigent. A silence fell between the two wizards. Dumbledore seemed to be searching for the right words, the right way to break Severus’ resistance on the subject. After a long while Dumbledore started speaking again. His face was grave and one could hear the deep care and concern under his words.
“There are no excuses for you to avoid life anymore. All the reasons to hide and run away from close relationships died with Voldemort. Nothing holds you back, except your own fears.”
“What are you talking about?” Dumbledore could almost see how Severus-the-child held his hands on his ears chanting ‘I’m not listening’ over and over again.
“She is not your student anymore.”
“Am I supposed to arrive at certain conclusions here?”
“You humour me, Severus. I wish you could allow life to humour you. If I were younger, let’s say, fifty years… well, maybe seventy, I’d want her myself. She’s a marvel. And you are not fooling me with that sullen face of yours,” Albus said with a gentle tone that a father upbraids a prankish child. “But of course, it’s you’re choice. If you rather see her hanging with Potter, the second…” he said lowing his brows meaningfully. “It’s funny how life tends to repeat similar kinds of situations as long as the lesson hidden in there is learned. Life is a more merciful teacher than you Severus, it always gives you a second chance. If you didn’t get its message the first time, you’ll get to try again. One wouldn’t like to miss it, it wouldn’t be very clever now would it?” The Headmaster’s head disappeared and Severus found himself staring a long time at the soon to be dying down flames and pondering deeply his last words.
Chapter 13 – The Holy Night
While at her parents’ home Hermione had done some thorough research and testing on the aromatic potion she had received as her pre-Christmas party gift. She could sense that there was some magic hidden in it, but she couldn’t figure out what it was. At least she now knew it wasn’t fatal to her health. It would not kill her, damage her, even when consumed, it would not affect her in any way. Besides, she had started to love its scent. It was so very unique and yet it appeared that it had been specially designed for her. It was fresh and personal, like it was the deepest core of her soul, bottled. She had accepted many compliments because of her beautiful perfume. For example, after Hermione had embraced her dear mother, she had exclaimed admiringly how wonderfully that scent of Wild Roses becomes her. Wild Roses? Where did that come from? I thought this was a kind of a green citrus scent. Hermione wondered, but let the subject be, since she had many more important things to consider at the moment.
*
It was a Christmas Eve and Hermione was about to Apparate to the Burrow. She had shrunk all the Christmas gifts she was going to give her friends so that they fit conveniently in her pockets. She had made a special effort to make herself pretty and she was quite pleased with her appearance. Apparating such a long distance made her a little concerned though, since she wasn’t very experienced with it. Nevertheless, she constantly turned down her fathers persuading offers that he would take her there in his car. No way, it would have been far too embarrassing, she wasn’t a teenage girl anymore who needed her father as her escort. She was an adult witch, independent and quite capable of taking care of herself.
There was one thing that made her wonder. Every time she wasn’t thinking about something specific, she found herself contemplating Professor Severus Snape. It wasn’t something totally new to her, she had spent countless of nights pondering his words before, while she was still at school as a student. But these thoughts were something else. She snatched herself every now and then in the middle of cogitation of him. Of course she turned over and over again in her mind that kiss, but there was something else too. She was slightly embarrassed to find herself reminiscing over their short times together, alone. Obviously she had put those intimate feelings raised by him into her inner storage. Those sensations of the closeness of his manly body, how soft his warm skin had felt under her hands, how he had shivered slightly and she was sure she had almost heard him moan few times. Strange but strong feelings had dwelled inside Hermione’s stomach, but since she had to stay cool, concentrated and professional, she just placed every unwanted emotion somewhere deep in her heart and focused on spreading the ointment and surviving his bad temper.
*
“Happy Christmas, it’s so good to see you, here take some eggnog, you must be freezing, and come on in, I’ll take your coat, and oh how lovely you look, you are such a sweet looking girl, wait till my Ronnie gets to see you…” Molly Weasley had taken Hermione in her vast embrace before she had even managed to utter a proper ‘hello’. In no time she was sitting in the cosy living room and sipping the most delicious eggnog.
“Delicious, Hermione, what do you think?” Harry lifted his eyebrows meaningfully towards Hermione.
“Harry, nice to see you too. You are the one who should tell about that. So, did you ever get the chance for a more profound taste of it?”
Harry laughed heartily as he embraced Hermione tightly. Ron had been watching his friends’ rendezvous and couldn’t help but feel a slight sting of jealousy in his heart. What are they talking about? I don’t remember them being SO close when I’ve last seen them together. I wonder if there’s something going on between them, I mean, they do get to spend a heck of a lot time together in Hogwarts, together, alone. Ron rushed past Harry and gave Hermione a loving hug.
“Bloody hell, Hermione, you look stunning. I would fall in love with you right this minute, if I hadn’t already.” If Harry’s going to sweet talk to her, I’m going to show him that he’s messing with the wrong lady.
Hermione laughed and gave a small and friendly kiss to Ron’s cheek. “It’s good to see you too Ron. Thanks for the compliment, though you shouldn’t have bothered. But I insist you to tell me everything about the past half year of your life. You should write me more letters, you know. And more words in them wouldn’t hurt either…”
*
“I’m so full that if I see any more food, I’ll just pop and there’s nothing anyone can do about it,” Ron bemoaned, keeping both of his hands on his stomach like it would otherwise slip into two halves.
Their Christmas supper had been nice and heartfelt, but not a tiniest bit devotional. The redheaded twins had taken care of that. They were unruly like two teenager brats and they didn’t look a day older than eighteen. Harry got what he had hoped for, since Fred and George ran on jokes, puns and carols with suggestively twisted words like two stand-up comics of the best kind. Luckily enough, Harry and Hermione laughed so much that they couldn’t eat themselves to the same condition as Ron, who was so used his brothers’ humour that he had learnt to swallow while laughing.
After the supper Mr. and Mrs. Weasley withdrew to sit and hug on a couch positioned in the corner of the living room while everybody else sat on the floor in front of the fire to open their Christmas gifts.
“Ginny, since you are the youngest, you are of course the most impatient, so you may open your presents first,” Fred teased his little sister, his ulterior motive being a wish to see his new inventions working in a real life situation as soon as possible.
“No-no, dear brother, I am not at all impatient, I’ll manage to wait ten years for the gifts from you. I’m in no hurry to die, nor experience humiliations that those innocently looking little packets will evidently give me,” Ginny grinned back with an empirical knowledge from many years of experiences.
“Anyway, ladies first. We have to remember that politeness once in a year does not ruin anyone’s reputation,” proclaimed the other twin.
“Okay then, I’ll sacrifice myself for the good cause,” Hermione said smiling playfully. “So, ladies first it’ll be. I’ll open Ginny’s gift first.” Hermione started to unwrap the packet most carefully and tortuously slowly in order to get every beautiful ribbon and gift paper saved without ripping them.
“A book, I assume? Or maybe you have just transfigured this to fool me?” Hermione chuckled as Ginny watched her.
“Oh no, I’ve never been very good at transfiguration,” Ginny laughed staring at her friend’s face to know what she was thinking about the title of the book.
“‘Samantha Heatherhill And A Man With A Past’, seriously Ginny, did you accidentally happen to exchange the presents meant for Lavender and I?” asked Hermione softly eyeing the covered love novel with unbelieving eyes.
“No, I just thought that because you love to read, it’s the only way to get your thoughts on men and your love life and to relax by giving you brand new and authentic ‘Heatherhill’ pocket book. Promise me that you’ll read it! There’s some exquisite hand made chocolate from Ron and mum has made you a pair of warm woolen socks, so…”
“Ginny! It’s no fair to reveal other’s surprises!” Ron moaned, his freckled face showing his disappointment.
“I know, but I just can’t bear to watch her torture us anymore by opening her presents more slowly than a handless Hinkypunk,” Ginny said mischievously. “And you had better remember to read the book cover to cover, sit in front of the fireplace, your woolsocks on and eat chocolate till you are so relaxed that you’ll forget the year the Great Giant rebellion started,” she emphasized to Hermione, who could only nod her head obediently.
“Thank you Ginny, you are so kind, always thinking the best for me and my (non-existent) love life. And as I already know what these parcels contain…” Hermione knocked two packets with her wand, and soon there was a cute, but helplessly conventional heartshaped red chocolate box and hand (or wand) made socks with green and orange stripes. Then she took a small and soft packet in her hands and started to rip the paper of more briskly than before.
“Hey, it took a long while for me to wrap it, why don’t you open that too slowly and fold the paper neatly?” Harry shouted and gestured amusingly.
“Yeah, right, Harry-dear, but this packet is tightened with label stickers from video tapes, and it doesn’t even have any ribbon, but don’t worry, I don’t mind. The thought is what I value most.” Hermione smiled knowingly as Harry blushed boyishly.
Amongst the wrinkled papers Hermione drew a set of incredibly expensive, very chic and just the right size lingerie. She flushed red as an over boilt crab and tried to hide them under the gift wrapping and stuttered embarrassed thanks to Harry at the same time. She wondered if Mrs. Weasley happened to see what kind of garments, if that unexisting amount of fabric gave them the right to be called garments, were spread on the floor of her living room. Fred and George were whistling and crowding around Hermione in order to see more clearly every tiny and sexy detail of the lingerie. She didn’t know what to do, since the twins were gazing at her and the lingerie like they were measuring in their minds how she would look with those sinful garments on.
As soon as the rowdiness had started, it stopped, when everybody happened to glance at Ron, who appeared to be petrified in his place from the look of a Basilisk. He looked like a scarlet red balloon, which was ready to explode at any moment.
“BLOODY ‘ELL HARRY! WHAT THE FUCK HAVE YOU DONE? I THOUGHT THAT AS MY BEST FRIEND, YOU WOULD HAVE KNOWN BETTER. THAT YOU WOULD HAVE UNDERSTOOD TO KEEP YOUR HANDS OFF MY GIRLFRIEND!” His voice, trembling with fury, got Arthur and Molly Weasley to jump off the couch, meanwhile expecting and excited looks spread on the faces of Fred and George. They seemed like they had been watching an interesting turn in the World Champion Quidditch match. Ron bounced up from the floor like he had been shot by a cannon and grabbed Harry by the front of his shirt.
“Hold your horses, mate, you know nothing about the situation,” Harry said, clearly annoyed at Ron’s quick and almost false conclusions. But Ron’s temper was like an old steam locomotive. Once moving, it made such a horrible noise that it couldn’t hear anything else. He just put more wood on the fire accelerating himself finally to a speed that even a group suicide of forest trolls hadn’t been able to stop him. Ron threw accusations and insults to Harry, spit flying everywhere from his mouth. At the same time he punched Harry’s chest to emphasize the effect of his words. While Ron was shouting Fred and George had transfigured flags and banners with text ‘Harry’ on the other side and ‘Ron’ on the other. This way they could always support the one who appeared to be winning.
Hermione stood astonished against the wall. She felt humiliated, disappointed and angry all at the same time. She saw the screaming riot on the Weasley living room floor, but it was distant, like she was viewing it through a hazy veil; Ginny, who was tearing her mother away from Ron’s throat, as the twins ate popcorn and wore ‘Ron/Harry’ caps shouting their encouraging slogans to both of the quarrelmonger at the same time, and Arthur who ran, confused, to and fro, trying to fulfil his wife’s many and ever changing orders.
Damn you, half-grown idiots, Hermione swore in her mind, sucking her lower lip like when she was a child and needed comfort. I want to go home, I don’t think anyone will miss me here tonight. I am not anybody’s girlfriend, but from the bottom of my heart I hope that I can be friends with both of them. That we could all be friends, like before. Idiots, I wish they’d direct their over-stimulated libidos to other women. I feel like they care more about their own hurt, manly pride, fragile as a spider web, then they care about me. I’m sure neither one of them was thinking about how this stupid scene would make me feel. Bloody hotheads, at least Severus would never do anything as ridiculous as this. Severus…?
There was a tiny ‘pop’ and Hermione Apparated onto the snowy path near the forest. Oh my god, I have managed to get myself in trouble. That doesn’t look like home to me… Fine. Great. That’s just what I needed. Just what I was hoping for. A fancy dress, high heels and a tiny mohair jacket, and the loveliest weather for a nice little Christmas night walk… in the forest… with these pink satin shoes. Shit! On the other hand, this is much better than watching those two wannabe-gladiators fight under the Christmas three.
Hermione thrust her chin up in determination and continued to shamble forward along the dark path. After a few seconds she saw faint light gleaming from the west and the oh so familiar and dear, iron gate was drawn against the misty and grey sky. Hogwarts! I am very near at Hogwarts, unbelievable. I have never managed to Apparate so far. Thank god I’m still in one piece and I’m safe!
Not daring to take the risk anymore and try to Apparate to her parents’ house, she opened the gate with freezing fingers and ran towards the castle. As she put her hands under her robe, she noticed that one packet was still in her pocket. Well, while I happen to be here, I might as well go and spread the good message of Merry Christmas to that spooky man living in the dungeons. Hermione smiled as her sudden insight, a contented blush on her cheeks. Maybe I’ll manage to get some answers too. There has been one thing bothering me…
Chapter 14 – That Bigmouthed Girl
“Miss Granger? I don’t recall inviting you here. Did your Youfinder give you a false alarm, or will you be using a different defense?”
“Merry Christmas to you, too, Professor Snape, it’s such a pleasure, as always,” Hermione said mockingly. “I accidentally Apparated nearby and decided to come and wish you a Merry Christmas, that’s all.” She tried to smile innocently, but failed miserably.
“Highly unlikely, I do not believe a word of your tale. Now, if you’ll excuse me, I’ll close the door and pretend like you were never here.”
Hermione slipped her small foot between the door and pushed herself into the room. He must think I’m the most impertinent person in the world, so I might as well act like it, she thought and remembered a little parcel in her pocket that was meant for Ron. “I came to bring you a Christmas present,” she lied with a clear girlish voice and handed him a gift wrapped in red and gold paper. Professor Snape glowered at it as if it had been a dead snake’s corpse that had been lying on a hot and sunny road for three weeks.
“I hate presents. The only thing I hate more than getting a present is opening one in front of the person who gave it to me,” he snarled tartly with a disgusted look on his face that cunningly concealed the delighted, and surprised, feelings from inside his chest.
“You don’t have to pretend that you like it,” Hermione said, stretching her hand so that the present was touching his fingers.
“As if I would have,” he hissed, but a small, fleeting smile slunk from one corner of his mouth.
“Just open it… please!” Hermione pleaded with a smile on her face.
Severus took the gift, an involuntary look on his face and ripped the gift paper from it. Hermione quickly cast an enlargenment spell to the present and soon there was very nice set of herbal spices and two bottles containing the best quality Olive oil and Vinegar. Severus was astounded, how did she know he liked to cook from time to time? Anyway, the nice, suitable gift wasn’t any reason to spend more time with her than absolutely necessary.
“Well, thank you, I suppose. In case you didn’t know, I happen to have quite extensive storages of my own spices. But while I’ll continue celebrating that Merry Christmas you mentioned, alone, I wish the same to you and I assume you know your way out. Good night, Miss Granger.”
“There was something else too…,” Hermione said hesitantly.
I knew it! I could have sworn she was after something! Severus thought triumphantly.
“What ever it is, I’m sure I’m not interested. If you are not going to leave soon, I’m afraid I’ll have to throw you out of my private chambers, do you understand me?” he muttered under his breath and Hermione noticed he was speaking with his vicious tone, normally used to intimidate his pupils.
“I’m not any silly schoolgirl you can frighten anymore,” Hermione snapped back at him.
You are right about that one, you are hardly a schoolgirl anymore and to my despair I happened to notice it a while ago, Severus thought behind his silent, iceman mask.
“I’m not leaving until you tell me why you did what you did during that blackout at the Christmas party,” Hermione said in a determined way.
“I kissed you,” Professor Snape remarked blankly.
“Yes, you did. I had figured it out that far, but I want to know why,” she continued insistently.
“I kissed you,” he repeated, hoping to gain some more time to figure out something clever to say and slip out of this uncomfortable situation.
“Yes, but why? I need to know why would you do such a thing. You hate me. It’s very unusual to be kissed by someone who despises you so completely, and as you happen to loathe me, though I never have understood why….” Hermione began to feel breathless as her sentences had begun to run onto one another.
“I kissed you… because…” And so stretched a long pause when Hermione could almost see his brain smoking with too much frantic thinking. Maybe he doesn’t know the answer either, Hermione thought, starting to feel almost sympathy towards the seemingly unsure man in front of her. It didn’t last long though, since he opened his mouth again, “…Because I just did. I don’t need to explain my deeds to anybody, and least of all to you, Miss Granger.”
“Wha – hahhat? Don’t you dare try to wriggle out of this one so easily, you… Slytherin. If you don’t remember, I happened to be the object of your deed, so I’m very much entitled to hear what it was for. Let it be your Christmas present to me.” She tried to lighten up the atmosphere and attempted a wheedling smile.
“I don’t give Christmas gifts.”
“Indeed? Isn’t that a surprise. NOW TELL ME BEFORE I LOSE MY TEMPER WITH YOU!” Hermione yelled and took a few steps towards the now very surprised Potions master. He could smell her scent more clearly and precisely now; tangerine, green tea and ginger – She’s wearing my perfume and she’s furious and so beautiful. Severus felt a sudden childlike joy wash over him. Without realising it himself, he was staring at her and a stupid trace of a smile flickered on his lips as he observed her every feature, now trembling with rage.
Hermione couldn’t believe her eyes. Either he had gone absolutely insane or he was just about to say something so mean that it would take years of Hermione’s life to invent something even as slightly as cruel. She was standing in front of him, staring defiantly into his night-black eyes, and swallowed.
What did I say? What were we talking about? Her mouth went dry and she had to lick her lips. Like a reflection from a mirror, he moistened his lips too with his warm and soft tongue and leaned a little closer to her. She could feel her body go suddenly very weak and her breath started to quicken. Severus felt as if his heart was trying to hammer a hole into his chest in order to break free from its narrow prison. And if it did, where would it go? he thought, seeing surrealistically in his mind how his heart jerked itself out of his chest and took a wide leap into her arms. For a second he saw Hermione holding his bleeding heart in her hands, and, terrified by this sight, he forced himself to snatch himself out of the odd spell that had surrounded them for a moment.
“If that’s all, you are dismissed. I’m in no mood for defending myself from silly misinterpretations of a harrowing person such as you. Good night, Miss Granger.”
Hermione had to bite her lip so as not to explode. That’s it, this is too much, I’m going to grab that heavy vase on the fireplace and smash it onto that ugly face of his, she thought fiercely, almost reaching for the Floo powder vase nearby. But instead she took a deep breath, shot a piercing glance in Professor Snape’s direction and sat dramatically down in one of his armchairs.
“No. I’m in no mood for your silly games. I’ll sit here and wait until you follow my example and sit down too. Then we’ll have a little chat and I’ll leave when I am satisfied,” Hermione said with a firm and freezing tone that could easily compete with one of his intimidating tones any day. “Cut the crap and sit down.”
Severus was so stunned that he did as ordered and noticed that this new and dominating Hermione made he feel… aroused. Again. Oh fuck.
“Why do I get the feeling I’m talking to a mentally retarded five-year-old? For the third time, answer my question. It’s such a simple one too: Why did you kiss me?”
Severus felt his palms starting to sweat and for a fleeting moment he felt sorry for Neville Longbottom, if this was how he made him feel in his classes years ago. He wanted this to end as soon as possible, so he decided to play along.
“The question might be simple, but it doesn’t mean the answer will be. I don’t know why I did it. That’s an honest and straight answer, so I hope your are content and will at last leave me be.”
“That’s better, yes, but I’m far from gratified. I had expected more of you, since you are supposed to be such a brave and daring man, a hero, double agent and a spy, an ex-Death Eater… and then – you kiss a damsel abruptly and under the total cover of darkness, and then refuse to explain your motives to her. Doesn’t sound very heroic to me, does it?”
If Severus Snape could have been able to feel abashed, he would have, but instead he was starting to feel very annoyed at the direction the discussion was taking.
“What do you want? An apology? That can be arranged. A confession of love? Hopefully not, but just tell me what it is you are after and I’ll do it, since I so desperately want to get rid of you for good.”
“Fine,” Hermione said tilting her chin to face Professor Snape. “I want you to look straight into my eyes and tell me you are sorry for kissing me and will never do it again.”
There was an icy silence while Severus weighed his alternatives. Then he rose abruptly, took a tight grip at Hermione’s shoulder and hissed viciously into her ear.
“Enough of this nonsense. You have crossed a line here and nobody, I mean NOBODY can come here and give me orders like that.” He lifted her up from her chair and pushed her harshly towards the exit of his quarters.
“I have had enough of this impudence of yours, Miss Granger. Vanish from my sight. Now!”
Hermione was upset from the sudden outburst from the inconsistent man. The physical contact by him had really startled her. His eyes were nailed to hers and she could almost see the electric lightning bolts hurling from him. Their power game started to look more ugly than challenging to her, but Hermione wasn’t ready to admit her loss – not just yet.
“There’s no need to be rude, Professor. I’ll go, since I realise your complete inability to talk about emotional issues. I’m sorry that I obviously pressed you over the limits you can handle, but you still owe me an explanation.” And I’ll get it out from you even if I have to use tongs.
Hermione lifted her face and was about to wish a good night to his infernal highness when Severus suddenly stopped pushing her.
His hands still laying on her shoulders, he said with a low and quiet voice, “Here’s your explanation, and after you’ve heard it, leave me alone for the rest of my life, do I make myself clear, Miss Granger?” Severus took a deep breath and continued with his most velvety voice, “It was all because of those damned gingerbreads of Madam Sprout. She had apparently put a great amount of Damiana powder in them. It was nothing personal, just a very unpleasant mistake, and I am sorry,(you can’t even begin to understand just how much), that it had to happen. I would very much have preferred it not happen. It was an unfortunate mistake that will indeed never be repeated.”
His words had poured down to her ear like honey, and she felt her brain functions become quite sticky. Not from the content of his words, there was nothing sweet in it, but his voice… Severus was leaning so close to her that she could feel his hot breath on her neck. It caressed her sensitive skin and sent unexpected and startling jolts through her whole body.
As he inhaled deeply he couldn’t help but notice the feminine scent lingering in his nose. Earlier, when she had arrived at his rooms, he had first recognised an aroma of wild fresh linden and some white lilies, and he had immediately known she was wearing an invention of his own, but now the scent had changed again. There was a sudden cloud of jasmine and ginger, and under the sweet fragrance of neroli, there was a growing feel of patchouli. It hit him like a Bludger.
Hermione felt as if that honey in her brain had flown through her body, down, down, till it had finally reached her hips. As his last words echoed through her head, she finally understood the meaning of them. ‘A mistake that will never happen again.’ It stung her heart in the most peculiar way when an abrupt, heavy and fierce weight was pressed on her lips. The back of Hermione’s head hit the door behind her as Severus came against her like a bulldozer, kissing her with hungry and passionate lips. He wrapped her demandingly into his arms and caressed her ravished mouth with his yearning tongue. She felt as if a huge tidal wave of lust had washed over her and because of it she entangled her hands around his slender and strong body that was now heated with, for once, another feeling which was stronger than anger. Instinctively Hermione pressed her hips against his hardness, a sign of the ex-Potion master’s overwhelming arousal for her. She heard a small gasp escape his throat and he moved his craving mouth to her ear and down to her delicate and delicious neck like a sexy vampire of sorts.
“You had those gingerbreads for a little snack before I came here?” Hermione asked mockingly, her voice full of laughter as she tried to kiss his lips once again.
Instead of responding, he pushed her away from him and mumbled with an unfathomed expression his eyes, “I must apologize, I don’t know what hit me. It’s time for you to go now, before I do something you’ll come to regret.”
“I’ll come to regret? Unless you were planning to beat and kill me, I don’t see how this could have led to anything I would come to regret. Stop treating me like a child. Just because you want to hesitate and don’t know what you’re doing, doesn’t mean that I am as helpless,” Hermione blurted out and sent an annoyed glance to Severus’ surprised eyes. She grabbed him by the lapels of his black shirt and forced him to walk a few steps backwards until they stood next to his large and inviting bed. She pushed him so hard that he lost his balance and fell onto it. Hermione jumped nimbly like a cat on top of him and started unbuttoning his shirt with limber fingers. She kissed his ear, neck and the bare skin of the chest, which was obviously exposed under the garment. Severus could hardly prevent himself from moaning, but he forced himself to seize her hands in his own to stop her.
“Uhh… You don’t have to do this…” Severus managed to utter.
“I don’t? Well, isn’t that a relief!” she said, smiling mischievously and kissed him teasingly on his lips.
“If you just go now, it’ll be all right…” He tried to move out from under her.
“You are worse than Lockhart, you know!”
What! She has had sex with that twit? Severus’ mind was screaming, but calmed down when she finished her sentence.
“You just never get tired of hearing your own voice.” Hermione’s hands gently probed Severus’ amazingly soft skin, but that wasn’t any surprise to her anymore. She felt an ever-growing desire to feel the touch of his warm skin on her own bare body.
“But, I just…,” Severus tried again.
“Be quiet when I kiss you. You’ll have plenty of time to babble when I go down on you,” Hermione said, smiling sweetly and innocently like an obedient schoolgirl.
All these years I have accused her to be such an annoying bigmouthed, impudent and bossy girl, but I never really thought her to be anything else than the toady and prudent little overachiever. Have I ever been as pleased to admit how wrong and unfair my prejudices were, Severus thought, slightly alarmed, but as Hermione had already started what she had promised, he was gladly willing, for once, to let her have the last word. And when he considered the subject even more he found there really wasn’t anything that had to be said at the moment.
Summary: ”If I could have foreseen my death, which I was unable to do, thank gods, I would have left a letter…”
Author’s Notes: I originally wrote this little story to a Sirius Black’s memorial week’s challenge competition in Finland. I really did pour my heart in this – so I hope you like it.
~~~~~~~~~~~~~
Dedicated to Sirius Black 1.6.2005
Last Words of Sirius Black
When I look back at it all now, there is only one thing, one moment, that I would have wanted to be different. I don’t regret it, it wouldn’t be my style, now would it? But if I could change it, without hesitation, I would.
After twelve years of lingering in the shadows, I managed to flee from Azkaban, and they ask me how I could stay sane. Well, it certainly was useful to be a dog every once in awhile, but most of all it was because I knew I had not betrayed anyone. Afterward, I thought I had betrayed myself, but ultimately I am not the only one; Peter is also responsible for that. Can you judge a man for trusting his friend?
I fell with my boots on, like a man who has never compromised his principles. If I could have foreseen my death, which I was unable to do, thank God, I would have left a letter. I would have left a letter to everyone whose path had crossed mine in a way that caused my life to change, that made me become a man, different from who I was before.
Bella: I can’t help but see humour in the fact that you finally managed to get me laid. Cousin, dear, I am sorry that your beauty could never affect me the way you wanted, but I’m sure you will find consolation in the fact that you finally got me stiff. It’s just sad that my whole body turned to a pry bar before your eyes, and not only the part you yearned for. And, alas, it could never give you greater satisfaction than triumph.
Peter: You may not believe me, but I do understand you. I’ll never forgive you, but I could see from the very beginning what led you to do what you did. I’m sorry that you had to become who you are now. Oh, Peter, you left our gang to service a master who, at best, despises you. Was it worth it? If there’s any man left inside of you, you’ll do what’s right. If you couldn’t learn with us what friendship means, then learn it now: I trusted you; we all did. I suffered the punishment that belonged to you: twelve years of a man’s life. And still, I believe in you.
Severus: When I think of you reading this, your abnormally large beak defying the laws of gravitation and casting a huge shadow over these words… Tut, tut, Snivellus, hold your horses. I doubt your curiosity will let you tear this letter apart until every word has revealed its meaning. Severus – I’m sorry. I want to apologise for being so invincible to you that you found it hard to even compete at the same level with me. I know this sounds arrogant, but what else would you have expected from me? We were so different. We should never have had started to fight over fruits of the same tree. You irritated me more than I ever could even describe, but that’s probably quite unnecessary since the feeling was mutual. Anyhow, I want to tell you that I envy you. You live. You have walked many paths and chosen a very difficult one. I would never have been able to walk in your shoes.
Lily: My darling. Forgive me. I am so sorry.
Remus: I’m glad that there wasn’t anything unclear between us anymore. I’ll go now, but know that I’ll always carry you along. Life didn’t deal us an easy hand, but we continued, nevertheless. Wherever you go, I’ll be there, because where there is Moony, there shines the Dogstar.
James: My brother. I would have given my life for you, with you, but Lily got that role without our permission. You trusted me more than I deserved. My God, how I wish that for once I had let you decide, let you have the last word…
Harry: Finally, Harry, I wanted so much to say this to you face to face. I couldn’t have been more proud of you, not even if you had been my own son. You once believed that I only saw your father in you and that, fundamentally, my affection was aimed at him and not the person you are. There’s a grain of truth in that, because I loved your father more than I loved myself, but Harry, during the last few months I have learned more of you than you can guess. Unconsciously you invited me inside your soul and even though I don’t claim to be a wise or perceptive man, I know that you are going to do great things. Not only because of the good your mother and father gave you, but because you have a golden heart. You are the one I wanted to be, and we’ll meet again, when the stars allow.
*
This story was originally published in here:
http://www.fictionalley.org/authors/aura_illumina/LWOSB01a.html
Like Shadows on the Winter Sky by Resmiranda
Summary: When Voldemort tires of Severus, he exacts his punishment. Hermione is reluctantly along for the ride in Snape’s journey out of the darkness. SS/HG – not the typical love story. Dark. Book 1 of 3 in the Shadows trilogy. Complete.
Chapter One
It requires more courage to suffer than to die.
– Napoleon Bonaparte
* * *
September was Hermione’s favorite month of the year. Not just because it heralded the start of the school year, but also because there was the ever-present hint of another autumn in the air and the unspoken promise of a new beginning.
And not just for the first years, she thought ruefully as she sat at the head of the Gryffindor table in the Great Hall, the fresh September sky glowing overhead with stars and a half moon on the enchanted ceiling. She propped her chin on the heel of her palm and gazed at Hogwarts’ newest students, fresh off the Hogwarts Express. Her eyes wandered over the motley gathering of eleven-year-olds, her lips turning upwards in what she hoped was a friendly smile when one of them dared to meet her eyes. Each one would flash a hesitant grin and then resume his or her previous nervous gestures. All of them wore the same lambs-to-the-slaughter expression on their faces. They all look so scared, she thought. Was I that scared when I first got here? She met Harry’s eyes across the table and from the bemused look on his face she surmised he was thinking the same thing as she.
Despite the excitement of new students for Gryffindor, Hermione couldn’t help but let her mind wander during the Sorting – she had, after all attended four out of the five previous Sortings, and her pangs of sympathetic anxiety for the scared first years were just a little too much for her already knotted stomach this time around. Her whole summer had been spent in the dark concerning the wizarding world, and what she had learned on her way to Hogwarts from her fellow prefects had served only to wind her nerves up.
After Voldemort had regained his powers at the end of her fourth year, the Ministry of Magic had made the dubious decision to discount the testimony given by Harry during the inquiry into Cedric Diggory’s death. Hard as it had been on Harry to once again relive that night, it was harder still for him to realize that the Ministry was more concerned with keeping the story quiet for the sake of continued relative tranquility than with warning the public of this renewed threat. Hermione shook her head at the memory – after Fudge’s initial reaction to Harry’s story in the infirmary the night of the final task, he shouldn’t have been surprised. The damage that Rita Skeeter had done to Harry’s reputation brought into question his credibility as a witness. Of course, she thought sourly, her lips twisting a little, it didn’t help that few people in the Ministry wanted to believe that Voldemort had returned. Politics as usual, she supposed. It was somewhat disheartening to know that that particular aspect of human nature remained intact in the face of danger…that and a complete unwillingness to look at the situation with an objective eye.
Hermione sighed, her own eyes resting on a young girl with blond pigtails and the Sorting Hat on her head, not really seeing her, but clapping dutifully when the hat shouted ”GRYFFINDOR!” If she had not been so preoccupied, she would have felt vaguely ashamed that she had failed to catch the girl’s name, but she was still contemplating the past and the possible future.
That summer had been spent, for the most part, at the Weasley’s. Harry had understandably moped almost inconsolably throughout the month of July, and not even his first birthday party ever could draw him out of his shell. Hermione winced at the memory of that particularly painful affair – definitely not one of her finer moments. She had never really had to deal with loss in her life, and while on a day-to-day basis she could deal with Harry, her desire to make him smile caused her to push a little too firmly. She should have listened to Mrs. Weasley on that account…
Hermione waved her hand irritably, as if to dispel the memory. Returning to Hogwarts that fifth year had been painful for Harry, and much of Ron’s time, as well as her own was spent playing counselor to him. She recalled her shy, budding crush on her best friend, and gave a small, sad smile. That had fallen to the wayside – she spent so much of her time trying to put Harry back together that her tender feelings had morphed into sisterly ones. The long nights of sitting by the lake, sometimes listening to him talk, other times listening to him breathe had weakened whatever blooming affection she had felt, but strengthened their friendship. She had found, to her deep chagrin, that her feelings could not withstand the onslaught of misery and self-hatred that poor Harry had burdened himself with. To his credit, Harry began to finally recover from his guilt and things slowly returned to the way they had been before the Tri-Wizard Cup, but something was still broken inside, and neither she nor Ron knew how to fix it.
Ron. What a mess teenage years made of things! She had known ever since the Yule Ball their fourth year that he had harbored a crush on her, but he had never acted on it. Even though most of their energy had been directed towards Harry, she knew that he still liked her a great deal. The end of their fifth year, he had confronted her with it, but try as she might, she could feel nothing but sisterly affection for him.
”Maybe, in time…” she had said, her eyes misting over as she looked at Ron’s large pleading ones. ”Please, not now…”
”When, then?” he asked.
”I don’t know, Ron. There’s still Harry.”
”What does this have to do with Harry?” he said, a trifle angrily. Hermione could see that he suspected his two best friends of holding a torch for each other.
”It’s not that!” she said quickly, and his eyes widened a little in surprise, and the color subsided in his face. ”It’s more that he needs us as friends, and a relationship between us could really hurt him. He would feel excluded.”
Ron smiled, a bit sadly, and his hand found its way to her face and he stroked her cheek in a tender gesture. Hermione’s heart hitched painfully in her chest.
”And you don’t like me, do you?” he said wistfully. His large blue eyes stood out against the parchment pale skin, its pallor emphasized by the moonlight, and his freckles looked branded on his cheeks. He looked at her face, searching for the answer, wanting to believe that he was wrong, but whatever he found there, it wasn’t what he had wanted. His eyes darkened a little, and his hand hesitantly dropped away, but the small, sorrowful smile remained.
”You only had to say, ’Mione.”
It was that hated nickname that did her in. Her breath caught in her throat in a strangled sob. ”You know I hate it when you call me that,” she said, half in reproach, half in the guilty realization that she couldn’t do anything to comfort him and didn’t know what to say to wipe the evident pain from his face.
Surprisingly he gave a watery chuckle. ”I know. Why do you think I do it?”
Her lip trembled, and she suddenly thought of how everything had come to this, how the last thing she had ever wanted was to be a source of heartbreak, and she couldn’t take it back. ”Ronald Weasley…” she said, and she was in his arms, enfolded against the strain of the world in a tight, loving, but above all brotherly, embrace. She felt her heart crack down the center and the feelings of helplessness and indefinable loss that she had fought off all year, caring for Harry, balancing her own emotions, came crashing down like breakers on a rocky shoreline. Memories assaulted her – Harry gazing at the lake with unshed tears dancing in his eyes; Ron silently playing chess with her; the isolation that being a Prefect had brought; the warm weight of Crookshanks on her chest when she lay in bed at night with tears dripping into her hair; the night when the three of them sat around the fireplace; the one clumsy kiss, the last kiss, that spelled the end of any illusions she still harbored concerning Harry…Each recollection wrenched another sob from her until she felt her throat would burst under the strain, that the painful knot that had been sitting there most of the year would choke her, suffocate her, and she wouldn’t have to cry again. But still she clung to him and keened a long, low sound of mourning, of wordless grief, as her nails dug into his shoulders. He didn’t protest.
Ron rocked her as she sobbed, murmuring soothing nothings in her ear, his face buried against her infamously bushy hair, and when the torrent had slowed enough he pulled away and looked at her. She gazed back at him, wondering vaguely if he was going to kiss her or not. She decided she didn’t care, might even kiss him back. But he just stood there, looking at her. The moments stretched out, and she shifted restlessly from one foot to the other as she grew uncomfortable under his continued scrutiny.
”What?” she said warily.
He smiled. ”Your mascara’s running.” Instinctively her hands flew to her face, and then her whole expression twisted into one of shakily amused annoyance.
”You prat, I’m not wearing any.”
”Not anymore,” he laughed. To her vaguely bemused horror he crossed his arms in front of him and stripped off his over shirt. He wadded it up expertly and pressed it into her unresisting hands. ”Don’t look like that, it’s already soaked. You might as well use it to wipe your face off.” She smiled and swiped at the tearstains. ”Besides,” he added, ”Now you won’t look like Moaning Myrtle.”
”RON!” she squealed, and playfully hit him with his own shirt, and they ran, laughing, up to the castle, humor and friendship dispelling awkwardness for that night at least.
Hermione smiled at the memory. There had been a few uncomfortable moments since that night, but for the most part it was much easier for both of them to maintain their friendship on the solid understanding that their relationship would not be altered. Over the summer Ron and Hermione owled back and forth, discussing everything they could. Ron and Harry had spent the summer working (mostly for free) in Fred and George’s brand new joke shop, and the twins seemed to have rubbed off on them. Hermione rolled her eyes. Someday soon she felt that there would be two brand new successors to Fred and George’s throne. At least they could joke about their problems and make her laugh, and that was a good thing, since aside from her troubled emotional life there was still the outside threat of Voldemort to deal with. Surprisingly he had been quiet their fifth year; there were a few Muggle killings that could have been easily attributed to a serial killer, but for the most part, Voldemort and his Death Eaters had been silent, and it had been a godsend during that time. Over this last summer, however, things had started to look dark again, and Hermione, after hearing the stories , was growing nervous.
Muggles and Muggle-borns throughout Britain had been targeted during the summer, and the stories of the killings and general destruction marked by the sinsiter green glow of the Dark Mark over the over the scene of the crime had begun to leak their way into the collective consciousness of the wizarding world. The Ministry of Magic – still holding to their policy of concealment – had claimed that the attacks were only rogue Death Eaters, and that there was little to fear as the Ministry had Aurors working around the clock on the cases. Still, the atmosphere was tense, and although no one from Hogwarts had been attacked, there was still that lingering, unspoken word…yet. Unconsciously, Hermione set her jaw. They won’t take me without a fight. I’m as good as any pureblood. She knew, though, that no matter what she did to prove it, there would still be those who doubted, who looked on her as somehow less than a real Witch. She looked moodily at her plate, and was surprised to find it full of potatoes and beef Wellington. Her head snapped up sharply and she looked around the table, her ears adjusting to the world around her.
”…and there was Filch, standing on the table with a goat and wearing the most hideous purple sequined dress I had ever seen,” Ron was saying.
Harry rolled his eyes. ”I keep telling him his color is yellow, but will he listen?”
Ron glanced over at her and grinned. ”Welcome back to Earth, Hermione. Here you will find many lovely hotels, fabulous beaches, and free catering! If you apply now-”
”Stop that,” she said somewhat guiltily. Ron feigned an offended look. ”I must have drifted off somewhere for a minute.”
”Or five,” Harry snorted. ”We’ve only been talking about Filch’s new career as a gender illusionist for at least the past five minutes. Honestly, where do you go?”
”Somewhere less annoying,” she sniffed, but her smile betrayed her as Ron clapped a hand over his heart and shot a pained expression in her direction. ”You know, you could have just, oh, I don’t know, talked to me rather than make up overly-imaginative stories to try and get my attention.”
Ron smirked. ”Who said they were imaginary?” Both Harry and Hermione laughed at that, although each shuddered a little as the image of Filch in a dress flitted across their minds.
”Purple is definitely not his color,” she said, and attacked her potatoes vigorously as she realized how hungry she was. She ate in comfortable silence for a while, half-listening to Harry and Ron talk animatedly of Quidditch, half thinking of what she could look forward to in her classes. She was taking Advanced Ancient Runes, Advanced Arithmancy, Advanced Potions, Care of Magical Creatures, Advanced Charms and…Something crossed her mind.
”Ron,” she said, leaning over, ”Are you doing a research project this year? I can’t remember if you decided to or not.” Ron pulled a long-suffering face.
”Honestly, can’t you get your mind off school even once in a while?” She glared at him, and he sighed. ”Yes, I am actually, in Defense Against the Dark Arts. I tried to convince Harry to do the same, but he says he has too much to do.”
”I do!” Harry said defensively, shying away from the stern, McGonagall-like expression on her face. ”Team captain is a lot of work!” Hermione just shook her head. It was like playing mother, sometimes. She was going to do a Transfiguration study with Professor McGonagall. Thinking of it, she twisted around to face the High Table and seek out her favorite professor. She found her almost instantly, and smiled broadly. Professor McGonagall looked over the rims of her spectacles and gave her a small, proud smile and a small nod of the head. Satisfied, Hermione turned away from her, and looked for Professor Lupin, whom she found talking to, of all people, Professor Snape.
He still looks unpleasant and jumped up, she thought, although she frowned a little at his somewhat haggard appearance – he seemed to have lost weight and his skin was paler than when she had seen him last. He looked very unhealthy and, if possible, even less appealing than normal. Ick. Does he ever wash that hair? Suddenly, though, she remembered that he was quite possibly reprising his role as a spy, and she felt momentarily guilty at her uncharitable thoughts. She peered at him for another moment until, seemingly feeling her eyes on him, he looked up and pinned her with a ferocious glare. Taken aback, Hermione looked away, and laughed half-heartedly at something Dean Thomas had said.
Fighting evil does not preclude taking showers, she thought sourly and firmly pushed all thoughts of the Potions Master out of her mind. After a small bout of consideration, she determinedly pushed away all other thoughts pertaining to school as well. Ron’s right. I probably just need to slow down before plunging in, she thought, and promptly lost herself in the lively conversation at the table.
***
Exhausted, Hermione slipped in between the soft cotton sheets up in the girls’ dorm. She had thought briefly of taking a bath in the Prefects’ bathroom, but instead opted for splashing cold water on her face and twisting her unruly hair into a braid. Her mind briefly lingered on the anxiety that still sat in her stomach, but, scooping up Crookshanks, she shoved it down and resolved to get at least one night of good sleep. She drifted off, face buried in Crookshanks’ fur.
Chapter Eight
Where everything is bad it must be good to know the worst.
– Francis H. Bradley
* * *
Hermione looked gloomily at her pumpkin juice, wishing, not for the first time, that the house elves acknowledged the existence of citrus fruits and their subsequent value as nourishment. It wasn’t that she didn’t like pumpkin juice, but on the whole she was still somewhat mystified by the Hogwarts house elves’ seeming obsession with gourds and their derivative dishes. Nostalgically thinking of orange juice and early morning tea, she lifted the glass and contemplated the orange liquid moodily.
”You going to drink that or just glare it into submission?” Ron asked from opposite her, his mouth full of toast. Hermione rolled her eyes.
”Don’t talk with your mouth full, and yes I’m going to drink it. I’m just a little nervous today, that’s all,” she told him. Ron nodded in sympathy, and Harry frowned.
”Why are you nervous?” he asked, twiddling his fork between his fingers.
She shifted in her seat to face him from across the table. ”Honestly, Harry, don’t you remember a thing I tell you?” she asked irritably.
”Nope,” he said and blithely shook his head, but smiled anyway to let her know that he really did care. She gave a little sigh.
”Today’s Friday. Both Ron and I have meet with our advisors this afternoon and I have to present my research project idea to Professor McGonagall. To tell you the truth, I don’t know how she is going to take it. It involves her subject, but not any actual magic on my part,” she sighed. ”I spent most of the summer working on it.”
”Big surprise,” Ron said, spreading jam on his fifth piece of toast. Hermione shot him an irritated look and he hastily backpedaled. ”I meant only that you always spend so much time and put so much effort into your schoolwork that you really shouldn’t feel nervous about it. If anyone should be feeling nervous, it’s me,” he said ruefully. ”I honestly have very little idea what I want to research, but Professor Lupin promised to help me with my topic.” Harry smiled.
”Why did you want to do a research project if you didn’t know what you wanted to learn about in the first place?” he wondered. Ron shrugged.
”There’s just so much in Defense Against the Dark Arts that I find interesting, and Professor Lupin is one of the better professors. It will be fun doing something with him and,” he paused for emphasis, ”I won’t have nearly so many Defense papers to write as you two will. I’m aiming for something practical, like formulating a strategy for people to work on their resistance to the Imperius curse. I’m a man of action,” he told her self-importantly.
Despite her irritation at Ron’s rationalizations, Hermione’s mouth quirked into a little half-smile. So typical, she thought. Some things just don’t seem to change. ”Ron,” she said, ”You do realize that you still have to demonstrate knowledge of the regular coursework to Professor Lupin?”
”I know that, but that doesn’t mean I have to write papers, does it?” he said smugly. Suddenly a panicked look crossed his face. ”Does it?” he asked, looking slightly ill at the thought of extra work. Hermione laughed and shook her head. Reaching under the table she dug through her bag, looking for her schedule as Ron began to fret, but her searching fingers found nothing.
”What do we have this morning?” she asked Harry, who reached into his pocket and withdrew a sheet of paper. He gave it a perfunctory glance and then let out a groan. Ron crinkled his forehead and Harry wordlessly handed the paper to him.
”I believe that I asked first,” Hermione said petulantly. She knew it was a little childish, but she was in no mood to be ignored.
Ron echoed Harry’s groan. ”It’s Advanced Potions,” he said, ”with the Slytherins. Yet again.”
”Damn,” Harry said with feeling. ”Why couldn’t it be the Hufflepuffs or Ravenclaws? I always feel like I’m going to walk out of that classroom with less vital organs than what I started with.”
”I know what you mean,” Ron told him, his fear of extra work momentarily forgotten. ”This year is the year that Snape will finally figure out how to poison me and make it look like an accident.”
”At least you can predict that you’ll die from it for Divination,” Hermione sniffed, her obvious contempt for the subject surfacing. Ron looked mournful.
”Already did that last year,” he said in a voice so full of woe that Harry choked on his pumpkin juice.
Unconsciously, Hermione’s eyes flickered toward the High Table and sought out Professor Snape. Her spirits dropped a little when she saw that his face was twisted into a horrible scowl, and she was even more discouraged when she realized he was looking at the Ravenclaw first years who were all too aware of his gaze. One small dark haired girl seemed about to cry and kept glancing up at the High Table and then quickly turned back to her breakfast. Hermione’s lips thinned in disapproval. It seemed that Snape was in a black mood today. Or at least, relatively black. Snape has his own spectrum consisting entirely of black, she thought. Her eyes caught those of Professor McGonagall, and the older woman permitted herself a small smile of encouragement. Hermione felt the little knot in her stomach loosen just a little bit. She turned back to Ron, who was pounding Harry on the back in a well-meaning attempt to keep him from inhaling more pumpkin juice into his lungs.
”Just don’t say anything, and please try to ignore Malfoy,” she told them. ”I don’t particularly feel like having any more House points deducted that necessary.”
Harry, even though he was still sputtering, managed to roll his eyes in a very expressive way, but nevertheless did not say anything. Hermione smiled and stood up as the school’s bells chimed, signaling the start of the school day. She reached down and swung her bag, laden with books, over her shoulder, staggering a little under the weight. Blowing a strand of hair out of her face, she waited patiently for Ron and Harry to frantically shovel the rest of their breakfasts into their mouths before they set off as a group to the dreaded Potions dungeons. Safety in numbers.
***
It had indeed been a grueling period. Snape had started out the class by warning them that the potions they would be working with this year were dangerous and difficult to prepare, and that he fully intended to randomly test the potions on their makers. Next to her, Neville had given a little whimper, and Snape had whipped around and taken five points off Gryffindor for cowardice, an irony not lost on the Slytherins. Neville had turned bright red in the ensuing snickers, and Hermione felt her customary pang of sympathy. For the rest of the period, Snape had prowled about the room looking for reasons to deduct points and generally set everyone on edge. Even Hermione had trouble concentrating on her Ferocia potion with him glowering at her, and Neville would have melted his cauldron again if she hadn’t stopped him from adding the fairy wings before the ginger root.
She had left the dungeons with a headache, and mentally cursed the Potions Master for bringing it on. Now she would have to face Professor McGonagall this afternoon and convince her to let her do her research project with her skull feeling as though it was splitting down the sides.
Standing in front of the door to Professor McGonagall’s office, Hermione felt a stab of apprehension, but pushed it firmly down and knocked politely but firmly on the door, which swung open to admit her. She had been inside several times before, but was always surprised at how cozy it was, warm and red and plush and inviting, and not at all consistent with her Head of House’s stern demeanor. Professor McGonagall stood up from behind her desk and gave Hermione a little smile before gesturing to one of the small plush armchairs in front of the desk. Hermione nodded her thanks and sat down, setting her schoolbag next to her, and Professor McGonagall sat down again. ”Tea?” she asked, but Hermione shook her head and politely declined. Her stomach was still protesting against her breakfast, and the stench of the Ferocia potion hadn’t helped.
Professor McGonagall looked at her over the tops of her square spectacles.
”I can’t tell you how pleased I am that you have chosen to do a research project in Transfiguration,” she said, the satisfaction evident in her voice. ”It is wonderful to know that one of the top students this school has ever seen will be studying the subject that is closest to my heart. Now, I would like to know exactly which branch of Transfiguration you wish to study, and what you plan to do in it.”
Hermione blushed a bit, but couldn’t help smiling with a bit of smug pride at the compliments, but her smile quickly disappeared when the professor asked her what she wanted to do. She swallowed.
”Well, as you know, Professor, I am interested in the ethics behind magic as well as the theory and practice of it. Despite the fact that I spent many nights looking, I could find very little on the subject of ethics in the library, and I wanted to do some kind of study concerning the transfiguration of objects into animals and vice-versa.” She felt the heat rising to her cheeks as she searched for some sign of acknowledgement in Professor McGonagall’s face. ”That is…if it’s acceptable.” The older woman sat there, looking at her. Hermione suddenly felt very exposed. She hastily tried to amend her proposal, grateful that she had not handed the professor the sheaf of papers on which she had collected notes, preliminary bibliography and extended summary of her project idea. ”I know that it doesn’t involve any magical application. It’s just an idea, I’ll understand if you want me to do someth—”
Professor McGonagall held up a hand, and Hermione abruptly shut her mouth. She watched in apprehension as her favorite professor leaned forward and steepled her fingers beneath her chin. Suddenly, she smiled.
”I didn’t expect any less from you. Not only is it original, but it is a largely uncharted area of study,” she said, and Hermione felt the tension that had been squatting in her lower back for the better part of the week abruptly unwind. Her hard work hadn’t been for nothing! Smiling with relief, Hermione nodded and Professor McGonagall leaned back.
”How long do you think this particular project will take you?” she asked. Hermione thought for a moment.
”Well, to be honest, I don’t think it will take very long at all. Three months at the most. I was hoping to have come up with another idea to work on after that, but I am so interested in this particular aspect of magic, and I don’t know if I’ll ever get another opportunity to concentrate on it,” she told her. Professor McGonagall nodded.
”I quite agree,” she said. ”While you are researching this project and writing up your paper, you can be searching for a second research topic so that once you are finished with your first one you can go straight into the second.” Hermione beamed, and leaned down to her bag.
”Speaking of research…”
***
Professor Severus Snape also had a headache, but he’d be damned if he would show it. His first period had been impossible – he mentally cursed Albus Dumbledore for putting the two Houses of Slytherin and Gryffindor in the same class for the sixth year in a row. He secretly suspected the old Headmaster got a kick out of throwing the Houses together, possibly in a misguided desire to foster inter-House friendships. Severus’ lip curled – surely the Headmaster should know by now that the only thing putting the two houses together accomplished was to make his job exponentially more difficult. Not only did he have to guard against botched potions, but he also had to guard against sabotage; keeping the little brats alive and generally in one piece was hard enough without their active, not to mention enthusiastic, participation in attempting to kill each other. Just another problem he could do without.
Severus stalked along the corridors, warding off troublesome students with his customary glare until he arrived at the gargoyle guarding the office of the Headmaster.
”Acid Pop!” he barked impatiently. The gargoyle leapt aside and he strode ahead and stepped onto the moving spiral staircase to Dumbledore’s office.
He arrived, his headache worse than ever from the dizzying climb, and knocked with the brass griffin doorknocker. The door swung open and he entered the office, stood straight, and stared woodenly at the Headmaster, who sat in his chair, smiling benignly. Dumbledore stood up from behind his desk and indicated a chair. ”Do sit, Severus. Hovering can’t be comfortable,” the Headmaster said. Severus scowled, but subsided gratefully. ”Tea?” Dumbledore asked. ”I have some mint around here somewhere. You haven’t been looking very well lately.”
”I’m fine,” Severus snapped. Not that I ever look well.
”Of course you are,” Dumbledore told him blithely, and poured him a cup of tea anyway. Sometimes, Severus thought, there’s just no getting through to him. Fond as he was of the old wizard, his patience was stretched almost to the breaking point today. He sighed irritably.
”What did you want to see me about, Albus?”
Dumbledore looked at him, all the customary twinkle gone from his eyes. ”I am worried, Severus. I am concerned as to how your duties are progressing.”
He knew that Dumbledore was not talking about his classes. ”Badly. Or as well as can be expected, depending on how optimistic one is,” he said bitterly. ”I am no longer privy to the information I was before – that was to be expected – but the Dark Lord seems to take particular pleasure in giving me false information. He does not believe that I am still one of his loyal minions.” And he’s right. Dumbledore frowned.
”Why has he not denounced you? I was hoping that he would accept your contrition, but if he does not trust you I thought there would be a greater danger of him…permanently taking care of the problem.” The Headmaster stumbled over these last words.
”I don’t know,” Severus said, running a hand through his hair and looking down at the carpet.
”Do you think he wishes to kill you?”
Severus sighed. ”Probably.” Dumbledore was silent.
He looked up at the Headmaster. ”I am not afraid of it. It would be no more than I deserve.”
Dumbledore looked at him sadly. ”I’m afraid of it,” he told him, and Severus was alarmed to see that for a moment the powerful wizard he knew fell away and what was left was a face that looked suddenly frail and uncertain. But he blinked, and the stable, serious Dumbledore was back, gazing at him steadily. He leaned forward.
”Why has he not made a move to harm you, then?”
Severus laughed hollowly. ”Oh, he does, just never anything lasting or visible.” Dumbledore winced almost imperceptibly at the tone of despair that colored the other man’s voice, and watched quietly as the expression on Snape’s face turned inward, and Dumbledore felt him curl in on himself. ”You know what I meant,” he said.
Severus nodded and dropped his face so he would not have to look Dumbledore in the eye. ”I don’t know. I think it amuses him to toy with me, to keep me in suspense as to when he’ll deliver the Killing Curse. He knows that I am aware of his distrust for me, and that just makes the game all the more fun because I still have to keep up the façade and continue to walk into certain pain.” He passed a hand over his face, the throbbing behind his eyes intensifying. He looked up and saw the look of alarm on Dumbledore’s face. ”But I don’t know if he is certain of my importance to you, so I must return, just in case,” he said quickly. ”I stop, and there are no more chances for me to learn anything vital. The Dark Lord does enjoy his petty torments, and he may simply be using me as a thing of amusement, perhaps to test my loyalty.” Severus gave a helpless shrug and said again, ”I don’t know.”
Dumbledore was still for a moment, knowing there was no use in trying to convince him to stay at the castle; Severus was obsessed with pursuing his penance, and the Headmaster feared that he would never feel absolved. He regarded Severus’ stiff form and decided to leave it at that for now.
”How are your students this year?” he asked, injecting a benign tone into his voice. Snape jumped slightly, but then his haggard face twisted into its familiar scowl.
”Same as always, Headmaster: inattentive, vindictive, and possibly the largest group of idiots I have ever had the misfortune to teach.” Dumbledore chuckled.
”Surely you don’t believe that?” he said, smiling. Severus fixed him with a baleful eye.
”You are correct Headmaster, I think much worse of them,” he said, mouth twisting into a sneer. ”None of them seem to have the slightest grasp of the most basic of potions principles, and trying to ram it down their throats is surely a punishment reserved for those in purgatory.” Dumbledore shook his head, still smiling.
”At least your wit never seems to suffer,” he told him. ”Now why don’t you have a lemon drop? You still look like death warmed over.” His smile grew wider, his blue eyes twinkling, as Severus scrunched up his nose in obvious distaste for the Headmaster’s saccharine manner as he popped a lemon drop into his mouth.
”And don’t scowl at me so – you know that makes me worry that the lemon drops are too sour.”
***
Hermione fairly floated into the Gryffindor common room that evening, so happy she was that her project had been accepted, and sat down near the fire and beamed at Ron and Harry, who were attempting to best each other at a particularly intense game of chess.
”Ow!” Harry cried as his knight was knocked off the board by a particularly vicious pawn. Ron laughed vindictively.
”Victory shall be mine!” he cackled, and Harry winced theatrically.
”You have such a musical laugh, Ron,” Hermione commented from her perch on one of the armchairs. He just turned to grin at her, and she smiled back before asking how his first meeting with Lupin had gone.
”Brilliant, of course,” he told her. ”Lupin and I decided to concentrate on different ways to fight off dementors, other than the Patronus charm.” At this Harry took his eyes from the board and wrinkled his forehead.
”There are more ways than one?” he said.
”Oh, yes,” Ron said, ”He thought it would be useful seeing as how it’s very possible the dementors will join up with You-Know-Who like that.” He snapped his fingers. Harry turned to Hermione. ”What’s your topic?”
Beaming because he actually seemed interested, she outlined her project idea to them. Harry looked interested, while Ron just looked amused. When she had finished, he shook his head and told her ”Only you, Hermione, would be excited at the prospect of not one, but two projects to do, with papers to boot.”
”We’re not all as work-shy as you, Ron,” she said, and playfully leaned over to give him a little slap on the arm. Then she smiled at him because she knew that his project was indeed difficult and would on no account be something to neglect. Just two different people, I suppose. Each to his own.
She spent a very enjoyable evening watching Harry get trounced at chess.
Chapter Three
We triumph without glory when we conquer without danger.
– Corneille
* * *
Pressing the heels of his palms to his forehead, Ron groaned and leaned back in his chair, perilously close, Hermione thought, to tipping over. The urge to nudge him niggled at the back of her mind, but she reluctantly ignored it.
”I chose this project so I wouldn’t have to spend more time in here than necessary, ” he moaned.
”Cry me a river,” Hermione said irritably, not looking up. They sat together in the library on a Friday evening, and Hermione for one was glad to be there, although she suspected that Ron was not quite so enthusiastic. She was so very close to finishing her report and Ron was being distracting, for the most part spending more time complaining than reading.
”I can’t believe it’s the end of October and I still haven’t done any practical work on my project,” he continued, oblivious to her impatient snort. ”I thought Lupin at least wouldn’t force me to crawl around in the stacks, looking for ancient legends and getting dust bunnies in my nasal cavities.”
Hermione tried to shut out his incessant chatter and concentrate on her work. She couldn’t afford to have him disrupt her work. She was working for something that he didn’t understand anyway, and she wasn’t going to explain it to him. He would tease her about it just like he teased her about her work habits. She set her jaw.
”The ability to suffer and feel pain” she wrote, ”takes precedence over the perceived ability to reason – possession of logic does not necessarily bestow upon a living being the right to be free of pain and suffering. When transfiguring any animal into an object, and vice versa, the usurpation of free will by an outside sunlight – ”
”Gah!” she cried, looking at what she had written and throwing down her quill in exasperation. ”What did you just say?” she asked, turning a baleful eye on Ron.
”I said,” Ron sighed, irked at having to repeat himself, ”if I have to read one more myth about minions of the underworld, I’m going to snap and sit outside under a tree and try to pick pieces of sunlight off the ground.”
Hermione threw up her hands. ”You couldn’t have even said anything intelligent, could you?” she needled.
Ron frowned, but then smiled. ”Why? Am I disturbing you?”
”Yes!” she cried, ignoring the glare she earned from Madame Pince. She drew her wand and erased the last word on her parchment, then picked up her quill and began to write again.
”—source is unethical when viewed in the light of ability to reason, yet when only suffering is con—”
Hermione paused as a feather passed in front of her nose, briefly obscuring her view of the parchment. I won’t look at him. He’s just winding me up, she thought.
”—sidered there is little moral quandary. Howev—”
She stopped again. This time the feather hovered in her line of vision and wavered back and forth. Hermione gritted her teeth, and she could feel Ron grinning.
”Does this bug you?” he asked. ”Does this bug you? I’m not touching you!”
”If you’re so bored, Ron, why don’t you try and think of a new project for me to do? Unlike some people, I actually do my work and I’m almost done,” she told him.
”Perhaps,” Ron said lazily, ”you could transfigure yourself into someone who has a little more fun.” He chuckled, and brought the feather up to her nose and tickled it before leaning back in his chair and grinning at her again.
Hermione glared at him, before stretching her leg out underneath the table and toppling him over into the shelf of healing spell books behind him. In a spectacular cascade, Ron fell sideways off his chair and several dozen volumes rained down around him, some going out of their way to bounce off his head.
Madame Pince came running over, but Hermione didn’t see as she dissolved into a fit of giggles, unable to hold back as Ron groaned theatrically, arms waving limply above the haphazard pile of books like a parody of a drowning man.
”WHAT is going on here?” Madame Pince demanded, standing above Ron. Hermione immediately sobered and felt a twinge of fear – even though she had gotten into a number of scrapes over the years she still dreaded being in trouble. ”I’m so sorry, Madame Pince, I—”
”I was leaning back too far, and just fell over,” Ron cut in quickly in a dignified voice undermined only by his continued occupation of the floor, his right leg still tangled in his chair. ”It was an accident.” Madame Pince glowered at him, but waved her wand and put the books to rights. Ron sheepishly climbed to his feet, trying to surreptitiously straighten his robes.
”Five points from Gryffindor from your carelessness,” Madame Pince snapped before rounding on Hermione. ”As a prefect, I expected better of you.” Hermione lowered her eyes, unsure of what to say, and the librarian walked away. Once she was at a safe distance, Hermione turned to Ron.
”Why’d you cover for me?” she asked, perplexed.
Ron shrugged. ”You’re a prefect, you shouldn’t be getting detentions.”
”You didn’t get a detention,” she said, ”But then again, I guess I did do it on purpose.” Her mouth twisted into a shamed expression. ”Thank you.” He brushed it off.
”No problem. But we’d probably better get out of here,” he said, nodding toward the door. ”I don’t think Madame Pince is terribly happy with us right now. She’ll just be watching us until we leave anyway, and I hate that.”
”I suppose you’re right,” she said, and started to put her things in her bag as Ron cleaned up what little work he had done. They walked out of the library and were almost to Gryffindor tower when Hermione inhaled sharply and twisted around to look in her bag.
”Oh, bugger,” she said.
”What?” Ron wanted to know.
Hermione shook her head. ”I left my transfigurations text in the library. I’ll just have to run back and get it.”
”I’ll come with you,” Ron said, but Hermione cut him off.
”No, it will be better if I just go. It’s getting late and I have more of a reason to be out than you do,” she sighed. ”I’ll see you back in the common room.”
Ron looked uncertain. ”Well, all right,” he said reluctantly and turned and walked down the corridor. Hermione turned and began to retrace her steps.
I should have asked Ron to stay with me, she thought. I still feel kind of weird with no one else around in the school. It’s just creepy. She walked down the hallway, twisting and turning, casting nervous glances all around her. She was skittish in the halls alone ever since the end of her fifth year when she had felt that someone was following her. She had walked increasingly faster, and had been about to turn into the Gryffindor corridor when the Bloody Baron had decided that it would be his own particular brand of fun to round a corner, scare her half to death, and then proceed to move right through her, chilling her to the marrow. The experience had left her shivering and with an aversion to empty hallways.
She picked up the pace now, her loafers clacking dully on the stone floor. To keep herself from looking around like a victim of paranoia, she fixed her eyes on the floor in front of her and counted the flagstones. She was so involved in her counting game that she ran straight into Professor Snape.
* * *
First year Hufflepuff essays. Unbridled joy.
Professor Snape stared at the scribbles in front of him. He had a sneaking suspicion that this particular essay by Jamie Bones was less writing and more random marks on the parchment. But it was almost convincing. Better give it an F just in case, he thought nastily and scratched out the grade in bright red ink. He knew it was perverse, but he still enjoyed it. Still, it was a bit of an empty pleasure… Severus sighed and pushed the essays to the end of the desk, and leaned back in his chair.
How banal, a small voice in his mind whispered.
Good enough, he told it.
Not what you want though.
It has its rewards, he mentally growled.
Still happily terrorizing children, Severus? Is this what it’s come down to?
Severus glowered at a crack in the classroom wall as if it had offended him personally.
Shut up, he told himself. What else is there?
Oh, you know the answer to that…
No. I don’t.
Abruptly jumping to his feet, Severus strode assuredly to the classroom door, opening and shutting it with finality. The essays could wait until tomorrow. He turned down the corridor toward the Serpent’s Lair, and his own rooms. His own fireplace, and his own bed. He wasn’t on duty tonight, he didn’t have to go looking for hormone-crazed teenagers in the drafty hallways, and he didn’t really need to grade Potions essays. Reaching the doorway to his chambers, he breathed a sigh of relief, feeling like a free man, without any obligations to see to for a little while.
A series of complex little charms that had become reflex and he was inside. He permitted himself a small smile, closed the door and leaned against it. He needed a good book, he needed some brandy and he needed –
White-hot pain burned him, shooting up his arm and curling around his shoulder, eating its sinuous way up his neck, smoldering beneath his skin as his eyes widened and he sucked in air despite the spasms of his lungs reacting to the pain.
– not this…
Damn! Severus rolled up his sleeve and squinted through the pain at the Dark Mark burning black on his left forearm, intense with heat. His face twisted momentarily before he clapped his right hand down on the leering death’s head, nails digging through the skin, drawing blood, his palm almost blistering where it touched the writhing monstrosity.
Beneath the pain, beneath the fire, Severus felt a cold chill, a sliver of fear bury itself in his mind. Not the usual time…no meeting tonight…
That could be anything, he reasoned, grabbing his silky, slippery Death Eater robes, summoning the white, faceless mask. An emergency…a surprise…That thought brought an unbidden snort of derision. Voldemort’s idea of a surprise was never pleasant – all the hexes he knew fluttered around his brain as he secreted the white mask in his robes and pulled on his cloak. Which one, which one? his mind chanted, taunting him with their effects and their potency.
Severus stalked to the fireplace, grabbed a pinch of powder and tossed it in. ”Dumbledore!” he snapped. A moment passed before the Headmaster’s head appeared in the flames.
”You are being called?” the old wizard asked, lines of worry etched into his face.
”Yes,” Severus told him. ”I will report when I get back.” Scowling, he turned his back on the fire and strode to the door, slamming it behind him, not bothering to look at Albus’ face again, dreading, even more than the summons, the sadness and fear he knew would be there.
* * *
Hermione stumbled, not really registering whom she had slammed into, more occupied with her bag full of books catching her off balance, slowly tipping her over, against the stone wall, toward the hard flagstones. Her chin snapped up as she looked for a handhold. In front of her, Professor Snape twisted deftly on his feet, gracefully avoiding a tumble to the floor, and she unthinkingly reached out –
Her hand was caught in a vise. A very painful vise. She looked at the other hand grasping it, and then up the black clad arm to stare at the Potion Masters’ face that flickered with annoyance and something she couldn’t identify. She puzzled.
”If only you were so observant while you walked,” he sneered at her, and she flushed and hastily righted herself, letting go of his hand as quickly as possible.
”Perhaps if you weren’t in such a hurry I would have seen you coming,” she said petulantly, and immediately regretted it. ”I – I’m sorry, sir – ”
”I have known that for years,” he rolled his eyes, and then brushed past her. She stared mutinously after him. At least he didn’t take any points from –
”And five points from Gryffindor!” he shouted as he turned a corner.
Hermione wrinkled her nose and self-consciously wiped her hand on her robes. She fumed all the way to the library and back to Gryffindor tower.
It was only much later that she remembered the look in his eyes that she could not identify. She could have sworn it was something akin to apprehension, but she had never known Snape to ever have pangs of anxiety. She sighed and returned to her work, pointedly ignoring Lavender and Parvati giggling over a new crush.
* * *
”Crucio!”
A part of Severus’ mind noted with an odd, detached interest that Voldemort had waited just long enough so that he wouldn’t splinch himself and then had delivered the Cruciatus.
Unoriginal, the strange traitor part of his mind that was seemly disconnected from his body whispered.
Severus had apparated into the garden of an older house, somewhat run down, and in a slightly warmer climate. He had only had a split second to look around, but that was enough to indicate to him that he was at Voldemort’s father’s house. And then the all too familiar pain had intruded, blocking out nearly everything else as he gritted his teeth, refusing to cry out as every nerve in his body registered a searing slicing fire.
He was on his knees when the curse was lifted. He could keep himself from screaming, but the spasms of the curse could not be fought against. Panting, he looked up.
There was only Voldemort and Pettigrew. Beneath the aftereffects of the curse, fear slithered down the core of his body and pooled in his stomach. The absence of the other Death Eaters was a bad sign.
He knows, Severus thought vaguely. He knows.
The reptilian face of the Dark Lord looked down at him, tilted to the side, looking as amused as was possible for such an inhuman face. His stomach trembled as it always did, taking in the bone white skin, the blood red eyes, and his own skin crawled in response.
”Ah, Severus. I’m glad you could make it,” said Voldemort. ”There are things we need to discuss.”
Cold sweat dripped down the back of his neck, but he forced his body into submission. ”Of course, my lord,” he said, voice still shaking.
Voldemort gave him a look. ”I’m glad you comply. That will make this little task so much easier. Now get up.”
Slowly, legs like water, Severus got to his feet and made himself look Voldemort in the eyes, and felt himself falling in.
”You are a traitor.”
You knew this would come, he thought distantly, why try to fight it? But aloud, he exclaimed ”No, my lord! I would never – ”
”Silence!” Voldemort shouted. ”You are, and I know that you are. Why deny it?” He took a step closer, and Severus’ stomach convulsed as the Dark Lord reached out one long white finger and stroked his cheek. ”You have been a fun toy, I won’t deny it. Watching you take false information back to that old fool, who hides in that fortress up there. It was amusing. But now…”
Abruptly he turned and walked away. Out of the corner of his eye, Severus saw Pettigrew shoot nervous glances from him to Voldemort, who turned again to face him. Severus clenched his jaw.
”Now, I find that I tire of you. But I do remember how well you served me once, and that will not be forgotten in your punishment.” The face smiled, a nonchalant smile that was all the more disconcerting.
Why doesn’t he just get it over with? Severus thought, but he knew the answer. He likes to torment his victims. It will be over soon enough. Why ask for it? But he wanted to get this charade over and done with.
”My lord, if you are so convinced of my disloyalty, why do you not just kill me now?” he asked as snidely as possible. Voldemort grinned wider, and a shudder of foreboding passed through him.
”Kill you?” he laughed. ”Of course, how simple. You are a problem easily solved.” And Voldemort raised his wand.
Severus shut his eyes, and took a deep breath, smelling the sharp air that smelled of smoke and leaves, feeling it touch his face. The world became clearer, sharpening down to one moment, this moment right before death – the whistle of a night bird, the lingering pain, the soft ground beneath him, the sliding sensuality of his robes – all for the last time, and can you truly say you are sorry to see it all go?
I don’t know.
There. The intake of breath, swirling into Voldemort’s snake lungs, about to kill – this is it.
”Petrificus Totalis!”
Had Severus been able to register surprise on his face, his jaw would have dropped, but his body fell to the ground instead, his eyes gazing upwards to the stars.
”Mobilicorpus.”
He felt his body rise in the air and float steadily in one direction. He thought quickly – was there a cliff? A lake? Was the Dark Lord going to use more conventional, more Muggle methods to prolong the suffering? This line of thought ended abruptly when he felt the cold of a stone slab against his back, and he was lying down. Horrible thoughts chased each other around in his mind – he was immobilized, what was Voldemort doing?
”Finite Incantatem.” And he could move, but not for more than half a second before the Dark Lord hissed a binding hex and ropes snaked their way over his body, securing him to the slab.
He winced as Voldemort’s face appeared above him. ”You have ceased giving me useful information, Severus. I am disappointed. I thought you would continue with the game for longer, even after you realized that I wasn’t telling you anything.” He sighed theatrically, and his breath smelled of decay. ”But alas. Now, I know you think that I am cruel, and that I am going to kill you.” Here he smiled that wicked, disgusting, inhuman smile again. ”You are wrong on both counts. I am just, and I am going to let you live. But I believe that your benefactor is too confident. He believes that he can keep you safe. I wish only to prove him wrong.”
Severus was freezing with dread. What was this charade, this little shadow play? His heart was beating so fast it felt as if it had stopped, and his lungs ached, swelling too quickly, too much, and he couldn’t breathe.
”I have not invited the others to watch because I feel that whatever they think of will be worse than what I am going to do to you. It will be most entertaining, watching them speculate about your fate. The fear will keep them in line. They will not know the exact nature of your punishment. You are resilient, Severus. I have no doubt that most things that I could do to you would be compensated for in due time, but I like the idea of you being permanently…reduced. You will lose your usefulness, and I can’t imagine that you find pleasure in anything else. Alas. But a fitting penalty, no?”
Voldemort walked around to the head of the slab. Dear God…
In one thin skeletal hand, he held a long and wicked looking knife. Voldemort leaned down and murmured in his ear…
”I find the personal touch will be best for this, Severus.”
And the knife descended.
Chapter Four
The freedom now desired by many is not freedom to do and dare but freedom from care and worry.
– James Truslow Adams
* * *
It was Monday. Hermione paused in her daily hair taming to look at herself in the mirror. She looked like a dust ball, she decided. A very angry dust ball that was too fluffy by half. She frowned, her mood descending even lower, and the dust ball in the mirror started to look very sour indeed. Resuming her brushing with renewed vigor, Hermione contemplated what she was going to do now.
She had finished her paper. Ethical Concerns in Transfiguration was lying peacefully on the end of her trunk, brand new and gleaming in what she hoped was brilliance and not her own obtuse cleverness. It had been a weekend of teasing by Ron and Harry, but on the whole it had probably been worth it to get her report done ahead of schedule, as she still had no idea what she wanted to do for her next project and needed the extra time to fish through the library in search of ideas.
But not with Ron, next time.
Her mouth twisted into an even sharper shape, her displeasure growing. Ron had been completely insufferable during the last two days of her work. She loved Ron, but his near-constant comments on her strict work ethic and his occasional suggestions that she just transfigure herself into Professor McGonagall and get it over with were overwhelmingly irritating. Harry had been more understanding, but he still laughed at Ron’s jokes. By the time her paper was done, she had wanted to hex both of them.
No one really understands, she thought, absently pulling a section of frizzy hair behind her head and securing it at the crown. She didn’t really see her reflection in the mirror any more…
Hermione’s mind turned inward, and, unbidden, she saw the Burrow, full of people and laughter and hectic schedules. Molly Weasley keeping her sons in line, balancing her days between a husband and the two children left. Unconsciously, Hermione shuddered to think what it had been like when there were five children in the house. Mrs. Weasley was a powerful witch, but she lived for everyone around her.
Putting down her brush, she thought of herself with a tribe of children and a husband and a house that constantly needed cleaning, and mouths that constantly needed feeding, and no time for herself. The only thing she could see for herself down that road was boredom, and possibly a large bottle of whiskey.
That’s what I want to avoid, Hermione thought miserably. But I can’t tell Ron that. Ron was sensitive enough as it was about his family, and Harry, who had never really had a family of his own – here she felt a flash of anger at the circumstances that Harry faced every time he went ”home” – adored the Weasleys. His face glowed when surrounded by the raucous crowd of redheads, and he basked in the love that lived in the house, amazed that some of it could be directed at him. She couldn’t tell Harry.
Hermione wondered if she was slightly…well, unnatural. Her mother always wheedled her about her (non-existent) love life when she went home, and her father playfully joked that she needed to bring home every boy she met so that he could give them a good once over. She endured these ministrations, but secretly felt guilty. There was no one, and she didn’t know if she wanted there to be someone. There had to be something beyond the quiet life, sitting at home, tending to children, and cooking dinner. The wizarding world held so many possibilities, but the expectations people seemed to hold for her were somewhat daunting. Hermione hated to let people down.
She put her fingers to her temples and sighed. Escape. That was what her schoolwork was to her. It was a chance to flee the boredom and ennui of the lives of her parents, the lives of Harry’s aunt and uncle, the life of Mrs. Weasley. No doubt they found some worth to it, but she just couldn’t for the life of her fathom what it was. Knowledge, wisdom, and the pursuit of both were what she craved, and she periodically wondered why the Sorting Hat had put her in Gryffindor rather than in Ravenclaw.
A knocking pulled her out of her reverie.
”What?” she called.
”Breakfast, of course,” came Harry’s voice. ”Hurry up! Food waits for no man!” She heard him turn and bound back down the stairs, a smile tugging at her lips. Damn! And she had cultivated such a lovely foul mood, too.
She stood up, shrugged into her robes, smoothed her skirt, and crossed over to the door for breakfast.
* * *
There was something different in the Great Hall this morning, but Hermione couldn’t put her finger on it. It seemed to be an indefinable but palpable feeling. The students could feel that something was different, but were ignorant of its source; there were no solemn faces, but the conversation seemed to be more subdued. Hermione frowned a little and buttered a piece of toast. What was going on?
Seated next to her, Ginny leaned in close. ”Is there something we should know about?” she asked in a voice softer than her normal one.
”I don’t know,” Hermione told her, ”but if there is they haven’t told the prefects yet.” Ginny nodded and went back to discussing the upcoming Quidditch match with Harry. Surprising everyone, during her fourth year Ginny had shuffled off her crush on Harry, scorned her previous shyness and became, of all things, a Beater on the Gryffindor Quidditch team this year. She even rivaled Fred and George in her finesse and enthusiasm.
Even Ron seemed to be affected by the general malaise that hung low over the hall, not even looking up hopefully when the owl post arrived, instead preferring to contemplate his porridge as if it held the secrets to his next Charms exam.
Hermione glanced around, and then turned her attention to the teacher’s table and was immediately struck by what she saw.
Professor McGonagall was looking far more severe than usual, while Professor Sprout’s red-rimmed eyes told Hermione that she had been crying recently. The normally ebullient Professor Flitwick was staring blankly at his food, his expression altering his face to a worldly and haggard visage that had seen too much. Madam Hooch was sitting with her forehead propped up by her hands and Professor Vector was having her hand patted by Professor Sinistra. Even Hagrid looked downcast. Hermione looked toward Dumbledore with mounting dread, and was discouraged when she saw that even he had lost the twinkle in his eyes, and he did not talk to nor look at anyone else. What was this?
Hermione tried to think logically. Something had happened that only the teachers knew about. Perhaps someone had received an owl about their parents over the weekend. She dismissed this idea – nothing stayed quiet at Hogwarts for this long, and the professors would probably not look so horrible if that had happened; they cared about their students, but this seemed to have affected them all personally. It must be something else. Something outside of Hogwarts? She cast a quick glance about.
”Harry, let me see your Daily Prophet,” she demanded. Harry turned it over absently, still chatting about Quidditch. Hermione glanced down the front page, and then perused the rest of the paper, but found nothing out of the ordinary, not that the lack of bad news meant anything; it could simply be a matter of Ministry cover-up. Voldemort? she thought. Very possibly. She was about to pursue this line of thought when the silence of the Hall pervaded her thoughts and she turned her face to the High Table. Dumbledore was standing, hands out for quiet, his face grave and old. Hermione was starting to feel scared.
”I would like,” Dumbledore said, ”to inform you of an unfortunate occurrence. You might have noticed that Professor Snape is absent today.” Hermione felt guilty – she had not noticed that he was gone. ”I am afraid it will be a long time before he rejoins us. He has taken ill and must remain in medical care for a time. I know that our thoughts are with him. In the interim, Potions duties will be taken up by Professor Sprout and Madam Pomfrey. You will accord them the same deference you showed Professor Snape – they are entirely qualified to teach you what you must know. Thank you.” The aged Headmaster sat back down, and the Great Hall erupted in hushed voices speculating on the fate of the Potions Master.
”Maybe he’s dead,” Ron said a little too excitedly for Hermione’s taste. ”They all look pretty sad.”
”Or maybe he really is sick,” Ginny said acidly. ”You could sound a little sorry that he’s ill. He must be very sick to miss his classes. If he’s not doing potions, then there’s something pretty wrong with him.”
Harry was quiet, looking down at his plate, and Hermione could almost hear him thinking the same thing that she was: Voldemort. She was glad that he knew better than to voice his thoughts out loud – the mention of that connection would not only panic some, but blow whatever cover Professor Snape had cultivated in his dubious career as a spy.
Hermione doubted that he was ill…if indeed something happened to him because of his association with Voldemort, then it was probably far more sinister than that. Hermione was suddenly rather grateful that she didn’t have the imagination to think of what sick things that Voldemort could have done to those he deemed traitors. She wondered if that night in the corridor had been the last time anyone at Hogwarts had seen him well. Or alive. She shuddered involuntarily at that thought. It would be a little disconcerting if she had been the last person to see him before he died, and she wondered if she should make up more memorable last words than ’five points from Gryffindor.’ Still, Snape was probably still alive, or Dumbledore would have said something…right?
Unless he doesn’t want to raise questions yet. He could be biding his time, waiting to break the news… She frowned thoughtfully. Why would he do that? A dead Snape would make some people positively relieved – unless he didn’t want any Death Eater children to know that Snape had been killed. Conflicting reports would cause some confusion in the ranks…
Hermione sighed impatiently – too many variables to take into consideration. She could only assume that Professor Snape was in the infirmary, ill or injured, and that was the extent of her speculation. Ron and Ginny were still sniping at each other across the table, and when she glanced at the Slytherin table, she saw many white faces. She felt a little sorry for the Slytherins who had lost their Head of House who had given them far more benefits than they deserved. On the other hand, that was a good thing – now maybe Neville had a chance in Potions for once. She wondered idly who would take over the Slytherin House duties while Snape was…indisposed…
Hermione felt a slight twinge over thinking of these things rather than feeling sympathy for Professor Snape, but she didn’t really like him all that much. She was positive he had not deserved whatever had happened to him, but she was more worried about the effect that this would have on whatever war efforts were brewing.
The subdued student body stood, and made its way to morning classes, and despite the fact that she did not have Potions until Friday, Hermione felt the altering of the atmosphere, and the sense that something was now off-kilter, and it would be a long time until it was put right.
* * *
It had been nearly two weeks since Professor Snape had ”fallen ill,” and she still felt weird. She wondered why this was, as sometimes she had wished vehemently that Snape would fall off the face of the earth, but now that this had seemingly happened, it was disconcerting.
No one had seen him except, presumably, the teachers, and the absence of the Potions Master’s malevolent black form stalking through the halls was not, as she had anticipated, a pleasant change, but rather a new development that told her that not all was right with the world. That, in fact, there were many, many things wrong.
Ron, and most of Gryffindor, did not share her sentiments. ”We don’t have to worry about getting expelled so much anymore,” he had told her. ”It’s like the warden is gone.”
”If you didn’t slink around at night doing God knows what, you wouldn’t have to worry about being expelled,” she had snapped, and to her increasing vexation Ron had given her a look and said that he was sure that he didn’t know what she was talking about.
Potions had been the strangest class by far. Madam Pomfrey taught the higher levels of Potions since she had been trained well in the subject for her mediwitch title; she was no Professor Snape. The lurking figure had always put everyone on edge, but he had also made them perform under pressure, and Hermione realized that it was because of his hovering form that she had never been lax in her brewing. If it was possible, Neville ruined even more potions, and the animosity between Gryffindor and Slytherin was palpable in the air. Madam Pomfrey wasn’t bad at it, per se, but it became evident, at least to Hermione that all those years spent begging silently not to be called on had prepared them for far more advanced potions than was called for in the regular curriculum. The potions that Madam Pomfrey had attempted to teach them had been already covered in their fourth year, and it was obvious that their substitute professor was reaching the limits of her abilities. The seventh years did not have regular potions now – rather they were told to select a potion from a list and were given access to the restricted section of the library to research it and eventually brew it.
It was Friday night, and Hermione was once again wandering the hallways alone, except that now she was in her official capacities as prefect. She was still skittish when doing her rounds, but less so than when she was about her own business; she decided that this was because the prefect badge conferred upon her more right to be out and about than most. Ah, the giddiness of power, she thought wryly, mouth twisting a little. She had already done her duties down some of the less frequented hallways, and only had the dungeons left to inspect. She didn’t like it down there, but at least there was less of a chance of her running into anyone snogging in the corners and behind tapestries. She couldn’t think of a less erotic place than the dungeons. They were quiet and secluded, yes, but cold and the possibility of being confronted by the Bloody Baron or Snape was enough to inspire most people to seek out other places for their rendezvous.
Her robes made soft swishing sounds as she walked, wand illuminated, down the stairwells that led to the lower levels of Hogwarts. It may be eerily quiet down here, but at least it’s empty, she thought, although the shadows her wand cast still made her jump a little.
It was indeed empty. Passing the empty classrooms, pausing only briefly to glance inside, Hermione was relieved to find that it seemed that everyone was content to snog in places that she was unaware of.
She was about to turn back when she saw a door down a disused corridor that she had never seen opened before. It was ajar, and from inside, light was flickering softly. Hermione’s lips thinned to a line, and wondered what she should do – investigate, or report. She decided on investigating – she didn’t really feel like finding someone to report to.
”Nox,” she whispered, and the light on the tip of her wand was extinguished. She walked as quietly as possible, not wanting to warn whoever was up and about at this time of night. When she reached the door, she took a deep breath and looked inside.
She was startled to find a well-furnished receiving room in forest green and gold. There were several beautiful green chairs accompanied by a small ebony table. The walls were lined with books, the remaining wall space adorned with several paintings, and some of the many candles were lit, dripping white wax onto elegant gold candlesticks. A quick glance around the room told her that no one else was present, so she stepped cautiously inside, surprised when her feet sunk into plush green carpet.
Feeling uncomfortable, as though she was intruding, she tiptoed up to the bookshelves and read the titles. Ars Alchemica, Most Potente Potions, Rare Ingredients and their Properties, Billywigs to Yeti Claws – with a start, Hermione realized that she was standing in Professor Snape’s quarters, and her heart skipped with the excitement of unfamiliar and forbidden territory. Her hands ran over the spines, feeling the soft and bumpy leather under her fingertips. They weren’t all potions, she realized – to her delight, there was an entire four shelves devoted to, of all things, Arithmancy. She had never heard of any of the titles before, but every single one sounded like it was far beyond even Professor Vector. She wondered what they were doing there, and if Snape was so learned in the field, why was he not teaching the subject? Most puzzling, she found a shelf of Muggle poetry, all first editions, all beautifully bound.
Hermione stood back, pondering this find, but was almost immediately distracted by a light coming from a door to her left. She frowned – as far as she knew, Professor Snape was still ill, and was probably still in the infirmary. If someone was here, they probably had no right to be. She walked quietly to the door and stepped inside cautiously.
In a wave of slightly embarrassed self-consciousness, she realized that she was standing in Professor Snape’s bedroom. The stone walls were decorated sparingly with magnificent seascapes. Directly in front of her was a fire with two plush green armchairs arranged in front of it. Bookshelves lined the walls on either side of the fireplace. Off to her right, a large canopied bed decorated with green velvet hangings stood, mahogany nightstands on either side. Well, you hardly expected him to sleep in a coffin, did you? she thought to herself. Directly on her right was another door. In front of her to her left was a plush green couch facing the fireplace, and a mahogany desk inlaid with what appeared to be cherry wood stood against the wall at a ninety-degree angle to the couch. The firelight gilded everything. She looked around the room, searching for signs of life, but found none.
As she searched, something strange caught her eye, and she slowly shuffled forward, around the couch and to the left wall. On the wall were words written in a shaky hand in a dark paint, the firelight dancing across them. Despite their crudeness, the letters were large and easy to read –
”All day the darkness and the cold
Upon my heart have lain –
Like shadows on the winter sky,
Like frost upon the pane.”
Hermione’s heart began to pound as she stepped forward. The paint looked wet, and indeed was still dripping down the wall, giving the letters an eerie effect. Almost hypnotized, she reached out a hand and touched a fingertip to one small streaming drop and brought her hand away.
She looked at her finger with a rapidly dropping stomach – it was red. Her mind distantly registered the distinct coppery smell, and the thundering of her heart drowned out the sound of her lungs as she gasped for air, the bloody hand still in front of her eyes.
”What are you doing here?”
Hermione’s head jerked up at the sound of the harsh voice, saw the speaker, and barely managed to bite back a scream of horror.
Chapter Five
The pain of the mind is worse than the pain of the body.
– Publilius Syrus
* * *
The first part hadn’t hurt as much as he had expected, Severus thought to himself much later, sitting in the grass, God-knows-where. The world had been reduced to his immediate surroundings and his mind was running on nerves – the adrenaline had worn off long ago. His hands shook as they cradled his head, and he tried to push the memories down, to think logically about the situation. His stomach heaved, and he felt far colder than he should have been. He may very well die out here, he mused, not from his wounds, but from the shock.
First things first – where was he? He was no longer at the old Riddle house – he had been coherent enough to Apparate in the vicinity of Hogwarts, but he was still uncertain as to where he was. He thanked whatever powers that be, despite the fact that at this moment he loathed them more than anything, that the body’s coping mechanisms had given him just enough presence of mind to perform the difficult task of Apparating. Of course, he thought bitterly, I couldn’t do it while I was being tortured. That would be too easy.
The last things he had seen were Voldemort’s gleaming white skull and the glitter of the knife before he had shut his eyes. Of course that age-old reflex hadn’t done him any good. The knife was sharp and the pain sliced through his entire face, spearing up his forehead and down his cheeks as his eyelids were cut to ribbons, and his eyes – God his eyes…he shuddered, remembering the bursting pain, the gushing of aqueous fluid down his face and his own silent screams as he fought down the bile. But he had refused to give in to his body’s desire to purge, to choke on his own vomit. Better to endure this in the hopes of healing than die such an undignified death.
The adrenaline was coursing through his body by the time Voldemort was done carving out his skull, and Severus thought that would be the end of it, but, no, there was new, fresh Hell when he felt the tip of Voldemort’s wand against the bone of one bloody ragged socket.
Severus could not for the life of him remember what it was that Voldemort had hissed, but the pain was so great he felt he would pass out, for through his skull and, God, up into his brain, coursed a burning, searing fire – he felt his nerves reduced to cinders, eaten up in their own flames, the last sparking impulses consumed and disintegrated with heat, he felt his mind shatter, splinter into a million gleaming shards, and he had screamed and screamed and screamed…
Then Voldemort had cursed the other eye as well. What had been left of it.
After an eternity, the pain became merely agonizing, and Voldemort finished with whatever he had been inflicting. The bonds had fallen away, and he had rolled off the slab that he had been laying on, onto his hands and knees in the grass. He had vomited, gagging, hearing Voldemort laugh above him, and his own burning humiliation rose, coupled with the welling grief.
In those moments, he was like melted wax, dripping down, collecting in burning pools of pain and horror in the browning autumn grass, while Voldemort gloated.
”You are free to go now, Severus,” he had sneered. ”Return to your benefactor as neither spy nor potions master, and enjoy your life of charity.” And with that he had walked away, remorseless, the sycophantic Pettigrew probably bobbing behind, pausing long enough to kick Severus in the ribs before disappearing.
Get away, his mind had hissed. Run.
His body screaming with the overwhelming need to escape from itself, Severus pulled the shreds of his consciousness together, and forced himself to focus on Hogwarts, on the forest, the trees, the grounds, the castle, the lake and the greenhouses, the only home he had ever really known, and pushed.
He had not splinched himself. He was grateful for that. But as to whether or not he had been successful in his destination was another story. There was grass, and there was air. It smelled like frost and winter, and sounded like any other night he could remember. He did not dare to move just yet. To strike out in any direction would be folly, especially in this weakened condition, but to wait here might be worse.
His hands tangled in his hair as he let his head droop. He had not attempted to clean his face yet – he didn’t feel that he could bring himself to touch whatever was there, but he could feel dried fluid cracking up and down his cheeks as he grimaced.
I must be a sight, he thought, and then those words hit home, and a crushing weight fell on his shoulders, despair like he had not felt since his old life, his other life. …a sight indeed…
Damn! He couldn’t allow himself to go to pieces – he still needed to think his way through this. He concentrated. It had been late when he had finally left, midnight probably, and he spent a good hour…there…and had been sitting here for at least another hour, although the minutes may have seemed longer simply because of his own turmoil. So, at the latest, it was two in the morning. He had a good six hours at least until the sun was in the sky. He didn’t dare fall asleep – he could smell the blood on himself and he knew that a still figure would invite scavengers.
Slowly, he started to rock back and forth, head still clutched in his long, trembling fingers, and recited potions to himself.
For burns – simple healing potion…calendula and powdered bicorn horn, boiled for three minutes, stirring counter-clockwise. Add crushed dragon eggshells…stew…
* * *
He was startled out of his stupor some time later by a loud gasp, but he did not lift his head. His face would only repulse whoever it was. Not that it was ever a prize to begin with, Severus, he thought to himself, strangely giddy, and felt his sanity fraying around the edges. The sudden impulse to laugh swelled in his throat, and he thought frantically that it would be the funniest thing in the world if he jumped up and yelled Boo! Unbidden a small snort came out, and his mind began to melt inside his skull…
”Severus…?” came a timid voice, off to his left. He knew that voice, he knew it, but couldn’t place it, and he cursed himself for being so obtuse as to not pay attention to the people around him. He needed the voice to speak again, but it was still an overwhelming relief to hear his name. He was somewhere near Hogwarts.
”Severus, is that you?” came the voice again, a little closer, a little more confident, and it clicked – it was Sera Sprout. He must be somewhere near the greenhouses. He almost lifted his head with the sheer lightness he felt knowing where he was, felt that he could open his eyes and see her standing there, that it was all some strange hallucination, but remembered just in time.
”Severus, are you all right?” Sera sounded nearer and distinctly more panicky, Severus thought. He hastened to stop her from coming any closer.
”I need to see Albus. And Poppy,” he said, and his voice sounded slightly harsh, but muffled against his own chest.
”Of course,” said Sera. A pause, then right above him: ”Can you stand?” He gritted his teeth.”I really need them to come to me. I cannot move.” He hoped that this would prevent her from trying to coax him to his feet.
”Shall I conjure a stretcher?” she asked, and Severus started.
”No!” He couldn’t stand the thought of her seeing him like this…it was bad enough that Dumbledore would have to know. Perhaps he should not have come back at all, he thought wildly. But where could he go? A sudden flash came to him of himself stumbling through the darkness, falling down, crawling, starving to death in the forbidden forest.
”Please,” he ground out, ”I need them to come here.”
”All right, Severus, I’ll be back in a moment. You just…sit here…”
”Not a problem,” he muttered. He concentrated and heard her feet padding through the slightly dry grass, somewhere off to his left and slightly behind him.
What would he tell Albus? How could he spare him this trouble? With a horrible sinking he knew that he couldn’t do anything; he couldn’t leave, he would starve, and that would be stupid. No one would ever take in an ex-Death Eater. He couldn’t keep it from him either. But if he stayed, there was a chance for healing. It was probably best if he didn’t flee just yet…
It seemed an eternity, but Severus’ ears pricked up at the sound of rustling robes, coming toward him hastily.
”Severus,” he heard Dumbledore say, his voice sharp with concern and still a little ways off, ”what has happened?”
Severus panicked – a wave of shame hit him, punching him in the gut and forcing the air from his lungs. If I’d been a little smarter, not so cocky, this wouldn’t have happened…how can I show him my face, let alone THIS face? God, I’ve been so stupid…The rustling of robes was now right beside him. A touch on his shoulder caused him to jump nearly out of his skin, and instinctively his head jerked, but he had enough presence of mind to bring his hands down to cover his face, still not quite touching the skin. He thought he would die of humiliation, sitting on the wet grass, helpless and vulnerable…
”What has happened? What’s wrong?” Dumbledore said again, and the undercurrent of fear in his voice chilled Severus to the bone. Who has to know about this…Dumbledore and Poppy…is Sera still here?
”Where is Sera?” he asked, his voice sounding tinny to his own ears.
”I’m here,” she piped up, slightly in front of him, probably behind Albus though.
”Leave,” he demanded. He heard her catch something in her throat, and Albus shifted beside him. Sera did not respond to him, but he listened and was rewarded with retreating footsteps.
”Are you going to tell me what’s wrong or not?” said the voice of Poppy, directly in front of him.
”Is anyone else here?” he asked, and was further ashamed to hear his voice on the verge of cracking in his throat.
”No, Severus. There is just Poppy and myself.”
It was so hard. His arms felt frozen where they were, his head caught forever bent, a statue, motionless. He felt like the world was only he, but he knew he could not hide forever. Someone had to know.
Slowly, he dropped his hands from his face, and was rewarded with a small cry from Poppy that quickly turned into a sob. He heard her move, but Dumbledore was motionless beside him.
”Albus…?” he asked, sounding more broken than ever.
”Good God…” and the swish of robes told him that Dumbledore had turned away, unable to face him. Poppy sniffled, but the air shifted and she was in front of him, hand firmly clutching his chin, tilting his ruined face upwards, and from his right, the East, he thought, the warmth of the rising sun struck him and the world sped up.
* * *
Severus lay amongst pillows, firm against his head with the bandages around his eyes (he couldn’t bring himself to acknowledge that they really weren’t eyes anymore), and listened to the whispers across the room between Albus and the specialist mediwizard. He felt slighted. He could still hear, he was a grown man of thirty-seven, and he was bored. The only thing to entertain him was the wireless, and he was impatient with his treatment. There must be some way to restore his sight – he’d heard of many. He sighed in irritation.
Footsteps moved toward his bed, clacking on the solid floor of the infirmary. He had begged to not be taken to St. Mungo’s – a private room in the small hospital at Hogwarts would be best, he told Dumbledore, and the old wizard could not bring himself to argue with him. He could feel the shifts in the air more easily now. It had been several days since he had been found, and in the interim had been subjected to test after humiliating test. To his endless shame every single Hogwart’s staff member had come to see him, most managing to not blubber, but thankfully students weren’t allowed. They had been told that he was ill, and Severus preferred it that way. Ill didn’t mean that he could no longer glare, or pin them with a good scowl, or defend himself…
A voice, presumably the voice of the specialist, spoke up from his left. ”Mr. Snape – ”
”Professor Snape,” Severus snapped. He hadn’t lost his credentials yet.
”Er, yes, of course, Professor Snape, I, uh…I’m afraid we have some unpleasant news for you.”
Severus stiffened. This sounded bad. ”Unpleasant” in mediwizard terms meant his lungs would explode, or some other horrible thing. He nodded curtly to indicate his understanding.
”The, uh, injuries you have sustained are…rather extensive. Your eyelids are scarring over, there is no trace of either of your eyes, and a rather devastating curse has been applied to your optical nerves, the, uh, exuro oculus curse. Do you realize what this means?”
Mutely, Severus shook his head, and his hands and feet were beginning to go numb. His heart was beating too fast.
”The curse in question burns the eyes of the victim, but usually leaves some tissue with which we can work. However, the, uh, removal of your eyes left the optic nerves exposed to the curse, and instead of only the eyes, the nerves leading to the visual centers of your brain were scorched beyond, uh, recognition. We cannot fit you with magical eyes, Mr. Snape, since we would need some nerve tissue to work with.”
Severus distantly processed this information, not bothering to correct his address.
”We can regrow bones, but not nerve tissues. And I’m sure you know that we cannot transfigure parts of other nerves into new eyes…When a person loses a limb, it is gone, and, unfortunately it is the same with eyes.”
Severus turned his face in the direction of the mediwizard. ”What about seeing through the eyes of a familiar? I’ve heard that can be done…”
”You must still have the vision centers of your brain. The curse burned them out. I’m sorry.”
”There are no other alternatives?” he said, his voice dangerously low, and he heard Dumbledore inhale quickly next to him, but he didn’t care. ”There are no cures?”
The air shifted again, and the mediwizard’s worried voice came from further down the bed, as if he was backing away. ”No, I’m afraid not.”
”I will never see again? Is that what you are telling me?” Severus practically shouted, voice quivering with rage.
”Severus…” Albus’ voice came from his right, low and soothing, but Severus was having none of it.
”Don’t Albus.” He felt the other man retreat slightly and realized that he must have been bending forward to touch him. Severus was glad he didn’t – he felt if Dumbledore put his hand on his shoulder that he would break in two.
”I’m sorry…” the mediwizard said again, from the end of the bed.
”Get out.”
He heard retreating footsteps, and the movement of Dumbledore next to him. He passed a hand over his bandages.
”You too, Headmaster.” The soft rustle of cloth passed him by, and he was alone with his thoughts.
* * *
He had been out of the infirmary for a week. He was unsure of the day – each was the same long low deconstruction of his self as he sat, useless and brooding, in his quarters, and it mattered little in any case. He had no classes to teach, no work to do, no means to do it with.
Dumbledore had visited him earlier that evening. It had not been a happy meeting, and the old wizard had left, discouraged. Severus knew this and felt terribly guilty, but refused to show it. He was too much a thing of the dark now, tainted and useless, unable to even work for his absolution.
His thoughts were spiraling inwards, deeper and deeper, as he sat slumped in his favorite chair. Each day had become a never-ending struggle, an infinite stretch of boredom between periods of sleep. The small tasks were so fiendishly difficult that he would have completely despaired of doing them if his iron pride had not kept him doggedly pursuing these small goals. But he was so weary. Is this the rest of my life?
The darkness was still black and all consuming, and he wondered vaguely if it would ever cease to be odd. The binding around his eyes helped contribute to the hopeless illusion that he was merely blindfolded and could remove it and see any time he wished, could peel away layer after layer and witness the light that he had shunned for so many years locked away in the dungeons of the castle. God, he missed it so much, in a way he never thought possible. Deep in his chest, there was a tugging, as though his heart were straining to be released, as though some invisible hand held a heartstring and was attempting to draw it out into the light of the fire he knew was there. Somehow, it was worse, this yearning whose hope could never be filled, than the black feelings that had consumed him before and made him feel as though he could never want anything again. Severus was suddenly seized with the strong and unbearable urge to cry – the first time he had ever felt that he needed to cry since that night sixteen years ago in Dumbledore’s office, and he realized that he couldn’t, that this too was lost to him forever, and the release that he so desperately needed was denied.
A strangled cry ripped forth from his throat and he leapt up and began to pace, carefully, carefully, although the old path was familiar to him. His hands fluttered around the bandages almost of their own accord, nervous and shaking, and the desire to do something, to reassert his existence was overwhelming. Am I here? he thought in a frenzy, and the feeling that he had somehow slipped out of the world crept up on him.
Alone, the only man alive.
Without knowing what he was doing, his nimble fingers once so sure ripped at the bindings. As they fell away, Severus was again assaulted with the knowledge that there was everything to see and nothing to see it with. Hands out before him, small, half-realized sobs welling up in his chest, he reached for the stone wall he knew was there. When his hands met the coolness he was seeking, he collapsed against it and slid down, feeling the roughness of the stone through his clothing, hitching it up and gently scraping the skin. He touched his face, his fingers seeking out the rough and gory holes where his eyes once were, not yet entirely healed.
He would do something, all right.
Now, how did that go? Severus thought, screwed up his courage and plunged his fingers inside his skull and felt the sharp hot bright stab of pain in his eye sockets; physical pain that distracted him, mercifully, for a while from his thoughts as he began to trace patterns on the wall with the warm blood of his own body, and the angry redness dripped down his cheeks, unheeded…
* * *
The sound of someone breathing hard woke him.
He had crawled to the corner between his bed and his bookshelf, next to the nightstand. He was curled as far away from the books that he could no longer enjoy as possible, and vaguely hoped that he had not dripped too much blood on the carpet. Not like he could see it anyway. He had fallen asleep.
The gasps were coming faster, the deep heaves of someone hyperventilating, directly across from him. Who didn’t matter, no one should be here. He was on the verge of being discovered, his whole sanctuary invaded, his secret spilled and raw. If he remained silent, whoever it was would probably discover him anyway. He had to get them out, now.
”What are you doing here?” he snarled.
Feet slid on the carpet as the intruder whipped around, and he heard a choking sound and knew he must look hideous. The urge to hide crashed over him, but his pride kept his chin high, even as humiliation welled up in his throat.
”Professor?” a voice squeaked, and despite it’s fear, he recognized it immediately as the bossy and utterly unwelcome voice of Hermione Granger.
Chapter Six
Everything flows; nothing remains.
– Heraclitus
* * *
Two warring images, both equally upsetting, tumbled down through Hermione’s mind as she stared at the slumped figure on the floor. The first was of a ghoul. The face that stared at her was pale and sharp, shadowed in the firelight, and the wide, unseeing holes without eyes nevertheless gave the impression that it was watching her. This horrific image made her want to bolt, but she stayed where she was.
Because the second image was that of a broken man. The fact that she knew the man to be Professor Snape somehow made it exponentially worse as she took in his thin, unhealthy figure, his ruined face, and she almost closed her eyes and willed herself to be anywhere but here, staring at him. But what really gripped her heart and made her stare as though transfixed was the blood on his cheeks, dripping, running over the prominent cheekbones and down into the hollows, a travesty of sorrow, a sick parody of tears. When he spoke again, though, his voice was as harsh and commanding as ever.
”What are you doing here, Ms. Granger? You’re little friends Potter and Weasley are with you, no doubt. I do hope I’m giving you a good show,” he sneered. Hermione gasped at the bitterness rolling off him in sick, black waves.
”No, Professor – I was just doing my rounds, and the door was open, and I thought – ”
”What? That you would intrude where you aren’t wanted? That you would just waltz in and discover on your own what happened to Professor Snape?” He laughed hollowly, his mind going over and over this fresh new humiliation – was he never spared? God, it never ends! ”Now you know. So get out, and have fun telling the rest of the Wonder Trio.”
She felt cut to the quick that anyone would think so lowly of her, and his grating voice began to wear away at the shock and horror she found herself trapped in. Her mouth, which until now had been an ’o’ of awe-struck terror, snapped shut, her teeth clenching and her jaw lifting.
”For you’re information, sir, I was doing my rounds and saw your door open. I thought somebody was here and came in to check,” she told him, a trifle angrily.
”Somebody is here, Ms. Granger. Now get out.”
”I’m sorry for attempting to investigate,” she clipped. ”Unless you would rather have students engaging in inter-House relations in your bed.”
This had been the wrong thing to say, and she knew it. Her breath caught – she was the intruder here, and no amount of good intentions would change the fact that she was not supposed to be there. Why didn’t I report this to anyone? she thought miserably. I should have known.
Severus seethed. That this girl stand there and insist that she was not at fault was the height of arrogance; he was in his private rooms, his thoughts permeated the very walls, and she had the gall to tell him that she only meant well? He didn’t care that he could not see her – he wanted to grab her shoulders and shake her until her teeth rattled, and she was a clear target, her breathing coming in rapid bursts so loud he could practically feel the rush of air stirring in the still room.
Her heart almost stopped in her chest as she saw him slowly rise from the floor – his body languidly unfolding to his full height, his hair wild, his empty face twisting into terrifying contortions, and he looked as sure as she had ever seen him. She watched as he flexed his hands and began to walk toward her, his self-possession churning so strongly as to be palpable, and for the first time she was afraid, really afraid, of him and of what he was capable of. He was no longer her sniping professor, but a wounded man, no, a wounded animal whose sanctuary she had invaded – this realization scared her further, and instinctively she took a step backwards, her tiny hands coming up as if to ward him off, her wand still limply hanging from her fingers, all but forgotten.
Then, to her never-ending shame, he stumbled. He was always so sure. She had never, in all her life, seen him commit an ungraceful act, and it was so clumsy, so out of place with him, that the world changed. It was as though the world before that one awkward moment was a drop of water, round and perfect, falling from a great height, and now she could feel it splash down around her, flowing in unexpected directions, changing in ways unimaginable. She was gripped by a sense that this was not happening, that it was too surreal, that this new and uncertain person before her, if he was indeed real, signaled an altering of perception that opened up new and horrible pathways. He caught himself on the back of one of the chairs.
There was softness beneath his hands, but it was only his armchair. The slow toppling in the darkness, the emptiness before him, caused his lungs to cease until his seeking hands grabbed something solid in front of him. It had to be like this, then... His breathing was ragged, and he hated himself for his weakness. He could not defend himself, nor could he rectify his wounded pride. He raised his head, wanting only one thing.
She watched as that face that was an empty mask of fury turned upwards, toward her, in her direction, but not directly at her, and she was struck, truly realizing for the first time that he could not see her. Her impulses fought behind her eyes – she wanted to go to him, she wanted to cry, she wanted to turn back time, she wanted to flee. Her knees jerked in indecision, but he decided for her.
”Get the hell out of here,” he hissed, and she ran.
* * *
What to do, what to do? THINK, dammit, Hermione told herself, her anger with her own stupidity and impertinence starting to stir as she stood slumped against a cold stone pillar some distance from the entrance to the dungeons. Her breath came out ragged from her rapid flight, but she was now beginning to calm down, and the fear that had sent her flying was leaving her and making her shake.
She realized that she needed to tell someone…he was obviously in a bad way, to say the very least, and she was far from qualified to help him, not that he would be terribly pleased to see her again…or…God…he would hate to have her there. Best to leave it at that.
Who to tell? Most likely Madam Pomfrey. She’ll already know the extent of his injuries, unless, and here Hermione shuddered, he has managed to do more damage to himself than was originally inflicted.
Her throat closed in revulsion as the memory of the bloody verse on the wall came back, and the image of his bloodstained cheeks hovered in front of her eyes. A cold sweat broke out on her face, and she closed her eyes against the feeling of illness that swept over her. So what do you think Snape feels like? she asked herself disgustedly. Where was her vaunted Gryffindor courage? She needed to pull herself together and get to the hospital wing. There was no use in her leaning against this wall all night – and the quicker she told someone the quicker she could get back to her room and sort out her thoughts.
The long walk to the infirmary went surprisingly quickly, but now that she found herself outside the door she was almost convinced that the scene in his bedroom had been a hallucination caused by too little sleep. She passed a weary hand over her forehead and decided that she would wake Madam Pomfrey up anyway and knocked insistently on the door.
After what seemed like an eternity, Madam Pomfrey appeared looking decidedly put-out, but when she saw Hermione her expression immediately turned to one of concern. ”What is it, Ms. Granger?” she asked.
Hermione opened her mouth, but her voice caught in her throat. What should she say? She decided that she had better think quickly as Madam Pomfrey’s face was beginning to look a little too concerned.
”It’s Professor Snape,” she blurted, and was amazed to see the expression on the mediwitch’s face morph into one of panic.
”What about him? Where is he?” she asked sharply.
”His rooms…I think he’s done something to himself…”
Pausing only to give her an appraising look, Madam Pomfrey turned on her heels and walked back into the infirmary. Puzzled, Hermione peered in, and saw her standing in front of the fireplace, throwing a handful of powder into it. ”Albus!” she said, and after a minute the dignified head and shoulders of Dumbledore appeared in the flames, wearing a nightcap with bunnies on it. If the situation hadn’t been so grave, Hermione would have laughed out loud.
”What is it Poppy?” said the head of Dumbledore.
”It’s Severus,” she said, and Hermione was momentarily confused before remembering that Professor Snape actually had a first name. He wasn’t hatched out of an egg, you twit.
Dumbledore was frowning. ”How do you know?” he asked her.
”Hermione Granger found him and says that he’s done something to himself. He is in his rooms.”
Dumbledore turned and found Hermione’s still figure in the doorway. ”Please, Ms. Granger, I need to talk to you after we get this sorted out. If you would like to wait in my office? The password is Acid Pops.” Hermione nodded dumbly. It had been silly to think that she could go to bed and forget about this, so she turned away from the doorway as Dumbledore’s head disappeared and Madam Pomfrey reached for some floo powder to take her to Snape’s rooms.
She’d only been to Dumbledore’s office once before, but she remembered the way, arriving at the gargoyle guarding it after a long and thoughtful walk. ”Acid Pops,” she murmured. The gargoyle leapt aside and she stepped into the stairway.
This had to have something to do with Voldemort, but she was uncertain as to what the connection might be. Voldemort was not known for keeping victims alive – perhaps some Death Eater had done this to gain favor in the ranks? She sighed, to tired to think any more, and stepped into Dumbledore’s office.
She was relieved to find that Fawkes was there and she immediately padded over to him and stretched out a hand. The phoenix let himself be petted for a minute before moving away, and Hermione sat down in one of the chairs in front of Dumbledore’s desk.
* * *
She must have nodded off because the sound of the door closing jerked her into an upright position. She looked in the direction of the noise and saw Dumbledore smiling at her, but something was missing from his face. The twinkle of his eyes was gone, and once again Hermione felt that strange sensation of the world falling away and flowing into every possible direction at once, and she drew her feet up underneath her. She was feeling cold.
Dumbledore sat down at his desk and regarded her solemnly for a moment before speaking.
”Ms. Granger, how did you happen to be in Professor Snape’s private quarters in the first place?”
Whatever she had been expecting, it hadn’t been this. Hermione blinked, but recovered her composure and told the Headmaster about spotting the open door, the light, and Professor Snape in his room. She only laid out the sketchiest of details of their confrontation – she didn’t want to think about it just yet. When she was finished, the Headmaster leaned back and looked at her thoughtfully.
”Why didn’t you go find someone else?” he asked her, and she winced perceptibly and looked at her knees.
”To be honest, sir, I didn’t really want to go to the trouble of finding anyone when it was probably just a few students out late. When I realized that the rooms were Professor Snape’s, I didn’t think he would actually be there,” she looked up defensively. ”I thought he was still ill and whoever was there was trespassing.”
To her immense relief, Dumbledore nodded understandingly. ”I realize that you were only attempting to do the job we assigned you,” he told her. ”But the fact remains, however, that you are now privy to information that we had hoped to keep from the student body, not to mention anyone outside of Hogwarts.” He sighed heavily. ”I am sure you wish to know what happened to him.” Hermione nodded mutely.
Dumbledore raised his arm and whistled. A fluttering of wings and Fawkes was on his shoulder. The Headmaster looked just a little more cheerful.
”I’m sure you have ascertained that this all has something to do with Voldemort. Professor Snape has been a spy for us since a year before Voldemort’s first defeat. He returned to this duty when Voldemort was resurrected, but he has not been in the highest of favor with the Dark Lord. For the past year, Voldemort has been playing with him, keeping him in his circle only to tease him with false information and to…toy with Professor Snape whenever he pleases.”
Hermione felt even colder, and her arms and legs felt light, as though her bones were hollow. She heard the words unspoken in the air and shivered.
”Two weeks ago, Voldemort ended the game. It was Professor Snape’s decision to stop supplying him with new information, the little bits of intelligence that we could spare from our side to coax whatever he could out of the Dark Lord.” Dumbledore paused, and his shoulders rose and fell in a heartbroken sigh. ”Voldemort tortured him and left him as he is now for two reasons. The first is that he wishes to remind me that I am not omnipotent. The people that I try to protect are vulnerable no matter what I do. The second is for punishment for Professor Snape’s betrayal.”
Tears pricked behind Hermione’s eyes, and her throat constricted at the evident pain on Dumbledore’s face. ”Professor Dumbledore, you must know that it is not your fault that this happened to Professor Snape,” she blurted, wanting only to comfort the old man. But he simply looked at her.
”Is it Professor Snape’s fault?” he asked quietly, and Hermione found that she had no answer for him. He sighed, and Hermione decided to switch tactics.
”Why did he not just…kill…Professor Snape?” she asked.
Dumbledore’s mouth twisted in a mockery of a smile. ”Because this way Professor Snape is useless to the cause and is alive to know it.” A sob that she knew had been building hitched in Hermione’s chest. She had not thought of that.
”But why can’t his eyes be fixed?” she implored.
”There are no more optical nerves to work with; nor are the vision centers of his brain functional. Voldemort was very…thorough in his choice of punishment,” Dumbledore told her, and rested his face on his hand. ”I trust that I do not have to ask you to not breath a word of this to anyone. Especially Mr. Potter and Mr. Weasley.”
Hermione nodded, but her mind was already somewhere else…
”Professor Dumbledore?”
The Headmaster lifted his head from his hand. ”Yes, Ms. Granger?”
”What is Professor Snape’s future here at Hogwarts?” she asked. The Headmaster looked at her with a solemn face.
”Cases of blindness are very rare, Ms. Granger. I am actually unaware of any previous cases like Professor Snape’s. The instances are understandably low as we are usually able to compensate those without vision in one way or another, and we are unprepared to deal with a case such as this.”
”So he isn’t doing anything?” she asked, her mind starting to turn the problem over and over.
”I hardly see how he can, Ms. Granger, as he cannot see,” Dumbledore said sadly. ”He will not be cast to the wolves, but I don’t know what else we can do.”
Hermione’s brow furrowed at this. ”There are other ways besides magic to help him adjust,” she said. ”Hasn’t anyone thought about looking into this?”
The Headmaster was looking at her with something akin to astonishment. ”As I said, blindness is rare.”
Hermione couldn’t believe what she was hearing. ”Did it not occur to anyone that in the Muggle world there are plenty of blind people who live normal, even extraordinary lives?” she asked incredulously. Dumbledore had the decency to look embarrassed.
”To be perfectly honest, Ms. Granger, no. We have been a little preoccupied with the complications that Voldemort has presented to us, but if you have any ideas that could help…” Here the Headmaster spread his hands, but Hermione didn’t need an invitation.
Hermione chewed a nail thoughtfully. ”There must be some way we can at least help him read – if I had been blinded, I would miss that the most. And to find his way around, there must be something we can do about that…” Her mind began to whirl with this new problem, and somewhere in the back of her brain she started to form an idea…
Dumbledore looked more amused than she had seen him in two weeks. ”I can see you are eager to start, Ms. Granger, but I must suggest that you get some rest tonight. When you have formulated a complete plan, go to Professor McGonagall.” He smiled at her. ”I am glad that you are so willing to help us with this. It would have taken months for anyone to think of a way to…improve Professor Snape’s situation, and after tonight…” his face fell, ”I don’t think he has that kind of time.”
Scholarly interest was pushed aside, and the gravity of the circumstances began to weigh fully on her mind. Something must have shown in her face, because the Headmaster hastened to reassure her. ”Do not worry, the responsibility for Professor Snape’s recovery will not rest solely on your shoulders, Ms. Granger. It’s time the staff and I pooled our resources on this matter, as well as others.”
Relieved, Hermione nodded. She didn’t think she could take that kind of burden, but since she was a Muggle-born in a unique position to help, she couldn’t feel anything but obligated. She was only grateful that she would not be alone in planning the recovery of her singularly impossible professor.
* * *
She wanted more than anything to go to sleep, but she needed to make a visit to the owlery first. After drafting a letter to her parents, she crept up the stairs and sent it off. She watched until it disappeared before turning away and returning to Gryffindor tower.
Chapter Seven
The block of granite which was an obstacle in the pathway of the weak becomes a stepping-stone in the pathway of the strong.
— Thomas Carlyle
* * *
When Hermione woke up on Saturday morning, her first action was to leap out of bed, run to the bathroom and be violently ill. Her sleep had been colored with sharp white demon faces and bloody tears and somewhere in her nightmares was a deep and insistent tugging that she didn’t want to analyze just yet. Especially since her view had not changed for the past five minutes and she wasn’t up to getting a drink of water, let alone thinking about last night.
It’s about time to reassess the situation. She looked into the bowl.
Item number one: I appear to be really sick. How disgusting. She grimaced and pushed herself away. She got to her feet and staggered to the sink, almost collapsing in front of the mirror. Her grim and green-faced reflection stared back at her; she saw that she was covered in cold sweat, and her lips were trembling.
Item two: Today is Saturday, and there is a Quidditch match. She leaned her forehead against the cool glass, and shuddered.
Item three: I seem to have volunteered to assist in the recovery of one of the most odious people I’ve ever had the misfortune of meeting. Her lips parted and she groaned. She was too clever for her own damn good sometimes. What was she going to do?
A hot bath wouldn’t go amiss, she answered herself, and nodded firmly in assent. Her subconscious was smarter than she thought, and she turned away from the mirror and returned to her room.
After pulling on a robe she made her way to the Prefect’s bathroom and filled the tub with warm water and tangerine bubbles. Slipping in, she sighed in relief as she felt the tight muscles in her lower back and around her abdomen slowly release in the delicious heat. The fragrance from the bubbles was just tangy enough to avoid being cloying, and the freshness filled her head as she inhaled deeply. Right.
What to think about first? she thought. Dumbledore’s revelations that everyone in the wizarding world knew next to nothing about blindness were startling to say the least, and on a purely intellectual level the implications were fascinating. There were problems that had to be surmounted that did not exist in the Muggle world. How to Apparate and know whether or not you were in the correct place? How could one get about? And how could one cast a spell without being able to see where to point one’s wand? It was thrilling to know that there were so many things to resolve from scratch – practical things. She could really help people…
Well, one person at least. Aye, there’s the rub, she thought bitterly, and felt an ache start at the base of her skull. Just thinking about Professor Snape made her throat close in either revulsion or sorrow, she wasn’t entirely sure which. How could she help him? If he even wanted her help – he had never struck her as someone to willingly accept the assistance of others. The uniqueness of his case meant that she should probably tailor her ideas to his specific needs, but she couldn’t even guess where to begin. She didn’t even know him… how could she know what to concentrate on? The enormity of the problem impressed itself upon her and she slipped beneath the water to cocoon herself in warmth and clear her head.
She surfaced feeling slightly better. First things first – she had no doubt that the boredom of his situation was weighing on him and exacting a heavy toll. He was an intelligent man and needed something to engage him. The presence of the books in his rooms was encouraging, but she couldn’t do anything until she received a reply from her parents.
She also needed to know certain things about him. She tried to apply her mind to the situation academically. When one sense is lost the other senses grow sharper to accommodate the lack. She started to tick off on her fingers what would be happening and how she needed to assess his abilities before even thinking of how to tackle the problem. She dismissed sense of taste immediately – that sense wasn’t used very often when functioning on a day-to-day basis. So… One – sense of smell… how well does his nose work? She giggled involuntarily thinking of his beak of a nose and the sudden vision of herself measuring it with a ruler for scientific purposes. She squashed that image quickly. Two – sense of hearing? She guessed that the auditory senses were secondary to vision but would come into prominence when forced to. Three – sense of touch? She didn’t particularly want to dwell on it, but it was an important sense. He would need to be attuned to textures and subtle variances.
The ideas that had seemed so clear in her mind last night were now growing complex and convoluted; she would have to talk to Professor McGonagall on Monday after mapping out what few plans she had.
No Quidditch today, she thought. Her headache was insistent, and as much as she loved Harry and Ginny and wanted to see them play, she was taking the day off and going back to bed. She wouldn’t sleep, but she could read and have time to ponder.
After another hour, she thought and reached for the soap.
* * *
Hermione breathed a sigh of relief that her parents were prompt and supportive. The books she had requested arrived early Monday morning, landing in her eggs and putting a damper on her breakfast but perking up her spirits. Books meant theory, and theory meant distance. She wasn’t looking forward to the inevitable encounter with Professor Snape; she could only imagine what he must think of her. The entire weekend her mind kept returning to the fire-lit bedroom and the figure half-huddled, half-crouched in the corner. The memory of his anger had made her slightly queasy when she thought about it, and Ron and Harry annoyed her by asking if she was all right whenever she thought of it.
Her mind kept dredging up the unwanted image of the bloody wall.
”All day the darkness and the cold, upon my heart have lain…”
When she thought of Professor Snape and his fury she felt ill, but far worse was that every time her mind conjured up the image of a man with no eyes in a room full of books her heart broke into a hundred pieces.
She looked at the package in front of her and felt an indescribable tugging in her chest.
”Hermione, if your face falls any further you won’t have to use a fork to eat,” said Ron. ”We’re doing our best, here.”
She looked up and couldn’t help but laugh as Ron, sitting across from her, enchanted Harry’s owl Hedwig to a bright blue. Hedwig, unfortunately, did not take kindly to this treatment, and promptly bit Ron’s finger. Harry was too busy laughing to change her back, and Ron was clutching his finger and cursing. Hermione rolled her eyes and thought he was just a little too dramatic – she felt the falling out of his chair and rolling around on the floor bit was particularly over the top – but was probably just playing it up to make her smile. It was working. She shook her head and turned Hedwig back to white, and the owl flew off in a huff.
When Harry had calmed down, he turned to her. ”Thanks for that. Good to see you smile again.” She smiled at this, which just made Harry happier. ”Have you thought of anything for your next Transfigurations project?”
”Yes, actually, but it’s a secret,” she said, still smiling.
”Ooooh, a secret!” Ron exclaimed. ”This of course means that we’ll have to get it out of you.”
Hermione shook her head. ”Not this time, Ron. I really can’t tell you.”
”Sure you can,” he told her. Oh, dear. I should have thought before I opened my mouth, Hermione grimaced. Time for some damage control.
”I might consider telling you once you get your research project done,” she said, Ron’s scowl amusing her to no end.
”That sounds suspiciously like blackmail to me,” Harry said mildly from across the table, calmly spearing eggs and shoveling them into his mouth.
”I’m working on it!” Ron said. ”It doesn’t have to be done until the holidays.”
”It’s the middle of November,” Harry pointed out. ”I hope you’re working fast.”
Hermione stifled a snicker at that, and Ron shot her a glare that would have rivaled Snape’s. Oh, dear. She was meeting with Professor McGonagall this afternoon, and she only had one solid idea worked out. It was depressing to realize that despite her intelligence she could not think of many magical innovations. Muggles dealt well with it, but the complications for a wizard… her mouth twisted into a sour line.
”Oh, now look what you’ve done, Ron, she’s unhappy again,” Harry said.
”Me? What about you, just sitting there, being the perfect sarcastic audience but not doing anything? All I do is work, work, work, but do I get any thanks for it? Noooooooooo!” Ron moaned in mock martyrdom.
”I contribute plenty, thank you,” Harry said, and they were off, Hermione smiling wryly into her pumpkin juice.
* * *
Monday evening found Severus Snape sitting at a window in his private infirmary room looking for all the world as though he was staring down at the lake.
He felt the setting sun on his face, his black hair absorbing the light and warming his head, but he still felt cold. He was wearing trousers and a thin cotton shirt – black and white, respectively, or so Poppy had told him. He should probably eat something, but he couldn’t bring himself to try. Just another nail in the coffin, he thought. With any luck, that is.
He had denied all visitors. He was torn between the shame he felt toward his odd actions and the knowledge that he knew he was being somewhat childish. He refused to even talk to Madam Pomfrey when she asked how he was feeling. After the initial bout of questions that night, she had cleaned out the wounds as best as possible, and they were once again rapidly healing over with the help of a salve he had made a lifetime ago. He’d probably never do that again – Poppy would have to keep her own stores stocked from now on. He remembered that this horrific sense of an eternity passing in a moment was the same feeling he had encountered when he had returned home after going to Dumbledore. The embers from the fire he had left burning were still glowing fiercely, but he had felt that the years had passed and that the person who had lived there was dead and gone. Too many lifetimes for one life, he thought. Dead several times over. His lips quirked bitterly at his own dark thoughts.
”A smile, Severus?”
Severus nearly jumped out of his skin at the sound of Dumbledore’s voice from across the room, and his head whipped around. His face was once again wrapped in bandages, so the illusion that he was only blindfolded was still in place – Severus felt it would be disconcerting to everyone, not least of all himself, if he were to shuck it off and expose the scars beneath. He tried to ascertain where the Headmaster was and turned his face in what he thought was the right direction. He’d specifically requested no visitors, but of course, the Headmaster was too much of a busybody to ever bother with any one else’s wishes.
”Because I have so much to be happy about, Albus,” he answered, cynicism coloring his voice. Severus heard the other man sigh, and he wished, not for the first time, that he had turned back to look at Dumbledore’s face, sitting forlornly in the fireplace, one last time before racing off to meet his fate. But it was no use thinking about, he told himself roughly, and he shifted toward the window again.
”Tea?” He heard the old man shuffling around and his head cleared when he smelled mint, wafting in cool green headiness in his direction. He nodded his head curtly and heard the clink of the teapot against a cup and then quiet.
”Ahem.” Severus belatedly realized that the Headmaster was holding out a cup to him, and he reached for it.
The noise of the crashing teacup on the ground was underscored by what sounded suspiciously like a gasp, and Severus’ eyebrows furrowed in what he hoped was still a fierce frown.
”Did you bring company, Albus? I’m afraid I’m not really dressed for entertaining. You may go, ” he said, not really caring anymore, but still wanting to salvage what little pride he had.
”I’m sorry, Severus, but I am afraid I did bring someone with me. She’s here to try and figure out how to… do something about your… condition.” Severus was surprised to hear Dumbledore stumble and look for words.
”Perhaps another specialist come to offer hope and then yank it away?” he said. ”I’m used to it. I can tell there’s no deterring you, Albus, so let’s get it over with.”
He heard the other man cough, and say, ”As you wish, Severus.”
Then, to his all-consuming chagrin, Dumbledore said, ”Ms. Granger?”
* * *
Hermione’s stomach was flip-flopping everywhere, the butterflies tickling her insides and her heart was threatening to stop. She had never been quite so nervous in her life. The man sitting at the window looked… melancholy. He looked as though he was gazing outside, but there was nothing there for him, as though he was some strange male counterpart to the Lady of Shallot. He didn’t look anything like the man who had advanced on her three nights ago; that person was tall and quivering with rage and this one… just looked drained. Even when she had thought of him as broken, there was some underlying tension in his frame.
It was too strange. She didn’t know what to think of him. Sitting at the window in black pants and a white button-down shirt was the body of Professor Snape, but something that made him essentially him, seemed missing. Until, that is, Dumbledore spoke to him in a wry tone and he opened his mouth.
”Because I have so much to be happy about, Albus.” He had not detected her presence in the room, apparently. Hermione didn’t dare take physical note of this for fear that he would hear her writing. She decided to watch him just a little while longer.
The Headmaster was pouring tea, and she saw Professor Snape sniff the air – so he could smell the tea from across the room. Interesting. She remained silent as Dumbledore held out the cup and Snape reached for it –
The cup shattered and Hermione gave an involuntary gasp – she hadn’t even thought that it would be necessary to make Snape initiate the actions, or to guide his hands. Oh dear, she thought. He’s not going to like that. She had never seen him touch anyone. He was always off to the sides, independent, never needing anybody.
”Did you bring company, Albus? I’m afraid I’m not really dressed for entertaining. You may go.” …or wanting anybody…
Hermione studied his bound face as Dumbledore responded in a soothing tone. The lines were etched deeply around his mouth and in his forehead – a face that had been lived in, but not lived in well. His hair fell lankly around it, his cheekbones prominent. She sighed inaudibly. It was the body of someone who didn’t care about what happened to him.
She was startled out of her reverie by the sound of her name on Dumbledore’s lips. If possible, Professor Snape’s mouth thinned even more.
”Ah, the divine Ms. Granger. How pleased I am to meet with you again,” he said, sounding anything but. ”I thought that I would die of boredom without you’re brilliant mind poking around where it’s not wanted.”
Hermione stepped forward as Dumbledore said, ”Ms. Granger has more experience than anyone in the wizarding world with blindness.” If experience can be gleaned from books, then yes, she thought guiltily, and was mildly surprised to hear her own acerbic thoughts echoed.
”No doubt she’s read about it,” Severus said acidly. He couldn’t imagine Hermione ever having had experience with anything outside of the library.
Time for some of that Gryffindor courage, she thought. She cleared her throat and launched into the small speech she had prepared.
”As I’m sure you know, Professor, there have been almost no cases of blindness in the wizarding community, while in the Muggle world it is, if not common, at least not unheard of. Professor Dumbledore has informed me that…” she stumbled over her words, ” – that there are no known magical remedies for your situation. Yet Muggles have been most innovative in solving the problems associated with blindness, and I think I can at least figure out a way for you to alleviate your boredom. Then I can work on the other aspects.”
All business, that one. How irritating. ”Perhaps you would like to explain yourself, Ms. Granger. I don’t relish the thought of sitting here listening to you expound upon your extensive knowledge,” he told her.
Hermione looked stricken, but she continued. ”I just wanted to ask you a few questions first, before I start trying to solve this problem.” She turned and dug in her bag and pulled out a small object. ”First, I just want to know how good your senses are.”
Severus raised an eyebrow, but recovered quickly. ”My vision’s never been better,” he said, and was rewarded with an exasperated sigh.
”I meant, Professor, how well can you hear? I’d like to conduct a small test to ascertain the extents of your abilities at this time,” Hermione said. ”I fully expect for your senses to grow much keener with the passage of time so as to compensate for your, uh, loss of vision.”
Severus passed a wearied hand over the bindings on his face. What did he have to lose? At least it’s a distraction, he thought. ”Very well,” he told her. He heard her rustle away from him and from the other end of the room she piped up, ”Just tell me if you hear anything, Professor.”
Hermione stood at the end of the room for a good thirty seconds before dropping the pin on the floor, just to make sure that he was not second-guessing himself. The slight ting the pin made caused his head to shoot up. ”There,” he told her. ”It sounded like a bit of metal.” For the first time since entering the room, she smiled.
”It was a pin,” she told him. He nodded curtly. Still in her corner of the room, she asked him, ”What about your sense of smell?”
”It is excellent, Ms. Granger,” Severus said, slightly annoyed. ”One would hardly be a Potions Master if one did not have an acute sense of smell.” She walked toward him, shoes clacking on the hard floor. He decided to show her up, just a little bit.
”You smell like tangerines, Ms. Granger. And,” Severus sniffed the air, ”Mangoes. You haven’t had a bath since yesterday, however,” he said, permitting himself a slight smirk.
Hermione was taken aback. ”Oh.” How embarrassing. What else can he smell? I was still halfway across the room! She felt herself flush slightly.
”All right, I want to test your sense of… er, touch,” she said, and she saw that he stiffened almost imperceptibly.
”What does that have to do with anything?” he demanded.
”Ms. Granger has an interesting Muggle method of reading,” Dumbledore spoke up, and both Severus and Hermione jumped – they had almost forgotten he was there.
Severus felt his breath catch in his throat. Reading? Out loud, he said, ”Explain.”
”Well, the method is called Braille,” she said, relieved to be on familiar, cerebral territory. ”It’s a series of raised bumps on paper representing words. Basically, each character is represented by one to six bumps per cell, and you can read by running your finger across them. It just takes a bit of practice.”
Despite himself, Severus was intrigued. ”Go on.” He was surprised to hear her voice next to him, but did not turn toward her.
”Um, that’s it. First you should learn the alphabet, then the numbers, then the non-letter characters,” she said, still screwing up her courage. He was silent and she finally blurted out, ”May I see your hand?” He looked surprised, but wordlessly held it out for her inspection, palm straight out.
She had never been so close to him, and she found it somewhat disconcerting. He smelled… dark. Like night laced with lighting… she frowned and pushed that strange thought away. Determinedly, Hermione moved to a more comfortable position and inspected Professor Sn – no, best to think of him as a patient for now – the patient’s fingertips. As she had suspected, they were callused. This could be a problem. She reached up, curled her fingers around the back of his hand and twisted it downward so the palm was face up.
Severus was startled when he felt small fingers grasp his hand firmly and bring it down. He could sense her bending over it, inspecting its contours, and unbidden images welled up in his mind, most desired and denied, some reviled, so long twisted downwards in the desperate hope they would never surface again… Her hand was warm and soft beneath his, the nails lightly grazing the back of his wrist, and he felt her breath washing gently over his palm, a phantom caress. Goose bumps went racing up his arm and the hair on the back of his neck stood on end, his spine begging to curl inward… Severus squirmed very slightly, and jumped when he felt a small prick on his index finger – pain… like always. ”Ouch,” he said reproachfully, not betraying his thoughts… but deep inside his quivering mind, he cried aloud and fled her touch. He snatched his hand away.
The sound of his voice brought the situation into vivid focus – Hermione saw herself bending over the surprisingly warm hand of her Potions teacher, his breath was stirring her hair, sending shivers down her spine, and she had just pricked him with a pin. She jerked back as he recoiled. ”Sorry, Professor,” she said, ”I just wanted to see how hard I had to push to get a reaction.”
”Well, you got one,” he said, shaken. Dark nights, fear, desire, lightning through the heart, holy terror…”Now what?”
”Your hands are definitely sensitive enough. I thought that years of those vile potions would leave too harsh of a chemical toll, but it seems to be fine,” Hermione said, backing away quickly when his eyebrows came down in response to her potions remark.
”I see.”
”Um, I’ll just leave you with some things to get you started,” she told him, fishing out a Braille sheet engraved with the alphabet. ”This one is the alphabet. This one is numbers, and this one is a small story to get you practicing.”
”You’re forgetting something, Ms. Granger,” Severus said.
”What?” she asked, confused.
”There are no wizarding books in Braille. What use will it be to me? How will I write?”
Hermione looked down, brought her hand up to her mouth and began to chew a nail. ”I’m working on that for the second half of my Transfigurations project. I’m going to try to transfigure normal books and regular sheets of paper with writing on them into Braille versions. So when you need to read something, all you will have to do is wave your wand and transfigure it,” she said, feeling slightly miserable. ”I haven’t worked out how you can write, but I’m sure there’s a Muggle device for it.”
Severus’ heart began to beat faster as she explained, and he knew that his face was smoothing over in astonishment, his earlier discomposure fading under this new information. The papers she had handed him were hanging limply in his hands.
Hermione saw the lines in his face lessen in loss of hope, and hastened to reassure him. ”I’m positive that I can do this, Professor. I’ll have the spell worked out by the holidays and then you can transfigure anything you like!” She knew she sounded desperate, but she hated to see him sink away from her. She heard him make a strangled noise in his throat.
”I wasn’t worried about that,” he told her quietly, and bent his head to the papers she had given him. A thought occurred to him. ”Just one more question. How do I tell which papers are which and which side is the top?”
”Oh, I hadn’t thought about that,” she said fretfully. She wracked her mind, trying to remember any helpful tricks that she had read about. An idea occurred to her, and she plucked the papers from his hands. ”I’m going to take the top right corner of the alphabet sheet and bend it forwards, and I’ll take the top left corner of the numbers sheet and bend it forwards. I’ll just put a little crease in the top of the story,” she said briskly, folding as she went and placing the papers back on his lap. ”Will that work?” she asked anxiously.
Severus was dumbstruck. The bleakness that had been unrolling in front of him suddenly looked not barren, but merely dormant, slumbering deep, waiting patiently for the rain to come and make it lush once more. The three sheets of thick paper in his hands felt strangely heavy, treasure maps, worth more than gold, and he closed his fingers around them protectively while struggling to speak.
”That will do,” he said in a slightly strangled tone, and heard her breathe a sigh of relief.
Hermione knew that this would be the closest thing to a ”thank you” that she was likely to get.
”Good,” she said. ”I’m going to leave a Braille book of Muggle short stories on your nightstand. Hopefully they won’t be too boring for you.” She remembered the shelf of Muggle poetry. He lifted his face to hers, and the slant of his eyebrows and his slightly parted lips told her that he was sure that they wouldn’t be. She allowed herself a slightly smug smile and stooped to pick up her bag. ”Goodnight, Professor Snape,” she told him. She looked to Dumbledore, who also bid him goodnight, and they left the infirmary together.
Once outside, Dumbledore turned to her and gave her and appraising look. Hermione frowned. ”What is it?”
”You are remarkable, aren’t you?” he asked rhetorically. She just raised her eyebrows. What?
”In all my years of knowing Professor Snape, I have only seen him submit so willingly to being touched by another human being once,” he told her, his eyes peering at her over his spectacles, and they didn’t quite twinkle, but they shone with something she could not identify. She felt herself poised on a precipice, but she wasn’t sure which side was solid ground and which side was the plunge.
”When was that?” Hermione asked, unable to stop herself.
The aged Headmaster looked at her solemnly then. ”When he came to me to leave Voldemort’s service.” And with that, Dumbledore walked away, leaving Hermione to stand alone in the flickering dark outside the hospital wing, lost in thought.
Chapter Eight
Nothing can have value without being an object of utility.
— Karl Marx
* * *
Dumbledore stared at Professor Lupin sitting in front of him and felt uncharacteristically like hitting something. Remus Lupin, on the other hand, was looking fretful and more than a little heartbroken, as though something was happening that he couldn’t stop and he was worrying about it anyway. Which, in a way, was exactly what was going on.
”I had completely forgotten about the Wolfsbane potion,” Dumbledore said.
Remus shifted uncomfortably. ”Well, there’s actually enough for three more full moons, through February, but then we’re all out. I don’t know what I’m going to do,” he said, not meeting Dumbledore’s eyes.
Dumbledore took off his spectacles, bowed his head and pinched the bridge of his nose between thumb and forefinger, a portrait of burdened thought. The holidays were fast approaching, and the problems stemming from Voldemort’s revenge were piling up along with the snowdrifts. Dumbledore allowed his thoughts to rest on the weary-looking man in front of him, spreading and drifting in different directions, probing the future for the viable options. Letting Remus go was right out – he was by far the most qualified candidate from the ever-shrinking pool of applicants, and he was a popular favorite among the more open-minded students. The Shrieking Shack was always there – but would he be willing to retreat there once a month? And of course, there was always the possibility that the Wolfsbane potion could still be brewed – Severus had not lost his mind. Dumbledore frowned when a little voice in his head whispered …yet… With some kind of assistance, the potion might still be possible, and Remus wouldn’t have to retreat into seclusion. He looked up at the man in front of him.
”I’m sure that a solution will present itself, Remus. Let’s not borrow trouble from the future, as there is little we can do until the time comes,” he told him as kindly as possible.
Remus nodded. ”I suppose that’s the best course, but I’m still worried, and not just about the potion,” he said.
Dumbledore raised an eyebrow. Remus coughed, as though broaching a delicate subject.
”Severus hasn’t allowed any visitors,” he said. ”God knows what he’s doing down there. After the whole incident with Ms. Granger, he barricaded himself inside. The house elves have seen him, and he hasn’t done anything drastic, but they say that he looks more and more sour each time they go in to do their duties.”
Dumbledore stroked his beard thoughtfully. ”I daresay, Remus, that he’s attempting to claw his way out of a bad situation. I have also spoken to the house elves – they also inform me that he’s always running his hands across the pages of a blank book, which is, unless, I’m very much mistaken, his first step up.”
Remus looked incredulous, but Dumbledore smiled. ”Apparently Muggles are far more inventive than we had previously anticipated,” he reassured him. ”Ms. Granger is quite resourceful, and I have no doubt about her ability to assist, quite extensively, I might add, to the solutions for this situation.”
Remus sighed. ”I guess you know more than I do about what’s going on, Headmaster, but I can’t see how he’ll stay occupied for very long. He’s always been too quick by half,” he said.
Dumbledore nodded, smile fading. ”I think that we should hold a select staff meeting as to how best to proceed,” he said. ”Our most valuable contact within the Death Eater ranks is now incapacitated, and we must rearrange our plans around this sad fact.” He looked at the ceiling and steepled his hands in front of him. ”The only question in my mind right now is how do we draw Severus out of his seclusion and ascertain where he fits into all our plans.”
Remus smiled without humor. ”Best of luck to you, then,” he said to Dumbledore before standing and exiting the room. Dumbledore nodded after him, still staring contemplatively at the ceiling, though only he could say whether or not he actually saw it.
* * *
It had been one month since he had been blinded, and he was coping. Not always well, but coping nonetheless.
Severus swore in frustration and slammed the book shut, narrowly missing his thumbs, and only by dint of experience did he refrain from throwing it across the room. The first time he had flung it unthinkingly and had spent a good half hour on his hands and knees looking for it before he remembered that the Accio charm worked whether you could see the object or not. This happy recollection had solved the problems he had had looking for things, but was impractical in regular routines. He had already learned to place things in a specific location so he could find them almost automatically, and his clothes presented no problem as he never wore any colour other than black or grey anyway. He had quickly realized that he could tell which article of clothing was which by the texture of the fabric and the little quirks each piece had. His robes were all the same anyway, so on the rare occasions that he felt he should don them, he had no troubles picking which one.
Baths were actually particularly enjoyable. He found he had no problems with location of soap or shampoo, and that the warm bubbles against his skin were far more sensual than he had previously thought. He spent a lot of time in the bath.
If he looked at the situation with an objective eye, he found the new sensations interesting. The lack of visual stimulation allowed his mind to wander along new pathways that had been closed due to outside distraction. Sometimes he found himself strolling along memory lane every once in a while, but would quickly pull himself out before a friendly stroll turned into an ambush in a dark alley. He wished that he could remember more from his University days. He vaguely recalled his Potions and Arithmancy courses, but the whole time had been coloured by his ”extracurricular” activities, and what should have been a pleasant memory was now tinged with regret and revulsion.
Mealtimes were still a problem, as was reliably orienting himself in the room. If the fire was going, he could always place the objects around him, but when there was only silence he had troubles. The burning on his forearm would come as well, intermittently, and he agonized over it, feeling the weight of responsibility, his need to rectify the biggest mistake he had ever made, and the opportunity to shoulder both of those flying by him. When the Call came, he felt half-mad with pain. Worse, though, was the crushing guilt. It was almost too much. He refused to leave his chambers. There were just too many people wanting him dead or humiliated.
The isolation was getting to him, he knew. The distractions he craved were from his desires to look at things. He had never actually loved anybody, but he found that the loss of the oranges and reds of the fire, or the cool greys of the stones around him, or the rich greens and the gold of sunlight hit him like the loss of the face of a beloved. He was struck sometimes with the overwhelming need to see – the pull in his ribcage had not subsided, merely grown muted with the presence of distractions, such as his slow and frustrating struggle to learn Ms. Granger’s little Muggle reading method.
She had neglected to tell him, or perhaps didn’t know, that there were certain shortcuts used – endings of words, such as –ing or –ed had their own set of raised bumps. Some words were abbreviated, such as ”and”, into their own cell. It had been very frustrating for about a week while he deciphered the code from the context of the stories. Now he was reasonably familiar with the patterns, but the reading was agonizingly slow – he had all the time in the world to perfect it, but his frustrated ambitions retarded his progress. Too many times would he slam the book shut, fingers aching to rip it apart.
Severus exhaled noisily. He felt the need for another bath to calm him, and a stab of sadness lanced through his gut – his life had been reduced to reading and soaking in hot water, like an old witch. He felt trapped, twisted into an unnatural position, and nothing could release him from it. The need to make a mark somewhere in the world was mounting again, but his eyes had healed over, and he had no doubt that another attempt to reassert his existence in blood would be met with anger and an even longer stay in the infirmary, and disappointment from all sides…
”Severus.”
The sound of his name caused him to breath in sharply, but he nodded in the direction of the fireplace. ”Headmaster,” he said sourly. His voice sounded rusty from disuse, and he felt a pang of loss. He would have to do something about that.
”I’m calling a faculty meeting for tonight at nine in the evening. Some sensitive issues will be discussed and you should attend,” came the old man’s voice. Severus scowled.
”I don’t know what you wish me to contribute, unless you are in need of comic relief,” he replied. He waited, but Dumbledore did not answer. ”Headmaster?” he queried. Silence.
”Damn it, Albus!” he shouted. Dumbledore had left without giving him a chance to reply. Somehow, he was not surprised that the Headmaster had left without even letting him know he was going – it smacked of both rudeness and calculated retreat. Severus had not had a chance to argue, and although he knew he would just end up leaving his sanctuary sooner or later for Dumbledore, he felt slighted at not even having a choice in the matter. He grimaced at the thought of seeing other people, never minding the fact that they had all seen him already. He could sometimes actually feel their gazes on him when they had visited, and it made him distinctly uncomfortable. What made it worse was his inability to look and see if he was correct. He sighed.
Oh, well, it was after all probably one of Dumbledore’s ”select” staff meetings, important to everyone else, if no longer to him, and easily accessed by Floo powder.
He pulled out his wand.
”Accio pocket watch!” he exclaimed, and was slightly embarrassed to feel a tugging at his own waistband. The slightly rough engraved disk settled cool and heavy in his hand, and he could hear it ticking – he had charmed it a few days ago when he found that his internal clock was getting off schedule, and now it let out little tinny chimes every quarter hour. ”Campana,” he said, and the little watch chimed off seven chimes and three bars of a little tune to indicate that it was closest to a quarter until eight.
It was all right. He could do this.
* * *
At nine, Severus stepped out of the fireplace and into the staff meeting room and froze. Why did he think that this would be easy? He was unfamiliar with the layout of the room, and he felt a large space in front of him and the air in the room seemed to slow in it’s steady circulation as everyone in attendance inhaled and held it. He could feel eyes on him, and he wanted to bolt and run, but was held in place by his pride and his utter helplessness.
”Severus!” called a voice, and he recognized it as Remus Lupin’s. He turned his head toward the other man.
”What?” he asked nastily, unable to stop himself. The other man drew up in front of him, and he smelled that same wildness, like trees in a snowy forest, that he recognized immediately as Lupin’s scent. The direction of the smell and the air moved and Lupin was beside him.
”I just had a question concerning my classes, and I thought you would be the best person to ask,” Remus said. ”Come sit with me so we can discuss it.”
Severus was both annoyed at and grateful for Lupin’s well-meaning and very Gryffindor attempts to spare his dignity, and, having no other option, followed him, the sound of the other man’s voice guiding him through the void. ”I’ve been having trouble explaining the best way to defend oneself against vampires, and I know you have a little more knowledge on the subject than I…” It didn’t really matter what he was saying, just that he was saying something. He felt the other man pause in his journey, and the scrape of a solid chair legs against the floor met his ears.
”Here, sit next to me,” said Lupin, and Severus felt the hard wood of a chair back against his upper arm.
”If you insist,” he said, but the usual acidic tone with which he would have delivered this answer was lacking. He lifted his hand and was grateful to find the back of the chair almost immediately. He slid down and faced forward until he heard Lupin sit down to his right, then bent his head in the correct direction.
Remus surprised himself by feeling mildly unsettled when Severus turned his face to him – the bindings around his head had stayed, circling his eyes and under his lank hair, but Severus somehow still gave the impression of looking right through him. The disconcerting effect that his glare had always had was multiplied fourfold when the glare was conducted blindfolded. It was as though Severus was seeing things in a completely different way than the rest of the world, almost as if he had never really needed sight in the first place. It’s rather creepy, really, Remus thought before recovering enough to expound upon the numerous ways of getting rid of vampires.
Remus babbled until Dumbledore stood up from his chair at the head of the table, and the quiet chatting was quelled.
”There are things we must discuss tonight,” said Dumbledore, ”the first being what to do for the Christmas holidays. How can we keep the majority of the students here, where they are more likely to be safe rather than other places where they are more… vulnerable.”
Severus heard the worry in the Headmaster’s voice. The burning on his arm had grown more frequent in the past month – the Death Eaters were planning something. He could guess what it was, but it was difficult to do so since he could not sit down and map out a logical progression of events. It was becoming easier to see certain paths in his head, though, and he was just as concerned as the Headmaster over the future. There would be terrible events, that was a given. Whether or not they could counteract those events was the question.
”That’s an easy answer,” he heard Sera pipe up from somewhere to his right. ”Just hold another Yule ball. More will stay; all they care about is their next date anyway.”
”That won’t keep all of them here,” said Dumbledore.
A snort came from across the table. ”You can’t force them to stay, Albus,” Minerva said crisply. ”It would be suspicious, not to mention impossible.”
”Surely there must be some way to ensure maximum safety of all the students, not just those who would attend another Yule Ball? What about the younger students?” came the voice of Filius Flitwick, directly across from Remus. Severus wanted to smirk at the little man’s protest.
”I hardly see how else we can convince them to stay,” said Minerva. ”It’s a flimsy enough pretext as it is.” From the direction of Sera came a slight ”Hmph.”
”Oh, come now, Sera, you know that everyone will see right through it,” Minerva told her sharply.
”Not always,” Sera replied, but she didn’t sound so sure of herself. Remus spoke, causing Snape to start a little.
”The Slytherins will certainly figure it out,” he said. Severus snorted.
”Care to share with the rest of us, Severus?” he heard Minerva say. The rest of the table shifted uncomfortably, but Severus ignored it.
”It doesn’t matter which of the Slytherins realize this pretext – any potential Death Eaters will already be aware of Dumbledore’s defiance of the Dark Lord. Also, it doesn’t matter if it’s a pretext or not, or how transparent it is, it will keep other students here,” he told the small assembly, not bothering to turn his head toward where he thought any of the faculty would be sitting.
”That’s right, it’s beside the point completely,” said Dumbledore. Severus heard him sigh, and a vivid image, one of the few he’d had in the past week, came to him – the old Headmaster, nose pinched and head bowed. ”The Yule ball seems to be a good option. Does anyone else have any other ideas, though?”
Silence reigned, and in it, Severus could hear Remus breathing beside him.
”No?” Dumbledore asked, and his voice sounded calm and sure on the surface, but Severus detected a small note of despair, and he felt rocked. So many things could happen, but he couldn’t think of one thing to do to counteract the pull of the holidays and the danger outside the walls of Hogwarts. Who would be targeted? He was surprised to hear Remus reflect his thoughts.
”If we could try to predict who would be attacked, we could take proper measures,” he said.
”That is a good idea. There are of course methods to do so, and we have the resources here to try,” said Professor Dumbledore. Severus snickered under his breath.
”Good luck getting Sibyll in the same room as an accurate prediction,” he muttered.
”I was thinking of you, Severus,” the Headmaster said benignly, but beneath that tone was steel. He turned in the direction of the old man, and drew his face into a thunderous expression.
”No,” he said, at the same time Lupin next to him said ”What?”
”Mildred can do it,” Severus ploughed ahead, ignoring the puzzlement radiating from the seat next to him. ”Whatever you are thinking of, I cannot comply.”
”Professor Vector is not as advanced as you are,” Dumbledore said. ”You know that.”
”Professor, I’m sitting right here,” said Mildred from across him and far to the right, but she didn’t sound too upset. Severus grimaced. Of course, he thought bitterly, she’s just glad that she won’t have to do all the work.
”Do think about it, won’t you Severus?” came Dumbledore’s voice. Severus sat mutinously and said nothing. He could almost hear Dumbledore smile and Flitwick roll his eyes. Damn. I knew he’d try to do something like this.
The rest of the meeting was concerned with small school matters, so he just sat and fumed. When the agenda had been covered, they were adjourned, and Severus felt that he was once again cast out to sea. Remus once again threw him a life preserver by saying ”I need to ask you something else.”
”What?” he said with relief.
”What does Dumbledore want you to do?” The life preserver was made of lead.
”Something I haven’t done in almost fifteen years,” he snapped.
”That’s helpful,” Remus said, and Severus heard the chair move. He didn’t feel like enlightening the other man, so he stayed sullenly silent. When everyone had left the room, he rose from the chair and turned to his left. One shuffling step after another, until he felt the heat of the fire. He reached out and felt along the top of the mantel before finding the Floo powder. He threw it in, announced his destination and ducked through, stumbling a bit into his own quarters. He walked straight forward to the sitting room and turned to the bookshelves on his left and stretched out a hand, shifting sideways until he came into contact with volume after volume of scientific information. He knew these shelves, and he edged along them until he came to the section he knew he would have to look at sooner or later. The books of Arithmancy were piled along the wall, so many records of his shame, kept there to remind him, although God knew that he had enough recollections in his head to keep him reliving it. Just touching them brought back memories of…
…nights of planning the attacks for Voldemort, predicting the most vulnerable points, the places to push, the places to pull, and the feeling of feverishly writing out equations, the firelight flickering and shimmering against the page as he added life and subtracted death…
…and he slumped to the ground, a lump forming in his throat.
It had been so long. He had been unable to even think of trying a simple equation after the fall of Voldemort, and now it was all he was good for. He felt assaulted from every side, the betrayal of his own senses, the insistent pull of his conscience, demanding that he reverse the damage he had done, the gentle prodding of Dumbledore, the hellish memories of long ago, and his own foolish dreams of redemption, that somehow he could atone for all he had done and caused and not prevented…
But it was too late. Always too late.
Chapter Nine
I feel that the greatest reward for doing is the opportunity to do more.
— Jonas Salk
* * *
Hermione awoke in the library with her face pressed against the pages of a book and was pathetically grateful that she hadn’t drooled all over it. She tried to sit up, but the crick in her neck was too painful for her to do anything but stay where she was for the time being, and she was glad that no one was around to see her like this. I’ll probably have ink all over my face once I get it off this table, she thought ruefully. Ron will have a holiday. Holidays. She winced. It was the first week of December and she was still working on her Transfigurations project. Hermione was angry with her lack of progress. She could feel herself holding back rather than pouring her energies into the project, and she was unsure as to precisely why. It could be that she felt averse to assisting Professor Snape, but she could admit to herself that wasn’t it. The last time she had seen Professor Snape had been two weeks ago in the infirmary when she had handed him the book of Braille and studied his reactions to stimuli, and that encounter had given rise to so many conflicting emotions that she suspected that she was not doing her project because she did not want to face him or her own feelings again. She was still afraid of him, she knew that, but she felt guilty about her fear when she remembered him sitting listlessly at the window in the infirmary. Then there was the old familiar dislike that surfaced when he put his razor sharp tongue to good use. And there was his reaction when she touched him… and her own, but she didn’t want to think about that right now. It was too early in the morning for Hermione to explore her convoluted emotions concerning Professor Snape – and if it wasn’t too early in the morning, it was Too Late At Night, or Right In The Middle of a Pleasant Breakfast, or In the Middle of Class, or that ever popular favorite, Just Not the Right Time.
Hermione lifted her head from the table and winced as her neck screamed in pain. She stared at the book in front of her, the words swimming before her eyes. It was a book she had found jammed in the back of the Ancient Languages section on translations. She was still trying to decipher other translations spells to figure out how they worked, but she kept running into a brick wall when she attempted to translate a page of written words into Braille. Something was not working in her translation spell, and she couldn’t figure it out. Hermione knew that the answer was deceptively easy, but she just couldn’t wrap her mind around the problem in the right way. The problem of writing was far more easily solved than she had previously thought – a quill charmed to take dictation would be best for Professor Snape to use in case he needed to write anything down, and by transfiguring it he could always read it later. Of course, this was all a moot point if she couldn’t get the translation and Transfiguration to work in the first place. She sighed and looked out the window. It wasn’t yet light outside, or it was still the middle of the night – she wasn’t sure which. Painfully she unfolded herself from the cramped and unnatural position she had been holding herself in and slowly packed up her things, deep in thought.
She made it back to Gryffindor tower and climbed the stairs to her dorm room and entered as quietly as possible. Lavender and Parvati were slumbering still, and a quick glance at the clock told her that it was five in the morning. Absently she brought a hand up to her neck and rubbed thoughtfully. If only I could remember what day it was, she thought, before tumbling into bed, not bothering to shuck off her robes. Hermione closed her eyes, determined to have at least a few hours of uninterrupted sleep, hopefully unoccupied by the unsettling images that she had been dreaming about so recently.
* * *
”The Yule Ball?” Hermione asked blankly the next morning at breakfast. ”What?”
Ron rolled his eyes. ”Honestly, ‘Mione, for being such a know-it-all you can be really thick sometimes,” he informed her, vigorously buttering his toast. ”I asked if you wanted to go to the Yule Ball with me,” he said. She looked at him narrowly. ”Strictly as friends,” he said hurriedly.
”I don’t even remember anyone announcing a Yule Ball,” she told him, still slightly frowning. ”But all right. If you are telling the truth and there really is one. I can’t believe I missed the announcement,” she said.
”Probably because you were too busy trying to determine the chemical composition of your eggs,” said Harry. ”I’ve never seen anyone so interested in their breakfast, and that includes Ron.”
”Hey,” Ron said, shoveling his toast into his mouth unconcernedly. Harry ignored him and continued. ”Dumbledore announced it about ten minutes ago.”
Hermione shook her head, unable to comprehend that she hadn’t heard this announcement. She knew that she was drifting in the clouds today, which had turned out to be a Friday, but she didn’t think she had been so preoccupied as to completely miss a speech by Dumbledore. She looked at her toast, wondering where she had been, but she knew – her Transfigurations project was weighing heavily on her. Not only was she trying to get a good grade, but this was for someone other than herself. The pressure might be what was getting to her…
”Hermione!” She jerked her head up in surprise. ”What?” she asked irritably.
”Are you trying to decipher your toast as well?” Harry teased.
”The secrets of the universe are all contained in toast, Harry, it’s a worthy cause,” said Ron mildly.
”Don’t be silly, Ron, the secrets of the universe are encoded in pumpkin juice,” Harry told him.
”I always thought it was eggs,” said Ginny. ”Hermione had the right idea looking at them.” She turned to Hermione. ”Go back to the eggs – you were on the right track.”
But Hermione didn’t hear her. She was too busy mentally kicking herself for being so stupid as to not realize what her problem with her Transfigurations project had been in the first place. ”Decipher…” she breathed. ”Harry,” she announced, ”I could kiss you.”
Harry looked startled, and Ron said ”But I thought I was your beau of the moment.” Hermione ignored both of them and grabbed her bag before leaping up from the table and exiting the Great Hall. She still had half an hour to ransack the library.
Her mind raced as she made her way through the halls – she felt stupid, but happy that her problem had indeed been easily solved. Braille wasn’t a language, but a code. There was no use trying to translate it, it was merely a transformation of one symbol to another. So all I really need to do, she thought, is tweak a ciphering charm to the Braille system and perform the transfiguration. She beamed at herself.
* * *
It took longer than she thought it would. A full week went by before she was successfully able to cipher a book and then transfigure it into a fully Braille volume. To her frustration, it took a great deal of concentration to alter the books in such a way as to preserve the original text, but after enough practice – or too much practice, she thought – it became easier until she only had to concentrate on the book itself. Each book she transfigured also ended up quite a bit larger than it had started out – she could only hope that Professor Snape wouldn’t mind that all his books would swell to at least three times their normal size. She met with Professor McGonagall one week before the holidays were scheduled to start.
Professor McGonagall watched as Hermione laid out a copy of Hogwarts, A History on the desk in front of her, opened it to a random page, and raised her wand.
”Ciphero,” she said, and on the page the words disappeared, replaced by rows upon rows of dots.
”Subrigo.” Professor McGonagall watched as the book swelled and the pages became rough and thick. Hermione stood and waited patiently. The silence drew out.
”Remarkable,” Professor McGonagall said finally. ”Absolutely remarkable.”
Hermione breathed out a sigh of relief. She had managed to think her way around a problem, and Professor McGonagall recognized this fact. Her work would not go unlauded, and she smiled. There weren’t very many things that this particular transfiguration could be useful for, but that was beside the point. The point was that she had managed to invent a completely new spell, and now that she had done it, doors were opening somewhere.
Professor McGonagall stood up. ”Congratulations, Ms. Granger, you will receive top marks for this,” and she smiled a genuine smile of pride. Hermione felt as though she would burst with satisfaction, but this feeling faded with Professor McGonagall’s next words.
”To finish this project you will teach the charm to Professor Snape,” she said. ”I have no doubt that he will be most pleased with the results.”
”Um, couldn’t I just teach the charm to you?” she asked. ”And it could sort of be… passed along?” Professor McGonagall gave her a quizzical look.
”I hardly see how that would be practical. I do not have to learn the charm myself,” she said. ”If Professor Snape knows it then any correspondence he receives can be easily converted to a readable format.”
”Oh.” Hermione sighed inwardly. It made sense, of course, and it was ridiculous of her to continue to want to avoid the Potions Master, but she still felt uncomfortable as the only student that had contact with him. She couldn’t talk about any of this with Harry or Ron. Not that she thought either of them would understand in the first place, but it was still frustrating to force oneself not to speak of such an important matter. She was aware that McGonagall was still speaking.
”I will inform him that you will instruct him in its use tonight,” she was saying. Hermione frowned.
”I’m sorry, what time and where?”
”His quarters of course. He refuses to leave.” Professor McGonagall looked torn between a little contempt for Professor Snape’s obstinacy concerning his seclusion, and a great deal of sadness. ”Tonight at eight. You have no prior engagements, I assume.”
Mutely Hermione shook her head, but still felt a small curl of fear in her stomach as she stood and bid goodbye. As she walked to the Gryffindor common room, she wished she could bring Harry or Ron with her, but she knew that was out of the question. Even if she hadn’t been sworn to silence, she wouldn’t have asked them to accompany her – something compelled her to preserve as much of Professor Snape’s dignity as was possible. His reaction when she had walked in on him betrayed his loss of pride in an almost painful way, and she found herself wishing that she could forget his moments of uncertainty. She sighed when she stepped in through the portrait hole – she had a good four hours before she would have to be down in the dungeons. Perhaps, Hermione mused, I should look at it like a detention – my fitting punishment for being overly curious and grossly incautious. She decided that she could handle that interpretation. It was merely a slap on the wrist for her moment of miscalculation, and she could carry out this punishment and then be done with it. Most of her continued assistance could be garnered through books and research, so she felt no qualms about merely corresponding with Professor Snape. Her responsibility that she had so imprudently taken on could be handled quite satisfactorily through writing. She was more comfortable that way. Hermione briefly felt a stab of guilt. Satisfactory for you at least, she thought, mildly disgusted with herself, but to be truthful she was unsure of exactly how much she could do to actually help him adjust, seeing as her own experience with vision loss was limited at best. Still, she was more equipped to think in non-magical ways, which would probably help.
Hermione chewed a fingernail, and debated with herself over how best to proceed, and was so lost in thought that she almost missed dinner.
* * *
The door in the dungeons was closed. It shouldn’t have surprised her, but it did – she half-expected it to be open, and the candlelight spilling into the cold hall. It was a ridiculous idea, of course. Obviously, someone had left the door partially open that night, and she distantly wondered who it was, not that it really mattered. She pressed her lips together – she had been staring at the door for a good three minutes – raised her hand and knocked.
The door swung open with a faint squeak. Hermione couldn’t say that she was surprised, but it did startle her a little. Shaking it off she stepped inside and was struck with a sense of déjà vu – the receiving room was almost the same as she had last seen it, only now several things were different. She noted that all the elegant candles in their gold candlesticks were now lit. That, and Professor Snape sat at the small table, elbows on the arms of his chair, fingers intertwined in the air in front of his mouth, legs crossed, a smirk on his lips, and seeming for all the world that he was surveying her through the bandages around his head. Hermione took a deep breath.
”Good evening, Professor,” she said clearly, taking care to not betray her slight nervousness by a quiver of the voice.
”Good evening, Ms. Granger,” he answered, and she noticed that he sounded almost exactly like his old self – no, himself, she mentally corrected her thoughts. He’s not a different person. He went on. ”Do sit. Minerva has informed me that you have volunteered to inflict your cleverness upon me tonight.”
Scowling, Hermione did as she was bidden, her shoes once again sinking into the thick carpet, and she crossed the room to sit in the surprisingly comfortable chair across from him. He did not turn his head toward her. Just as rude as ever, she thought crankily.
Severus, for his part, did not betray his apprehension at having another person, a student no less, in his private quarters, never mind that she had already intruded. He had been most put out when Minerva had informed him that he was to be instructed by Ms. Granger tonight – it was somewhat bitter irony that he, as a connoisseur, couldn’t help but appreciate. Still, he had little choice in the matter – if he wanted to gain some measure of independence, he had to listen to her.
He heard her knock and the door swing open – he had instructed the house elves to leave the hinges to their own devices so he could hear when it opened – and she stepped into the room, her feet making the faintest of whispers on the carpet. His pose was indeed calculated to give her the impression that he was still a force to be reckoned with, although when she came closer he could sense a quiet undercurrent of fear – metallic, like blood. Severus took note of it – fear was a useful tool, and he was mildly gratified to know that his vitriolic performance held some element of fear for her, at least in these rooms. He heard her sit across from him at the small table.
Hermione was unsure of what to say. ‘Good evening, class’ was too presumptuous, not to mention precocious, while ‘let’s get this over with’ sounded too flippant. Contrary to popular belief, Hermione did not want to be a teacher – she had a fair bit of talent for explaining things, but her patience wore thin too quickly, and she never knew how to interact with whoever she was teaching. This situation was particularly uncomfortable, and she shifted restlessly in her seat, wondering how to begin, the silence growing oppressive.
”This is certainly a change, Ms. Granger. I have never heard you be so quiet for so long. I expected that you were aching to instruct me.” Severus heard her jump in her chair, and smiled inwardly. He hadn’t lost that special touch.
Hermione scowled. ”Very well, Professor,” she said. ”Do you have a particular volume that you wish to have transfigured? I must warn you that the process makes the book several times larger than its original size.” She watched as he pursed his lips, twisted in his chair, lifted his wand and said ”Accio Poe!” From the bookshelf, a fat green leather book flew into his waiting hand. He set it on the table, the words The Complete Works of Edgar Allen POE shining in embossed gold leaf on the cover. She raised an eyebrow.
”How cheerful,” she said, staring at it, ”not to mention Muggle.” She heard him snicker.
”Wizards are not well versed in the finer arts of prose,” Severus said, smirking, ”as I am sure you have no doubt discovered.” He heard her hair swish against her robes, presumably in a nod. ”Now, all literary criticism aside, perhaps you would care to demonstrate your little spell to me.”
‘Little spell?’ she thought sourly. God, the man is still insufferable. Hermione frowned but did not voice her displeasure. ”The first part of the spell encodes the book in question,” she told him. ”Concentrate on the thought of the Braille code and say ‘ciphero.’ That will take care of the language part.” She watched apprehensively as he set his hand on the book to ascertain where it was, then raised his wand and muttered ”Ciphero.” The words on the front of the book shimmered and changed, leaving behind a trail of dots, much to Hermione’s surprise. Still, she supposed that he had more experience with the system than she did and that it came more easily to him.
”Did it work?” he asked. She nodded, and he gave a grunt of annoyance. ”I cannot see you, Ms. Granger. Do not nod or shake your head, speak. You are not a mute.”
”Yes, it worked,” Hermione snapped. ”All right, the second part of the spell turns the book into a manual representation of the encoded language. The spell is ‘subrigo,’ and it will raise the dots on the page. When you need to write, you need only to enchant a quill to take dictation, and you can perform this spell to make it readable to yourself. A simple reversion spell will return it to its original form.”
Severus nodded, not betraying his nervousness, and found the book again, placing the tip of his wand against it. ”Subrigo,” he said, and was immensely gratified to feel the book swell and expand under his fingertips. When it stopped he ran a finger over the cover, and found the title there, raised in perfect Braille. ”How innovative,” he said grudgingly. Her sigh brushed across the table and over the backs of his hands, stirring the slight hairs there, raising gooseflesh. He drew back, and felt inexplicably bereft. It was a ridiculous feeling – he had never felt that way when he insulted her, or anyone else, before. The sense that she was drawing away from him struck him in a strange way, and he felt his lips turn down. He leaned his head in his hand.
Hermione hadn’t expected this – he seemed pleased enough, or as much as Professor Snape ever seemed pleased, but now he looked dejected and sad, as though realizing that he was caught in some different world where he could still see everyone but never draw anyone else in, which was true in a way. It wrenched her heart, dispelling the anxiety that she had felt through out their encounter, and unthinkingly she reached across the table.
He moved so fast that she didn’t even see it – the sharp pain in her wrist made her cry out, but he only eased his grip and didn’t let her go. Once again, his face was towards hers and she felt that same bizarre sensation that he was staring at her still, silent and appraising. She tugged, the warmth of his hand spreading up her arm in a disturbing way, the long fingers curling over her skin and lightly grazing the sensitive underside of her arm… Her heart leapt a little in both uncertainty and fear, and she wondered why he didn’t say anything.
Her wrist was so small, and the soft fluttering of her pulse against the sensitive tips of his fingers, like the heartbeat of a bird, stilled any retort he had planned – she felt delicate, but the slight tugging against his grip betrayed strength, and he felt the peculiar impulse to pull her closer. Her breaths stirred the air in short little gasps. Interesting. She was too impertinent by half, a phenomenon hardly ever seen in his students, and he was intrigued by it…
”Professor?” Hermione said a little breathlessly. His silence was beginning to unsettle her and sparks of fear were dancing up and down her spine. Abruptly he released her, and she retreated, her other hand flying to her wrist to massage it.
What had he been doing? ”I apologize, Ms. Granger. I reacted without thinking.”
Hermione stopped rubbing her wrist and stared in astonishment. An apology from Snape? ”It’s quite all right, Professor,” she said shakily. ”I shouldn’t have startled you.” There was an awkward pause. ”Is there anything else you need from me?” she asked him, wanting to break the silence.
Severus shook his head. ”Not at the moment,” he said. He picked up the book from the table to hide his momentary discomposure. ”This is most adequate.”
Despite her roiling apprehension, she felt a spark of annoyance and she rose from the table, gathering up her bag. ”Very well, Professor. I’m gratified to know that three weeks of my work is adequate enough for your needs,” she said testily, and at those words, Severus felt a sharp pang of remorse. He heard her walking to the door, and the squeak of the hinges told him she was almost gone. Now or never, Severus, he thought.
”Thank you, Ms. Granger.” His voice cracked across her ears, and she turned, surprised. He was still sitting at the table staring at her – no, she corrected, facing me. His face betrayed nothing and she wondered whether he was aware that he had said anything at all.
For a moment, Severus was worried that she had left, and he was alone with his rudeness. But then, from the doorway, a soft ”You’re welcome, Professor.” Before he could react, the hinges squeaked again, and she was gone.
Chapter Ten
There are some defeats more triumphant than victories.
— Michel de Montaigne
* * *
Severus once again felt the future careening out of his control.
It had been almost two weeks since he had last seen Ms. Granger, and he was no closer to getting started on his new role in the resistance than he had been when she had left his rooms. Supposedly, he now had the means to write, to take notes, to refer back to them, and to, for all intents and purposes, attempt to foil Voldemort and his cadre before even they knew what they would do. He could recall all too well how to do it, oh yes – the same orderly mind that had served him well as a Potions Master was applicable to Arithmancy. His years researching potions had preserved that orderliness, so that it would be a simple adjustment and a little bit of practice to reclaim his former glory. No, the problem stemmed from his utter unwillingness to dredge up old memories…
…firelight on parchment, the scratching of a quill as it ripped across virgin territory, staining it forever with the means of destruction…
Those nights were gone, but the memories still followed him on poisoned feet. The process of turning his favorite books into a readable format and then proceeding to devour them like a starving man was his chief occupation, one that allowed him to postpone the inevitable for just a little longer.
Books – like old friends. The only friends he’d ever really sought in fact. Of course, there had been fellow Slytherins, and later fellow Death Eaters, but they were always allies, and that was always understood. But books, up until about six weeks ago, that is, had always been a constant. Severus was pathetically glad that Ms. Granger had left before he had once again acquainted himself with Poe – he was awash with relief when his fingers found the raised bumps on the pages, the magical woven text perfectly preserved. But after the initial relief had passed, however, he was left feeling far more cheated than before; yes, he could read them, but the ease with which he had done so before was gone, the flowing prose stilted by his own incompetence. It was as though he had left home and come back to find the entire house rearranged in frustrating Escher-like twists and turns – the difficulty navigating was twisting him up. He skipped lines in his haste, read words incorrectly, and his concentration was frazzled.
Severus was feeling peculiar as well. His hands no longer seemed to belong to him – with no eyes to guide them, they flew out from their resting places, fluttering, touching, searching, relearning how to feel, making up for his lost sight. The tips of his fingers were becoming increasingly more sensitive so that everything he touched engaged his hands in a sensuous dance as he sought out its form and meaning. It was disconcerting. He felt that he had no control over his own appendages, but instead they were thinking on their own.
Slowly, he was gaining ground, but the frustration was so great he thought he would lose control, and he hated the feeling. Yes, he could read, but he could not walk anywhere without assistance, could not write, could not guard against that which he could not see – he felt that he could possibly hear whispered spells and soft footfalls, but there was nothing stopping anyone from taking out their anger on him, nor taking revenge. He also hated to admit it, but he missed human contact, but he knew that his pride would never allow him to approach another person for any social reason. The last person he had physically been in a room with had been Ms. Granger, but he had as much as assured that she would not return of her own free will. He was selfish as well, wanting her, or anyone, to break the solitude, but at the same time, he knew he would flippantly neglect to show any sort of amicable behavior toward them.
Severus bowed his head into his hands, feeling so weary that he might never lift his head again. He was tired of the fight to forget, to atone, tired of disappointment, of memories echoing inside his head. It was ridiculous to obsess over things that he could not change, but it would also be folly to stop striving to exorcise the demons of his past…
The quill he had enchanted for dictation was sitting on top of a long roll of parchment, waiting to be spoken to. It had been sitting there for a good hour while dark thoughts chased each other around inside his head, both repulsive and seductive, whispering soft things to him, the easy routes he could take, the hard road he was setting himself on… insidious, sucking the marrow, draining his soul, and deep in his throat he growled. In defeat, defiance, he thought, and took a deep breath. He had thought hard about what he would attempt first, but in the end, he knew what he wanted to know the most.
”Take dictation,” he said, and he heard the quill swish and set itself upright, poised to copy down his words.
Steady, steady. Do what has to be done. ”Let rune Inguz equal medical progress, tempered by rune Isa as standstill for time V. Let V equal five years…”
It was easy, too easy, slipping past his lips, the preliminary equation taking form so easily in his mind, almost as if he had never stopped, as if the intervening fifteen years had never happened, as if he was born to do this – the realization dawned slowly that he still remembered, still obsessed despite his avoidance, but it was distant as he recalled the runes and theories concerning each. The numbers, the meanings tumbled around inside his brain, begging to be used, telling him that he should take this or that factor into account. As his words drew to a close, Severus was astonished to find that he had laid out the base problem, to be tempered by the unanticipated rune, which would thwart protection and bring about the possible variations of the problem. He couldn’t decide how to feel, and in the end decided, he didn’t want to feel anything. He found that he couldn’t quite keep the numbers in his headlong enough and he needed to review them before continuing, and he reached into his robes for his wand.
The spell left his lips almost automatically, touching the parchment and he heard the parchment shift, but when he laid his hands on it, it didn’t feel much larger than when he had started. That was mildly worrying.
His hands spread out of their own accord, softly caressing the notes in front of him, feeling the heavy new grain, and he sought out the first raised bumps and… ridges? he thought. That isn’t right. He started at the beginning, feeling for any familiar words. Out loud he said, ”Cease dictation,” heard the quill lay down next to the paper on the table, and allowed his fingertips to seek out the word ”let” in the upper left-hand corner of the page. Satisfied, Severus ran his finger along the line he had located, and immediately ran into a problem – after the words ”Let rune…” he could only feel a few strange squiggles, then the words ”medical progress, tempered by rune…” Another confusing jumble of ridges on the page. A sinking feeling in the pit of his stomach was countered by a niggling urge to scream in rage as his fingertips continued to dance across the page, running into indecipherable squiggles all along the surface, and his suspicions were enough to make him fly up from his chair, stalk to the wall and punch it as hard as possible with his fist.
Well, that was a stupid move, Severus, he mentally howled to himself – the pain in his broken hand unfortunately only exacerbating his wrath. He cradled his wrist in his other hand and sat on the floor, rocking back and forth, his teeth gritted, and forced himself to focus on the problem and not the pain.
The runes were impossible to decipher – there were no Braille representations for them, so the only thing the spell could do was throw them into relief along with the rest of the translated text. Think, Severus. What could he do to rectify this situation? There was no way to substitute runes with letters – they weren’t symbols of variables but rather actual forces that exerted influence on the equation. This, Severus supposed, was the difference between Arithmancy and Muggle algebra – in that branch of learning, there was no magical pull from the things written on the page, but rather one did all the figuring oneself. Arithmancy, however, required the power of the runes to twist the equation in on itself – and he knew of no way to replace them. This was all well and good, he decided, but he couldn’t even spell them out so he could read them later. The power was in the rune, not the name. Damn, damn, and DAMN again!
The pain in his knuckles was eating its way through his thoughts, and he knew he would have to see Poppy sooner or later. He just wished he hadn’t been so rash in expressing himself. But beneath the frustration, he felt ridiculously happy that now he wouldn’t have to do this task that he had been assigned, that old memories and painful thoughts wouldn’t have to be revisited after all. He felt free from this obligation, now and despite his nagging guilt he was glad to have an excuse to avoid it – and the knowledge that on the table was a piece of parchment once again holding seeds of possible destruction assaulted him, and he felt positively ill. Those memories that he tried so hard to run from were all he had now. Little filled his days, and his return to this occupation was maddening in what it recalled for him. Severus felt as though he was being followed, and unbidden a half-remembered snippet of verse came to him. It was not unusual for him to recall something he had read, and he seized it as a distraction from his own folly and childish act of self-destruction. It was Coleridge, he knew… but how did that go?
The pain was dulling to the edges of his consciousness now, and he tried to focus on something else, something not painful or emotional, but cerebral. Which poem was that, I wonder, he thought to himself, before pulling out his wand with his uninjured hand and said ”Accio Coleridge.” The book almost flew past him and he hurriedly dropped the wand to catch it, accidentally jostling the broken bones in the process. No, he thought, mind over matter…you can worry about that later.
It turned out to be laughably easy to find – the passage he was looking for was found in The Rime of the Ancient Mariner, and he spent a good half hour studiously ignoring the pain as he flipped through it to find what he was seeking. When he did, however, he felt worse than before.
”Like one that on a lonesome road
Doth walk in fear and dread,
And having once turned back, walks on,
And turns no more his head,
Because he knows a frightful fiend
Doth close behind him tread.”
The pain speared up his arm, and Severus felt as though he were being crushed under the weight of his self-made penance, and hated himself for this pathetic bout of self-pity. He couldn’t stop, though. Nothing in the world could distract him from his old and wretched thoughts, and he wanted more than anything to forget, to run, to leave his failed ambitions and twisted past somewhere in the dust behind him. But he knew that still they would follow.
He sat there for a long time before calling up Madame Pomfrey.
* * *
Hermione decided once and for all that dances were a useless past time only five minutes into the Yule ball. This revelation came after Ron had unceremoniously grabbed her by the hand and whirled her around the dance floor at a furious and dizzying pace, only to stumble and nearly bring them both down into the punch, which was most likely spiked. Not that Ron needs any more alcohol to drink, she thought sourly, as she let go of him and patted her hair down while looking around the room. Apparently, the whiskey had already been flowing rather freely in the Gryffindor boy’s dormitory, and both Harry and Neville were off somewhere being ill, much to the chagrin of their dates. Seamus could hold his liquor better than any of them, but still wasn’t very well off – his date, Susan Bones from Hufflepuff, was crossly dragging him away from Padma Patil, who, if Seamus’ interest was anything to judge by, had a fascinating miniature city residing somewhere down her décolletage. The only Gryffindor sixth year boy who had restrained himself from partaking of the ”holiday cheer” seemed to be Dean Thomas, which wasn’t terribly surprising considering that his date, Ginny, would have been very put out indeed, and it was probably most unwise to upset her. She wasn’t a Beater for show, after all.
Hermione exhaled loudly in exasperation and looked down at Ron who had toppled to the floor and wished, not for the first time, that she were far more intimidating than she actually was. Just a bookworm, she thought bitterly before bending down and hauling Ron to his feet.
”Come on,” she grunted, ”Let’s go for a walk.”
Ron, draped across her shoulders, lifted his head and announced, ”We all know where that leads!” Hermione flushed bright red as laughter bubbled up around her, and she jerked Ron across the floor more roughly than was strictly necessary. She hoped that the cold nighttime air would sober him up just a little bit as she dragged him out the doors and down the steps.
The snow had been piling up in small increments for several days now, and was ankle deep on the grounds, but in the rose garden, there were only dry paths and blooming flowers. Still, the cold air felt good on her heated, embarrassed face and she took a deep breath to calm herself before turning to deal with Ron. He was grinning like a Jack-o-lantern, only with more teeth.
”Are you feeling okay, Ron?” she asked him, not really caring but not wanting him to ruin her dress robes. If he was sick, he had brought it on himself, but she didn’t really want to be dragged down with him. Ron giggled like a girl.
”Never better, Herm-oh-ninny,” he sputtered, and collapsed against a stone railing, upsetting the birds that had been cooing to each other further down. Hermione huffed irritably. It hadn’t been Viktor’s fault that his English happened to be less than perfect. He was, after all, Bulgarian. She frowned at Ron, who seemed to be staring into the distance, his arms hanging over the railing and swinging slightly, his chin resting on the cool stone, and bent nearly double at the waist.
”I meant, do you feel ill?” she said crisply, choosing to ignore his jibe at Viktor.
”Ill,” said Ron thoughtfully. ”Ill, ill, ill, ill, ill, llill, lillillill…” He snickered as he slurred the words into each other, and Hermione cast a pleading look to the heavens. Why me? she thought, and immediately felt like an overused cliché.
She decided to use another tactic. ”Can you stand?” she queried. If he can stand, she reasoned, he can make it back to the tower. Ron had other ideas however.
In a surprisingly deft move for one as drunk as he was, he abruptly stood up, whirled to face her, and put his hands on her shoulders, drawing her close, causing Hermione to gasp in indignation. ”Ron!” she said against his shoulder as his hand came up to stroke her hair.
”I’m sorry, ‘Mione, you just look so beautiful tonight,” he said, his arms tightening around her. Her heart was skipping beats like mad – she was teetering between fear, coupled with indignation, and sympathy and the horrible realization that she would do almost anything he asked simply because she was his friend.
She was shocked by this revelation, so much so that she did nothing to protest when Ron bent his head to hers and kissed her cheek so gently that she closed her eyes at his tenderness.
”I’m sorry,” he said again. ”I know you don’t want me.” Hermione’s mouth had gone dry and her heart constricted painfully at the resignation in his voice, and she knew that he was still struggling to resolve his feelings toward her. She didn’t know what to do, but she was desperate to erase the tones of despair that colored his voice, and she looked up at his eyes.
He kissed her.
She was at a complete loss. To her shock, there was no strange fumbling awkwardness, as there had been with her first kiss with Harry, but alternatively there were no sparks either, like the fizzy champagne thrill of kissing Viktor – there was only a strange detachment from her body. She could almost catalogue his actions, as though she was merely an observer and he was just using her body for his own peculiar ends. But that wasn’t it either – his lips moving against hers were soft and undemanding, and he tasted richly of alcohol, but there was no insistence that she go further. The hands on her back clung to her, warm rather than enticing, but made no other move to either pull her closer or push her away. Hermione felt awful. She pulled back, not wanting to force him to accept rejection, but unable to continue, and she again felt that twisting in her chest as he looked down at her, his expression dark and unreadable in the moonlight.
To her surprise, he smiled slightly.
”Thank you,” he said, before his eyes rolled back into his head and he slumped forward into her arms, unconscious.
Hermione staggered slightly under the sudden weight before regaining her balance and walking backwards to lay him down on the ground. She stepped back, slightly breathless, and peered down at his blissfully unaware form.
”Bugger,” she said with feeling.
* * *
Hermione stared down at Ron’s face, pale and lax in his unnatural sleep as he floated along beside her up to the hospital wing. He had a nice face, she decided, but entirely too low a tolerance for alcohol. Would he even remember in the morning that he had kissed her? Would he be embarrassed, or worse, want more from her? Take it the wrong way? Her lips thinned into a frustrated line as she reached the door of the infirmary – whatever happened, she was definitely not giving him any hangover antidotes. He brought this on himself, she thought as she knocked at the door.
A harassed-looking Madame Pomfrey answered the summons, but immediately melted into concern over Ron’s condition. After giving a quick glance over her shoulder she looked back at Hermione and Ron and announced ”Since he’s not going to be waking up any time soon, you can come in.” This, in Hermione’s opinion, was an exceedingly odd thing to say, but understanding dawned when she walked in towing Ron’s sleeping carcass after her.
Sitting on the edge of one of the beds was Professor Snape, holding his left wrist tightly and gritting his teeth. She walked slowly to the nearest bed and lowered Ron down to the sheets while Madame Pomfrey fussed over him, never taking her eyes off the Potions Master. His forehead was drawn down into a fierce scowl, and she wondered what could be wrong with him this time, and surprised herself a little to discover that she was mildly worried about him.
Severus had felt someone looking at him for the past minute, but was unsure of who it was until he smelled the faint smell of mangoes in the air. Only one person smelled like that, he recalled. He wanted to snarl at her, but instead, remembering with embarrassment his treatment of her two weeks earlier, attempted to remain civil.
”Ms. Granger, I am not an animal in a cage for your amusement. Perhaps you should direct your attention toward someone who will appreciate it.” Hm, he thought, that didn’t come out right at all. You really are a bastard, aren’t you Severus? He was irritated with himself that somehow he had managed to twist the words, ”Yes, Ms. Granger?” into such a sarcastic statement in the relatively short distance between his brain and his mouth, and scowled even more.
Hermione, on the other hand, was fed up with difficult people for one night. ”So sorry, Professor,” she snapped. ”Next time I make the obviously grievous error in judgment to be worried about you, I’ll remember how nice you are and be cured.”
Severus grimaced. He deserved that, he knew, but that didn’t mean he had to like his comeuppance. He turned away from her and concentrated on grinding his teeth into nubs.
Hermione saw him turn away, and despite herself, she regretted her words. Why am I such a pushover? she thought angrily. She couldn’t help it though. ”I’m sorry Professor,” she said. ”I wasn’t thinking.”
She had left herself wide open for him to say something cruel, and Severus literally bit his tongue to avoid commenting along the lines of ‘do you ever?’ or ‘that much was obvious’ or ‘what a fitting motto – words for you to live by, to be sure.’ He tasted blood and realized that yes, indeed, there was a sharp pain in his mouth, and, unthinkingly, he yelped.
From beneath the irritation welled reluctant concern. Hermione took a few hesitant steps forward, until she was about a foot away from his left side. ”Are you alright, Professor?” she asked. She saw him nod his head. She watched as he released his wrist and dug awkwardly through his robes, finally pulling out a handkerchief and holding it to his mouth. She observed him until he brought the white linen away from his face, stained with blood.
”I seem to have bitten through my tongue,” he said dryly, shaking the handkerchief out.
”Ew,” Hermione pulled a face without thinking.
”Don’t be squeamish, Ms. Granger. You’ve seen worse.”
Hermione was about to protest, but decided against it. ”I suppose you’re right,” she mused, and walked to the bed across from him and sat down.
Severus heard rustling in front of him, and was surprised to realize that she was sitting across from him on the opposite bed. ”What are you doing?” he asked incredulously.
”Sitting,” she replied, her voice sounding faintly amused. ”Why, is there a law?”
Severus slowly shook his head. ”No, but why aren’t you with your companion?” he asked, taking in the sounds of Poppy bustling around another occupant of the room who hadn’t said anything.
”You mean Ron?” she asked, and he heard a small laugh in her tone. ”No, the drunken sod doesn’t need me to hover around him while he’s unconscious.”
”I figured he was,” Severus said. ”I just expected you to be hanging off him, that’s all.” Smart move, Severus, he chided himself. That was so polite. He heard her sigh.
”No, he just wishes that,” said Hermione without thinking, and then remembered to whom she was talking. ”Oh, never mind,” she interjected quickly when she saw Professor Snape open his mouth. He closed it again, a smirk dancing on his lips.
”Of course, Ms. Granger,” he said before lapsing into silence.
Hermione took this opportunity to study him. He was looking slightly healthier – he was filling out a little more, the hollows of his cheeks less pronounced, and his hair was back to its regular greasy sheen rather than complete disarray. On the other hand, the lines of his face were etched even more deeply than she had last seen him. He had returned to rubbing his wrist. ”What happened to your hand?” she blurted out, unable to contain her curiosity.
His head snapped up. ”I broke it,” he said curtly, before turning his head away from her.
”How?” she persisted. How did he manage to break his hand? It’s not like he does anything.
Severus scowled. Impertinent gel. ”I felt that punching a wall would relieve some of my frustration after your little spell failed me,” he snapped, and instantly regretted it. He heard her gasp across from him.
”Never mind that I said that,” he said haltingly.
Hermione flushed. Damn him, she thought. He can’t even apologize.
”Of course, Professor,” she said coolly, and stood up.
Once again, Severus had the feeling that something was ebbing away from him. ”No, that’s just my frustration speaking,” he said, lifting his head to where he thought she would be. He felt inexplicably melancholy – she had, after all, invented the spell solely for his benefit and he had done nothing but deride it. He sighed. ”It is my own problem,” he told her. ”It is no fault of yours.”
Hermione was in no mood to be placated. ”I knew that, Professor.” She almost left, but before she could bid him a haughty ‘good night’ his mouth twisted downwards and instead of looking sour and angry, looked merely miserable. Oh, hell, she thought.
He was surprised to hear her tone soften as she said, ”I hope your hand feels better.” He nodded dumbly, and the air moved against his face, sweet and tropical, as she let herself out of the infirmary.
Chapter Eleven
A misty morning does not signify a cloudy day.
— Ancient Proverb
* * *
Dumbledore was beginning to lose his patience. New Years had come and gone, and Severus was still being unbearably difficult; to be perfectly frank, it was getting more than a little irritating.
He had entered the Potions Master’s quarters entirely unannounced, and to his deep disappointment was not surprised to see the huddled form of Severus sulking on the furthest corner of the green couch. There was no fire in the fireplace, and the only light came from the tip of Dumbledore’s wand as he held it aloft, the shadows changing eerily on Severus’ lined face as the Headmaster drew nearer. The old wizard gave a snort of exasperation.
”Why are you lurking in here?” he asked crisply. Severus did not move.
”Seemed a fitting pastime,” he drawled. ”Dark corners. Best place for me, really.” Dumbledore couldn’t help but roll his eyes. It was that mood again.
”Really, Severus, it is most unbecoming to sit alone in the dark,” he chided, coming around the corner of the couch to look at Severus more closely.
”Then it’s a good thing I can’t tell the difference,” Severus replied before turning his face away. Dumbledore inhaled in frustration. The mind sitting in front of him was possibly the best chance they had against Voldemort, but its brilliance was encased in a thick, opaque layer of unproductive emotions.
”We need you to try to do this,” Dumbledore said quietly. ”We need your help.”
Severus just snorted ungraciously. ”I’ve tried, Albus, I’ve tried.” The blindfolded face turned to the ceiling, and Dumbledore pinched the bridge of his nose. It’s like talking to a sock drawer, he mused.
In the past week or so, several solutions had come to light, but each had proved fruitless. Severus had tried to keep everything straight in his head, but the long and involved equations proved a little too much for one go, and at any rate, he could not refer back to them at a different time after he had forgotten which runes he had used. He had tried feeling the runes from the other side if the paper, in case the indentations were easier to read. Unfortunately, if anything they were more difficult, and Severus had given up in equal mixtures of relief and resignation.
Dumbledore signaled to one of the chairs in front of the fireplace, and it gave up its position to join him by the couch. Dumbledore pointed his wand at the empty hearth, lit a fire, and sat down, regarding the man across from him with pursed lips.
”Severus,” he began, ”I think we need to try at least once more. I have spoken to Ms. Granger about the problem we are having, and she has suggested a simple solution that I am ashamed to admit I didn’t think of.” Here the Headmaster shifted in his chair, and continued. ”You merely need someone to sit with you while you work and to narrate your equations to you when you require it.”
Inside, Severus winced. He, in fact, had thought of this particular solution, but not mentioned it because, if he was going to be honest with himself, he felt too much a coward to continue. He tried one last excuse. ”Headmaster, that will not help me if I need to refer to my work when alone.”
Dumbledore smiled. ”Not to worry, Ms. Granger thought of that as well.” She would have, Severus thought sourly. Dumbledore continued, oblivious to the other man’s consternation. ”Whoever has the, ah, pleasant job of assisting you can also write out the full names of the runes in a separate set of notes. It won’t be as good as reading the originals, since it cannot be further manipulated, but it is the best solution we can hope for, I believe. It does not require any further spells or enchantments, and perhaps another mind will be a welcome addition.” Not bloody likely, Severus thought.
He knew it had been too good to last. Good of course being a relative term. He was bored, that was true, but better boredom, he had thought, than continuing something he hated. He was being stupid, he knew. He should be working hard. He was ridiculous and childish, but he couldn’t seem to help himself. He wanted to murder Voldemort with his own hands, to put his fingers around that thin, disgusting neck, and snap it in two. But, barring that, he wished at the very least to put a kink in the Dark Lord’s plans, to be a nasty thorn in his side. It would be nice to kill him, but Severus thought he could settle, for now, for being a colossal pain in the arse. It really was too bad that his only means of doing so made him physically ill. Out loud, though, he said: ”Of course, Albus. Whatever you think is best.”
Does he never stop? Dumbledore thought. ”I’m glad you agree, Severus. I think, under the circumstances, that Mildred would be best to assist you in this endeavour. She is more than qualified,” he told him.
”Of course, Albus,” Severus said again in an empty but bitter tone. ”Thank you for stopping in. It has been a pleasure, as always. And tell Remus to stop manhandling my books.”
From the other room came the sound of a rather thick volume being dropped in surprise, and Dumbledore looked hard at the man sitting in front of him. ”How did you know he was here?” he asked sternly.
”He reeks,” was all Severus said before turning his head away, signaling the end of the conversation, at least on his part. Dumbledore replaced the chair and strolled out of the room, shutting the door. Severus listened intently, and smirked when he heard an indignant, if somewhat muffled, voice cry, ”Reek? I do not!” before he heard the door to the hallway squeak and close. All in all, he thought, smirk fading, a more pleasant end to the conversation than I really should have hoped for.
* * *
Once away from the Slytherin dungeons, and safely ensconced in the office of the Headmaster, Remus sat down before abruptly leaping to his feet and pacing the office. Dumbledore watched him, a smile playing on his lips. ”What seems to be troubling you, Remus?” he asked benignly after an amusing interval in which Remus had tripped over the carpet twice and accidentally kicked over Deidre, one of Dumbledore’s favourite plants.
The werewolf stopped and ran an agitated hand through his greying hair. ”Forgive me, Albus, but this just doesn’t seem like Severus. I’ve never, ever seen him act this way – he hasn’t really done anything like I expected he would – well, except for the whole blood on the wall incident. But still, he should be quivering with rage, but instead he’s just moping around,” he burst out.
Dumbledore sighed heavily. ”I agree with you,” he said, reaching for a lemon drop.
”I mean,” Remus continued, ”he should have snapped out of it by now, or gotten angry at the very least. But he just lurks about, not leaving his rooms, feeling sorry for himself!”
”I know,” said Dumbledore. ”Although I doubt that he will stop mourning the loss of his vision for some time.”
Remus flopped down into one of the chairs. ”Why is he doing this, Albus?” he asked. ”I admit, he and I are not on the best of terms, but still… Worse has happened to him, hasn’t it?”
Dumbledore nodded, clasping his fingers over his stomach. ”Indeed, it has, but this is the first time that he, in his mind, has not deserved it.” Remus tilted his head in confusion. ”What I mean is,” Dumbledore continued, ”when he first came to me, he was wracked with the most horrible and self-hating guilt I have ever seen. He walked willingly back into danger because he felt that he had brought it on himself, and that the death he would suffer for spying would be justified. After Voldemort fell, he was thrown in Azkaban before I was able to free him. He harboured no bitterness for that, since he thought it was no more than he deserved for the crimes he had committed. The continuing burden of his guilt has not caused self-pity because it is, in his mind, his own fault that he has it, despite the fact that he was young and misguided, and in the end saw the error of his ways.”
Remus frowned. ”But wasn’t he willing to be tortured and killed for the cause?” he asked. ”He went back to spy, didn’t he?” Dumbledore nodded again.
”He accepted that death would be a fitting punishment. He was at peace with that consequence. But this…”
Dumbledore was quiet for a long moment. ”I think that this is the first thing that he has truly believed was undeserved, and that is why he is so mired in his depression. He was working for what he thought was right and just, as opposed to what he finally realized was evil and corrupt so long ago. He can accept punishment for those previous actions. But when this happened, he was trying to correct some of his earlier mistakes, and now it is almost impossible for him to even work toward that goal. He was struck down in what he believes was his penance, and now he’s caught forever where he was forced to stop. Does that make sense to you?”
Remus was looking downcast. ”Yes, it does,” he said quietly. ”I never thought that Severus thought there was any innate justice in the world, though.”
”I don’t think he does,” Dumbledore said. ”I think that he is simply struck by the unbearable feeling that he is useless and has not paid his debts.” The Headmaster fixed Remus with a steady look. ”He does have a sense of honour, Remus. It’s just buried deep.”
Remus only nodded.
* * *
Dumbledore had never seen Mildred Vector so livid in his life, not even when the Weasley twins had enchanted her chalkboard to constantly rearrange letters in equations to spell rude words. Her hair was flying out of its bun, her glasses were askew, not to mention fogging up, and she had turned the colour of a tomato. She was panting as though she had run a marathon.
”Albus!” she shrieked, causing Dumbledore to start out of his reverie. ”Are you even listening to me?”
”I’m sorry, I was thinking of something else,” he said benignly, and then, because he had a streak of mischief a mile wide, ”You look lovely when you are angry.”
”Don’t try to sweet talk me!” she cried shrilly. ”I’m here to tell you that I cannot work with that utterly impossible git! If you try to make me, I will resign right here! And good luck trying to find another Arithmancy professor in the middle of the school year!” She looked as though she meant it.
”I assume you are speaking of Severus?” Dumbledore asked, just to annoy her.
”Oh! You know I am!” she said. ”He refuses to listen to anything that I have to say!”
Dumbledore frowned. ”I’m sorry, I was under the impression that you were assisting him by acting as his eyes, not his mentor.”
”Not when he’s making blatant mistakes, Albus. I’m sorry, but I feel obligated to correct him,” she said earnestly.
”I see,” said Dumbledore, who didn’t see at all. Whatever else he might be, Severus Snape was a brilliant student of Arithmancy as well as Potions, despite the fact that he refused to practice his gift after the first fall of Voldemort. He didn’t think that one as exacting in his studies as Severus was would be making mistakes. It was probably more likely that he was making leaps in logic that Mildred simply wasn’t following, although it probably wasn’t wise to tell her that. Dumbledore donned his kindliest and most senile smile, and leaned forward to pat Mildred’s hand.
”Do not worry, my dear. If you do not wish to work with Severus I cannot force you to do so.” Mildred was looking distinctly relieved, no doubt regretting her rash threat to resign on the spot. ”However,” Dumbledore continued, ”we are now back where we were in the first place, before Ms. Granger solved our little dilemma.”
He sighed and leaned back in his chair. ”I was hoping that I wouldn’t have to ask her to come up with another solution,” he said, ”but seeing as how you have refused to work with Severus, I have no choice but to ask her. Unless,” his eyes twinkled, ”you have a replacement in mind…?”
Mildred’s face fell. ”Albus, I’m sorry, I know it’s selfish of me, but I think that Severus and I just cannot continue the way we are. I am too inclined to second guess what he is doing.” Dumbledore felt a glimmer of hope, which was quickly quashed with her next words. ”Especially when he’s wrong.”
”I understand,” he said, ”but who else would be willing to do it?”
Mildred sniffed. ”No one, I should think. Ms. Granger is an intelligent young woman. I would think that she would have realized that no one would willingly throw themselves into a partnership with that man.”
”Very well, Mildred. I will talk to Ms. Granger and try to work out another solution,” Albus sighed. ”Don’t let me detain you.” The Arithmancy professor nodded and quickly left the room, Dumbledore’s disappointment almost palpable.
* * *
Hermione felt that she might begin to cry at any moment – there was just no getting around the fact that she was continually drawing up a blank on what she had termed The Problem. It probably did not deserve the capital letters, but it had started to loom large enough as to have an effect on her day to day existence, when before she had been able to push it from her mind for most of her waking hours. Dumbledore had called her into his office on the very first day of the new term, and she had told him she would have a solution, if indeed there were one, at the end of the week.
Now, however, she was clutching her head in the library, her hair frizzing like crazy in the dry air, and trying to refrain from banging her head repeatedly against the table. She was getting nowhere. To make it worse, she was beginning to feel little twinges of fear over the Voldemort issue, not because anything had happened, but because she was worried about her parents. She should have gone home to see them. They were blissfully getting on with their lives, yet in danger from attacks. It wasn’t terribly likely that they would be targeted, but Hermione was beginning to realize their vulnerability, as well as the increasing vulnerability of everyone else in the wizarding world. Dumbledore had not said anything to her, but this further delay was precious time slipping away from them.
Hermione sighed, fighting the lump in her throat that was threatening to burst. She seemed to be doing that a lot lately, but she couldn’t stop – it was Friday afternoon and she was no closer to coming up with a plausible solution than she had been on Monday. She had thought that it was because she wasn’t thinking about it correctly, as had been the difficulty the first time during her Transfiguration project, but that thought was wiped away – if she hadn’t had a brilliant flash of inspiration by now, it probably wasn’t coming. She had tried several spells that promised to read text aloud, but true to their reputation they tended to fizzle out, get at least fifty percent of the words wrong, and sounded like robots on helium. There was no way to preserve the runes and keep them readable to fingertips either – she had briefly experimented with indentation, but that had proved fruitless. Hermione was dreading her visit with the Headmaster – she had been willing time to slow down just a little, but her watch said fifteen minutes to the hour, and she stood up from the table, attempted to smooth her hair, and walked with heavy heart to the gargoyle that guarded the entrance to Dumbledore’s office.
She sat heavily in a chair at Dumbledore’s desk in what was beginning to become a familiar move. She idly thought that she must have seen the inside of Dumbledore’s office at least as many times as Harry now. The old man across from her was looking weary indeed, but he smiled benignly at her before leaning forward in his chair expectantly. ”Have you found an alternative to our problem, Ms. Granger?”
Hermione felt her chin tremble, and angrily forced it to stop. Crying would be no use. She took a deep breath. ”I don’t think there is one, Professor Dumbledore. The most practical solution is to give Professor Snape an assistant. I’m sorry,” she said in a rush, and felt angry with Professor Vector for failing her, and everyone else it seemed, in this way. Despite her misgivings, if Professor Dumbledore was willing to go to such great lengths to enlist the help of Professor Snape, then the need was either dire or Professor Snape’s talent was too valuable to their cause to waste. She looked up. ”I really did try, Professor,” she said. The Headmaster nodded, eyes closed and seemingly lost in thought. Hermione sat and fidgeted.
Mentally, Dumbledore ran down the list of people in the school with enough time on their hands and enough patience to deal with the difficult Potions Master. The second criteria automatically ruled out about ninety percent of the faculty, leaving him with the names of Remus Lupin, Sera Sprout, and himself. Remus would do it, if only because he would do anything for Harry and the cause, but his former animosity with Severus would no doubt surface at some point, ruining their working relationship. Sera seemed the obvious choice, but on closer inspection, she had no time to do it in – she was struggling as it was with her duties as Head of Hufflepuff, her regular duties as the Herbology professor, and her newfound responsibilities as substitute Potions professor. This left him with, well, him. Unfortunately, he was struggling to pull everything together even with the Time Turner and the assistance of Professor McGonagall. It seemed there was no one.
He opened his eyes and looked at Ms. Granger, who was shifting in her seat, staring at the surface of his desk, and looking angry, probably with herself. A thought struck him.
”Ms. Granger.”
Hermione looked up, startled, to see Dumbledore’s smiling face, and something in his look made her slightly apprehensive. The Headmaster leaned across the desk to look her straight in the eye.
”How would you,” he said, ”like to earn some extra credit?”
* * *
The familiar tropical smell wafted through the air, causing Severus to frown. ”What is she doing here, Albus?” he asked belligerently. ”Haven’t you already inflicted one impossible know-it-all female on me?”
Hermione flushed. She hadn’t even said anything, and already she was wound as tightly as a bow from his rude comments. She hadn’t been able to eat anything at dinner in anticipation of this confrontation, and she was glad. Her apprehension seemed to have been entirely justified. It was too late to back out now, though, even if she had wanted to. She gritted her teeth as Dumbledore, standing in front of her in the small sitting room, cleared his throat.
”Ms. Granger has graciously agreed to be your assistant, Severus. I’m sorry to say that Mildred has reaffirmed her unwillingness to continue,” he said lightly, but Severus could hear the undertones of steel. ”I hope that you will treat her with as much, if not more, respect as you did Mildred.” Severus snorted.
”If Mildred hadn’t been so eager to butcher my work, she would have done just fine,” he said. ”If anything, you’ve managed to land the one person more meddling and self-certain than she.” Hermione’s mouth dropped.
”Really, man, she’s standing right here,” Dumbledore said quickly, wondering about the wisdom of this decision. It had seemed so neat and simple upstairs in his office…
”I know that,” Severus snapped irritably, ”although what I have done to merit this continuing punishment is a mystery to me. You couldn’t leave well enough alone, could you?”
Dumbledore lost his patience. ”Severus, the world does not stand still while you waste your time on masturbatory trips of self-pity! You have a job to do, as you know more than anyone, and I expect you to fulfil this obligation,” he snapped. ”I expect that you both have details to discuss, so I will leave you alone. I suggest that you attempt to get over yourself and focus on the task at hand.” Dumbledore turned his heel and walked briskly to the door.
For the first time in years, Severus felt his cheeks colour in embarrassment as he heard the soft giggling of Ms. Granger despite her attempts to muffle her amusement.
Before he could cut her down to size, though, he heard the swish of robes and the cessation of footsteps at the door as Dumbledore paused. ”Severus,” his voice cut through the air, ”God help you if you manage to drive Ms. Granger away. You know the stakes.”
And with that, the Headmaster was gone, leaving Severus alone in the room with a still snickering Ms. Granger.
Lay your sleeping head, my love,
Human on my faithless arm;
Time and fevers burn away
Individual beauty from
Thoughtful children, and the grave
Proves the child ephemeral:
But in my arms till break of day
Let the living creature lie,
Mortal, guilty, but to me
The entirely beautiful.
Soul and body have no bounds:
To lovers as they lie upon
Her tolerant enchanted slope
In their ordinary swoon,
Grave the vision Venus sends
Of supernatural sympathy,
Universal love and hope;
While abstract insight wakes
Among the glaciers and the rocks
The hermit’s sensual ecstasy.
Certainty, fidelity
On the stroke of midnight pass
Like vibrations of a bell,
And fashionable madmen raise
Their pedantic boring cry:
Every farthing of the cost,
All the dreaded cards foretell,
Shall be paid, but from this night
Not a whisper, not a thought,
Not a kiss nor look be lost.
Beauty, midnight, vision dies:
Let the winds of dawn that blow
Softly round your dreaming head
Such a day of sweetness show
Eye and knocking heart may bless,
Find your mortal world enough;
Noons of dryness see you fed
By the involuntary powers,
Nights of insult let you pass
Watched by every human love.
– W.H. Auden
There is some kiss we want with
our whole lives, the touch of
spirit on the body. Seawater
begs the pearl to break its shell.
And the lily, how passionately
it needs some wild darling!
At night, I open the window and ask
the moon to come and press its
face against mine. Breathe into
me. Close the language- door and
open the love window. The moon
won’t use the door, only the window.
– Rumi
Osa I – Sielu
Kuusivuotiaaksi asti luulin olevani näkymätön. En muista että kukaan olisi koskaan katsonut minua silmiin. Olin kalpea, laiha ja uhmakas. Kunnes minusta tuli kalpea, laiha ja alistunut.
Isäni oli heikko mies. Hän vastusti ja vihasi minussa ja äidissäni virtaavaa voimaa kiihkeällä paatoksella. Ja hän ilmaisi tätä vihaa hillittömällä raivolla, joka syttyi äkkiarvaamatta, täysin vailla mitään ennakoitavissa olevaa syytä.
Ensimmäinen päätökseni, jonka pystyn muistamaan, oli se, etten koskaan, missään tilanteessa menettäisi kontrolliani samalla tavalla kuin hän.
Tunteet virtasivat isässäni kesyttämättömän hirmumyrskyn voimalla, äitini koettaessa tasapainottaa tilannetta pitämällä kaiken sisällään.
Oli sanomattakin selvää, että minun tunteilleni ei ollut tilaa. Siispä niitä ei ollut.
Opin jo varhain olemaan ilmaisematta itseäni millään tavalla. Tunnelma kodissani oli jännittynyt, ja heti ovesta sisään astuessa saattoi melkein kuulla ilman soivan kireydestä. Tunsin sen kihelmöivän ihollani, vääntävän vatsassani ja puristavan ohimoillani. Vain perhosen siiven kevyt värähdys maailman toisella laidalla, ja meillä räjähti.
Minä yritin vain selviytyä hengissä.
Yritin välttää kaikkea, mikä olisi voinut käynnistää tulivuorenpurkauksen. Opin puhumaan rauhallisesti ja pehmeällä äänellä, liikuin äänettömästi ja sulauduin nopeasti varjoihin, harkitsin jokaista sanaani ja elettäni, enkä koskaan paljastanut todellisia tunteitani.
Se olisi ollut ylellisyyttä, johon minulla ei ollut varaa.
Äitini oli nöyrä ja työteliäs nainen. Rakastin häntä, mutta hänellä oli liikaa tekemistä kieltäessään oman luontonsa, että hän olisi ehtinyt näyttää todisteita maailman kauneudesta pienelle pojalleen.
Tein kaikkeni, että olisin saanut helpotettua hänen oloaan. Vaikka ehkä minun olisi pitänyt vihata häntä siitä, että hän salli sen kaiken tapahtua. Sen sijaan vihasin itseäni ja omaa avuttomuuttani, ja sitä, etten voinut tehdä muuta kuin maata huoneessani henkeä pidätellen, kun hän niitti kohtalonsa katkeraa viljaa.
Lapsi minussa oli kuollut jo ennen kuin opin kävelemään.
Muistan elävästi kun noin kolmevuotiaana olin loukannut polveni kaatuessani takapihan kivetykseen. Isä ei ollut kotona, ja juoksin keittiöön äitini luo itkien. Muistan kirvelevän tunteen ihollani ja silmissäni, muistan veren metallisen tuoksun sen pisaroidessa lattian harmaalle linoleumille. Äiti tuijotti minua ilmeettömin kasvoin sanomatta mitään. Hän oli kalpea ja nojasi tiskipöydän reunaan kuin hakien tukea maailman harteilleen kasaamaa painoa vastaan.
Lopetin itkuni ja pidätin hengitystäni. Kyyneleet kuivuivat kiristäviksi nauhoiksi poskilleni. Katsoin äitiäni silmiin ja tajusin, että hän ei nähnyt minua. Hän katsoi suoraan lävitseni johonkin toiseen todellisuuteen. Se oli hetki jolloin ymmärsin, ja jotain sisälläni hajosi.
Olin poika vailla sielua, ja minusta kasvoi mies ilman omaatuntoa.
Vihasin kevättä jo lapsena.
Asuimme kaupungin laidalla pienessä talossa, jossa oli takapiha ja rikkinäinen aita. Kolmas lauta vasemmalta oli oveni maailmaan, jossa olin olemassa, jossa minulla oli nimi.
Vaikka siitä ei puhuttu, tiesin aina mikä olin. Mutta vasta kun tapasin hänet, opin tietämään kuka olin.
Kouluun tullessa olin kalpea ja hintelä. Olin älykäs, mutten nerokas niin kuin Potter, joka saattoi äärimmäisen vähällä vaivannäöllä napata kiitettävän arvosanan aineesta kuin aineesta. Olin pitkä ja tummahiuksinen, kuten Musta, mutta piirteeni eivät olleet järjestyneet kasvoilleni yhtä symmetrisesti, eikä hymyni ollut valloittava ja lämmin. Jos minulla edes sellaista oli.
Tarve tulla näkyväksi, olla olemassa tunnustettuna yksilönä, oli suurin syyni liittyä Pimeyden lordin joukkoihin. Yleisesti ajateltiin, että se oli jokin ylimitoitettu reaktio siihen että menetin parhaan ystäväni, kenties kosto, kenties itsetuhoinen yritys päästä eroon kaikesta. Mutta ei, halusin vain kuollakseni kuulua johonkin, olla tärkeä osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja lunastaa oikeus olemassaolooni olemalla hyödyksi.
Mikäli sattumaa on olemassa, osa kaikesta näyttäisi olevan sen vastuulla. Mutta todennäköisempää on, että kohtaloni irvokas huumorintaju asetteli elämäni palaset juuri siihen järjestykseen, että minä olinkin se, joka lopulta päätyi kieroutuneen, julman ja mielipuolisen pahuuden palvelijaksi.
Jos vain se halveksunta ja pilkka, mitä sain koko lapsuuteni osakseni, olisi siirtynyt koulun alkaessa toisten lasten harteille, ja jos se systemaattinen iva ja mitätöinti, millä Rohkelikon kultapojat itseään viihdyttivät kustannuksellani, olisi ollut muiden harjoittamaa, olisin varmasti valinnut puoleni tarkemmin. Mutta asetelma muotoutui sellaiseksi, että piinaajieni ollessa oikealla puolella, minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin asettua vastakkain heidän kanssaan. Tai näin asiaa myöhemmin minulle selitettiin. Itse en koskaan kaivannut mitään syyllisyyttäni lieventävää psykologisten tekosyiden verkkoa. Olin heikko, olin typerä ja olin väärässä. Siinä kaikki.
Ja ellei se olisi niin säälittävää, se olisi suorastaan surkuhupaisaa: Vältellessäni niin huolellisesti toistamasta isäni virheitä, päädyin välikappaleeksi vieläkin pahemmalle. Annoin itseni vapaaehtoisesti isääni tuhatkertaisesti julmemman hirviön käsiin. Missä oli järkeni, missä logiikkani silloin? Tajutessani asian, oli jo liian myöhäistä. Ja vihasin itseäni sen vuoksi syvään juurtuneella, miljoonan helvetin tulenkatkuisella kiihkeydellä.
Kaduinko liittymistäni joukkoon, jonka kuvittelin nostavan arvoani ja takaavan turvallisuuteni? Kaduinko niitä hirviötekoja, joiden toteuttamisen välineeksi jouduin yrittäessäni suojautua omahyväisen poikajoukon lapselliselta kiusanteolta? Olkoonkin, että se meinasi kerran maksaa henkeni.
Enemmän kuin sieluni myymistä sen groteskin tatuoinnin hinnalla, kaduin syyllisyyttä, jonka tahtomattani heitin hänen niskoilleen. Hän oli hyväntahtoinen sielu. Ja hän kuoli omatunnollaan minun kohtaloni, niin kuin minäkin kannoin vastuuta hänen kohtalostaan.
Kirjoitan tämän sinulle, koska haluan sinun tietävän
Olen katkera.
Rakastin sinua enemmän kuin uskoin olevan mahdollista. Olit ainoa hyvä, kaunis ja valoisa asia elämässäni. Jos minä olinkin musta (suo anteeksi tahaton ja vastenmielinen viittaus siihen omahyväiseen paskiaiseen), niin sinä olit valkoinen, ja olemassaolosi teki minut näkyväksi. Sain minuuteni ääriviivat piirtymään vasten sinun heijastustasi. Niin kuin valo ja pimeys, ei minua ollut olemassa ilman sinua, ja samalla kadotin itseni sinuun.
Kun sinä menit, tai niin kuin typeryyksissäni luulin asian olevan, katosi valo elämästäni. Vaivuin siihen aivan liian tuttuun pimeyteen, siihen olemattomuuteen, jossa tahtoni oli kauppatavaraa, pelkkä halveksittava hinta kuvitellusta turvallisuudesta. Kun luulin menettäneeni sinut, ei ollut enää minua, joka olisi voinut ymmärtää, voinut valita. Minä lakkasin olemasta. Ja sieluni hutera, läpikuultava liekki sammui.
Vasta kuolemasi räjäytti sydämeni auki paiskaten minut takaisin itseeni ja tunteisiini. Et uhrannut itseäsi vain poikasi tähden, vaan myös minun tähteni, ja niin kuin kuolemasi seurausta oli Poika Joka Elää, heräsi myös minun sisimmässäni se Poika, jonka sinä olit tehnyt Eläväksi.
Vannoin suojelevani poikaasi sinun vuoksesi. En hänen vuokseen, en itseni vuoksi, enkä edes maailman, tämän tuskastuttavan epäoikeudenmukaisen ja hitaasti riuduttavan varjojen puutarhan vuoksi. Miten pikkumaista, mutta mitä muuta minulta olisit voinut odottaa?
Kuvittele miltä minusta tuntui, kun lopulta näin sinun ja Jamesin rakkauden ruumiillistuman seisovan silmieni edessä. Kuvittele millaista oli tajuta, että hän olisi se, jonka vuoksi minun tulisi olla valmis kuolemaan. Tiedätkö miltä tuntui nähdä sinun katsovan minua noilta kasvoilta, joita vihasin ja pohjimmiltaan syytin kaikesta mikä minulta oli viety? Hän oli kuin sadistisen kohtalon muovaama muistomerkki, joka oli valettu kaikesta siitä minkä halusin unohtaa.
Koin helvetin tuskat taistellessani itseäni vastaan ja yrittäessäni hallita ristiriitaisia tunteitani, joita tuo poika minussa herätti.
Tunsin menettäväni järkeni.
Saatoin kuulla Jamesin nauravan sille – yhdessä pirullisen kohtaloni kanssa – että olin tilanteessa, jossa jouduin odottamaan hänen täydellisen kaksoisolentonsa pelastavan minut. Niin kuin hänkin oli aikoinaan tehnyt, vain lisätäkseen sitä vihan, nöyryytyksen ja kateuden kuormaa, jota sydämessäni häntä kohtaan kannoin.
Näetkö sen irvokkuuden, rakkaani? Vaikka minut oli asetettu poikasi suojelijaksi, jouduin odottamaan hänen pelastavan oman säälittävän, viheliäisen ja vastentahtoisen elämäni, joka jostakin minulle tuntemattomasta syystä edelleen roikkui kannoillani.
Olisin voinut tappaa hänet. Olisin voinut antaa hänen kuolla, sillä tilaisuuksia oli enemmän kuin tarpeeksi. Mutta minä suojelin häntä. Tein kaiken niin kuin sinä olisit toivonut minun tekevän, mutta en enää sinun vuoksesi, rakas sieluni lilja, vaan sen vuoksi, että se oli mitä minun kuului tehdä. Se oli oikein.
In my sky at twilight you are like a cloud
and your form and colour are the way I love them.
You are mine, mine, woman with sweet lips
and in your life my infinite dreams live.
The lamp of my soul dyes your feet,
the sour wine is sweeter on your lips,
oh reaper of my evening song,
how solitary dreams believe you to be mine!
You are mine, mine, I go shouting it to the afternoon’s
wind, and the wind hauls on my widowed voice.
Huntress of the depth of my eyes, your plunder
stills your nocturnal regard as though it were water.
You are taken in the net of my music, my love,
and my nets of music are wide as the sky.
My soul is born on the shore of your eyes of mourning.
In your eyes of mourning the land of dreams begin.
– Pablo Neruda
Nimi: A little of your time
Kirjoittaja: Serpentina
Suomentaja: Aura Illumina
Ikäraja: S
Julkaistu alunperin: 1.1.2002
Tyylilaji: kelmificci, draama, romantiikka
Lily/James, Hermione/Sirius, Hermione/Remus, Hermione/Severus
Päähenkilöt: Kelmit, Lily Evans, Severus Kalkaros ja Hermione Granger a.k.a Géraldine Hensler
Tiivistelmä: Seitsemännen kouluvuoden alussa Hermione joutuu onnettomuuteen ajankääntäjän kanssa, ja juuttuu aikaan kaksikymmentä vuotta aiemmin. Siellä hän tutustuu Kelmeihin, Lilyyn ja Severukseen, jotka myös ovat seitsemäsluokkalaisia. Vastoin aikomuksiaan Hermione päätyy vaikuttamaan tulevaisuuteen monilla ennalta arvaamattomilla tavoilla…
Luku 1 – Missä ja milloin
Oli kaunis, varhainen kesäaamu, ja Severus Kalkaros istui järven rannalla ajatuksiinsa vaipuneena odottaen uuden päivän saapumista. Oli hyvin hiljaista ja tyyntä. Järven pehmeän pinnan yllä leijuva aamu-usva haihtui hiljalleen päivänvalon lisääntymisen myötä. Jokunen pöllö palaili vielä myöhäiseltä metsästysretkeltään, ja heräilevien lintujen viserrys kuului läheisen metsän puiden latvoista. Kalkaros katseli auringon nousua. Näytti siltä, että päivästä tulisi kaunis ja kirjas kesäpäivä. Ilma oli vielä kirpeä ja kasteenraikas, kun aamun sarastus hälvensi hämärän usvan.
Hän ei osannut aavistaakaan, että tämä kesäinen päivä muuttaisi hänen koko loppuelämänsä tavalla, jota hän ei voisi edes uskoa mahdolliseksi.
Kun loistava syyskuinen aurinko oli noussut kirkkaan siniselle aamutaivaalle kietoen Tylypahkan lukuisat tornit pehmeän kultaiseen valoonsa, hän nousi vanhalta, paksun sammaleen päällystämältä kivipenkiltä ja alkoi hitaasti kulkea kohti linnaa.
Hänen jalkansa jättivät tumman vanan yhä kosteaan ruohoon, kun hän kulki nurmikon poikki kohti pääoven portaikkoa.
Suuren puuoven narahdus ja hänen omien askeltensa kaiku olivat ainoat äänet hiljaisessa käytävässä.
Kultainen auringonvalo häivytti hiljalleen sisääntuloaulan hämäryyden, ja hän päätti nousta ylös marmorista portaikkoa viettääkseen jäljellä olevan, aamiaista edeltävän ajan kirjastossa. Linna oli hiljainen tähän vuorokauden aikaan. Suurin osa oppilaista olivat vielä syvässä unessa, ja hänen omat askeleensa kaikuivat onttoina autiolla käytävällä. Tuskin hän oli ehtinut nousta portaikon päähän, kun hän kuuli nopeasti lähestyvien askelten äänen.
Hän ei ehtinyt edes ihmetellä kuka kumma oli näin aikaisin liikkellä, kun jokin iski häntä suoraan vatsaan ja sai hänet melkein kumoon. Haukkoen henkeään hän tarrasi kaiteeseen pysyäkseen pystyssä, ja suureksi järkytyksekseen huomasi tuijottavansa suoraan Hermione Grangerin pelästyneisiin silmiin.
Tyttö ei ollut yhtä onnekas. Heidän törmäämisensä oli saanut hänet menettämään tasapainonsa, ja koska hänen jalkansa oli sotkeutunut hänen kaapunsa helmaan, hän kaatui.
Kalkaros reagoi vaistomaisesti ja yritti tarttua hänen vaatteisiinsa estääkseen tytön putoamisen. Kangas repeytyi äänekkääsi, ja kirjapino jota hän oli painanut vasten rintaansa luiskahti hänen käsistään kun hän meni nurin.
Mies katsoi kauhuissaan, kun Hermione pyörähti alaspäin porras portaalta – ja oli yhtäkkiä – kadonnut –
Räpytellen epäuskoisesti silmiään hän tuijotti repeytynyttä vaatetta käsissään ja sitä kohtaa missä tyttö oli – vain sekunti aiemmin – kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Painavat kirjat tömähtelivät lattialle saaden pölypilven tanssimaan auringonsäteessä, jonka jättikokoinen gootti-ikkuna päästi sisään portaikon yläpäässä – mutta Hermione Grangeria ei ollut missään.
Hämmentyneenä ja huolissaan Kalkaros pälyili ympärilleen. Hän ei ymmärtänyt tätä lainkaan. Hän kumartui nostamaan kirjat lattialta ja pysähtyi kesken kaiken. Lattialla oli verta, lasinsirpaleita ja pieni kasa erittäin hienoa hiekkaa.
Mitä tahansa Grangerille olikaan tapahtunut, hän oli ilmeisesti satuttanut itsensä. Todennäköisesti pahasti. Hänen täytyisi löytää tyttö. Myös rehtorin pitäisi saada tietää asiasta – välittömästi.
Kiireesti hän laskeutui alas marmoriportaita, kulki sisääntuloaulan läpi ja saapui rehtorin huoneeseen vievät liukuportaat kätkevän gargoilen luokse.
Hänen täytyi koputtaa kolme kertaa, ennen kuin Dumbledore tuli avaamaan. Vanha velho kurkisti varovaisesti ovenraosta hopeaisen valkeat hapsensa unen jäljiltä sekaisin. ”Severus – sinäkö?” hän sanoi unenkarhealla äänellä. ”Onko jotain sattunut?” Hän siirtyi syrjään ja päästi Severuksen sisään.
Severus huomasi, että vanha mies oli yhä uniasussaan. Hermostuneisuutensa kätkien, hän lausui rauhallisesti, ”En ole aivan varma, Albus, mutta asia koskee Grangeria, hän – ”
”Neiti Grangeria?” Dumbledore kysyi yllättyneenä kääriessään tummanpunaista aamutakkia ylleen. ”Saitko hänet taas kiinni vaeltelusta käytävillä yöaikaan, Severus? Ovatko herra Potter ja herra Weasley sekaantuneet asiaan?”
”Ei, se ei liity heihin millään tavalla – kerrankin -” hän hymähti. ”Asia koskee ainoastaan neiti Grangeria – hän, no – luulen että hän – kaikkoontui – jotenkin.”
”Kaikkoontui, Severus?” Dumbledore kurtisti kulmiaan ja johdatti hänet pöytänsä ääreen. ”Eihän se ole mahdollista Tylypahkan alueella, kyllähän sinä sen tiedät.”
”Tiedän kyllä Albus, mutta – ”
”Istuhan alas.”
Hän istui.
”Niin, se on hyvin omituista, mutta olin matkalla kohti kirjastoa, kun hän äkkiä törmäsi minuun. Yritin estää häntä putoamasta, mutta se ei onnistunut.”
Hän näytti kankaanpalaa Dumbledorelle. ”Sain otteen hänen kaavustaan, mutta kangas repeytyi, ja hän kaatui alas pitkin portaikkoa ja – katosi.”
”Todellako?” vanha velho kysyi hieroen partaansa miettiväisesti.
”Kyllä”, Severus vakuutti kireästi. Niin ärsyttävä kuin Grangerin tyttö olikin, ei Severus oikeasti inhonnut häntä, eikä varsinkaan toivonut hänelle mitään pahaa. ”Kyllä, Albus. Ja pelkäänpä pahoin, että hän on satuttanut itsensä. Löysin portaikosta verta, ja jotain muuta…”
Dumbledore kohotti kulmakarvojaan yllättyneesti, ja hän jatkoi.
”Löysin joitakin lasinsirpaleita ja jotain mikä muistuttaa hiekkaa. Onko sinulla aavistustakaan mitä tämä voisi tarkoittaa?” hän tiedusteli kiihkeästi.
”Ahh – kyllä”, Dumbledore huokaisi vakavasti, ”Luulenpa että minulla on.”
Eikä se, mitä hän kertoi, vähentänyt hänen huoltaan hiukkasen vertaa.
”Katsopas Severus – neiti Granger, kuten tiedät, on hyvin erityinen oppilas. Hän on aina ollut edellä luokkaansa, ja kun hän taas kerran ilmoittautui useampiin oppiaineisiin kuin olisi ollut tarpeen, sen lisäksi että hänet valittiin tupansa johtajatytöksi, niin hän on tarvinnut epätoivoisesti lisää aikaa.”
Severus katsoi rehtoria hämmentyneesti. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin hänen kertomuksensa oli johtamassa.
”Joten ministeriö antoi hänelle luvan käyttää jälleen ajankäännintä”, Dumbledore selitti.
Severus nosti kulmakarvojaan yllättyneesti. ”Jälleen, Albus?”
”Uh, niin, ajankäännintä, Severus. Aivan niin kuin silloin kun hän oli kolmasluokkalainen.”
Severus kurtisti kulmiaan tälle. ”Hänellä oli ajankäännin kolmasluokkalaisena?” hän kysyi järkyttyneenä. Hän tuli entistäkin epäluuloisemmaksi huomatessaan Dumbledoren halukkuuden jättää asia sikseen. ”Kyllä, kyllä, Severus. Niin hänellä oli. Mutta se tuskin on tärkeää juuri nyt, eikö vain?”
”Ei kai sitten, sillä ensimmäisen huolenaiheemme tulisi olla se – missä – tuo tyttö on tällä hetkellä”, Severus myöntyi, mutta hänen yllätyksekseen Dumbledore puisteli päätään.
”Ei Severus. Kuten hyvin tiedämme, ajankäännin ei kuljeta käyttäjäänsä tilassa, vaan ajassa.”
Severus vain tuijotti häntä ja Dumbledore lisäsi, ”Mitä tahansa hänelle onkaan tapahtunut, hän on todennäköisesti yhä Tylypahkassa. Joten meidän ei tarvitse huolehtia missä hän on, vaan milloin.”
*
Hermione tunsi päänsä iskeytyvän lattiaan, kun hän laskeutui portaiden päätyyn.
Hän nousi ylös ja tunsi olonsa sekavaksi putoamisen jäljiltä. Hänen oli täytynyt pyörähtää ympäri monta kertaa. Hän tunsi pistävää kipua oikeassa kämmenessään, ja hänen polviaan särki myös. Hän muisti että oli ollut matkalla portaikkoon, kun oli yllättäen törmännyt johonkin – johonkuhun – Kalkaros –
Hän henkäisi säikähtäneesti ja katsoi ylöspäin odottaen ilkeän kommentin kuuluvan hetkenä minä hyvänsä, mutta sellaista ei kuulunut. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä ja nousi jaloilleen. ”Professori Kalkaros?” Mutta hänestä ei näkynyt jälkeäkään.
Tyypillistä, hän ajatteli katkerasti. Se karmea tyyppi kaataa minut kumoon niin että katkaisen melkein niskani, ja sitten – vain katoaa, ilman että edes tarkastaa olenko kunnossa.
Jotain oli pahasti vialla. Ilmassa tuntui hyinen viima, sen leudon kesäaamun sijaan, ja lämpimän kultainen auringonvalo oli poissa. Käytävä oli melkein pimeä. Vaikutti ihan siltä kuin olisi ollut keskitalvi.
Väristen kylmästä Hermione veti repeytyneen kaapunsa tiukemmin ympärilleen. Mutta kun hän alkoi etsiä kirjojaan, hän ei löytänyt niitä. Olen varmaan kadottanut ne kun putosin. Ottikohan Kalkaros ne mukaansa? hän ihmetteli.
Kun hän lopulta huomasi rikkoutuneen ajankääntimensä jäännökset, hänen kirjoja koskeva huolensa katosi saman tien. Hän päätti mennä välittömästi McGarmiwan toimistoon, jossa häntä kohtasi aikamoinen yllätys.
”Niin, mikä on hätänä?” Uninen professori McGarmiwa ilmestyi ovelle. Kiusaantuneena Hermione huomasi, että hänellä oli yhä yllään aamutakki ja yömyssy.
”Anteeksi että häiritsen näin aikaisin aamulla, professori, mutta – törmäsin juuri professori Kalkarokseen ja…”
”Kalkarokseen?”
”Niin. Olin tulossa kirjastosta ja portaikossa, juuri ennen sisääntuloaulaa, professori Kalkaros…”
”Älä puhu typeriä! Ei ole mitään professori Kalkarosta”, professori MacGarmiwa keskeytti hänet terävästi.
”Mitä – mitä tarkoitat?” Hermione änkytti.
”Ei tässä koulussa ole mitään professori Kalkarosta”, professori tuhahti. ”Sitä paitsi, kuka sinä oikein olet?”
Luku 1 – Tytön varjo
”Hän on hajoamassa kappaleiksi, usko minua, meidän täytyy tehdä jotain, meidän täytyy kertoa McGarmiwalle ja Dumbledorelle ja hankkia hänelle apua!” voihkaisi punapäinen nuorukainen ja harppoi edestakaisin huoneessa väännellen kasvojaan ja käsiään tavalla, joka ilmaisi syvää huolensekaista epätoivoa.
”Luuletko että tilanne on tosiaan niin huono? Entäpä jos odottaisimme vielä muutaman päivän…” sanoi hänen silmälasipäinen ystävänsä yrittäen vaikuttaa rauhoittavalta. Pojan äänestä kuultava epävarmuus kuitenkin heikensi sanojen tehoa.
”Harry!” Ron ulvahti niin, että viimeinen tavu nousi falsettiin. ”Etkö tajua, Hermione on lopussa! Meillä ei ole aikaa enää odotella. Näithän juuri, että hän on enää varjo entisestään? Loppukokeet ovat muutaman kuukauden kuluttua, ja sinä tiedät, että hän mieluummin kuolee kuin menettää arvosanansa. Minä menen nyt. Sano matami Versolle, että yritän ehtiä kasvihuoneille ennen tunnin loppua, sano, että minulla on tärkeä asia hoidettavanani. Sano, että kyse on elämästä ja kuolemasta.”
Ronin ääni kaikui vielä hetken käytävällä senkin jälkeen, kun hän oli hävinnyt juoksujalkaa nurkan taakse.
Harry pudisteli päätään ja alkoi pakata laukkuunsa yrttitiedon tunnilla tarvitsemiaan välineitä. Ei häneltäkään ollut jäänyt huomaamatta Hermionessa tapahtunut suuri muutos, ja se huolestutti häntä aivan yhtä paljon kuin hänen impulsiivista ystäväänsä. Vuosien tuoman kokemuksen myötä hän kuitenkin oli oppinut välttämään sen kaltaisten tunteiden avointa näyttämistä Ronin läsnä ollessa, sillä niin luotettava ja hyvä ystävä kuin Ron olikin, hän oli aivan liian herkkä hätääntymään ja lietsomaan itsensä paniikkiin ilman ulkopuolisia yllykkeitäkin.
*
Muutamaa tuntia myöhemmin Hermione Granger makasi sairaalasiivessä ja tuijotti mitään näkemättömin silmin korkealla kaartuvan katon pinnalla risteileviä halkeamia. Hän kuuli sermin takaa vaimeata puhetta, mutta kaikki äänet; etäisesti ulkoa huispauskentältä kuuluvat kiljahdukset, lintujen keväinen liverrys räystäissä ja satunnaiset kolahdukset ja töminät joita elämää täynnä oleva linna kaikui aamusta iltaan, tuntuivat täysin merkityksettömiltä. Hermione käänsi hitaasti päätään vasemmalla puolellaan käytävän keskustelun suuntaan, mutta hänen oli vaikea ymmärtää mitä sanat tarkoittivat.
”…kestänyt jo viikkokausia. Sain hänet nielemään koko annoksen, mutta toistaiseksi sillä ei ole ollut mitään vaikutusta…” kuului Poppy Pomfreyn ääni kuiskaavan.
Hermione tunnisti toiseksi puhujaksi professori McGarmiwan, hänen tupansa johtajaopettajan, mutta lauseet puuroutuivat hänen korvissaan käsittämättömäksi muminaksi. Hän ummisti silmänsä ja yritti ajatella jotain, mutta se sai vain hänen päänsä kivistämään.
Kun Hermione avasi silmänsä seuraavan kerran, oli huone hänen ympärillään tyhjä ja ikkunan läpi tuleva valo oli väritöntä ja harsoista. Hän kohottautui varovasti istumaan vuoteellaan ja ojensi kätensä tunnustellakseen yöpöydälle ilmestyneen keittokupin kylkeä. Se oli vielä lämmin. Hän kurkotti hieman epävarmoin käsin ja nosti kupin huulilleen. Laiha sosekeitto oli maukasta, kuten ruoka aina Tylypahkassa, mutta Hermione työnsi sen takaisin pöydälle, sillä sen paino tuntui olevan liikaa hänen voimilleen. Kuin näkymättömien käsien vetämänä, hän valui takaisin peiton alle ja vaipui siihen horroksen kaltaiseen unettomaan tilaan, jonne hän oli tietämättään itsensä kadottanut.
*
”Kiitos, että olette saapuneet tänne johtokunnan kokoukseen. Huoli rohkelikkojen valvojaoppilaan, neiti Grangerin, voinnista on saanut minut kutsumaan teidät koolle”, Tylypahkan rehtori sanoi nyökytellen valkohapsista päätään tervehdykseksi kaikille soikean tammipuisen pöydän ääreen asettuneille henkilöille. ”Kuten kaikki hyvin tiedämme, neiti Granger on yksi Tylypahkan historian lahjakkaimmista oppilaista, ja hänen erinomainen intensiteettinsä ja omistautumisensa opinnoille lienee kaikille meille tuttua.
Reilu viikko sitten hänet sijoitettiin sairaalasiipeen pitkäaikaisen unettomuuden ja hermostollisten häiriöiden vuoksi. Poppy on hoitanut häntä ympärivuorokautisesti ja lääkinnyt häntä unettoman unen liemellä ja elävänkuolleen yrttiliuoksella. Tulokset eivät kuitenkaan ole olleet sitä, mitä olisimme toivoneet.” Professori Dumbledore nojasi otsaansa sormenpäihinsä ja jatkoi pystymättä peittämään hämmennystä ja huolestuneisuutta äänessään. ”Voimme vain todeta, että neiti Granger on erittäin heikkovointinen, ja koska emme ole pystyneet selvittämään siihen johtaneita syitä, emme myöskään osaa edetä hänen hoidossaan tämän pidemmälle.”
”Oih, tätä se tiesi, tätä se siis tiesi…” Sibylla Punurmio henkäili onnistuen olemaan yhtä aikaa sekä eteerinen että äärimmäisen melodramaattinen. ”Hän kuolee, siitä ei ole epäilystäkään. Voi pikku raukkaa, niin maallinen kuin hänen sielunsa onkin, ei hän kuitenkaan ole ansainnut tätä kamalaa, kamalaa kohtaloa…”
McGarmiwa rykäisi kuuluvasti ja mulkaisi Punurmiota niin närkästyneesti, että tuon tragediennen laajentuneet ja hallitsemattomasti värisevät silmät lasittuivat hetkeksi kiukusta, ennen kuin hän peitti ne lukuisten sormusten koristamilla käsillään. Professori Kalkaroksen suupielet nykivät, ja hänen piti pinnistellä pitääkseen kasvonsa peruslukemilla.
”Millaisia oireita neidin tilaan liittyy?” kysyi aidosti järkyttynyt matami Verso keskeyttäen Punurmion kohtauksen ja sormeillen hermostuneesti heinien ja ruohonkorsien koristaman hattunsa alta pursuavia sekaisia hiuskiehkuroita.
Dumbledore nojasi hieman eteenpäin ja alkoi puhua odotettuaan ensin, että kaikki olivat keskittyneet kuuntelemaan. ”Hänen ystäviensä mukaan kaikki alkoi satunnaisilla uniongelmilla, kireydellä ja poissaolevuudella muutama päivä kevätlukukauden alkamisen jälkeen. Sitten hänen tilansa oli äkisti huonontunut ja hän oli vaipunut apatian kaltaiseen välinpitämättömyyteen, josta häntä on ollut hyvin vaikea tavoittaa. Hän ei ole pystynyt edes puhumaan, muutamia lyhyitä lauseita lukuun ottamatta.”
”Kuulostaa hyvältä”, yskäisi professori Kalkaros sarkastisesti ja sai välittömästi jokaisen huoneessa olijan sinkoamaan paheksuvan katseen hänen suuntaansa.
Dumbledore kurtisti kulmiaan ja jatkoi kuin ei olisi kuullut tuota tylyä huomautusta lainkaan. ”Olen pohtinut kaikkia mahdollisia kirouksia, jotka saattaisivat aiheuttaa tämänlaatuista oirehdintaa, mutta ilman mitään lopputulosta. Emme voi sulkea pois joulukuun alussa tapahtunutta kohtaamista Voldemortin kanssa, ehkäpä sillä on ollut arvaamattomia vaikutuksia.”
”Emme voi myöskään unohtaa sitä, että neiti Grangerin loppukokeet ja valmistuminen Tylypahkasta ovat lähellä. Ottaen huomioon hänen poikkeuksellisen velvollisuudentuntonsa ja korkean vaatimustasonsa omien suoritustensa suhteen – ”
Kaikki kääntyivät katsomaan professori McGarmiwaa ja monet hymisivät hyväksyvästi häntä jatkamaan päätelmiään. ”Hän saattaa vain olla uupunut ja lamautunut tulevien haasteiden edessä.”
”Roskaa!” sihahti professori Kalkaros. ”Se tyttö ei ole koskaan ollut uupunut tai lamaantunut opiskelun ollessa kyseessä. Hänen kapasiteettinsa työskennellä on aivan toista luokkaa kuin kenenkään toisen oppilaan tässä koulussa.”
”No, Severus, kun kerran olet niin hyvä ihmistuntija ja neiti Grangerin sielunelämän analysoija, niin ehkäpä voit kertoa meille mistä tässä kaikessa sitten on kysymys”, Minerva McGarmiwa sanoi kireällä äänellä, hieman loukkaantuneena siitä, että luihuisten johtajaopettaja oli juuri tyrmännyt hänen tulkintansa oman lempioppilaansa ja suojattinsa tilanteesta.
Severus Kalkaros asetti kelmeän valkoiset ja hoikat sormet toistensa lomaan, nojasi taaksepäin tuolissaan ja tuhahti monimerkityksellisellä tavalla. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän vihdoin avasi suunsa ja sanoi yhtä itsestään selvästi kuin olisi todennut että ulkona alkoi juuri sataa: ”Hermione Granger on sairastunut masennukseen.”
”Onko mitään uutta, Poppy?” hän kysyi hiljaa sairaanhoitajanoidalta, joka mittaili keskittyneesti erilaisissa pulloissa olevia lääkejuomia ja kaatoi niistä tarkkoja määriä pieniin annospikareihin Hermionen sängyn vieressä olevalle yöpöydälle.
”Hän ei ole vieläkään nukkunut yhtään luonnollista unta. Olen kokeillut kaikkia mahdollisia yhdistelmiä valeriaanaa, humalaa, laventelia, kamomillaa ja jopa kärsimyskukkaa ja sitruunamelissaa. Matami Versolla ei ollut enää verbenan lisäksi muita ehdotuksia. Professori Lipetitin avustuksella kokeilimme muutamaa nukutusloitsua, mutta hänen kehonsa tuntui vastustavan niitä niin tarmokkaasti, että se vain pahensi jännitystilaa hänen lihaksissaan. Ainoa mikä on saanut hänet tiedottomaan tilaan ja auttanut häntä siten lataamaan elimistöään, on ollut laimennettu seos elävänkuolleentaikajuomaa, mutta koska se vaikuttaa vain hänen fyysiseen kehoonsa eikä saa aikaan uneen luonnollisesti kuuluvaa kokonaisvaltaista rentoutumista, sen pitkäaikainen käyttö on poissa laskuista. Jo muutamassa viikossa se tekisi hänestä – no, elävänkuolleen.”
Poppyn kartoittaessa Hermionen terveydentilaa, huoneen taustalla seisoskellut pitkä ja tumma hahmo astui lähemmäs vuodetta ja sanoi määrätietoisesti: ”Olisi edesvastuutonta jatkaa hänen hoitoaan enää sen liemen avulla. Jätin sivupöydälle pullon, jonka sisältö auttaa hänen hermostoaan pysymään vaurioitumattomana unen puutteesta huolimatta. Ruokalusikallinen joka seitsemäs tunti riittää.” Professori Kalkaros mittaili Hermionen haurasta olemusta katseellaan, mutta hänen ilmeestään oli mahdotonta tulkita mitä hänen mielessään liikkui. Professori Dumbledore kumartui hieman lähemmäs tytön kasvoja ja ravisti varovasti kättä, jota hän piteli edelleen lämpimässä kämmenessään.
”Neiti Granger, neiti Granger, tiedän että olet hereillä”, hän sanoi yrittäen saada äänensä puhkaisemaan näkymättömän muurin, joka ympäröi kalpeaa potilasta. ”Ole hyvä ja purista kättäni mikäli kuulet mitä sanon.” Odottava hiljaisuus täytti huoneen, ja Kalkaros katsoi kysyvästi Dumbledorea.
”Ei mitään reaktiota. En tiedä eikö hän kuule vai eikö hän ymmärrä, tai ehkäpä hän on vain yksinkertaisesti liian heikko liikuttamaan kättään.”
*
Vaikka Severus Kalkaros oli maailman koettelemuksissa kovaksi keitetty mies, eikä häntä missään mielessä voinut kuvailla lämmintunteiseksi tai hyväntahtoiseksi, ei hän kuitenkaan voinut olla järkyttymättä nähdessään ennen niin elinvoimaisen ja suorastaan tyrmäävän sinnikkään nuoren naisen kuihtuneen ja hauraan olemuksen. Kun Dumbledore oli pyytänyt hänen apuaan Hermionen tilan määrittämisessä ja oikean hoitokeinon löytämisessä, hän oli ensin raivokkaasti kieltäytynyt. Hän oli varma, että kuka tahansa muu olisi sopivampi ja innostuneempi osallistumaan nuoren rohkelikon parantamiseen, mutta nähdessään omin silmin miten lähellä neiti Granger todellakin oli lopullista luhistumista, hän lupautui miettimään keinoja joilla hänet saataisiin mahdollisimman pian takaisin elävien kirjoihin ja S.U.P.E.R:iensa pariin.
Severus jos kuka tiesi, että depressio oli vakava ja hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus, mutta velhomaailmassa se oli kovin harvinainen ja monille täysin tuntematon käsite. Sen tunnin aikana, minkä hän oli illalla viettänyt Dumbledoren kanssa Hermionen sängyn vierellä, tyttö oli kerran avannut silmänsä ja niiden pohjattomassa sameudessa Severus oli hetkeksi tunnistanut itsensä. Välähdyksenomaisen ohikiitävän hetken ajan hän oli nähnyt niissä oman katseensa, joka oli vuosia sitten tuijottanut häntä peilistä. Eikä kukaan ollut voinut auttaa häntä… Severus ravistautui pian pois muistoistaan ja suuntasi askeleensa määrätietoisesti kohti porraskäytävää. Hän vietti koko loppuyön vaellellen pitkin kirjaston pölyisiä käytäviä roikottaen himmeää lyhtyä kädessään ja huitaisten silloin tällöin viittansa liepeellä liian lähelle uskaltautuvaa Norriskaa kauemmaksi.
*
Aamulla Severus heräsi säpsähtäen työpöytänsä äärestä. Suuri ja tummaa mahonkia oleva, maskuliinista auktoriteettia huokuva huonekalu oli lähes näkymättömissä lukemattomien kirjojen ja sikin sokin lojuvien pergamenttien alla. Hän oli nukahtanut puolittain makaavaan asentoon avonaisen potensoituja liemiä käsittelevän teoksen päälle, ja hänen niskaansa vihlaisi rajusti kun hän yritti suoristautua. Välittämättä työhuoneensa vetoisuuden ja surkeassa asennossa torkkumisen aiheuttamasta lihassärystä Kalkaros kuitenkin nousi ripeästi, kulki suorinta tietä henkilökohtaiseen huoneistoonsa ja sytytti siellä nopealla ranneliikkeellä tulen massiiviseen avotakkaan. Hetken päästä hän jo astui ulos professori Dumbledoren huoneistossa sijaitsevasta tulisijasta, pudisti pahimmat noet vaatteistaan ja hyviä huomenia lausumatta meni suoraan asiaan.
”Mikäli todellinen syy neiti Grangerin tämän hetkiseen tilaan pystytään määrittämään, on mahdollista valmistaa henkilökohtaisesti hänelle sekoitettu potensoitu kasvipohjainen lääke”, Kalkaros totesi ja sai uneliaisuuden karisemaan Dumbledoren silmistä kuin taikaiskusta. Rehtori riisui vaaleansinisen, tähtikuvioisen unimyssyn päästään ja asetti puolikuunmuotoiset silmälasit nenälleen. Hänen sisimmässään tuntui heräävän ensimmäinen toivonpilkahdus sen jälkeen, kun hän oli saanut tietää Hermionen tilanteesta.
”Ja tämä potensoitu liemikö tehoaisi sitten paremmin kuin tavanomaiset taikajuomat ja yrttiuutteet?” hän kysyi liemimestarilta, uskaltamatta vielä täysin innostua Kalkaroksen ajatuksesta.
”Ne ovat rakenteeltaan huomattavasti hienojakoisempia kuin perinteiset liemet tai keitokset ja pystyvät vaikuttamaan ihmisolemuksen herkimpiin mekanismeihin. Potensoimisen eli monien laimennuksien jälkeen, kasvissa oleva laatu siirtyy pohja-aineena käytettävään nesteeseen ja samalla kun vaikuttavan aineen kemiallinen määrä vähenee, sen parantava teho kasvaa. Potensoimisen ansiosta ne myös vaikuttavat erityisellä sielullisella tasolla, ja porautuessaan itse ongelman ytimeen, sen sijaan että hoitaisivat pelkkää oiretta, ne ovat erittäin tehokkaita.” Kalkaros vaikeni hetkeksi antaakseen Dumbledorelle aikaa ymmärtää uuden asian, jonka sisältö oli hänelle itselleen, taikajuomien kanssa päivittäin työskentelevälle nopeaälyiselle velholle, helppo ja yksinkertainen. Hän käveli muutaman askeleen tummanpunaisella ja kullalla kuvioidulla itämaisella matolla, joka peitti Dumbledoren oleskeluhuoneen lattiaa, ja kutsui kotitontun sormiaan napsauttamalla luokseen. Hetken kuluttua hänellä olikin jo kädessään höyryävä kupillinen mustaa, bergamotilla maustettua teetä, ja hän mursi lautasellaan olevasta croissantista satunnaisesti paloja suuhunsa.
”Kun olette saaneet syyn selville, voin alkaa välittömästi uuttaa ja potensoida tarvittavia kasveja”, hän sanoi nuolaisten voisarven viimeiset muruset sormenpäistään. Sitten hän kaatoi teepannusta lisää höyryävää juomaa kuppiinsa ja jatkoi, ”Itse asiassa, kartoitin jo todennäköisimpiä vaihtoehtoja, eikä niitä ole saatavilla Tylypahkan kasvihuoneilta.”
”Ilmoita vain tarvittavat kasvit Pomonalle, niin hän tilaa siemenet hormiverkoston avulla jo tänään ja istuttaa mitä pikimmin ne kasvihuoneille”, Dumbledore ehdotti ja kiristi ylleen sujauttamansa tummansinistä samettia olevan päiväkaavun vyötärönnyörit sopivalle korkeudelle. ”Hän ilahtuu kun voi tuntea itsensä tarpeelliseksi. Se tekeekin hyvää hänen hermoilleen, Pomona raukka, näithän miten järkyttynyt hän oli kuullessaan Hermionen tilanteesta. Hän piti tapaamisemme jälkeen loppupäivän vapaata, ja luulen hänen…” Kalkaros kuunteli huulet tiukaksi viivaksi puristettuina Dumbledoren matami Versoa koskevia huomautuksia ja odotti tyytymättömän näköisenä, että saisi johdattaa epäolennaisuuksiin hairahtuneen keskustelun takaisin tärkeämpiin asioihin.
”Itse asiassa…” hän keskeytti rehtorin lauseen haluamatta tuhlata enää aikaansa jonninjoutavuuksiin, ”potensoimiseen käytettävien kasvien tulee olla ehdottoman puhtaita, ei ainoastaan kemialliselta koostumukseltaan, vaan myös energiakentältään, joten olisi parasta, että mahdollisimman harva pääsisi kosketuksiin niiden kanssa sekä ennen keräämistä että keräämisen jälkeen. Kaakkoissiiven tornissa sijaitseva kattopuutarha lienee edelleen käyttämättömänä?” Severus kysyi äkisti tarkoittaen vanhaa pientä korkealla kattotasanteella olevaa talvipuutarhaa, jota aikoinaan oli käytetty kaikkein varallisimpien ja ehdottomasti salassa pidettävien kasvien viljelyyn. Sen yllä oli aina ollut kiinteä törmäys- ja näkymättömyyssuoja, lukemattomien muiden suojaloitsujen lisäksi, eivätkä edes kelmienkartalla varustetut Weasleyn kaksoset olleet koskaan saaneet selville sen olemassa oloa. Itse asiassa, Dumbledoren ja Kalkaroksen lisäksi vain matami Verso ja professori McGarmiwa olivat tietoisia tästä tarkoin varjellusta salaisuudesta.
”Voi sentään, olin jo täysin unohtanut sen paikan. Puutarha on ollut tyhjillään sen onnettoman tapauksen jälkeen, kun kokeet schisandran ja kava kavan risteyttämisestä saivat yllättäviä käänteitä. Voimme toki pyytää Pomonaa tekemään taikojaan sen kunnostamiseksi. Asafoetidan tuoksunkin luulisi jo hälventyneen näin monessa vuodessa…”
”Ei!” Kalkaros kivahti, tunnetusti lyhyen kärsivällisyytensä lähestyessä rajojaan, ”En halua ketään sotkeutumaan tähän asiaan. Haluan varmistua, että jokainen vaihe hoidetaan asianmukaisesti alusta lähtien. Suoritan raaka-aineiden hankkimisen ja käsittelyn itse, niin voin olla varma laadusta”, hän tuhahti. Kenen tahansa toisen sanomana se olisi kuulostanut vähättelevältä ja itseriittoiselta, mutta Severus Kalkaroksen lausumana se kuulosti yksinkertaiselta tosiasialta.
”Kuten haluat, Severus”, Dumbledore naurahti huvittuneena nuoremman velhon ylitsepursuavasta päämäärätietoisuudesta, mutta koska hän oli tuntenut tämän niin pitkän aikaa, hän ei erehtynyt luulemaan äkillistä intoa epäitsekkääksi auttamisenhaluksi. Severuksen oli sytyttänyt uusi haaste, sillä loppujen lopuksi hänen mielenkiintonsa ja intohimonsa kohdistuivat vain ja ainoastaan hänen työnsä satunnaisesti tarjoamiin mahdollisuuksiin.
”Herra Weasley, sanon tämän vielä kerran, vaikka tuskin se tavoittaa mieltäsi yhtään sen paremmin kuin aikaisemmatkaan kerrat, jolloin olen sen sanonut.” Sairaanhoitajanoita näytti päättäväiseltä ja tiukalta, mutta hänen äänensävystään saattoi huomata hänen itse asiassa olevan pahoillaan siitä, ettei Hermione ollut vielä vahvistunut riittävästi tavatakseen huolestuneita ystäviään. ”Neiti Granger ei ole vielä siinä kunnossa, että hän kestäisi minkäänlaista rasitusta.”
”Rasitusta!” Ron kivahti,” olemme ystäviä, emme rasitusta. Se, että hän luulee meidän unohtaneen kokonaan hänen olemassaolonsa, tuskin nopeuttaa hänen toipumistaan! Sitä paitsi, osaamme käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Emme ole enää pahankurisia kolmasluokkalaisia.” Hän ojentautui suoraksi koko komeaan 182 senttimetrin pituuteensa, röyhisti rintaansa ja loi vakaan katsekontaktin pehmenemään päin olevaan valkokaapuiseen noitaan. ”Kymmenen minuuttia riittää. Haluan vain nähdä hänet, pitää häntä hetken kädestä ja kertoa miten paljon hän minulle… eh, meille merkitsee”, Ron sanoi ja punastui korviaan myöten.
”Hyvä on, viisi minuuttia, mutta vain te kaksi, ja toivon että minun ei tarvitse katua tätä”, matami Pomfrey sanoi ja laski Harryn ja Ronin sisään, mutta sulki oven niin nopeasti, että Neville, Luna, Ginny ja Dean jäivät hölmistyneinä seisomaan sen takana olevaan käytävään.
Harry kulki vaistomaisesti hiipien Hermionen sängyn luo, kumartui antamaan kevyen suukon hänen otsalleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Ron sen sijaan oli Hermionen nähtyään käännähtänyt nopeasti kannoillaan ja seisoi nyt nojaten molemmilla käsillään ikkunalautaan yrittääkseen saada myrskyävät tunteensa takaisin hallintaansa. Hänestä tuntui kuin hänen silmiensä pinnalle olisi noussut vieras ja kirvelevä lasinen kalvo, ja hänen oli räpyteltävä silmiään sekä purtava alahuulensa sisäpintaa, ettei olisi ulvonut ääneen.
Harry laski kasan pikaista paranemista toivottavia kortteja sängylle Hermionen tyynyn viereen ja oikaisi kevyesti peittoa siltä kohdalta mihin oli nojannut polvellaan. ”Meillä on ikävä sinua, pörröpää, jollet pian tule panemaan meitä kuriin, jää tänä vuonna ainakin kolme rohkelikkoa vaille valmistumista. Tarvitsemme sinun lukuaikatauluasi, sinun selkeitä muistiinpanojasi ja orjapiiskurin otteitasi…” Harryn oli nielaistava muutaman kerran jatkaakseen, sillä jotain outoa ja suurta tuntui jatkuvasti juuttuvan hänen kurkkuunsa, ”mutta ennen kaikkea, tarvitsemme sinua sinun itsesi vuoksi. Elämä rohkelikkotornissa on tylsää ilman sinua.” Harryn viimeiset sanat muuttuivat ohueksi ja rikkinäiseksi kuin äänenmurroksessa olevalla pojalla. Harry oli kuitenkin ohittanut sen iän jo useampi vuosi sitten.
Ron astui muutaman varovan askeleen ystäväänsä kohti ja laski kätensä tämän satunnaisesti nytkähteleville hartioille. Ron oli varma ettei toipuisi ikinä siitä jos Hermionelle tapahtuisi jotain, mutta vielä enemmän häntä pelotti se, mitä se tekisi Harrylle. Harry oli menettänyt jo liian monta ihmistä yhden elämän aikana. Ron ravisti sen suuntaiset ajatukset pian päättäväisesti mielestään ja veti syvään henkeä. Hän istui alas Hermionen sängyn laidalle ja otti tämän viileän käden hellästi omaansa. ”Hei prinsessa…” hän kuiskasi ja nosti tytön käden sipaistakseen sitä kevyesti huulillaan. ”Mitä kuuluu? Anteeksi että en osaa sanoa mitään järkevämpää. Lupaan että kun paranet, saat puhua vaikka kaksi kuukautta putkeen enkä keskeytä sinua kertaakaan, enkä väitä vastaan, enkä irvistele selkäsi takana kun puhut kotitonttujen oikeuksista ja annan sinun jopa voittaa shakissa… edes kerran… Olen niin pahoillani, Hermione, et tiedäkään miten pahoillani.” Hän hautasi pisamaiset kasvonsa jo miehekkäiksi kasvaneisiin kämmeniinsä ja päästi syvältä kurkustaan surkean säkkiin suljetun gäädän ulvaisua muistuttavan nyyhkäisyn.
”Voisinko saada tuon edellisen lupauksen allekirjoitettuna paperille, kiitos”, kuului vähästä käyttämisestä karhentunut tytön ääni hänen viereltään.
Ron melkein pomppasi ilmaan, puoliksi säikähtäneenä, puoliksi onnellisena siitä, että kuuli rakkaan ystävänsä äänen niin monen viikon jälkeen.
”Hermione! Rakas, kulta, ihana, uskomatonta!” päästi Ron karkaamaan suustaan ennen kuin ehti ajatella kiviseinissä kaikuvien sanojen merkityksiä. Hermione katsoi hymyillen poikaa, jonka kasvoilla loisti taas rohkelikkojen tunnusvärin hehku.
”Kiva että tulitte. Harmi etten kuullut millä saitte ylipuhuttua matami Pomfreyn laskemaan teidät sisään, mutta olen iloinen että olette siinä.” Hermionen silmät liikkuivat raukeasti Harryn kasvoista takaisin Roniin. ”Olen jo paljon paremmassa kunnossa, saattaa olla että pääsen jo ensi viikolla takaisin omaan huoneeseeni”, tyttö sanoi ja yritti hymyillä rohkaisevasti, mutta väsymys ja hauraus hänen olemuksessaan viestittivät päinvastaista.
”Ginny, Luna, Neville ja Dean lähettivät paljon terveisiä. Hekin olisivat halunneet tulla tapaamaan sinua, mutta matami Pomfrey katkoi siivet niiltä toiveilta. Koukkujalka on edelleen Ginnyn hoivissa ja se vaikuttaa myös ikävöivän sinua hullun lailla.” Niin kuin minäkin, Ron lisäsi niin hiljaa, että sitä oli mahdotonta ihmiskorvin kuulla.
*
Kevättalven ilta-aurinko ei juurikaan riittänyt valaisemaan hämärää talvipuutarhaa, jonka pystyyn kuolleet puun rungot, kauan sitten lehtensä pudottaneet koukkusormiset pensaat ja maasta törröttävät mustat varret saivat näyttämään kuolleelta ja aavemaiselta. Ulkopuolisen silmin mustassa viitassaan maata mittaileva kalpea hahmo olisi vääjäämättä tuonut mieleen hautausmaalla auringon laskun jälkeen arkustaan nousseen vampyyrin. Severus Kalkaroksen puuhia ei kuitenkaan ollut todistamassa muiden kuin muutamien hämähäkkien silmät, jotka nekin olivat täysin uppoutuneina vahtimaan pölystä raskaita verkkojaan, aavistamatta lainkaan tuhoa, joka kohta mullistaisi niiden koko maailman. Kalkaros kumartui alas ja kahmaisi kourallisen multaa kämmeneensä. Se oli kuivaa ja epäilemättä ravinneköyhää, mutta hän tiesi tarkalleen mitä sille pitäisi tehdä.
”Sytyjo, sytyjo, sytyjo!” mustiin pukeutunut velho karjaisi äkkiä, osoittaen taikasauvallaan kaikkea mikä joskus oli ollut täynnä kukoistavaa elämää. Tuli roihahti välittömästi ja nieli ahnaasti kaiken minkä kanssa pääsi kosketuksiin. Hupulla päänsä peittänyt Kalkaros perääntyi muutaman askeleen ja suojasi kädellään kasvojaan. Tulta hylkivä loitsu hänen vaatteissaan piti huolen muusta. Yhdessä ohikiitävän nopeassa kohahduksessa jättiläismäistä, satapäistä salamanteria muistuttanut roihu oli syönyt hämähäkkien verkot, puut ja köynnökset ja nuollut vielä lopuksi paksut, valtavia ikkunaruutuja peittäneet tomukerroksetkin kuin kastikkeen lautaselta.
Severus katsoi aikaansaannostaan häpeilemätöntä mielihyvää tuntien, pudisti noet käsistään ja ajatteli hymyillen: Täytyy muistaa kokeilla samaa uudestaan, kun pölkkypäiset oppilaani seuraavan kerran saavat minut raivostumaan. Ehkäpä voisin ottaa muutaman heistä mukaani ja pyytää heitä istumaan keskelle huonetta odottamaan.
Terapeuttisen, joskin tarkoituksenmukaisen ”tulitikkuleikkinsä” jälkeen Severus hautautui työhuoneensa yhteydessä olevaan laboratorioonsa ja vetäytyi uupuneena, mutta tyytyväisenä pylvässänkynsä uumeniin vasta kun hänen pöydällään seisoi rivi tummanvihreän ja mustan sävyisiä liemiä pullotettuina siististi kapeakaulaisiin ja linjakkaisiin lasiastioihin.
Se oli pieni, keltasävyinen huone, jossa oli vain kaikkein välttämättömin; kapea vuode vasten seinää, yöpöytä, joka oli täynnä kukkia, kortteja ja muuta perinteisesti sairasvuoteen vierelle kuuluvaa, muutama tuoli ja ikkuna, jota Hermione epäili lumotuksi, koska sieltä pilkistävä näkymä oli jo viidettä päivää peräkkäin kauniin aurinkoinen, eikä se ollut tavanomaista Iso-Britanniassa siihen aikaa vuodesta. Totta puhuen, se ei ollut tavanomaista mihinkään aikaan vuodesta.
Ginny, Ron ja Luna olivat käyneet edellisenä iltana tervehtimässä häntä ja tuoneet rasiallisen suklaasammakoita ja pari selkeästi kesken jäänyttä kirjaa, jotka he olivat löytäneet Hermionen omasta huoneesta hakiessaan joitakin sukkia ja alusvaatteita, joita hän oli pyytänyt itselleen tuomaan.
Säännöllinen, vaikkakin keinotekoinen uni oli parantanut hänen oloaan siinä määrin, että hän nyt saattoi istua sängyllään nojaten seinää vasten asetettuun muhkeaan höyhentyynyyn ja selailla verkkaisesti kirjaa nimeltä: ”Kuunvaiheiden vaikutus muodonmuutoksissa”.
Viimeisellä neljänneksellään, kuun ollessa Kalojen tähtimerkissä, on suotuisaa muuttaa vesipitoisia kohteita jalallisiksi olennoiksi ja päinvastoin, joskin tulee ottaa huomioon että…
Hermione huomasi, että hänen oli vaikea keskittyä lukemaansa, ja vähän väliä hänen ajatuksensa karkasivat käsittelemään kuluneen viikon vähiä tapahtumia.
Professori McGarmiwa oli vieraillut hänen luonaan lähes päivittäin, huolestunut ilme elämän uurtamilla, kapeilla kasvoillaan, ja yrittänyt saada selville syitä, jotka olivat saaneet tytön tähän kuntoon. Hänen kysymyksensä olivat uuvuttaneet ja turhauttaneet Hermionea.
Jos tietäisin mistä tämä kaikki johtuu, olisin varmaan sekä tehnyt kaikkeni estääkseni sen, että etsinyt jo keinot korjata tilanteen, hän mietti apeasti mielessään.
Tyytymätön ilme McGarmiwan silmissä sai Hermionen, joka ei edelleenkään olisi halunnut tuottaa pettymystä opettajilleen missään tilanteessa, lähes epätoivon valtaan.
Kohtalon ivaa että hän, joka ei lähes seitsemän Tylypahkassa viettämänsä vuoden aikana vastannut yhteenkään esitettyyn kysymykseen väärin, oli nyt täysin kykenemätön antamaan minkäänlaista vastausta omaa tilaansa ja siihen johtaneita syitä koskeviin kysymyksiin.
*
Severus Kalkaros kurtisti kulmiaan ja katseli arvioivasti pieniä vaaleanvihreitä ja rohkeita pikku versoja, jotka olivat uskaltaneet puhkaista turvallisen ja kostean pimeyden tarjonneen kattonsa ja kurkottivat nyt luottavaisina päätään kohti tuntematonta ja mittaamattoman avaraa uutta maailmaa.
Tosin, eipä niillä tainnut olla muutakaan mahdollisuutta, sillä liemimestarin pirskoteltua jo kaskeamisesta rikastuneeseen multakerrokseen kehittämäänsä pikasvu- lannoitetta, ne uhkuivat malttamatonta kasvunhalua ja pitelemätöntä intoa kuin laiton ja äärimmilleen ladattu Weasleyn konnakanuuna. (Jollaiseen professori Kalkaroksella oli ollut epäonni tutustua erään oppilaansa koululaukun takavarikoinnin yhteydessä.)
Kattopuutarha oli kokenut suurenmoisen muodonmuutoksen, ja täysin ilman ”typerää taikasauvan heilutusta”, kuten Kalkaros sen olisi sanonut. Hän oli saanut tehtyä valtavan suuren urakan muutamilla tarkkaan harkituilla fyysisillä ponnistuksilla, jotka kuitenkin olivat olleet hänelle yllättävän mieluisia. Levitettyään hartiavoimin kerroksen multaa, savea ja soraa tarvittaviin paikkoihin, aseteltuaan koristeellisista kivilaatoista kulkuväyliä ympäri puutarhaa ja lopulta, työntäessään paljain käsin jokaisen pikku siemenen ja taimen sille suunnitellulle paikalle, hän oli tuntenut uudenlaisen lämmön virtaavan jäseniinsä, ja mikä parasta, työskentelynsä jälkeen hän oli nukkunut yönsä paremmin kuin yli kahteenkymmeneen vuoteen.
Katsellessaan ympärilleen Severuksesta tuntui kummallisesti siltä kuin puutarhan viimeviikkoinen, katkeraa ja raihnasta vanhusta muistunut henki olisi kuollut. Sen sijaan ilmassa oli nyt aistittavissa uudenlainen, keväistä luovaa energiaa ja suuria lupauksia sisällään pitävä tunnelma.
*
Puutarhan henkiin herättäminen oli virkistänyt Severusta. Fyysiset ponnistukset ja rauhallinen, äänetön ympäristö, jonne kukaan ei voinut tulla häntä häiritsemään, olivat olleet juuri sitä mitä hän oli kaivannut, mutta ei olisi osannut tietoisesti etsiä.
Kalkaros ei ollut koskaan ollut mikään urheilullinen mies, ja ulkoilu kaikissa sen epämiellyttävissä muodoissaan oli hänestä vastenmielistä. Työskentely katseilta suojatussa ja yksityisessä tornipuutarhassa, jonne lasiset kattoluukut toivat avoinna ollessaan yltäkylläisesti raikasta ulkoilmaa, sopi hänelle täydellisesti. Ensimmäistä kertaa elämässään Kalkaroksesta tuntui kuin hänen elämässään olisi ollut muutakin sisältöä kuin työtä ja velvollisuuksia. No, olihan tämäkin hänen työtään, mutta se tuntui enemmän mieluisalta harrastukselta.
Severus melkein nolostui ajatellessaan tuota sanaa, joka toi mieleen noitien käsityöt, huispauksen ja viulunsoiton.
Kai minullakin on oikeus tuntea mielihyvää jostakin, hän puolusteli itseään itselleen.
Vai saisinko suurempaa tyydytystä voidessani olla tylsistynyt ja katkera tyhjästä ja vastentahtoisten velvollisuuksien täyttämästä elämästä, hän ajatteli moittivaan sävyyn.
Kuvat karmeuksia täynnä olevista tapaamisista kuolonsyöjien kanssa, Voldemortin edessä matelemisesta lykätäkseen väistämättä edessä olevaa kohtalokasta paljastumista, Feeniksin killan salaisissa kohtaamisissa esiintyneistä erimielisyyksistä ja ehtymättömiltä tuntuvien koepaperipinojen läpikäymisistä tulvahtivat kutsumatta hänen mieleensä.
Joten, vaikka hän ei ollutkaan mielissään siitä, että oli saanut taas uuden vastuunalaisen tehtävän joutuessaan osallistumaan Grangerin palauttamiseen sairaalasiivestä kirjastoon, minne hän epäilemättä paremmin kuuluikin, tunsi hän kuitenkin sisimmässään jotain etäisesti kiitollisuutta muistuttavaa ajatellessaan saaneensa itselleen, omaan yksityiseen käyttöönsä, tämän hienon ja monia mahdollisuuksia tarjoavan paikan.
Sinä iltana Severuksella ei mennyt myöhään.
Kaikki tarvittava oli tehty, ja nyt puutarha pitäisi suurimmaksi osaksi itse huolen itsestään. Palautuakseen öisen rehkimisen aiheuttamasta univajeesta, hän oli päättänyt vetäytyä levolle tänään tavallista aikaisemmin.
Lojuttuaan ensin lähes puolituntia kylvyssä unen ja valveen rajamailla Kalkaros viimein kaatui vuoteeseensa ja olisi ollut saman tien unessa, ellei professori Dumbledore olisi yhtäkkiä tupsahtanut huoneeseen hänen tulisijastaan ja säikäyttänyt häntä puolikuoliaaksi.
Hänen luonaan kävi niin harvoin kukaan, että hän oli melkein unohtanut takkansa olevan ulosmenoväylän lisäksi myös sisääntuloaukko hänen huoneistoonsa.
”Voi anteeksi, en arvannut että olisit jo vuoteessa”, Dumbledore sanoi pahoitellen vierailunsa epäsopivaa ajankohtaa, ”Kerron asiani lyhyesti, niin voit vaipua uudestaan uneen tuota pikaa. Äläkä toki suotta nouse minun vuokseni”, hän yritti estellä Kalkarosta, joka oli jo salaman nopeudella hulmauttanut luokseen kutsumansa mustaa silkkiä olevan aamutakkinsa harteilleen ja noussut jaloilleen paksulle villamatolle, joka oli hänen sänkynsä vieressä.
”Mitä asia koskee?” Kalkaros kysyi hienoista kärsimättömyyttä äänessään ja toivoi, että kerrankin vanha velho puhuisi suoraan ja käyttäen lyhyitä ja asiapitoisia lauseita.
”Ensiksikin, palan halusta kuulla miten olet edistynyt kasviuute-hankkeesi kanssa. Oletko saanut jo muokattua kattopuutarhaa tarkoituksiisi sopivaksi?” Dumbledore aloitti, kuin aasinsiltana johonkin, mistä hän oikeasti halusi puhua, muttei halunnut mennä suoraan asiaan.
”Puutarha on oikein hyvä. Luulen, että voin odottaa satoa saatavaksi jo muutaman viikon kuluttua, riippuen tietysti siitä, mitä kasveja tulemme tarkkaan ottaen tarvitsemaan. Oliko vielä muuta?” Kalkaros istuutui lähimpänä tulta olevaan antiikkinahkaiseen nojatuoliin ja viittasi Dumbledorea tekemään samoin. Hän ei kuitenkaan joko huomannut kohteliasta elettä, tai muuten vaan seisoi mieluummin ottaen välillä muutamia hitaita askelia mattojen välisellä paljaalla kivilattialla.
”Neiti Grangerin tilanteen selvittäminen ei ole edennyt niin kuin olisimme toivoneet. Itse asiassa, tulen juuri hänen luotaan. Poppy ja Minerva ovat useaan otteeseen keskustelleet hänen kanssaan, mutta ilman menestystä, joten me Filiuksenkin kanssa yritimme lisätä ymmärrystämme asian suhteen muutamalla tutkaloitsulla, mutta ne kertoivat vain sen minkä jo tiesimmekin, eli sen että neiti Granger kärsii vakavasta unettomuudesta ja hermostollisista häiriöistä.”
Ne paukapäät eivät saisi ongittua tietoa, vaikka se kelluisi isolle pahville kirjoitettuna rantakaislikossa, Severus ajatteli kiukkuisesti. Jollei syy hänen tilaansa pian selviä, en pysty uuttamaan hänelle oikeaa lääkettä, enkä testaamaan potensoitujen uutteiden vaikutuksia. Kirottua, Merlinin ritarikunnan kunniamaininta ja nimen saaminen liemimestareiden kansainväliseen tähtilistaan on niin lähellä, sitä paitsi, ellei hoitoa päästä pian aloittamaan, neiti Granger kuolee liialliseen uniliemien käyttöön.
”Ehkäpä ette vain ole osanneet lähestyä asiaa oikealla tavalla”, Severus sanoi ja ojensi pitkät jalkansa suoriksi kohti uudelleen henkiin herätettyä takkatulta. ”On vaikea kuvitella professori McGarmiwaa etenemässä hienotunteisesti ja varovasti tiedusteluissaan. Tehtävään soveltuisi paljon paremmin henkilö, jolla on kyky saada haluttuja asioita selville hienovaraisesti ja huomaamatta…” Kalkaros jatkoi tajuten liian myöhään millaisen käsityksen hänen sanoistaan voisi halutessaan saada.
Dumbledoren kasvot kirkastuivat ja hän harppoi reippain askelin Kalkaroksen luo ja tarttui tämän käsiin ravistellakseen niitä innostuneesti omien käsiensä välissä.
”Loistavaa, Severus, toivoinkin hiljaa mielessäni että ehdottaisit tuota. Ilman muuta, sinähän olet vakooja ja luihuinen, Merlin vieköön, tulet varmasti onnistumaan siinä vaikeassa tehtävässä, jossa kaikki muut ovat epäonnistuneet!”
Nerokasta, Severus, olet typerämpi kuin voin uskoakaan! Kas kun et tarjoutunut valvomaan yötä päivää neiti Grangerin vuoteen vieressä, harjaamaan hänen hampaansa ja tyhjentämään hänen yöastiaansa… Olisi pitänyt ajatella pidemmälle ja muotoilla lause tarkemmin, ennen kuin avasit suusi. Eikä väsymys kelpaa puolustukseksesi ajattelemattomuudestasi, Kalkaros moitti itseään, kiristeli hampaitaan ja tunsi olevansa kuin susi, joka oli pudonnut herttaisen pupujussin virittämään ansaan. Professori Dumbledoren hajamielistä, höpsähtänyttä vanhaa velhoa muistuttava ulkokuori oli jälleen saanut Kalkaroksen aliarvioimaan hänen älykkyytensä.
Kirottu kaappiluihuinen, ovelammin en olisi itsekään pystynyt tuohon, Severus manasi mielessään ja ehti nähdä enää vilauksen rehtorin viitanliepeestä, kun tämä hävisi hormiverkostoon, huikaten vielä ennen katoamistaan: ”Tavataan huomenna sairaalasiivessä kello kahdeksan aamulla. Kauniita unia.”
Kalkaros ei ollut käynyt kertaakaan Pomfreyn kamferin ja laventelin tuoksuisessa, puhtaaksi antibakteeriloitsulla jynssätyssä valtakunnassa sen jälkeen, kun oli viimeksi Dumbledoren ylipuhumana tullut vilkaisemaan neiti Grangerin tilaa. Eikä häntä olisi nähty siellä nytkään, ellei samainen äsken mainittu velho olisi saanut päähänsä, että hän voisi onnistua siinä, missä kaikki muut olivat epäonnistuneet. Toki Kalkaroskin tiesi olevansa kyvykäs tehtävään, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi ollut halukas suorittamaan sitä.
Kalkaros oli ehkä mies, jolle ei sanottu ei, mutta Dumbledore oli velho, jonka hymyillen lausutut toivomukset olivat silkkihansikkaaseen puettu, ehdoton, tinkimätön käsky.
Ilma Hermionen sairashuoneessa oli raskasta. Tyttö lepäsi vuoteellaan sikeässä unessa. Näytti siltä kuin hänet olisi kiedottu sakean, harsomaisen usvan sisään. Mikä tietyssä mielessä juuri olikin asianlaita. Dumbledore kohotti kätensä herättääkseen hänet, mutta Kalkaros esti sen sihahtamalla varoittavasti ja heilauttamalla kättään kiellon merkiksi.
”Shhh, sikäli kun olen velvoitettu sekaantumaan tähän asiaan, haluaisin aloittaa saman tien”, Severus kuiskasi ajatellen, että mitä nopeammin hän aloittaisi, sitä pikemmin hän saisi vastenmielisen työnsä päätökseen. ”Tarkkailen neiti Grangeria hetken, ja kun hän herää, on otollinen hetki esittää muutamia kysymyksiä.”
Dumbledore perääntyi äänettömästi tytön sängyn luota. Hän tiesi Kalkaroksen olevan aivan oikeassa, sillä tosiaan, unen ja valveen rajamailla ihminen oli syvemmin yhteydessä sisäiseen maailmaansa, jossa myös tieto hänen sairauksiensa lähteistä piili.
”Oletan siis että et pahastu, vaikka poistun muiden tehtävieni pariin”, rehtori sanoi tyytyväisenä siitä, että uskoi Hermionen olevan nyt pätevissä käsissä. Severuksen nyökättyä hänelle hyvästiksi, Dumbledore pujahti ulos ovesta ja suunnisti kohti omaa toimistoaan. Sinne vievien liukuportaiden alapäässä, rumaakin rumemman kivipatsaan vieressä, häntä odotti professori McGarmiwa mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Huomenta Minerva, mukava nähdä sinua pirteänä ja sädehtivänä heti aamusta. Kuinka voin auttaa”, Dumbledore kujersi väläyttäen hurmaavan hymyn noidan suuntaan.
”Huomenta Albus, säästä flirttailusi Sibyllalle ja vie minut suoraa päätä toimistoosi”, McGarmiwa tiuskaisi ja yritti sipaista yhtäkkiä nousseen hehkun huomaamattomasti pois poskiltaan.
”No mutta, ole hyvä, sinun jälkeesi”, Dumbledore kumarsi ja viittasi kädellään McGarmiwaa astumaan portaille hänen edellään.
Toimiston oven sulkeuduttua professori McGarmiwa ei tuhlannut aikaa turhaan jutusteluun, vaan meni suoraan asiaan.
”Oletko varma että on hyvä ajatus laittaa Severus selvittämään neiti Grangerin ongelmaa? On mitä ilmeisintä, että neiti Grangerilla ei ole kovinkaan luottavainen eikä lämmin suhde taikajuomien opettajansa kanssa. Ja Severus taas, voi sitä uppiniskaista poikaa, ei ole koskaan oppinut arvostamaan neiti Grangerin harvinaisen hienoa ja kehittynyttä luonnetta”, McGarmiwa tuhahti ja nyrpisti nenäänsä paheksunnan merkiksi. Sitten hän jatkoi, antamatta Dumbledorelle mahdollisuutta edes avata suutaan saati sanoa mitään, ”Etkö luule että Severus, hänen tyylinsä tuntien, vain pahentaa tilannetta. Hän jos kuka pystyy saamaan vaikutuksille alttiin lapsen lukkiutumaan ja pois tolaltaan. Ja entäpä jos hän päättää turvautua ajatuksenlukutaitoonsa, se olisi todella arveluttavaa, suorastaan moraalitonta.”
McGarmiwa lopetti lauseensa kesken ja loi ärtyneen kysyvän katseen rehtoriin, joka katseli häntä tuikkivin silmin, hieman huvittunut hymy valkoisen partansa kehystämillä huulillaan.
”Tiedän, tiedän… mutta sinun täytyy luottaa minuun, Minerva, similia similibus curentur, siinä missä toinen voi auttaa toista, voi toinenkin olla oikea lääke toiselle…” Dumbledore sanoi mietteliäästi asetellen pitkiä ja koukkuisia sormiaan vasten toisiaan, ”Similia similibus curentur…”
”Minulla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä sanaleikkeihisi, Albus. Olen sitä mieltä, että asiat voivat vielä huonontua tästä, mutta ethän sinä ole koskaan kuunnellut minun neuvojani.” Professori McGarmiwa oli jo melkein pyyhältänyt ulos huoneesta, kun hän vielä ennen katoamistaan kääntyi ja lausui pahaa aavistelevalla äänellä, ”Sano minun sanoneen, tästä ei hyvää seuraa.”
*
Kalkaros istui tuolilla Hermionen sängyn vieressä ja tarkkaili herkeämättömillä silmillään nukkuvaa tyttöä. Lähes irvistäen luontaisesta vastenmielisyydestään joutua koskettamaan toista ihmistä, hän ojensi kätensä ja poimi tytön velttona sängyn laidalta roikkuvan käden omaansa. Hän tunnusteli pehmeällä ja lähes linnunsiiven hipaisua muistuttavan kevyellä kosketuksella Hermionen ranteessa tuntuvaa heikkoa sykettä.
Onpa hän jännittynyt, ellen näkisi hänen nukkuvan, luulisin hänen olevan keskellä lukukauden tärkeintä koetta, Kalkaros ajatteli katsellen edelleen tarkkaavaisesti liikkumatonta hahmoa edessään, taikaliemien loppukoetta, hän lisäsi hymyillen vinosti. Hän on niin jännittynyt. Vain yksi pieni kosketus, ja hän räjähtää.
Kuin vastauksena hänen ajatuksiinsa, Hermione räväytti silmänsä auki ja pomppasi sängyltään puoli metriä ilmaan rääkäisten järkyttävän, epämääräisen ja unen sekaisen kiljahduksen.
”Olen pahoillani neiti Granger”, tuolta minustakin tuntuu aina kun näen kasvoni peilistä ensimmäiseksi aamulla, ”mutta olen täällä professori Dumbledoren pyynnöstä. Hienoa että olet jo sen verran voimissasi, että pystyt moiseen suoritukseen”, Kalkaros sanoi sarkasmilla kuorrutetulla äänellään viitaten Hermionen rajuun reaktioon. Sitten hän nousi ylös tuolistaan ja asteli huoneessa katsellen ympärilleen kuin ensimmäistä kertaa.
”Elävänkuolleenliemen käyttöä ei voida enää jatkaa ilman vakavia ja pysyviä haittoja terveydellesi. Minut on määrätty valmistamaan paremmin vaivoihisi sopiva lääke, mutta sitä ennen on paikoillaan suorittaa lyhyt kartoitus tilanteestasi.”
Hermione oli tuijottanut siihen asti Kalkaroksen kelmeitä kasvoja kuin jotain unen hirviötä, jota painajaisessa juoksee pakoon, mutta joka herätessä kaikkia unen lakeja rikkoen tuijottaakin suoraan silmiin sängyn laidalta. Kun hänen aivonsa olivat hiljalleen toipuneet järkytyksestä, oli tiedon mahdollista saavuttaa hänen ymmärryksensä.
”Matami Pomfrey ja professori McGarmiwa ovat jo kuulustelleet minua – kuin jotain rikollista. Säästän meidän molempien aikaa kertomalla heti, että en osaa sanoa miten olen joutunut tähän tilaan, minulla ei ole aavistustakaan mikä minua vaivaa ja miksi”, Hermione sanoi, toivoen epämieluisan vieraan häipyvän saman tien ja jättävän hänet heräilemään rauhassa horteisesta unestaan.
”En ole kiinnostunut siitä mitä sinä tiedät tai et tiedä, neiti Granger. Luulisi sinun tajunneen sen asian jo näiden vuosien aikana. Säästä ääntäsi tulevaa varten ja anna minun hoitaa tehtäväni, omalla tavallani”, Kalkaros sanoi puristaen huulensa tiukaksi viivaksi tutun ärtymyksen alkaessa nostaa päätään.
”Oletan että et nähnyt unta viime yönä, vai kuinka, neiti Granger?”
”E-En, en muista nähneeni unta moneen viikkoon, en ainakaan kertaakaan sairaalassa oloni aikana. Kuinka niin? Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa?”
”Minä esitän kysymykset. Ole niin hyvä ja vastaa niihin esittämättä tarpeettomia vastakysymyksiä”, Kalkaros sanoi kiemurrellen sisäisesti väkipakolla esiin puristetun, teennäisen kohteliaisuutensa vuoksi.
”Vain yksi kysymys enää, jonka jälkeen jätän sinut matami Pomfreyn huomaan. Millainen on vointisi juuri nyt?”
Hermione hätkähti suoraa ja yllättävän yksinkertaista kysymystä, ja hänen aivonsa alkoivat kuumeisesti etsiä oikeaa vastausta, joka sopisi tuon kaltaiseen kysymykseen.
”Vointini? Uh… tuota… niin, tällä hetkellä, öh… tarkoitatteko fyysistä vai henkistä vointiani?” Hermione tuskaili tietämättä mitä sanoa.
”Sekä että”, Kalkaros vastasi viitaten kädellään Hermionea jatkamaan.
”Niin, tunnen oloni… tuota, väsyneeksi. Ehkä hieman alakuloiseksi…”
Hermione tunsi olonsa äärimmäisen kiusalliseksi, mutta ei halunnut sanoa sitä taikajuomien opettajan kuullen. Hänestä tuntui todella oudolta kuvailla tuntemuksiaan miehelle, joka ei ollut koskaan ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut edes hänen olemassaolostaan, taikajuomia koskevasta osaamisestaan ja kaikkein vähiten hänen voinnistaan.
”Alakuloiseksi?” Severus yritti houkutella tyttöä jatkamaan lausettaan.
”Niin, alakuloiseksi, välinpitämättömäksi, puutuneeksi. Jollakin tavalla samanlaiseksi kuin silloin kun ankeuttajia on lähistöllä.”
Parhaiten Hermione olisi kuvannut oloaan kertomalla, että hänestä tuntui kuin hänen sydämessään olisi asustanut ihan ikioma ankeuttaja, mutta sitäkään hän ei tuntenut voivansa Kalkarokselle sanoa.
”Se riittääkin tältä päivältä. Tapaamme huomenna samaan aikaan. Hyvää päivän jatkoa, neiti Granger.”
Severus Kalkaros pyörähti ympäri, ja hänen musta viittansa hulmahti kuin valtava liekki hänen ympärillään. Hermione ei ehtinyt vastata mitään ennen kuin mies oli jo poistunut huoneesta painaen äänettömästi oven kiinni perässään.
Kääntäessään katseensa pois ovelta Hermione huomasi aamiaistarjottimen ilmestyneen hänen yöpöytänsä jatkoksi siirretylle pikkupöydälle. Hän poimi yhdeltä lautasista muutaman appelsiinin lohkon suuhunsa ja joi lasillisen kurpitsamehua tyhjäksi. Hän suri jo etukäteen joutuessaan kohta näkemään Dobbyn pettyneen ilmeen tämän tullessa hakemaan lähes koskemattoman aamiaisen takaisin keittiöön.
Kotitontuille oli turha selittää, ettei päivästä toiseen sängyssä makaava ihminen tarvinnut ravintoa juuri nimeksikään. Ja miten hänet olisikaan saanut ymmärtämään, ettei tätä poikkeuksellista ruokahalun puutetta kannattanut missään mielessä ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.
”Tee valinta mahdollisimman nopeasti, ilman miettimistä, ole hyvä”, Kalkaros komensi ja levitti kuvat kuin korttipakan Hermionen nenän alle. ”Et ole nyt valitsemassa syntymäpäiväkorttia. Ota se, mikä tällä hetkellä tuntuu vetoavan sinuun.”
Syntymäpäiväkorttia. Hermione säpsähti muistaessaan Ronin syntymäpäivän olevan pian. Eikä minulla ole mitään lahjaa hänelle. Tarkemmin ajateltuaan ja pienen laskutoimituksen päässään suoritettuaan hän ymmärsi ystävänsä merkkipäivän menneen häneltä jo ohitse. Voi ei, sehän on ollut jo viime viikolla. Miksei kukaan ole sanonut mitään? Hermionen alahuuli valahti alaspäin ja hänen kulmansa painuivat yhteen harmista. En ole koskaan, en ikinä, unohtanut kenenkään syntymäpäivää. Voi Ron… minun täytyy keksiä vielä jotain ja pyytää anteeksi tätä…
”Neiti Granger? Ne ovat kuitenkin vain kuvia kasvimaailman edustajista, eivät listoja taikajuomien kokeissasi esiintyneistä epätarkkuuksista”, Kalkaros sanoi ja yritti muistella olisiko sellaista listaa ollut mahdollista edes tehdä.
Hermione nappasi kiukustuneena keskimmäisen kuvan, jossa oli kaunis maalauksellisesti taipunut, valkoisten kukkien peittämä puu ja viskasi sen jonnekin opettajansa suuntaan. Kissamaisella refleksillä mies nappasi kortin sormiensa väliin ja vilkaisi sitä nopeasti. Mielenkiintoista, hän ajatteli ja sujautti kuvat viittansa uumenissa olevaan taskuun. ”Tämä riittää tältä päivältä, tapaamme huomenna.” Tämän sanottuaan mies nyökkäsi lyhyesti, kääntyi kannoillaan ja oli poissa.
*
Seuraavana päivänä professori Kalkaros oli tuonut Hermionen pöydälle pienen, tummaa lasia olevan pipettipullon ja käskenyt häntä nauttimaan siitä neljä tippaa kaksi kertaa vuorokaudessa. Kaksi päivää sen jälkeen Hermione oli päässyt takaisin omaan huoneeseensa ystäviensä saattelemana. Ginny oli tuonut Koukkujalan takaisin oikealle omistajalleen, ja se oli niin helpottunut emäntänsä paluusta, että ei päästänyt tätä enää hetkeksikään näkyvistään. Itse asiassa, se vaikutti siltä kuin sen tylpän kuonon päässä olisi ollut kymmenen senttiä pitkä siima, jonka toinen pää oli solmittu Hermionen nilkkaan. Tämän pidemmälle ei huolestunut eläin emäntäänsä enää päästänyt.
Ginny, Padma, Lavender ja Parvati tulivat iltaisin Hermionen luo, toivat hänelle tietoa kotitehtävistä, oppituntien sisällöstä ja ennen kaikkea oppilaiden välisistä suhteista. Jälkimmäinen tosin tuntui kiinnostavan enemmän heitä itseään kuin häntä, kenelle informaatio oli tarkoitettu.
”Voi, olisitpa nähnyt Pansyn ilmeen, kun Draco Malfoy sai ystävänpäivälounaalla lentävän Amor-leivoksen”, Lavender kertoi hihittäen posket punaisina. ”Oli selvää, ettei se voinut olla häneltä, koska kaikki tietävät miten surkea Pansy on muodonmuutoksissa. Myöhemmin samana iltana Dean oli kulkenut käytävällä heidän ohitseen, ja Draco oli kuulemma moittinut Pansya omistuksenhaluiseksi taikinanaamaksi…”
Tytöt nauroivat ja kertoivat toinen toistaan seikkaperäisempiä kuvauksia siitä, mitä kukakin oli sanonut kenellekin, millaisia väärinkäsityksiä siitä oli syntynyt, ja mitä mahdollisesti kukakin, yleensä poika, nyt mahtoikaan ajatella. Hermione puhisi kiukusta. Hän tunsi olevansa sata vuotta muita vanhempi ja hänestä tuntui kuin hänen kaksi sairaalassa viettämäänsä viikkoa olisivat olleet kaksikymmentä vuotta. Hän oli ollut niin lähellä kuolemaa, ja oli itse asiassa vieläkin, sikäli kun ratkaisevaa syytä hänen tilaansa ei ollut vielä löydetty. Tällaisten asioiden kanssa painiminen sai Pansyn rakkauselämän käänteet ja muutkin Tylypahkan ihmissuhdekuviot vain jotenkin menettämään hohtoaan.
Hermione oli tuntenut viime päivinä oudon levottomuuden kihisevän sisällään. Tietenkin hän oli malttamaton pääsemään takaisin oppitunneille ja normaalin elämän pariin, mutta hänen hermostuneisuudessaan oli kyse myös jostain muusta. Hermionen olisi tehnyt mieli potkaista jaloissaan pyörivää kissaa. Hän oli ollut vähällä karjaista ruokatarjotinta tuovalle kotitontulle, että sen tulisi ryhdistäytyä ja lopettaa sen ärsyttävän alistunut mielistely. Kalkarokselle, joka kuunteli hänen puhettaan nojaten omahyväisen näköisesti tuolinsa selkänojaan ja mittaili samalla pitkiä sormiaan toisiaan vasten, hänen olisi tehnyt mieli sanoa…
Tehnyt mieli sanoa jotain, mutta hän ei tiennyt itsekään mitä se olisi voinut olla. Tilanne heidän välillään oli Hermionen mielestä äärimmäisen epäluonnollinen ja kireä. Hermione olisi ollut tyhmä, ellei olisi näiden lähes seitsemän vuoden aikana huomannut ärsyttävänsä Kalkarosta. Kaikkihan Kalkarosta tuntui ärsyttävän: Harryn olemassaolo, Nevillen epävarmuus, oppituntien pitäminen ja auringonpaiste. Sen lisäksi Hermione tiesi, että jo pelkästään avaamalla suunsa, hän saattoi saada Kalkaroksen ärsytysmittarin hehkumaan punaisella.
Nyt he olivat rehtori Dumbledoren vaatimuksen sävyisestä kehotuksesta enemmän tai vähemmän pakotetut istumaan 45 minuuttia samassa huoneessa, kolme kertaa viikossa. Sairasta. Mutta toisaalta, ei ehkä kuitenkaan niin sairasta kuin maata puolitajuttomana sairasvuoteella, pystymättä nukkumaan, pystymättä olemaan todella hereillä.
*
Hermionen päästyä pois sairaalasta Dumbledore oli vakuuttanut, että analyyttisten lääkkeenmäärityskeskustelujen oli jatkuttava edelleen, ja rehtori oli pyytänyt heitä siirtämään keskustelutuokionsa yhteen neuvotteluhuoneista, joka Hermionen huvitukseksi sijaitsi täsmälleen puolessa välissä rohkelikkotornin ja luihuisten tyrmän välissä. Tuskin sattumalta, Hermione ajatteli naureskellen, Kalkaros ei varmaan pysty astumaan lähemmäs rohkelikkoja saamatta ihottumaa.
Neuvotteluhuone muistutti opettajienhuonetta, mutta oli paljon pienempi. Siellä oli pyöreä, tummaa puuta oleva pöytä, jonka ympärillä oli muutamia kovia ja suoraselkäisiä tuoleja. Seinustalla oli korkea, ja vaikkakin kaunis, niin erittäin epämukava sohva ja tulisijan ympärille oli aseteltu kolme nojatuolia puolikaareen. Hermione päätteli ikkunan olevan itään päin, sillä heidän tapaamisensa olivat aina iltaisin, ja huone oli silloin jo hämärä ja viileä. Seinillä ei ollut yhtään muotokuvaa, vaan pelkkä suuri renessanssityylinen seinäkangas, joka esitti metsälähdettä, jonka ympärille oli kerääntynyt joukko eläimiä juomaan.
*
Ajatuskin professori Kalkaroksen kanssa keskustelemisesta oli alkuun tuntunut Hermionesta täysin mahdottomalta, mutta huomatessaan, ettei mies millään lailla kommentoinut tai pyrkinyt nolaamaan häntä, oli Hermionen ollut helpompi ja helpompi unohtaa kuka hänen ajatuksiaan kuunteli. Aina kun hän saapui ilta kahdeksalta neuvotteluhuoneeseen, oli Kalkaros jo odottamassa häntä siellä. He istuivat takan äärellä oleviin nojatuoleihin, jotka oli asetettu niin, etteivät he voineet nähdä toisiaan elleivät erityisesti kääntyneet katsomaan. Kalkaros lausui muodollisen tervehdyksen ja kysyi Hermionen vointia. Sitten hän antoi tytön puhua keskeytyksettä mistä tahansa, mistä hän tunsi voivansa puhua. Vain hyvin harvoin, ja silloinkin niin hiljaisella ja pehmeällä äänellä, että Hermione tuskin huomasi sen olevan omien ajatustensa ulkopuolinen ääni, Kalkaros kysyi jotain, yleensä tarkennusta johonkin Hermionen sanomaan. Kun aika oli ummessa, Severus nousi hitaasti ylös tuolista, toivotti hyvää yötä ja odotti, että Hermione oli poistunut turvallisesti rohkelikkotornille vievään portaikkoon.
Kalkaroksesta ajatus Hermione Grangerin kanssa keskustelemisesta, tai mikä vielä pahempaa, hänen loppumattoman kaatosateen lailla virtaavan äänensä kuuntelemisesta, oli tuntunut ja tuntui edelleen sietämättömältä. Severus ei itsekään ollut vielä ymmärtänyt mikä sai hänet lopulta taipumaan Dumbledoren tahdon alle. Vanhan miehen vetoavat kuvailut siitä miten kovasti neiti Granger kärsisi, mikäli hän ei pääsisi osallistumaan täysipainoisesti loppukokeisiin – ei, se ei kiinnostanut Severusta hitusen vertaa. Se, miten Dumbledore oli vakuuttanut neiti Grangerin olevan tulevaisuudessa vielä korvaamattomaksi avuksi Feeniksin killalle ja heidän kaikkien yhteiselle asialle – pah, sitä hän epäili suuresti. Tätä sotaa ei voitettaisi kirjatiedolla. Ja mitä tuli siihen, että Potter ei ehkä olisi iskukykyinen kohtaamaan Pimeyden lordia, mikäli olisi juuri menettänyt yhden, taas yhden, läheisimmistä ihmisistään… Niin vähän kun Kalkarosta sen pojan sydänsurut kiinnostivatkaan, oli siinä ajatus, jota ei suoralta kädeltä voinut jättää huomioimatta. Myös siinä Kalkaroksen oli myönnettävä rehtorin olevan oikeassa, että olisihan Hermione Grangerin kaltaisen terävän ja nokkelan mielen tuhoutuminen kamalaa tuhlausta. Severus Kalkaros inhosi tuhlausta.
Hermione oli käyttänyt jo viikon Kalkaroksen mustaluumun kukista valmistamaa uutetta, mutta ei Severuksen harmiksi näyttänyt reagoivan lääkkeeseen odotettavissa olevalla tavalla. Ensimmäisten vaikutusten olisi pitänyt ilmaantua vähintään neljän päivän kuluttua, mutta lukuun ottamatta lisääntynyttä hermostuneisuutta, ei Kalkaros ollut huomannut mitään asiaan kuuluvia muutoksia tytössä.
Hermione istui nojatuolissa käsivarret kiertyneinä istuimelle koukkuun nostamansa oikean polvensa ympärille. Hän nojasi leukaansa polveaan vasten ja heilutteli vasenta jalkaansa ärsyttävästi edes takaisin. Kalkaros saattoi tuntea, että tytöllä oli jotain mielessään, mutta että hän ei oikein tiennyt miten olisi aloittanut.
”Niin…” Kalkaros sanoi yrittäen kuulostaa kiinnostuneelta.
”Niin mitä”, Hermione tiuskaisi hivenen terävämmin mitä oli aikonut.
”Haluaisitko kenties kertoa tämän hetkisestä voinnistasi, neiti Granger?”
”En.” Hermione veti toisenkin jalkansa rintaansa vasten ja istui tiukkana nippuna varpaisiinsa tuijotellen.
”Ja mikähän on syynä siihen, neiti Granger?” Kalkaros kysyi, teeskennellyn lämmön kadotessa hänen äänestään jokaisella tavulla.
Hermione tuhahti yhteen puristettujen huuliensa lomasta ja käänsi uhmakkaasti kasvonsa kohti Kalkarosta sanoen, ”Oleellisempaa lienee kysyä: miksi minun pitäisi kertoa sinulle yhtään mitään?”
”Ellet ole huomannut, en pakota sinua mihinkään. Tämä on täysin vapaaehtoista. Ellet halua puhua, istumme hiljaa”, kuului Kalkaroksen stoalaisen tyyni ääni lausuvan.
”Tiedän että sinulla on parempaakin tekemistä kuin istua täällä minun kanssani. Tiedän että kuuntelisit mieluummin mandragoran kirkuvan, kuin minun merkityksettömiä jaarittelujani. Varmasti muurahaispesässä istuminenkin on sinusta miellyttävämpää, kuin nämä väkinäiset lääkkeenmääritysistunnot. Jokainen sanani, eleeni ja jopa vaikenemiseni ärsyttää sinua, ja minä en kestä tuota väkisin puristettua holhoavaa lempeyttä, jota yrität minulle syöttää.” Hermione painoi kasvonsa polviaan vasten ja upotti sormensa epämääräiseen hiuspehkoonsa. Hänen äänensä alkoi kuulostaa karhealta ja tukahtuneelta, ”Haluan että tämä loppuu. Haluan olla rauhassa…”
”Se on toki mahdollista. Sanot vain toiveesi rehtorille, ja hän lähettää sinut pikimmiten Lontooseen vanhempiesi luo. Siellä joudut lääkärin suuntautuneisuudesta riippuen joko sairaalaan tai suuren lääkemäärän kanssa kotiisi. Et voi taikoa, et voi käyttää taikavoimaisia lääkkeitä, etkä voi osallistua loppukokeisiin.” Kalkaros lausui viimeiset sanat hitaasti ja painokkaasti, ja nähdessään hiuksiaan raastavan tytön jähmettyvän paikoilleen, hän ei voinut estää suupieltään kohoamasta hienoiseen virnistykseen.
”Niin, niin, ymmärrän mitä ajat takaa”, Hermione sihahti esiriipuksi hänen kasvoilleen valuneen hiusmassan takaa. ”En vain kestä enää tätä tilannetta. Olen niin vihainen koko ajan. Suurimman osan aikaa tunnen halua vain kirkua tai loitsia sata Avada Kedavraa kaikkeen mikä liikkuu ympärilläni.”
Kalkaros käänsi päänsä pois tytön näkökentästä, sillä hän ei enää voinut olla hymyilemättä Hermionen kiihkeän elehdinnän alleviivaamille sanoille. Usko pois, tiedän täsmälleen mitä tarkoitat, hän ajatteli, ja saatuaan poskilihaksensa takaisin hallintaansa kysyi: ”Ja mieluumminko makaisit sairaalasiivessä koomassa?”
Koska Hermione ei vastannut mitään opettajansa kysymykseen, hän totesi lakonisesti, ”Niin arvelinkin.”
Mustaluumu, häpykannus… jotain puuttuu vielä, jotain oleellista ja ratkaisevaa. Severus puristi silmänsä kiinni ja painoi raskain pyörivin liikkein sormenpäänsä ohimoilleen. Hän oli onnistunut löytämään jo kolmannenkin tekijän kasviuutteeseen, jonka uskoi parantavan tahtomattaan vastuulleen siirretyn suurisuisen rohkelikkotytön. Typerä tyttö, liian avoin, liian ymmärtämätön tajuamaan omaa parastaan.
Hän kuuli mielessään satunnaisia lauseita Hermionen viimeviikkoisista tapaamisista. Monotonista puhepuuroa, joka käsitteli paineita menestyä koulussa, toiveita saada jotain merkittävää aikaan, vapauttaa kotitontut, saada kunnioitusta ja tunnustusta, oppia enemmän kuin kukaan tähän asti elänyt velho tai noita.
Vaikka tytön kuunteleminen ei varsinaisesti ollut niin mahdotonta kuin hän alkuun oli ajatellut, oli se kuitenkin aikaa vievää ja usein melko pitkästyttävää. Severuksen täytyi toki myöntää, että Hermione oli terävä-älyinen, ellei suorastaan älykäs, ja hänen välillä kiihkeiksi intoutuneet palopuheet jonkun taikamaailman epäkohdan puolesta olivat Severuksen mielestä virkistäviä, vaikkakin utopistisuudessaan hieman huvittavia.
Vaikka kasviuutteen lopullisen rakenteen määritys oli edistynyt jo huomattavasti ja Severus saattoi huomata sen aikaansaamia hienovaraisia muutoksia tytössä, ei hän silti voinut olla tuntematta, että aikaa meni hukkaan. Kalkaros olisi halunnut löytää jotain tehokkaampaa ja saada aikaan jotain konkreettisempaa muutosta. Suoraan sanottuna, tilanne alkoi vaivata jo häntä itseäänkin.
Severus huomasi hakeutuvansa yhä useammin ja pidemmiksi ajoiksi kattopuutarhansa pariin, ja lukemisen ohessa hän teki siellä toisinaan myös töitä, kuten koepapereiden valmistelua tai vastausten korjaamista. Puutarha ei vaatinut enää juurikaan hoitoa, ja Severus oli huomannut paikan rauhoittavan häntä vehreässä runsaudessaan. Lähes jatkuvassa hengenvaarassa elävä, ajatuksensa kuin selustansakin suojaamaan oppinut mies osasi arvostaa paikkaa, jonne kenelläkään muulla ei ollut pääsyä. Häntä melkein nolotti myöntää sitä itselleenkään, mutta siellä kärhöjen ja enkelipasuunojen keskellä, hän koki olevansa turvassa.
Samanlaista tunnetta hän ei pystynyt tavoittamaan edes omassa yksityisessä asunnossaan. Toisinaan hän leikitteli ajatuksella, että olisi tukkinut huoneistossaan sijaitsevan tulisijan, tai mikä vielä parempaa, räjäyttänyt sen, sillä mahdollisuus että kuka tahansa saattoi milloin tahansa putkahtaa liekkien lomasta, oli Kalkaroksen mielestä piinaava.
Hetken aikaa hänen mielessään seikkailivat vielä kosketuksesta räjähtävät jättipalsamit ja terävät, raateleviksi kynsiksi muuttuvat oliivipuiden oksat, mutta sitten hän nukahti syvään ja äänettömään uneen.
*
Vain reilun tunnin nukuttuaan, seitsemäätoista vaille yksi, Severus heräsi poltteeseen, josta ei voinut erehtyä. Hän yritti sulkea silmänsä uudelleen ja uskotella itselleen nähneensä vain unta, mutta tuska hänen vasemman käsivartensa sisäpinnalla kasvoi hetki hetkeltä vaativammaksi, kunnes se lopulta sykki ja kipinöi kuin punaisena suriseva hehkuhärkki.
Severus syöksyi ylös vuoteestaan kiroten hiljaa hampaidensa lomasta. Hän veti rutiininomaisesti kuolonsyöjien kaavun mustien vaatteidensa ylle, otti steriilin valkoisen, ilmeeltään tyhjän naamion mukaansa ja kiiruhti tätä tarkoitusta varten rakennettua salakäytävää pitkin ulos päästäkseen mahdollisimman pian kaikkoontumaan Tylypahkan portin ulkopuolelta tuntemattomaan määränpäähän. Pimeyden lordi ei koskaan tavannut kätyreitään kahta kertaa peräkkäin samassa paikassa, ja yhä kädessään polttavan merkin mustan taian avulla Severus saattoi ilmiintyä täsmällisesti ex-mestarinsa jalkojen juureen missä tahansa tämä ikinä halusikin.
Vastenmielisyyden aallot velloivat matalina hyökyinä Severuksen tyhjässä vatsassa, eikä hän voinut olla tuntematta epämääräistä hermostuneisuutta siitä, että tapaaminen ei ollut ennalta sovittu. Se voisi merkitä ainoastaan sitä, että jotain yllättävää oli tapahtunut, sillä Pimeyden lordi ei koskaan toiminut äkillisten mielijohteiden saattelemana. Se tekisikin tästä vielä kamalampaa, Severus ajatteli juostessaan yöpakkasen kovettamalla hiekalla kohti synkkää ja raskastekoista porttia, impulsiivinen rohkelikko-Voldemort, Severus irvisti naurettavan tuntuiselle ajatukselle.
Voldemort seisoi jo kärsimättömän näköisenä pimeällä metsäisellä aukiolla paikassa, jota Severus ei pystynyt tunnistamaan. Mustiin huppuihin ja kalmanvalkoisiin naamioihin sonnustautuneet alamaiset seisoivat piirissä hänen ympärillään, ja näky toi Severuksen mieleen irvokkaan parodian lasten piirileikistä.
Kun Severus oli ottanut paikkansa piiristä, Voldemort aloitti puheensa aivan kuin olisi vain odottanut hänen saapumistaan. Hänen ontto äänensä kaikui epäluonnollisena metsän siimeksessä, ja tuntui kuin jopa tuuli olisi lakannut suhisemasta kuullakseen jokaisen hänen lausumansa sanan. Severus sai kuulla, että Voldemortin oli onnistunut saada sisäisten tietolähteittensä avulla selville jotain, mistä muu taikamaailma olisi autuaan tietämätön vielä ainakin viikon; taikaministeri Cornelius Toffee oli löydetty kotoaan kuolleena. Hän oli maannut keittiönsä lattialla verilammikossa kummalliseen kouristuksenomaiseen asentoon vääntyneenä. Voldemort päästi veret seisauttavan pilkallisen naurun kertoessaan miehen olleen muuten vahingoittumaton, mutta hänen vasemman käsivartensa sisäpinnalla, kaksi ja puoli tuumaa kyynärtaipeesta alaspäin, oli ollut luuhun saakka kaiverrettu kuoppa, ja hänen oikea kätensä oli kangistunut veren peittämän puukon kahvan ympärille. Mies raukka oli erehtynyt lyöttäytymään yhteen voimien kanssa, jotka vastoin hänen kuvitelmiaan eivät antaneetkaan hänelle valtaa ja kunniaa, vaan pelkkää nöyryytystä – ja lopullisen tuhon. Pimeän piirrosta ei voinut päästä eroon millään keinolla. Ei edes kaivamalla sitä irti omasta lihastaan.
Severusta oksetti. Ei niinkään mielikuva veressä kylpevästä taikaministeristä, kuin ennakkoaavistus siitä, mitä tämä tieto enteili. Ja ennen kuin Voldemort lausui sen ääneen olemattomilla huulillaan, oli Severus jo muodostanut ajatusketjun päässään; Alicia Bonnet tullaan epäilemättä valitsemaan uudeksi taikaministeriksi, ja koska hänellä, toisin kuin Toffeella, ei ole henkilökohtaisia syitä yrittää kieltää Voldemortin olemassaoloa ja toiminnan laajuutta, tulee kuolonsyöjien työ hankaloitumaan. Tämän johdosta on siis syytä aikaistaa suunnitelmia.
Puheensa lopuksi Voldemort kääntyi katsomaan suoraan Severukseen päin, astui askeleen häntä kohti ja madalsi ääntään kuin tarkoittaen sanansa juuri hänelle.
”Meillä ei ole enää aikaa hukattavana. Pelko on voimakas ase meidän puolellamme, mutta myös meitä vastaan. En halua nähdä enää yhdenkään omistani tekevän sitä kohtalokasta erehdystä, että kuvittelee voivansa kääntyä pois minun luotani ja jatkaa elämäänsä.” Voldemort loi ylimielisen hymyn Severuksen suuntaan ja alkoi nauraa tavalla, joka sai veren kohisemaan hänen korvissaan ja sydämen hakkaamaan rajusti hänen kaapunsa alla.
Paluu Tylypahkaan ja omaan makuuhuoneeseen oli pitkä, mutta Severus ei onnistunut ravistamaan yltään Voldemortin puheen hänen ylleen langettamaa uhkan tuntua. Se oli tarrannut häneen kuin polttavan tahmea terva, joka valui täyttäen hänen jokaisen solunsa peittäen lopulta hänen sydämensä tukahduttavalla pimeydellään.
*
Vaikka aamuun oli vielä tuntikausia aikaa, Severuksen oli turha kuvitellakaan voivansa nukkua. Hän haki työhuoneestaan kasan kolmasluokkalaisten esseitä, jotka käsittelivät myrkkyjen vastalääkkeitä, ja alkoi suihkia punaisella musteella oikaisuja, moitteita ja suoranaisia herjoja silmiensä osuessa vähänkin epätäsmällisiin lauseisiin. Hän ajatteli selviytyvänsä seuraavasta päivästä unenpuutteesta huolimatta, sillä muutamien oppituntien lisäksi hänen iltansa olisi suhteellisen vähätöinen. On kestettävä vain vajaa tunti Grangerin kitinää, ja sitten voin levätä loppuillan, hän ajatteli helpottuneena.
Kuin ilkeänä vastauksena Severuksen sanattomaan pyyntöön, päivästä tuli poikkeuksellisen kamala. Toisluokkalaiset puuskupuhit olivat onnistuneet sulattamaan kaksi kuparikattilaa ja räjäyttämään yhden liemikulhon, jonka seurauksena eräs luokan tytöistä oli saanut keskeneräistä antiarpea-juomaa kasvoihinsa. Kalkaroksen taluttaessa pelosta vapisevaa, puoliksi itkevää ja puoliksi järkytyksen halvaannuttamaa lasta sairaalasiipeen, oli valvontaa vaille jäänyt loppuluokka yrittänyt korjata vahinkoja tavalla, jota Kalkaros ei enää halunnut ajatella. Joka vuosi ajattelen, että tämän pahemmaksi tämä ei voi enää mennä, ja joka vuosi huomaan jälleen kerran aliarvioineeni oppilaitteni typeryyden mahdollisen kapasiteetin, hän kirosi hiljaa mielessään.
Aamupäivän katastrofaalisten tuntien jälkeen Severus haki varastostaan vitares-pullon ja kumosi sen kurkkuunsa yhdellä kulauksella suorittamatta ohjeissa suositeltavaa omenamehulaimennosta. Sitten hän meni harppovin askelin rehtori Dumbledoren huoneeseen ja antoi yksityiskohtaisen ja kaiken kattavan raportin yöllisistä tapahtumista.
Hän istui Hermionen sängyn jalkopäässä ja rapsutteli puolihuolimattomasti oranssinkirjavaa, pulskaa, mutta jo parhaimmat päivänsä nähnyttä kissaa. Koukkujalka sen sijaan oli ennemminkin kiusaantunut kuin iloinen yllättävältä taholta saamastaan huomiosta.
”Olet selvästi jo paljon paremmassa kunnossa”, Ron jatkoi hieman hapuillen yrittäen lähestyä aihetta josta todella halusi puhua, ”Niillä oppitunneillakin joille olet jo päässyt osallistumaan, olet ollut aivan kuin entisesi.” Tässä kohdin Hermione ei tiennyt olisiko tuosta pitänyt ilahtua vai loukkaantua, joten hän päätti valita ensimmäisen vaihtoehdon ja nyökkäsi kevyesti sen merkiksi, että kuunteli edelleen.
”Hermione, tiedän… tai en ehkä tiedä, mutta ainakin voin kuvitella miten vaikeaa sinulla on viimeaikoina ollut. Olet varmaan myös kamalan yksinäinen… kun olet aina vain täällä huoneessasi, tai siis, et ole pitkään aikaan pyörinyt minun ja Harryn kanssa missään. Enkä ole nähnyt sinua tyttöjenkään kanssa – niin että…”
Hermione vaihtoi tuolilla istuessaan jalkansa toisen polven päälle ja pinnisteli, ettei olisi näyttänyt ärtyneeltä ja kyllästyneeltä. Ronald Weasley, mene asiaan, Hermione ajatteli, mutta jätti tiuskaisunsa sanomatta ääneen peittääkseen kärsimättömyytensä. Ron tunnusteli sormenpäillään Hermionen päiväpeittoa niin kuin turisti, joka yrittää varmistua kankaan laadusta turkkilaisella torilla. Huolimatta päätöksestään pysytellä hiljaa ja antaa kerrankin pojan puhua keskeytyksettä, Hermione avasi suunsa ja lopetti käsin kosketeltavan kiusaantuneen hiljaisuuden.
”Mitä Feeniksin kiltaan kuuluu? Pääsen varmaan mukaan jo seuraavaan kokoukseen. Onko mitään uutta tiedossa?” hän sanoi ja kuuli Ronin huokaisevan helpotuksesta.
”Eipä kummempia”, jäykkyys suli hetkeksi Ronin kasvoilta ja hän jatkoi leveästi virnistäen, ”Tonks vain paljastui kuolonsyöjäksi. Hän onkin oikeasti Evan Rosier, joka on metamorfina onnistunut hämäämään meitä kaikkia.” Ron nauroi suu ammollaan, iloisena siitä, että oli hetkeksi päässyt tutulle ja turvalliselle maaperälle huumorin varjolla.
”Ja muuten, hän lähetti sinulle paljon terveisiä ja soittorasian, jota voit kuunnella iltaisin. Hän on lumonnut sen soittamaan Kohtalottaria.”
Hermione pakotti kasvoilleen hymyn tapaisen ilmeen ja nosti kysyvän näköisesti kulmakarvojaan.
”Sinä halusit sanoa minulle jotain”, hän sanoi kääntäen katseensa poispäin Ronin uudelleen punastuneista kasvoista. Hän halusi kuulla mitä pojalla oli sanottavanaan, eikä aikonut vaikeuttaa tilannetta yhtään enempää. Ellei Ron nyt pian saisi asiaansa esille, hän myöhästyisi Kalkaroksen tapaamiselta, eikä se vaihtoehto houkutellut häntä.
”Hermione”, Ron ulvahti, pongahti pystyyn ja ylitti yhdellä askeleella tilan hänen ja Hermionen välissä, ”pidän sinusta – olen aina pitänyt, tai no, ainakin sen ihan alun jälkeen, mutta – ” Hän tarttui Hermionea hellästi leuasta, kohotti hänen kasvonsa itseensä päin ja painoi huulensa tytön avautuneille huulille ennen kuin ne ehtivät muodostaa yhtään sanaa. Ron kietoi kätensä Hermionen ympärille ja veti tämän tuolilta lattialle seisomaan itseään vasten.
Ronin huulet tuntuivat pehmeiltä ja kosteilta. Hermione nojasi pojan pitkää kehoa vasten ja tunsi lämpimän aallon liikkuvan sydämensä paikkeilla. Ronin kuuma kieli painui kysyvästi ja hieman epäröiden syvemmälle, eikä Hermione tiennyt mitä muuta hänen olisi pitänyt tehdä, kuin ottaa se vastaan ja kietoa kätensä pojan ympärille. Hermione kuuli Ronin hengityksen tihenevän ja tunsi tämän sydämen hakkaavan vimmatusti. Onkohan minulla jossain paperipussi, jos hän alkaa hyperventiloida, Hermione huomasi ajattelevansa. Pojan kädet liikkuivat kuumeisesti pitkin hänen selkäänsä ja Hermione kavahti vaistomaisesti kauemmas.
”Hermione”, Ron sopersi epätoivoisella äänellä ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan. ”Anteeksi – tai siis, enhän vaan satuttanut sinua?”
Hermione katsoi lempeästi ystävänsä lemmikinsinisiin silmiin ja tarttui tämän käteen hellästi. Joskus pieni ele voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa, sen Hermionekin oli oppinut vuosiensa aikana. Ron painoi katseensa maahan ja puristi kevyesti Hermionen kättä.
”Ymmärrän, sinä et siis pidä minusta…” Hiljaiset ja alistuneen kuuloiset sanat tuntuivat pistelevän Hermionen ihoa kuin kirskuristajan hampaat. ”Arvasin sen”, Ron jatkoi yrittäen turhaan pidätellä pisamaisia poskiaan juovittavia kyyneleitä, ”kaikki nämä vuodet ajattelin… mutta Harry sanoi aina… Minun ei olisi pitänyt –” Hermione ei kestänyt kuulla enempää Ronin särkyneitä sanoja, vaan kietoi kätensä uudelleen tämän ympärille ja painoi päänsä vasten tämän rintaa.
”Ron, totta kai minä pidän sinusta, mutta en oikein tiedä… Nyt ei ehkä ole ihan hyvä ajankohta tälle, tai jotain. Haluan ensin parantua kunnolla, saada kaikki voimani takaisin. Älä ole surullinen, eihän sitä koskaan tiedä kuinka lopulta tulee käymään.”
”Niin, professori Punurmiohan oli sitä mieltä, että sinulla ei ole yhtään näkijän lahjoja”, Ron sanoi hymyillen aavistuksen verran toisella suupielellään.
Hermione pyyhkäisi sormillaan kosteat juovat pois Ronin kasvoilta ja painoi kevyen suukon tämän huulille. Ron värähti ja katsoi hämmentyneenä edessään seisovaa tyttöä. Tilanne ei ollut mennyt lainkaan niin kuin hän oli suunnitellut. Ja kaikkein pahinta oli se, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä mitä oikeasti oli nyt sovittu, ja miten, jos mitenkään, se vaikuttaisi tulevaisuuteen. Hämärän peittoon oli myös jäänyt se, mitä Hermione oikein tarkoitti tällä kaikella. Tosiaan, Ginny oli ollut oikeassa, Tylypahkassa pitäisi opettaa tilannetajua ja tunneälyä Ronin kaltaisille pojille.
”Tiedätkö, minun pitäisi oikeastaan olla jo menossa…” Hermione aloitti varovasti nähdessään Ronin olevan vaipuneena syvälle ajatuksiinsa. ”Tapaan professori Kalkaroksen tänään seitsemältä, siihen on enää kymmenen minuuttia aikaa.”
”Mitä!” Ron huudahti hivenen liian lujaa omastakin mielestään. ”Mitä tekemistä sinulla enää sen hyypiön kanssa on?” hän jatkoi nyrpistäen kesakkojen peittämää nenäänsä vastenmielisyyden merkiksi.
”Älä viitsi, hän auttaa minua parantumaan – ”, Hermione aloitti, mutta Ron jatkoi kesken hänen lauseensa, ”Sinähän olet jo saanut ne yrttitipat viikkoja sitten, mitä hän vielä sinusta haluaa?”
”Keskustella – ”, Hermione yritti taas.
”Keskustella?! En ymmärrä miten sen niljakkaan käärmeen kanssa keskusteleminen voisi mitenkään auttaa sinua missään asiassa”, Ron kiljahti ja hänen äänensä nousi epäilyttävästi Molly Weasleyn ääntä muistuttavalla tavalla falsettiin. Hermionen oli vaikea olla hymyilemättä tälle ja hän totesi pojan toipuneen riittävästi äskeisestä torjunnasta ja käveli ovelle ehtiäkseen ajoissa neuvotteluhuoneeseen.
Puolivälissä portaikkoa, pimeyden voimilta suojautumisen luokan käytävällä, Hermionen korviin kantautui omahyväisellä ja vahingoniloisen kuuloisella äänellä sanottu lause:
”Kuraverisellä on kiire… Sinuna kyllä panostaisin hieman enemmän ulkonäköön, jos olisin menossa treffeille professori Kalkaroksen kanssa.”
Hermione vei vaistomaisesti kätensä hiuksilleen ja yritti painaa niitä hieman siistimmin. Malfoyn aivottomien kumppaneiden nauru poukkoili pitkin hänen kuumottavaa ihoaan.
”Ei silti, tuskin hän koskisi sinuun pitkällä kepilläkään, vaikka näyttäisit Fleur Delacourilta”, Malfoy irvaili.
Hermione tunsi kirvelyä silmissään ja nopeutti askeliaan, mutta ei voinut välttyä kuulemasta vielä viimeisiä kipeitä loukkauksia, jotka Malfoy heitti häneen kuin sontapommin.
*
Odotellessaan neiti Grangeria saapuvaksi sen iltaiseen tapaamiseen oli Severus, vastoin itsesuojeluvaistoaan ja kaikkia tapojaan, nukahtanut neuvotteluhuoneen nojatuoliin. Se, että hän Hermionen tultua säikähti hereille säpsähtäen kuin heikkohermoinen pöllö, ärsytti miestä rajattomasti. Ja sinä kutsut itseäsi vakoojaksi, amatööri… Hän sadatteli itselleen, yrittäen saada arvokkuutensa palautettua nopeasti ja huomaamatta.
”Olet myöhässä, neiti Granger?” Kalkaros kysyi kohottaen kulmakarvaansa niin, että lauseen saattoi tulkita kysymykseksi.
”Siitä saat kiittää lempioppilastasi Draco Malfoyta”, Hermione tuhahti kiukun välähtäessä hänen silmissään. ”Hänestä oli vitsikästä vihjata, että olen teeskennellyt sairasta päästäkseni suhteisiin arvon taikajuomien professorimme kanssa.” Hermione vilkaisi kulmiensa alta epävarmasti Kalkarokseen päin, ja Severus tunsi huvittuneisuuden lämpimän ailahduksen huomatessaan Hermionen nolostuvan.
”Malfoy sanoi, että ensimmäinen osoitus paljon puhutusta nokkeluudestani on se, että yritän luikerrella suosioosi (tässä hän jätti tarkoituksella mainitsematta sanan sänkyysi), jotta jästisyntyisten holokaustin alkaessa henkeni säästettäisiin sinun vuoksesi.”
Kalkaroksen kasvot jähmettyivät, monimutkainen johtopäätelmä niinkin mielikuvituksettoman pojan keksimäksi. Voin melkein kuulla Luciuksen äänen noiden sanojen takana, hän ajatteli hampaitaan kiristellen ja muisti muutaman viikon takaisen keskustelun tuon ylimielisen vaaleaverikön kanssa. Koulun johtokunnan kokouksen jälkeen Lucius oli lyöttäytynyt Severuksen seuraan ja kysellyt kuraverisestä Potterin ystävästä, jonka holhoojaksi hänen poikansa tuvanjohtaja oli kuulemma joutunut. Severus oli kuitannut asian yhdellä ytimekkäällä lauseella, mutta Luciuksen mairean hymyn lomasta lausutut vihjailevat huomautukset olivat kuitenkin saaneet hänen verensä kuumenemaan. Severus oli jo melkein sortunut ehdottamaan Luciukselle ammatinvaihtoa, sikäli kun keskenkasvuiset oppilaat tuntuivat kiinnostavan tätä niin kovin, mutta oli lopulta onnistunut pitämään sarkastisen huomautuksen sisällään.
Kalkaros huomasi Hermionen edelleen tuijottavan häntä odottavasti loukkaantuneisuuden, hämmentyneisyyden ja raivon vaihdellessa hänen kasvoillaan.
”Nuorelta herra Malfoylta on aina puuttunut arvostelukykyä. Huomautan asiasta hänelle ensi tilassa”, Kalkaros sanoi ja viittasi Hermionea istumaan viereiseen nojatuoliin.
”Minun on joskus vielä vaikea nukkua. Pystyn kyllä vaipumaan paremmin uneen, mutta edelleenkään se ei tunnu niin luonnolliselta ja virkistävältä kuin aikaisemmin. Sitten huomaan herääväni aamuyöllä… Yleensä luen jotain muutaman tunnin, koulukirjoja enimmäkseen. Muutamana aamuna olen lähtenyt ulos ennen kuin kukaan muu on vielä herännyt…” Hermionen ääni tuntui virtaavan tasaisena puurona Kalkaroksen aivojen mutkaisia polkuja, kunnes seuraavat sanat saivat hänet hätkähtämään huomaamattomasti.
”Oletko sinäkin aamuvirkku, professori, vai miksi näin sinun kiiruhtavan Tylypahkan tiluksilla niin varhain tänä aamuna?” Hermione kysyi ja loi kirkkaan, mutta Kalkaroksen mielestä hieman liian läpitunkevan katseen opettajaansa.
”Emme ole täällä puhumassa minusta, vaan sinusta, neiti Granger. Ole hyvä ja jatka omaan itseesi liittyvistä asioista!” Kalkaros tuhahti tiukempaan sävyyn kuin mitä vielä kertaakaan näiden istuntojen aikana oli sallinut itsensä puhua.
Hän näki Hermionen suun mutristuvan tyytymättömästi ja saattoi lähes tuntea mustan pilven leijailevan tytön kurtistuneiden kulmien yllä.
”Hmph!” kuului Hermionen suunnasta, ja Severusta melkein hymyilytti tuo pikkutyttömäinen loukkaantuneisuuden ilmaus. Niin monet kerrat hän oli saanut olla todistamassa sitä, miten tyttö nieli kiukun sisäänsä, pyrki aina analysoimaan tapahtuneita ja ymmärtämään hänen mielensä pahoittaneen henkilön tai tilanteen pohjimmaista hyvää tarkoitusta, että sitä oli melkein vastenmielistä katsella.
Vaikutti siltä, että Hermionen tarve olla asiallinen, kohtelias, hyväntahtoinen ja kypsästi käyttäytyvä teki enemmän vahinkoa hänelle kuin mikään mitä, mainittakoon nyt esimerkiksi Luciuksen poika Malfoy, pystyi hänelle aiheuttamaan. Tyhmä tyttö, liian hillitty oman terveytensä kannalta. Toki Kalkaroksenkin korviin oli kantautunut vuosia sitten tapahtunut tilanne, jolloin neiti Granger oli kerrankin antanut nyrkkinsä puhua ja oli näin ollen puolustautunut ahdistelijaansa kohtaan sangen kovin ottein. Lucius oli ottanut asian puheeksi niin kahden kesken, kuin jokaisessa koulun johtokunnan kokouksessakin sen vuoden aikana.
Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että mitä vanhemmaksi neiti Granger tuli, sitä vakavammin hän itseensä suhtautui. Varsinkin valvojaoppilaana ja Feeniksin killan jäsenenä hän pyrki kasvattamaan uskottavuuttaan tukahduttamalla jokaisen ”epäkypsän” tunteenilmaisun, mikä milloin mistäkin epäoikeudenmukaisuudesta heräsi. Kalkaros oli pannut tämän huomiolle, koska suoraan sanoen, se oli ollut omiaan viemään suurimman nautinnon neiti Grangerin nöyryyttämisestä taikajuomien oppitunnilla.
Severus kyllä tiesi miten vaikeaksi sillä saattoi elämänsä tehdä, jos pyrki kokoajan olemaan hallittu, sivistynyt, täydellinen ja oikeassa. Muistikuvat hänestä itsestään samanikäisenä nousivat hänen mieleensä, eikä hän huomannut Hermionen edelleen tuijottavan häntä kiukkuisesti ja paukuttavan kantapäällään nojatuolin jalkaa. Lopulta hän havahtui, kun liitutaulun kirskuttamista muistuttava ääni puhkaisi reiän hänen ajatuksiinsa. Hermione kiristeli hampaitaan murhanhimoisen näköisenä, ja jokin siinä ilmeessä ja hänen äskettäisissä ajatuksissaan tuntuivat loksahtavan paikoilleen. Kalkaros nousi väsymyksestään huolimatta salamana tuolistaan ja viittasi kädellään oven suuntaan.
”Neiti Granger, seuraa minua, ole hyvä!”
Siinä samassa hän oli avannut oven ja kadonnut pimeään käytävään. Hermione noudatti käskyä hämmennyksen vallassa, mutta tiesi jo paremmin olla kyselemättä mitään. Sen sijaan että hän olisi astunut ovesta tutulle neuvotteluhuoneen edustalla olevalle käytävälle, tulvahtikin häntä vastaan tyrmien kostean kolea tuoksu, ja hän huomasi seuraavansa toimissaan aina yhtä käsittämätöntä taikajuomien mestaria pitkin matalaa käytävää.
Hermione oli toki lukenut ’Tylypahkan historiikista’ linnan tiettyjen huoneiden harhautusominaisuuksista, mutta niitä ei ollut ymmärrettävistä syistä eritelty teoksessa sen tarkemmin. Hän vilkuili kiinnostuneena ympärilleen siellä täällä loimottavien lyhtyjen valaisemaa maanalaista käytävää ja oli tyytyväinen siitä, ettei hänen tarvinnut taas törmätä Malfoyn roskajoukkoon, joka varmasti maleksi päivystämässä jossakin neuvotteluhuoneen lähettyvillä. Hermione ei voinut estää pientä tyytyväistä virnistystä miettiessään mitä Malfoyn mielessä liikkuisi, kun kukaan ei poistuisi huoneesta ennen yön saapumista.
Ennen kuin hymy oli täysin ehtinyt hyytyä Hermionen huulilta, hän jo putkahti ilmoille Kalkaroksen vanavedessä Tylypahkan portin tuntumassa olevan kallion seinämästä. Hermionea nolotti hänen äimistyksensä, ja hän toivoi, ettei ihastuksen sekainen ihmetys olisi loistanut hänen kasvoiltaan niin ilmeisenä. Ei silti, että Kalkaros olisi hänen kasvojaan vilkaissutkaan. Hermione puolusteli hämmästystään itselleen siten, että jästisyntyisenä hän ei varmaan koskaan täysin tottuisi kaikkiin ihmeellisyyksiin mitä taikamaailma piti sisällään.
Hermione laukkasi edelleen puoli metriä Kalkaroksen jäljessä, ja kun he alkoivat lähestyä kiellettyä metsää, ei hän voinut enää seurata mustiin kaapuihin pukeutunutta johdattajaansa vaiti ja kuuliaisena kuin koiranpentu.
”Professori, sir, mistä on kysymys, miksi olemme men…” Hermione puuskutti hengästyneesti.
”Shh – ole hiljaa. Katso ja opi”, Kalkaros sihahti hänelle kääntämättä edes päätään.
Noin varttitunnin käveltyään he saapuivat kielletyn metsän laitamilla olevalle alueelle, jonka toisella puolella virtasi keväinen, jääpeitteestään irti taisteleva puro ja toisella puolella kohosi lähes pystysuora rosoinen kallio. Ilta alkoi jo hämärtää, ja Hermione huomasi ihmetyksensä muuttuvan huolestuneisuudeksi.
”Pro- professori Kalkaros, eikö täällä ole hieman… uh, turvatonta tähän aikaan vuorokaudesta?” hän kysyi pälyillen mahdollisimman huomaamattomasti ympärilleen. Kalkaros loi häneen hitaan katseen, jonka Hermione tulkitsi tarkoittavan samaa kuin ”typerys”.
”Suurin osa metsän sivilisaatiosta välttää valoa. Meillä on puoli tuntia aikaa, joten emmehän halua tuhlata sitä tarpeettomaan suunsoittoon. Emmehän, neiti Granger?” Kalkaros kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, ja Hermionen vatsassa muljahti. Ja mitä hän mahtaa tuolla tarkoittaa? Hermione ajatteli, muttei tahtonut enää pitkittää keskustelua. Hermionea kiukutti Kalkaroksen ylimielinen ja salamyhkäinen tyyli. Joku täällä tuntuu nauttivan siitä, että saa olla johdossa ja tilanteen herrana. Senkin epäoikeudenmukainen, omahyväinen, dominoiva kontrollifriikki… Hän sadatteli mielessään ja potki kosteaa sammalta kenkänsä kärjellä pois jalkojensa alta.
Kalkaros piirsi sauvallaan laajan kaaren hieman maanpinnan yläpuolelle. Pian Hermione huomasi seisovansa hänen kanssaan halkaisijaltaan noin viisi metriä leveässä ringissä, jonka reunoilla paloivat kirkkaat liekit.
”Selvä, aloitetaan”, Kalkaros sanoi ja nosti ringin keskelle yllättävän suuren kivenjärkäleen. Hermionen vielä ihmetellessä sitä, millä näkymättömillä lihaksilla professori oli tämän urotyön onnistunut tekemään ja miksi, Kalkaros napautti lohkaretta sauvallaan ja lausui jotain, mistä Hermione ei saanut selvää.
”No niin, neiti Granger, ole hyvä ja lyö tuota kiveä”, Kalkaros lausui ja viittasi Hermionea aivan kuin olisi pyytänyt tätä käymään ruokapöytään.
”Mitä?” Hermione hengähti ja hänen suunsa jäi ammottamaan auki pitkäksi aikaa.
”Tiedän että osaat”, Kalkaros sanoi ja loi vinon hymyn hämmästyneeseen tyttöön. ”Sitä paitsi, olen muuntanut sen suhteellisen kimmoisaksi materiaaliksi, joten et loukkaa itseäsi. Anna mennä vain, ei meitä kukaan näe.”
Hämmennyksestään huolimatta Kalkaroksen viimeisin lause sai Hermionen ajattelemaan jotain aivan muuta, ja kevyt puna kohosi hänen poskilleen. ”Ensiksikin, en näe mitään järkevää syytä miksi minun pitäisi lyödä kiveä keskellä metsää ja toisekseen, ehdotuksesi on aivan naurettava, sir”, Hermione onnistui sanomaan.
”Ensinnäkin se, että sinä et näe jossain järkeä, ei tarkoita etteikö siinä olisi järkeä ja toiseksikin, en koskaan tee naurettavia ehdotuksia.” Kalkaros kääntyi uudelleen kiveä päin, ja Hermione erotti kirpeän ilman seasta sanat: ”Visio Provocum”.
Kalkaros asteli etäämmälle, ja Hermione tuli lähemmäs kiveä nähdessään sen pinnalle muodostuvan himmeitä kuvia. Mitä lähemmäs hän astui, sitä terävämmiksi kuvat tulivat, ja hetken päästä hän huomasi katsovansa sen pinnalta ikään kuin elokuvaa. Ensimmäisessä kohtauksessa hän näki itsensä vuosien takaisessa tilanteessa, jossa hänen etuhampaansa olivat suurentuneet erään onnettoman välikohtauksen johdosta. Kalkaros muisti tilanteen hyvin, ja kuin näytelmää seuraten, hän kuuli tokaisevansa tytölle, ettei huomaa tämän hampaissa mitään eroa entiseen. Hermione tuijotti kiveä tuimasti, eikä tuon tilanteen uusinta tuntunutkaan liemimestarista enää niin suloiselta.
Kuvat lipuivat pitkin kiven pintaa. Seuraavassa kohtauksessa Hermione näki Draco Malfoyn taikaeläintenhoidontunnilla. Draco suolsi suustaan tavanomaisia solvauksiaan, joiden kohteena olivat Hagrid ja häntä puolustavat ystävykset. Hermionen ylähuuli alkoi nykiä hienoisesti kun hän kuunteli Dracon haukkuvan Hagridia typeräksi, vähäjärkiseksi ääliöksi ja häntä itseään majavahampaiseksi ja pyrkyrimäiseksi kuraveriseksi. Hermionen kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen pyyhkäistessä nopeasti otsalleen valahtaneet hiukset taaksepäin Kalkaros saattoi erottaa tytön otsasuonen sykkivän kiihtyvällä nopeudella. Ensimmäinen isku osui keskelle Malfoyn vahingoniloista naamaa. Sitten Kalkaros näki kivessä Rita Luodikon maireasti hymyilevät kasvot, muttei kuullut sanoja, kun Hermione potkaisi kiveä karate-tyyppisellä potkulla.
Hermionen yllätykseksi kivi ei tuntunut lainkaan kovalta, vaan kuin hiekalla täytetty säkki, se otti iskut vastaan tyydytystä tuottavalla jämäkkyydellä. Hän iski jälleen nyrkillään, ja vaikutti siltä, kuin kuvien tahti ja äänenvoimakkuus vain olisivat yltyneet jokaisesta kosketuksesta. Kuvat ja tilanteet vaihtuivat nopein leikkauksin ja nostattivat Hermionesta yhä uusia aggressiivisia purkauksia. Kalkaros astui tytön toiselle puolelle, muttei irrottanut silmiään hetkeksikään tuosta hengästyneestä, hapsuhiuksisesta raivottaresta, jonka otsalle hiki oli liimannut muutamia suortuvia. Hän ajatteli tytön saaneen jo tarpeekseen ja oli taikasauva ojossa lopettamassa kiveen asettamaansa loitsua, kun hän huomasi Hermionen kasvojen kalvenneen ja näki tämän äkisti jäykistyneen asennon. Ärsyttävän tuttu miehen ääni huudahti haastavasti kiven pinnasta: ”Älä viitsi, pystyt parempaankin!”, ja hän näki Bellatrix Lestrangen sinkoavan punaisen valosuihkun suoraan keskelle Sirius Mustan rintaa voitonriemuisesti kirkaisten.
Hermione hakkasi ja potki noiden vihattujen kasvojen kuvaa silmittömän raivon vallassa. Hänen kyntensä olivat painuneet kämmenten sisään ja ohuet verivanat valuivat pitkin hänen ranteitaan. Tunto oli kadonnut hänen valkoisiksi puristetuista nyrkeistään jo aikaa sitten, mutta hän ei pystynyt lopettamaan. Hillitön viha ravisti hänen kehoaan niin, että hän tunsi hajoavansa tuhansiksi sirpaleiksi ja sinkoutuvansa tummuneelle yötaivaalle metsän ylle. Etäisesti hän kuuli eläimellistä ulvontaa ja ajatteli jollain aivojensa osalla ihmissusien olevan lähistöllä. Hermione ei piitannut niistä, hän ei piitannut enää mistään muusta kuin siitä, että saisi tuhotuksi tuon vihatun olennon. Jostain äärettömän syvältä hänen sisimmästään lähti kumpuamaan hallitsematon huuto, jota hän ei pystynyt vaimentamaan eikä lopettamaan.
Äkkiä hän tunsi jonkun tarttuvan häntä käsivarsista ja puristavan lujasti, kuin pidelläkseen häntä koossa. Hermionen mieli tuntui kieppuvan ympäri, ja häntä oksetti, mutta silti hän jaksoi taistella vastaan tuota uhkaavaa hahmoa. Hän yritti rimpuilla ja potkia, mutta vahvat kädet tekivät yritykset turhiksi, ja hetken päästä Hermione huomasi vapisevansa ja korisevansa painettuna niin lujasti vasten liemimestarin rintaa, että hänen jäsenensä herpaantuivat ja muuttuivat suunnattoman painaviksi. Hän tunsi olevansa todella väsynyt. Kalkaros puristi tyttöä lujasti vasten itseään ja Hermione kuuli hänen lausuvan jotain hänen ohimonsa korkeudelta, ”Hyvä tyttö, noin sitä pitää.” Pehmeät sanat tuntuivat kietoutuvan Hermionen ympärille kuin lämmin huopa, ja hänen sydämestään kohosi syvä nyyhkäisy. Kuin vastaukseksi Kalkaros tiukensi hetkeksi otettaan, ja Hermione tunsi kuinka jotain hänen sisällään murtui. Valtavan suuret, kosteat kyyneleet alkoivat vyöryä nyyhkytysten ja tärinän saatellessa niitä ulos hänen sielustaan.
Hermionella ei ollut aavistustakaan kuinka kauan he olivat seisoneet siinä heitä ympäröivän liekkiringin ollessa ainoana valonlähteenä koko metsässä. Ei täysikuuta, ei ihmissusia… Hermione tajusi ja hymyili surullista sisäänpäin kääntynyttä hymyä. Uttukyyhky kuului pulputtavan jossain läheisessä puussa ja pari nenä-äänistä peippoa höpötteli keskenään ruohikossa. Nyyhkytysten tasaannuttua Hermione tuli kiusallisen tietoiseksi itsestään ja siitä tosiasiasta, että hän seisoi yksin keskellä pimeää ja vaarallista metsää, takertuneena paikoilleen jähmettyneeseen taikajuomien opettajaansa. Hetkeksi tilanteen kiusallisuus tuntui olevan käsin kosketeltavampaa kuin kivi, joka oli äsken saanut ottaa vastaan Hermionen tunteenpurkaukset.
Kalkaros rykäisi tavalla, joka kertoi että juhlat olivat nyt ohi, ja Hermionen olisi parasta irrottaa kätensä hänen vyötäisiltään ellei halunnut että ne katkaistaan. Hän katsoi ilmeettömästi Hermionen itkusta turvonneita kasvoja ja kaivoi taskustaan valkoisen kangasnenäliinan. Häpeä ja inho tulvahtivat Hermionen entisestään punakoille kasvoille, kun hän huomasi kosteat laikut ja irvokkaan räkävanan professorinsa aina niin moitteettoman siistin mustan sarkatakin rinnanpieluksissa. Hermione painoi nenäliinan kasvoilleen ja niisti äänekkäästi. Hetken aikaa hän epäröi mitä märälle käytetylle nenäliinalle pitäisi tehdä. Sen palauttaminen tällaisena professori Kalkarokselle ei tuntunut hyvältä ajatukselta, joten hän sulloi sen taskuunsa ja kiitti hiljaa sen lainaamisesta.
Täydellisen hiljaisuuden vallitessa he kulkivat rinnakkain kapeaa polkua pitkin ulos metsän siimeksestä ja märän ruohikon poikki koulun pääovelle. Puhumatta sanaakaan he nyökkäsivät toisilleen hyvästien merkiksi, ja Hermione pujahti valvojaoppilaitten huoneisiin vievään portaikkoon. Kalkaros seisoi pääoven tuntumassa vielä jonkin aikaa, ja kun Hermionen arkaa kissaa muistuttanut hahmo oli kadonnut näkyvistä, hän lähti kävelemään raskain askelin kohti omaa huoneistoaan.
Huomisesta eteenpäin: ei Grangeria, hän toisteli mielessään kuin mantraa ja kulki eteenpäin käytävällä.
Hän oli kuitenkin nukkunut yönsä paremmin kuin pitkään aikaan, ja vaikka häntä nolottikin eilisillan tapahtumat, oli hän järkeillyt ettei voisi alkaa vältellä professori Kalkarosta sen vuoksi. Sitä paitsi, eikö hän ollut toiminut juuri miehen ohjeiden mukaan? Kalkaroshan oli suorastaan provosoinut hänet siihen ja vieläpä ilmaissut olleensa tyytyväinen Hermionen purkaukseen.
Tunnelma opettajien pöydässä vaikutti kireältä. Dumbledoren otsalla oli huolestuneisuuden ryppyjä, ja professori McGarmiwa näytti siltä kuin ei olisi pystynyt koskemaankaan aamiaiseensa. Hermione etsi katseellaan Kalkarosta, mutta turhaan. Siinä samassa hän kuuli ivaa tihkuvan äänen takaansa: ”Nyt jo ikävä, vaikka siitä kun viimeksi erositte on ilmeisesti vain muutamia tunteja. Täytyy myöntää, että olen hieman pettynyt hänen valintaansa, mutta toisaalta, ehkä kuraverisestäkin voi saada jotain iloa ruoskan ja käsirautojen kanssa.”
Hermione ei vaivautunut edes kääntämään päätään tutun puhujan suuntaan, mutta häntä vastapäätä istuva Ron purskautti kurpitsamehut suustaan, ja Harry joutui takomaan häntä hetken selkään että hän saisi vedettyä henkeä. ”Painu helvettiin Malfoy!” Ron huusi ja yritti jatkaa jollain hyvin loukkaavalla ilmauksella, mutta oli ilmeisesti liian järkyttynyt löytääkseen sopivia sanoja, ”Sinä senkin, senkin… senkin nilkki!” hän sai lopulta sanottua, mutta vaalean pojan loittoneva selkä vain hytkyi hetken pilkallisesta naurusta.
”Mitä hemmettiä tuo käärmeensikiö oikein tarkoitti, Hermione?” Ron kysyi yrittäen pitää äänensä vakaana ja neutraalin kuuloisena.
”Ei aavistustakaan. Anna sen olla, ainahan hän on puhunut mitä sylki suuhun tuo”, Hermione sanoi tympääntyneesti yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä. Hetkeksi hänen katseensa osui edessä olevaan luihuisten pöytään, ja Hermionen hämmästykseksi, Pansy Parkinson iski sieltä hänelle silmää mitä maireimman hymyn säestyksellä.
”Niin kai sitten…” Ron myönsi, mutta vilkuili vielä pitkään Hermionea epäluuloisesti aina kun luuli tytön katsovan muualle.
Kolmikko oli juuri nousemassa pöydästä, kun valtava pöllölauma lehahti ovista ja ikkunoista tuomaan tuttuun tapaansa postia oppilaille. Harry käveli niistä välittämättä ulos salista, sillä hän ei Siriuksen kuoleman jälkeen saanut enää koskaan mitään. Ron ja Hermione sen sijaan saivat säännöllisesti kirjeitä ja paketteja vanhemmiltaan, joten he jäivät odottamaan kaikkien pöllöjen laskeutumista. Ron näki Posityyhtysen pikemminkin leijailevan muiden pöllöjen aiheuttamissa ilmavirtauksissa, kuin lentävän omilla pikku siivillään. Edelleen näiden kaikkien vuosien ja lukemattomien postintuontikertojen jälkeen se vaikutti olevan hieman eksyksissä ja hädissään siitä, miten löytää se oikea punapäinen henkilö, jolle kirje tällä kertaa piti viedä.
Vanha ja raihnainen Errol oli siirtynyt jo melkein vuosi sitten paremmille metsästysmaille pöllöjen taivaaseen, ja Posityyhtynen oli sen jälkeen saanut kunnian hoitaa muidenkin Weasleyn perheenjäsenten postilähetyksiä. Hermione kurkisteli Ronin olkapään takaa mitä hauskaa kaksoset olivat tällä kertaa veljelleen lähettäneet, mutta viesti näyttikin olevan vain tavallinen tervehdys-muistutus-opastus- ja huolehtimiskirje, joita Molly säännöllisesti lapsilleen lähetti. Juuri silloin suuri sarvipöllö laskeutui Hermionen viereisen pöydän reunalle ja naputti sen pintaa huomiota hakien. Koska välittömässä läheisyydessä ei Ronin lisäksi ollut ketään muuta, Hermione oletti pöllön saapuneen varta vasten hänen luokseen, ja hän irrotti varovasti pienen pergamenttirullan linnun jalasta.
”Keneltä sinä sait postia?” Ron kysyi heti tunkien oman kirjeensä välinpitämättömästi taskuunsa. ”Tuohan on koulun pöllö, kuka viitsii lähettää pöllön, kun voi yhtä hyvin tulla kertomaan asiansa suoraan?”
Jostain syystä Ronin uteliaisuus kävi Hermionen hermoille, ja hän puristi kirjeen kämmenensä sisään ja sanoi, että se on varmaan vain joku muistutus matami Pomfreyltä hänen lääkityksensä suhteen.
”Käväisen nopeasti wc:ssä, tavataan kohta taikuudenhistorian luokan edessä”, Hermione huikkasi, nosti koululaukkunsa olkapäälleen ja juoksi kiireesti lähimpään tyttöjen vessaan.
Päästyään lukkojen taakse hän istahti pöntön kannen päälle ja alkoi rullata jännittyneenä pergamenttia auki.
Neiti Granger,
Toipumisesi on edistynyt suunnitelman mukaisesti, eikä tilasi vaadi enää enempiä toimenpiteitä. Lopullinen rakenne parantavaan kasviuutteeseen on löytynyt, eikä ole syytä jatkaa tapaamisia.
Nouda pullo sairaalasiivestä ja noudata siihen liitettyjä annosteluohjeita.
S.K
Hermionen vatsassa kipristeli ikävästi, ja hän tunsi äkillisen heikkouden puuskan valtaavan kehonsa. Hän luki viestin moneen kertaan, mutta ei pystynyt löytämään siitä mitään mihin tarttua. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja surumieliseksi, muttei voinut ymmärtää miksi. Taitellen kirjeen huolellisesti pienen pieneksi mytyksi, hän veti sen vessanpöntöstä alas ja lähti lampsimaan ristiriitaisten tunteiden vallassa kohti historian luokkaa.
*
Vaikka aamun oppitunnit eivät olleet edes vielä alkaneet, Severus Kalkaros oli ollut jo kolme tuntia yksityisessä kattopuutarhassaan. Hän istui suuren pyökin alla nojaten käsiinsä mustalla koristeellisesta valuraudasta valmistetulla penkillä. Hänen ylleen levittäytyvä puu oli täynnä pieniä rumia kukkia, jotka varistivat siitepölyä miehen mustille hiuksille pienimmästäkin ilman liikahduksesta, eikä Severus jaksanut hätistää pois pulleita pikku mehiläisiä, jotka erehtyivät toisinaan laskeutumaan hänen patsaankaltaisen hahmonsa päälle. Miehen vatsa kouristeli nälästä, mutta hänellä ei ollut ruokahalua. Hän oli yhtä aikaa sekä väsynyt että omituisen pirteä. Hermostunut veri kiersi nopeasti hänen suonissaan, eikä hän tiennyt mitä tehdä.
Hänen pakaransa olivat puutuneet tunnottomiksi niin pitkästä istumisesta epämukavan kovalla alustalla, joten hän pakotti viimeinkin itsensä nousemaan ylös. Aamuaurinko karkotti parhaillaan yön viileää tuoksua, ja vesiorvokit ja horkkakatkerot availivat hennon violetteja kukkiaan eripuolilla puutarhaa. Jostain syystä nuo edellä mainitut vaatimattoman näköiset pikkuorvokit miellyttivät häntä, ja hän riuhtaisi jalkojensa juuresta korkeimmalle kurkottaneen yksilön ja alkoi huomaamattaan nyhtää sen terälehtiä irti. Niiden leijaillessa hänen jälkeensä kuin kuivatut kyyneleet hän istahti jälleen alas ja mietti tilannettaan.
Hänen olisi pitänyt olla huolissaan Voldemortin suunnitelmista. Hänen olisi pitänyt olla huolissaan itsestään, herra paratkoon. Hänen olisi pitänyt olla huolissaan vaikka hetken päästä alkavista oppitunneista paksukalloisten, lahjattomien kiusankappaleiden kanssa, mutta hän ei pystynyt tuntemaan mitään muuta kuin onttoa, lapsekkaan kiukun kuorruttamaa suuttumusta, jota hän ei osannut mitenkään selittää.
Irvistettyään halveksivasti itselleen ajatuksissaan, hän otti penkillä tyhjän panttina lojuneen kirjan, napitti huolellisesti takkinsa jokaisen pienen mustan napin ja lähti syvän vastenmielisyyden vallassa hoitamaan velvollisuuttaan Tylypahkan pelättynä ja inhottuna taikajuomien opettajana.
Hän jakoi enemmän jälki-istuntoja sinä päivänä kuin yhteensä koko edellisen viikon aikana ja ruoski samettiin verhotulla sanan säilällään oppilaitaan pahemmin kuin koko vuonna.
Selviydyttyään päivästä ilman, että oli syyllistynyt yhdenkään lapsen fyysiseen vahingoittamiseen, hän huokaisi helpotuksesta ja päätti kevyen, huoneistossaan nauttimansa illallisen jälkeen juoda pullollisen Orkneyn mallasviskiä, sen iänikuisen Ogdensin tulilitkun sijaan, ja sammua suloiseen, tunnottomaan tiedottomuuteen ennen ilta kahdeksaa.
Ollessaan kuitenkin vielä korjailemassa pahimpia näkyviä vaurioita luokkahuoneessaan, tuli hänen suunnitelmiinsa muutos vaaleanruskeapilkullisen pöllön tuoman viestin muodossa. Siinä ilmoitettiin että Feeniksin kilta pitäisi sinä iltana tärkeän kokouksen, joka ehdottomasti vaati hänen osallistumistaan Kalmanhanaukio 12:ssa kello 19.30.
”Hermione kultaseni, oletko varma että jaksat osallistua tähän kokoukseen. Tietenkin on ihanaa nähdä sinua taas pitkästä aikaa, ja olen niin iloinen että olet jo toipumaan päin, mutta muistathan, että voit lähteä milloin tahansa. Remus on varmaan käytettävissäsi minä hetkenä hyvänsä, jos haluat ilmiintyä takaisin Tylypahkan lähimaille.”
”Kyllä Molly”, oli ainoa mitä Hermione sai sanottua tuon ylihuolehtivaisen, mutta lämminsydämisen noidan pitkien puheenvuorojen väliin.
Harry oli tullut oppituntien jälkeen Hermionen huoneeseen kysymään haluaisiko hän osallistua Feeniksin killan tämäniltaiseen kokoukseen, ja siinä samassa Hermione oli jo ollut matkalla Ginnyn ja poikien kanssa Kalmanhanaukiolla sijaitsevaan salaiseen tukikohtaan. Remus Lupin, Tonks ja Ronin isä Arthur olivat halanneet häntä lämpimästi heidän saapuessa Mustien vanhaan taloon, jonka nyttemmin omisti Siriuksen läheisin jäljelle jäänyt omainen, eli hänen kummipoikansa Harry Potter. Remus oli jäänyt Siriuksen kuoleman jälkeen asumaan taloon, ja se toimi edelleen tehokkaasti Voldemortin vastaisen salaseuran päämajana. Pian talon täyttänyt yleinen hälinä ja puheensorina lakkasi ja havahdutti Hermionen tämän syvistä ajatuksistaan. Keittiön suuren pöydän ympärille oli istuutunut edellä mainittujen lisäksi myös yksi killan uusimmista jäsenistä, herra Lovekiva ja Weasleyn hulvattomat kaksoset Fred ja George. Dumbledore seisoi Hermionen vieressä pöydän päädyssä, ja lopulta viimeisinkin puhuja hiljeni kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavanaan.
”Hyvää iltaa. Ilman pidempiä jaarituksia menen suoraan asiaan, ja –” kesken puheenjohtajana toimineen vanhan velhon lausetta eteisestä kuului vaimeita askelia, ja Severus Kalkaros ilmestyi keittiön ovelle antaen katseensa pyyhkäistä nopeasti jokaista läsnäolijaa. Hermionen kohdalla hänen katseensa pysähtyi hetkeksi, kunnes jatkoi taas kulkuaan happaman näköisesti.
”Ah, Severus, hauskaa että pystyit liittymään joukkoomme”, Dumbledore sanoi ja melkein työnsi vastahakoisen näköisen professorin istumaan omalle paikalleen neiti Grangerin viereen. Kalkaros huokaisi tympeästi, mutta alistui kohtaloonsa ja istui alas.
”No niin, mihin jäimmekään – aivan, siis kaikki varmaan ovatkin jo tietoisia Cornelius Toffeen poismenosta ja siitä, että Alicia Bonnet on jo käytännössä aloittanut hänen virkansa hoitamisen. Ikäväkseni emme voi täysin iloita uudesta tavoitteellemme suosiollisemmasta taikaministeristä, sillä juuri saamiemme tietojen mukaan Viistokujalla on puolitoista tuntia sitten tapahtunut hyvin valitettava tapaus. Viisi kuolonsyöjää ilmiintyi äkkiarvaamatta Irvetan edustalla olevalle aukiolle ja surmasi umpimähkäisesti paikalla olleita ihmisiä. Tällä hetkellä kuolleita on jo 9 ja neljäätoista vakavasti loukkaantunutta hoidetaan parhaillaan Pyhän Mungon sairaalassa, vai kuinka, Tonks.”
Nuori, tiukkaan tummanviolettiin t-paitaan ja mustiin nahkahousuihin sonnustautunut noita nyökkäsi päätään apeasti Dumbledoren suuntaan. Hänen normaalisti pirteän pinkit hiuksensakin vaikuttivat olevan tavanomaista vaisumman väriset.
”Tämä on hyvin vakavaa”, Dumbledore jatkoi, ”eikä pelkästään siksi, että viattomat ihmiset ovat saaneet surmansa, vaan siksi, että meillä ei ollut minkäänlaista tietoa, että tällaista oli ollut edes suunnitteilla.” Tässä kohden hän kääntyi Kalkaroksen puoleen ja oli pitkän tovin hiljaa katsellen synkeän näköistä miestä melkein hellästi.
”Toissayönä Severus osallistui kuolonsyöjien sisäpiirin kokoukseen, ja sen yön yksityiskohdat antavat olettaa, että Voldemort on alkanut epäillä jotain. Tämä on jo kolmas tapaus, josta Severus on jätetty ulkopuoliseksi. Ja suoraan sanoen… se huolestuttaa minua kovin.” Dumbledore hörppäsi vettä lasistaan ja näytti hyvin mietteliäältä.
Hermione tunsi Kalkaroksen läsnäolon oikealla puolellaan vahvasti, ja hänen vatsassaan väänsi ilkeästi. Olihan hän jo monta vuotta tiennyt, että esittäessään edelleen lojaalia kuolonsyöjää ja vakoillessaan Voldemortin toimia, Severus kulki vaarallisia polkuja ja uhmasi kohtaloaan. Koskaan aikaisemmin tämä tieto ei kuitenkaan ollut herättänyt Hermionessa etäistä kunnioitusta suurempia tunteita. Nyt tuntui kuin asia olisi yhtäkkiä valjennut hänelle koko kaameudessaan, ja sen aiheuttama järkytys tuntui pudottavan hänen sydämensä pois paikoiltaan. Hermionen teki mieli poistua välittömästi keittiöstä minkä tahansa tekosyyn varjolla, mutta hän pakottautui istumaan paikoillaan kunnes kokous kaikkine vaiheineen oli ohi. Sitten hän kulki huterin jaloin kirjastoon ja käpertyi nurkassa olevaan nojatuoliin itkemään.
”Hermione, mikä on hätänä? Odotahan niin lohdutan sinua”, Ronin ääni kuului kirjaston ovelta, ja muutamalla pitkällä harppauksella hän oli tullut nojatuoliin uponneen tytön luo ja kietonut kätensä tämän ympärille.
”Ei mikään”, Hermione aloitti, mutta jatkoi huomatessaan että Ron ei tyytyisi tuollaisiin vältteleviin vastauksiin, ”tai siis, se tuntuu vain niin kamalalta… se on niin väärin… viattomat ihmiset kuolevat”, Hermione nyyhkytti, kunnes sai itsensä hillittyä. Hän pyyhkäisi päättäväisellä liikkeellä kyyneleet poskiltaan ja työnsi Ronia etäämmälle. ”Olen ihan kunnossa, ei hätää”, tyttö sanoi ja kohottautui ylös. Hän halusi olla nyt yksin, mutta Ron ei juuri ymmärtänyt sellaisia tarpeita, eikä Hermione jaksanut selittää sitä hänelle.
”Taidan mennä lepäämään hetkeksi”, hän sanoi ja toivoi että Ron ymmärtäisi jättää hänet rauhaan. Toisessa kerroksessa oli makuuhuone, jonka Hermione oli loma-aikoina jakanut Ginnyn kanssa. Hän kulki huoneen ovelle ja oli juuri astumassa sisään, kun kuuli sieltä hiljaista puhetta. Ovenraosta kurkistaessaan hän näkin Ginnyn olevan hajareisin sängyn reunalla istuvan Harryn sylissä ja he hyväilivät ja suukottelivat toisiaan merkityksettömiltä kuulostavien sanojen lomassa.
Hermione ei olisi voinut olla yllättyneempi, vaikka hän olisi löytänyt Ginnyn Nevillen kanssa vastaavanlaisessa tilanteessa, sillä sikäli kun hän mistään mitään tiesi, niin Ginny seurusteli Dean Thomasin kanssa ja Harry ei ollut koskaan tuntenut Ginnyä kohtaan muuta kuin veljellistä kiintymystä. Jähmettyen katselemaan noita kahta omaan maailmaansa uppoutunutta rakastavaista Hermione tunsi joutuvansa suuren, kaiken alleen nielevän tyhjyyden tunteen valtaan. Se ei voinut olla kateutta, eihän hän ollut koskaan haaveillut Harrystä sillä tavalla, ja tarkemmin ajatellen Harryn ja Ginnyn suhde sopi hänelle aivan mainiosti, mutta jollain tavalla tämän herkän hetken todistajaksi joutuminen oli saattanut hänet epämääräisen tuskaiseen olotilaan.
Hermione perääntyi ovelta ja sulki sen perässään niin hiljaa, että toisiinsa syventyneet nuoret eivät huomanneet hänen koskaan siellä olleenkaan. Seuraavana käytävällä oli Tonksin makuuhuone, mutta Hermione ei uskaltanut ottaa sitä riskiä, että löytäisi sieltä violettihiuksisen ystävänsä Remuksen päältä. Mikä hemmetti näitä ihmisiä oikein vaivaa? Hermione ajatteli, edelleen hieman poissa tolaltaan, ja kulki toisen kerroksen käytävän päädyssä olevan työhuoneen ovelle.
Ikkunan edessä seisoi professori Kalkaros selkä häneen päin ja näytti katselevan ajatuksissaan ulos sateiselle kadulle. Hermionen astuessa varovasti huoneeseen mies käännähti ympäri kuin musta pantteri ja tuijotti hetken aikaa säikähtänyttä tyttöä suoraan silmiin. Hermione päätteli Kalkaroksen silmistä heijastuvan vastenmielisyyden perusteella, että oli viimeinen ihminen maailmassa jonka seuraa mies kaipasi, joten hän kääntyi leuka täristen takaisin käytävälle ja palasi takaisin alakerran kirjastoon toivoen ettei Ron enää olisi siellä.
Ron kuitenkin istui sohvalla selailemassa Saivartelijan vanhoja numeroita ja nähdessään Hermionen itkuisten kasvojen ilmestyvän uudelleen huoneeseen, hän pomppasi ylös ja veti tytön istumaan viereensä.
”Suretko sinä niitä kuolonsyöjien teurastamia tyyppejä, vai?” hän kysyi mutkattomaan tyyliinsä ja pyyhki karhealla peukalollaan kyyneliä Hermionen poskilta. ”Onhan se tosi ikävää, mutta hei, ei sille enää mahda mitään. Turha meidän on sitä täällä murehtia.” Hermione tiesi pojan tarkoittavan vain hyvää ja yrittävän lohduttaa häntä, mutta silti hän koki Ronin puheen ajattelemattomana ja itsekkäänä. Oikeastaan hän koki itsekin syyllisyyttä siitä, että hän ei niinkään surrut iskussa menehtyneitä noitia ja velhoja, vaan erästä tiettyä velhoa, joka saattaisi kohdata ennenaikaisen kuolemansa minä päivänä hyvänsä. Ja varmasti paljon julmemmalla tavalla.
Ron silitti toisella kädellä hänen hiuksiaan ja pyyhki toisella kädellä hänen taas kyynelistä kostuneita poskiaan, kunnes otti äkkiä Hermionen kasvot käsiensä väliin ja kumartui antamaan kostean suudelman hänen huulilleen. Pojan tilannetaju oli todellakin vailla vertaa. Hermione yritti tyrmistyneenä kiemurrella pois hänen otteestaan, muttei onnistunut työntämään Ronia luotaan. Yhtäkkiä hän tunsi hyvin suuren ja uhkaavan hahmon ilmestyvän kuin tyhjästä ja tempaavan pojan pois hänen kimpustaan yhdellä riuhtaisulla.
”Weasley – senkin idiootti!” Kalkaros karjaisi, ja Ron lensi kuin yliviritetty Tulisalama ulos kirjaston ovesta. Hermione ehti hädin tuskin tajuta tapahtuneen, kun raivosta puhiseva mies oli jo tarttunut häntä kädestä ja nykäissyt seisomaan vierelleen. Hermione säikähti ja ehti ajatella saavansa samanlaisen kyydityksen käytävälle kuin Ronkin, mutta sen sijaan Severus kiepautti käsivartensa tytön ympärille ja murahti ärtyneesti. Hermionen vatsassa muljahti ikävästi, ja hän tunsi tutun kieputuksen tunteen. Avatessaan silmänsä, hän huomasi Kalkaroksen ilmiinnyttäneen hänet kanssaan pois Kalmanhanaholta ja seisovansa koulunsa portin tuntumassa taikajuomien mestarinsa pidellessä häntä edelleen lujasti vyötäisiltä.
Päästämättä irti Hermionen kädestä Severus Kalkaros kulki harppovin askelin Tylypahkan linnan pääovelle ja sisälle suureen eteisaulaan. ”Tarvitsisit kokopäivästä kaitsijaa”, hän tuhahti taluttaen tytön valvojaoppilaitten huoneisiin vievään portaikkoon ja jatkoi, ”mutta minulla on muutakin tekemistä kuin estää typeriä pikkutyttöjä joutumasta vaikeuksiin. Hyvää yötä neiti Granger.”
”Kiitos, sir”, Hermione sai sanotuksi ja juoksi pyörällä päästään kyyneliään pidätellen oman huoneensa turviin.
Niin paljon tunteita myllersi hänen sisällään, eikä hän tiennyt niille nimiä. Sietämätön tilanne. Hän pystyi nimeämään 1276 taikakasvia ja niiden käyttötarkoitukset, 794 taikaeläintä ominaisuuksineen, taikamaailman historian kaikki tärkeät vuosiluvut ja Tylypahkan historian jokaisen kirjoihin merkityn tapahtuman, mutta hän ei tiennyt miksi kutsua tätä outoa vatsaa vääntävää ja heikoksi tekevää olotilaa, joka valtasi hänet nykyään aivan liian usein.
Ellei hän olisi luottanut Kalkarokseen niin täydellisesti, hän olisi epäillyt tämän sekoittaneen lääkeuutteeseen jotain vaarallista, kehon ja tunteet valtaansa kaappaavaa myrkkyä. Sillä jotain hänen suonissaan luikerteli, ja se nosti ei-toivottuja tunteita pintaan ei-toivotuissa tilanteissa ja sai hänet käyttäytymään kuin rakastunut pikkutyttö –
Hermionen ajatukset etenivät vielä jonkin matkaa kuin juna, joka vielä liukuu kiskoillaan, vaikka hätäjarru on jo vedetty pohjaan; Kun vihdoinkin pääsin osallistumaan kokoukseen, ja halusin niin kovasti sanoa jotain järkevää, enkä pystynytkään muuta kuin… Kunnes hänen ajatustensa juna pysähtyi kuin seinään, ja kaikki matkustajat kaatuivat yllättyneinä hyllyiltä pudonneiden matkatavaroiden päälle yhdeksi sekamelskaksi.
Hyvä luoja! En todellakaan ole rakastunut. Miten naurettavaa edes tulla ajatelleeksi sellaista.
Epämääräinen pahoinvoinnin ja kylmien väristyksien aalto kävi hänen ylitseen, ja Hermionen piti painaa kasvonsa polviin, ettei häntä olisi huimannut. Voi, tämä on suorastaan säälittävää. Olen pahemmassa jamassa mitä uskoinkaan. Heti kun joku mies antaa minun puhua keskeytyksettä, rohkaisee minua purkamaan tunteitani ja lainaa nenäliinaansa, minä kuvittelen olevani rakastunut. Häntä puistatti taas, eikä hän voinut olla nyrpistämättä nenäänsä paheksunnan merkiksi. Ei. Se ei olisi järkevää. Se olisi typerää, naurettavaa, älytöntä ja pateettista.
Hermione muisteli viimesyksyistä episodia, kun Lavender oli ollut ihastunut heidän uuteen pimeyden voimilta suojautumisen opettajaansa, ja sitä, miten hän oli tehnyt kaikkensa, että tyttö olisi luopunut typeristä kuvitelmistaan ennen kuin tekee itsensä naurunalaiseksi. Heiltä oli mennyt välit kuukausiksi, ja tietenkin lopulta oli käynyt juuri niin kuin Hermione oli varoittanutkin. Lavender oli saanut sekä särkyneen sydämen, että varoituksen epäasiallisesta käytöksestä.
Mitä kauemmin Hermione asiaa ajatteli, hän huomasi että ei tietenkään ollut rakastunut yhtään keneenkään. Kaikki johtui vain tästä kirotusta sairastelusta, uudesta lääkityksestä – pitää vielä selvittää mistä ainesosista uute on valmistettu – ja kaikista näistä viimeaikojen tunteita kuohuttavista tapahtumista. Ronin äkilliset yritykset murtaa jää heidän väliltään, eikä suinkaan kepillä, vaan puskutraktorilla, ja yllättävä käänne Harryn ja Ginnyn suhteessa. Tai mistä minä tiedän miten yllättävä se on. Enhän ole ollut missään tekemisissä heidän kanssaan pitkään aikaan. Niistä kaikki johtui. Hän oli vain niin vaikutuksille alttiissa tilassa, herkistynyt jotenkin…
Hän muisti Dracon muikean ilmeen aamiaispöydässä ja kuuli tämän ylimielisen huvittuneella äänellä lausutut vihjailut korvissaan. ”…oletkin tainnut aina pitää enemmän hieman kokeneemmista miehistä… Sinä haluat häntä, se lukee kasvoillasi…” Ja niin tyhmää kuin se olikin, Hermione oli käynyt tuona iltana ennen neuvotteluhuoneeseen menoa pesemässä kasvonsa vessassa moneen kertaan.
Hetken aikaa istuttuaan pää tyhjänä kaikista ajatuksista, hän nousi ja meni suorittamaan iltapesunsa. Kylpyhuoneen penkille oli ilmestynyt tuttu kasa puhtaita vaatteita, ja päällimmäisenä komeili valkoinen, puhtaaksi pesty ja sileäksi silitetty nenäliina, joka oli laskostettu siten, että hopeiset kirjaimet näkyivät. Hermione otti sen käsiinsä ja painoi sen kevyesti kasvoilleen, mutta vastusti kiusausta niistää siihen uudestaan. Hetken mielijohteesta hän vetäisi pinosta vaaleanpunaisen collegetakin päälleen, työnsi nenäliinan farkkujensa taskuun ja pujahti huoneensa ovesta ulos käytävään.
Kävellessään määrätietoisesti pitkin monia portaita ja käytäviä, hän muistutti itselleen olevansa valvojaoppilas, ja että periaatteessa hänen oli sallittua liikkua käytävillä myös nukkumaanmenoajan jälkeen. Eikä kello varsinaisesti ollut vielä kamalan paljon. Monet vanhemmista oppilaista olivat joka ilta tähän aikaan ties missä ja tekemässä ties mitä, eikä siitä yleensä seurannut mitään sen kamalampaa kuin nolostumisia tai puhutteluja. Riippuen siitä millaisesta tilanteesta oppilas oli yllätetty…
Alas tyrmiin vievien portaiden päässä Hermione tajusi miten idioottimainen hänen ideansa oli. Yleensä Harry tai Ron saivat päähänsä toteuttaa jotain mihin liittyi yö, sääntöjen rikkominen ja näkymättömyysviitta, ja hän oli se, joka kertoi miten väärin, vastuutonta ja typerää se oli. Vaikka sitten loppujen lopuksi olikin yleensä aina mukana näissä seikkailuissa. Mutta tällä kertaa hän oli yksin ja ilman näkymättömyysviittaa.
Tosin tarkemmin ajatellen, hän yritti vakuuttaa itseään, eihän nyt ole kyse sääntöjen rikkomisesta tai mistään hölmöstä pilasta. On ihan ymmärrettävää ja järkeenkäypää, että haluan pikimmiten palauttaa lainaamani esineen, vaikka se onkin vain nenäliina.
Silti hänen mielialaansa varjosti ajatus siitä, että herkästi ärtyvästä liemimestarista se kuitenkaan olisi tuskin mitään muuta kuin halveksittava tekosyy päästä häiritsemään hänen rauhallista iltahetkeään.
Sitä paitsi, mitä minä hänen yksityiselämästään tiedän, ties vaikka hänellä olisi tyttöystävä. Hermione ei tiennyt olisiko naurahtanut mahdottomantuntuiselle ajatukselle Kalkaroksesta ja tyttöystävästä vai irvistänyt itselleen typeryytensä vuoksi. Mitä sitten vaikka olisikin tyttöystävä, tuskin hän tulee alasti avaamaan ovea, ja sitä paitsi, minähän vain palautan hänen omaisuuttaan, enkä ole tunkemassa illanistujaisiin.
Hermionen oli kuitenkin irvistettävä itselleen, koska oli ollut niin ajattelematon. Hän oli lähtenyt liikkeelle ilman että edes tiesi tarkalleen missä professori Kalkaros asuu. Nyt hän käveli jo pitkin tyrmien käytävää ja tajusi että voisi törmätä yölliselle retkelleen matkalla olevaan Draco Malfoyhin minä hetkenä hyvänsä. Hän ei tiennyt olisiko säikähtänyt enemmän mahdollista uhkaavaa kohtaamista sliipatun luihuisten prinssin kanssa hänen alueellaan, vai sitä, että tajusi käyttäytyneensä käsittämättömän harkitsemattomasti, eikä se ollut yhtään hänen tapaistaan. Hän painautui lähemmäs seinää ja jatkoi matkaansa hämärässä käytävässä sydän pamppaillen.
Hetken kuluttua kulman takaa, juuri sieltä missä oli kulkuaukko luihuisten tupaan, alkoi kuulua kolinaa, ja Hermione pomppasi lähimpään syvennykseen, jota vartioi ilkeän näköinen, vahvasti aseistettu haarniska. Hän kyyristyi sen taakse ja näki kuinka Theodore Nott kiiruhti hänen ohitseen ympärilleen pälyillen ja katosi ylös portaikkoon. Hermione nojasi päätään vasten kylmää kiviseinää ja odotti pulssinsa tasaantumista. Silloin hän huomasi jostain kuuluvan vaimeaa ääntä. Tarkemmin kuunneltuna se tuntui muistuttavan musiikkia. Kyllä, mutta se kuului oudosti ikään kuin seinän sisältä. Hermione kuunteli hetken aikaa ettei käytävällä liikkunut ketään ja lähti nopein askelin sinne päin, missä musiikki tuntui kuuluvan voimakkaampana. Hetken kuluttua hän seisoi taikajuomien luokan oven edessä ja saattoi jo erottaa musiikin seasta erottuvia muutamia sanoja:
”…niin lähellä… tuntea hengityksesi… antaa periksi toivolle… vuodet eivät pysty himmentämään”
Hermione kurkisti varovasti sisään luokan ovesta, mutta siellä ei ollut ketään. Huone oli tyhjä ja hämärä, ja hiljainen musiikki kierteli aavemaisesti tyhjissä kattiloissa ja ikkunattomissa syvennyksissä: ”…jos jätän sinut… ei se johdu siitä että… yhtään vähempää…” Hän astui sisään ja yritti kuunnella tarkemmin. ”…tästä tilasta jossa olen… olla hyväksi kenellekään”
Yhtäkkiä musiikki loppui, ja hetken aikaa Hermione luuli kauhuissaan että joku oli huoneessa. Joku, joka tarkkaili häntä, ja hyökkäisi minä hetkenä hyvänsä hänen kimppuunsa. Hän työnsi kätensä syvälle taskuihinsa kuin turvaa hakien, puristi toisen kätensä taikasauvansa ympärille ja pusersi nenäliinaa toisessa kädessään. Silloin musiikki alkoi taas, ja Hermione huomasi pidättäneensä hengitystään.
”…mustuneen taivaan alla, kaukana tuijottavien katulamppujen ulottuvilta, haaskalinnut lepäävät odottamassa, nähden tyhjiä uniaan…”
Hänen askeleensa muuttuivat varmemmiksi, kun hän kulki toiselle puolelle huonetta ja huomasi yhden kuvakudoksen takaa pilkottavan valoa. Hermione veti seinäkankaan syrjään ja henkäisi syvään nähdessään sen takana massiivisen puuoven. Vaikka se todennäköisesti oli juuri se, mitä hän oli etsinyt, oli sen löytäminen järkytys. Oli aivan eri asia kuvitella tekevänsä jotain pähkähullua, kuin löytää itsensä toteuttamasta sitä hyvällä menestyksellä.
Hän painoi korvansa vasten oven rosoista pintaa ja yritti kuunnella musiikin takaa erottuvia ääniä. Jännitys sykki hänen suonissaan musiikin tahdissa, ja hän torjui vahvasti ajatuksen siitä, että olisi yrittänyt kuunnella kuuluiko huoneesta naisen ääntä. Olen palauttamassa hänelle kuuluvaa omaisuutta, luojan tähden, enkä vakoilemassa hänen yksityiselämäänsä. Ihan totta. Hermione pyyhkäisi kasvoilleen valuneet hiukset taaksepäin, veti syvään henkeä ja koputti oveen.
”Professori Kalkaros, sir”, Hermione kuiskasi niin kovaa kuin uskalsi ja koputti uudelleen hieman rohkeammin. ”Professori Kalkaros, täällä on Hermione Granger. Anteeksi että häiritsen, mutta minulla on tärkeää asiaa.” Kului pitkä tovi, eikä toiselta puolelta kuulunut liikahdustakaan. Hermione päätti jo lähteä pois, mutta koputti vielä viimeisen kerran. Samalla ovi narahti auki, ja hän näki professori Kalkaroksen seisovan raollaan olevan oven luona.
”Anteeksi jos häiritsen, sir, mutta halusin palauttaa tämän niin pian kuin mahdollista…”, Hermione sanoi ja yritti työntää ovea hieman enemmän auki saadakseen toimittaa asiansa. ”Ajattelin että – jos vaikka… tarvitset sitä”, hän nielaisi viimeiset sanat huomatessaan professorinsa tuijottavan häntä kuin idioottia. Ensin hänen katseensa oli täysin lasittunut, sitten, kun tytön sanat olivat ilmeisesti tavoittaneet hänen ymmärryksensä, siihen syttyi elon kipinä, mutta se oli edelleen pitkän aikaa pysähtynyt, kunnes hidas hymy alkoi hiipiä hänen huulilleen, ja Hermione huomasi pelkäävänsä miestä enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässään.
”…painettuna lasia vasten, huomaan haluavani myötätuntoa, mutta jos nauttisin sitä taas, se olisi minulle kuolemaksi…” Kuului pehmeä-ääninen nainen laulavan edelleen taustalla. Ellei musiikki olisi kulkenut eteenpäin, Hermione olisi luullut että aika oli äkisti pysäytetty. Kalkaros tuijotti häntä pitkin huomattavan kookkaan nenänsä vartta, ja Hermionen eteenpäin ojentama käsi, jossa hieman nuhjaantunut ja ryppyinen nenäliina tutisi, oli liikkumaton kuin kangistusloitsun jäljiltä.
Hermione vältteli Kalkaroksen silmiä, ja hänen oma katseensa laukkasi kuin pelästynyt arojänis pitkin kaikkea mitä kitsaan näkymän antava ovenrakonen tarjosi. Kalkaroksella ei ollut päällään kaapua eikä sarkatakkia. Valkoinen pellavainen paita, jonka hihat oli kääritty ylös, oli napitettu lähes alas asti auki ja toisen kyynärtaipeisiin saakka käärityn hihan alta pilkisti mustalla taialla tatuoitu käärmeenpää. Hermione hätkähti tajutessaan, ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt näin paljon liemimestaristaan. Mies näytti jotenkin pienemmältä mitä Hermione oli kuvitellut, jotenkin inhimillisemmältä ja lukuun ottamatta hänen vaaraa huokuvaa katsettaan, suorastaan surkealta. Hermione yritti kurkistaa hänen takanaan olevaan huoneeseen ja näki vain seiniä myötäileviä korkeita kirjahyllyjä täynnä paksuja, vanhoja ja luetun näköisiä kirjoja.
”…on olemassa luonnollista rakkautta, vapaaehtoisesti annettua, se on kuin rauhoittavaa sokeutta, mutta kielletyn ilon valossa tiedän etten tule saaman sitä…”
Hermione kuunteli laulun sanoja. Ilmeisesti Kalkarokselta ei jäänyt huomaamatta hänen kasvoilleen noussut hämmästyksen sekainen epäusko, sillä mies käännähti äkisti ja suuntasi taikasauvastaan hyvin tähdätyn kipinäsuihkun vanhaan gramofoniin, jonka Hermione nyt näki olevan eräällä pienellä sivupöydällä, puolillaan jotain lämpimän sävyistä juomaa olevan pullon ja tahmaisen kristallilasin vieressä.
Kalkaroksen tummat kulmakarvat kurtistuivat uhkaavan oloisesti, ja kun hän viimein avasi suunsa, Hermione haistoi viskin väkevän tuoksun. Luulin että Kalkaros ei koskaan juo alkoholia. Hänenhän täytyy aina olla varuillaan ja hallinnassa. No, ehkäpä hän ei humallu vaikka joisikin, tai ei juo niin että humaltuisi – Hermione ehti ajatella, mutta katui siinä samassa äänetöntä lörpöttelyään.
”Neiti Granger”, Kalkaros kuiskasi hiljaa, ja hänen silmänsä välkähtivät tavalla, jota Hermione ei ollut koskaan ennen nähnyt. ”Typerää, hyvin typerää…” mies sanoi edelleen matalalla ja kielelle sulavaa tummaa suklaata muistuttavalla äänellä. Hän otti nenäliinan Hermionen yhä eteenpäin ojentamastaan kädestä ja tiuskaisi niin, että tyttö tunsi sen melkein fyysisenä läimäyksenä poskellaan, ”Nyt – juokse!”
Hermionea ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän juoksi koko matkan huoneeseensa, muistamatta olla hiljaa tai varoa mitään mahdollisesti eteensä tulevaa. Huoneeseensa päästyään hän heittäytyi omituisten tunteiden vallassa sängylleen ja kaivautui täysissä pukeissa peittonsa alle niin, että järkyttynyt Koukkujalka vierähti mätkähtäen lattialle.
Hermionen kadottua näkyvistä Kalkaros jäi seisomaan ovelle ja nojasi kääreen tavoin viilentävään ovenkarmiin. Et aavistakaan, kuinka typerää tuo äskeinen oli, hän ajatteli ja heitti taikasauvansa päin seinää, sillä se oli ainoa asia hänen kätensä ulottuvilla, joka sai aikaan edes pienen tyydytystä tuottavan kolahduksen.
Syökööt aamiaisensa ilman minua. Mikäli poissaoloani edes huomataan, kukaan ei varmasti sure puuttumistani, hän ajatteli ja yritti vaipua takaisin sinne mistä oli havahtunutkin, mutta uni oli jo paennut hänen ulottuviltaan. Palaaminen sinne oli yhtä mahdotonta, kuin ryömiä takaisin hetkessä selän takana romahtaneeseen luolaan. Severus saattoi kuulla yhä korvissaan vyöryvien kivien jylinän.
Siinä samassa toinen vihlaisu tuntui hänen päässään. Se oli kuin salama, ja sen valossa hän muisti äkisti edellisen illan tapahtumat, jotka hän oli yrittänyt huuhdella mielestään Orkneyn vanhalla mallasviskillä. Ehkäpä alkoholi sopii paremmin säilömiseen kuin unohtamiseen. Olisi pitänyt mieluummin loitsia unhoitus peilikuvaani, niin ei tarvitsisi nyt voida näin pahoin. Severus oli varma, että kuvotuksen tunne hänen vatsanpohjassaan ei johtunut niinkään hänen illalla nauttimastaan viskimäärästä, vaan ennen kaikkea siitä vastenmielisestä asiasta, että hän oli ollut vähällä, aivan liian vähällä, menettää itsehillintänsä.
Olen käymässä heikoksi… Minun pitää karaista itseäni ja pitää huoli, että eilisiltainen ei pääse toistumaan.
Kuin aloittaakseen rangaistustoimenpiteet, hän nousi ylös vuoteeltaan päätään repivästä kivusta huolimatta, raahautui kylpyhuoneeseen ja meni viileään suihkuun. Kylmä vesi valui pitkin hänen kalpeaa kehoaan, ja samalla kun se virkisti, se myös tuntui rauhoittavan hänen vatsahermojaan. Epämukavasta nukkumisasennosta johtuva kireys alkoi vähitellen hellittää hänen niskassaan ja suloinen tyhjyys täytti hänen mielensä.
Ja samantien, aivan kuin joku olisi napsauttanut vanhan diaprojektorin käyntiin, hänen mieleensä tulvahti ei-toivottu joukko nopeaan tempoon vaihtuvia kuvia.
Hermione Granger istumassa polvet ylös vedettyinä nojatuolissa – Hermione Granger jyystämässä mietteliäästi alahuultaan tuijottaen samalla kiinteästi hänen kasvojaan tietämättömänä siitä, että tämä oli huomattu – Hermione Granger hakkaamassa ja potkimassa kiveä, hiestä kosteiden hiusten liimautuessa hänen kasvoilleen – Hermione Granger painautumassa vasten hänen kehoaan heitä ympäröivien tulenlieskojen kuumottaessa hänen poskiaa – Hermione Granger juoksemassa hänen harppovien askeltensa rinnalla pitkin Tylypahkan hiekkatietä, hänen rintojensa myötäillessä pehmeästi hänen askeliaan – Hermione Granger seisomassa hänen ovellaan, katsomassa häntä kosteilla ja kutsuvilla silmillään, ojentamassa kättään häntä kohti – Hermione Granger huohottamassa nautinnosta hänen alastoman kehonsa alla hänen –
”Mitä helvettiä!” Severus huudahti ääneen säpsähtäen mielikuviaan. Kylmästä vedestä huolimatta hän tunsi kuuman veren virtaavan nivusiinsa ja synnyttävän siellä vaativan, pakottavan sykkeen, joka odotti vapautustaan. Siitä välittämättä hän käänsi veden entistäkin kylmemmälle ja seisoi ihoa pisteleviä jääpuikkoja sylkevän suihkun alla niin kauan, kunnes hänen ihonsa oli muuttunut läikikkään punaiseksi, hänen huulensa sinivalkoisiksi ja itsepäinen jäsen hänen jalkojensa välissä oli alistunut kohtaloonsa ja painanut lannistuneena päänsä alas.
Lopetettuaan itsensä ruoskimisen jääkylmällä vedellä Severus pukeutui niin nopeasti, että vaatteet liimautuivat epämukavasti hänen edelleen kosteaan ihoonsa. Sitten hän syöksyi ulos ovesta toivoen, ettei kukaan elävä olento tulisi häntä vastaan portaikossa. Hän harppoi kolme askelta kerrallaan ja tuskin kuuli sitä säädytöntä moiteryöppyä jonka lihavan munkin haamu päästi suustaan, kun hän pyyhälsi viidennessä kerroksessa suoraan sen lävitse. Poistaessaan lukko- ja suojausloitsuja puutarhansa ovelta hänen kätensä vapisi. Ja kun hän astui sisään salaiseen valtakuntaansa, kostea ja kuuma ilmavirta tulvahti hänen kasvoilleen.
Puutarha tuntui elävän omaa rauhallista elämäänsä. Mehiläiset ja perhoset risteilivät sen lukemattomien kukkien välisillä hunajaisilla valtateillä. Severus tunsi välittömästi sen rauhoittavan vaikutuksen. Tuntui lohdulliselta ajatella, että kaikki oli ennallaan. Kimalaiset kantoivat kiulujaan ja kirsikankukat kukkivat välittämättä edessään olevasta vääjäämättömästä tuhosta, mitä hedelmäksi kasvaminen niille merkitsi.
Hän istui suuren, pyöreän, sammaleen peittämien kivien muodostaman suihkulähteen reunalle ja katseli vedenpinnassa väikkyvää heijastustaan. Ruma mies. Sairaalloisen kalpeat kasvot, suuri, alaspäin osoittava nenä ja katkeraan ilmeeseen jähmettyneet ohuet huulet. Hänen mustat hiuksensa roikkuivat raskaina hänen olkapäillään ja vain korostivat kasvojen kalvakkuutta entisestään.
Tuijottaessaan suihkulähteeseen hänet valtasi syvä lohduttomuuden tunne, ja hän olisi halunnut liukua veden kupariseen syvyyteen. Hän tunsi suurta vetoa antaa itsensä vajota hitaasti pohjalle. Hän halusi antaa veden lipua päällään ja tuntea sen ympäröivän hänet kokonaan. Tuntea sen sulkevan hänet sisäänsä, ympäröivän hänen kehonsa kaikkialta, täyttää hänen suunsa, keuhkonsa…
Mielikuvat lipuivat hänen ajatuksissaan raskaina kuin hautajaissaattue. Hän oli niin ahtaalla, eikä tiennyt kumpi oli pahempaa; se, että tilanne jatkuisi ennallaan, vai että kaikki vihdoinkin loppuisi. Epävarmuuden tunne kalvoi vastenmielisenä kuin kasvain hänen vatsassaan, ja sen ytimessä sykki aavistus siitä, että seuraava kokous kuolonsyöjien kanssa tulisi olemaan hänen viimeisensä.
Lähteen yläpuolella kasvava valkokukkainen villiomenapuu oli varistanut kukkia veteen ja ne kerääntyivät hiljalleen Severuksen kuvajaisen ympärille kuin seppele. Tämän nähdessään hän tunsi kylmän väristyksen kulkevan pitkin selkäänsä ja hän kauhaisi kukat käteensä ja viskasi ne hieman ponnettomasti maahan. Severus ei tarvinnut Sibylla Punurmiota parempia näkijänlahjoja tietääkseen, että jotain ratkaisevaa oli tapahtumassa. Jotain, mikä muuttaisi kaiken ikiajoiksi.
*
Hermione piti huolen siitä, että etsi taikajuomien professoria katseellaan vain silloin, kun Malfoy oli keskittyneenä johonkin muuhun kuin hänen toimiensa tarkkailemiseen. Poika tuntui suorastaan vainoavan häntä. Paljastumisen pelossa Hermione ei uskaltanut edes ajatella mitään Draco Malfoyn haaleiden silmien hakiessa hänen katsettaan.
Tyrmissä sijaitsevan huoneen ovella tapahtunut kohtaus tuntui oudolta unelta. Sellaiselta jota ei voi unohtaa, ja joka heijastaa sävynsä koko seuraavaan päivään, mutta jonka tarkoitusta on mahdotonta ymmärtää. Hermione tunsi oudon kiihtymyksen valtaavan hänet muistaessaan sen läpitunkevan katseen liemimestarinsa silmissä. Kalkaros oli ollut oikeassa. Se, mitä hän oli tehnyt, oli todella anteeksiantamattoman ajattelematonta ja typerää. Onneksi Harry ja Ron eivät tienneet hänen yöllisestä seikkailustaan mitään. Jos se olisi levinnyt yleiseen tietoon, hän ei olisi enää kehdannut katsoa ystäviään silmiin. Hermione tiesi etteivät he olisi ymmärtäneet. Eihän hän ymmärtänyt itsekään miten oli päätynyt toteuttamaan jotain niin järjetöntä ja… vaarallista.
Ilmeisesti ne monet tunnit Kalkaroksen seurassa, jolloin mies oli vain täyttänyt velvollisuuttaan hänen kuntoutuksestaan vastaavana henkilönä (Hermione yritti muistuttaa tuota jatkuvasti itselleen), olivat tuudittaneet Hermionen väärään uskoon. Miten hän olikin saattanut unohtaa Kalkaroksen olevan alun perin kuolonsyöjä; sadistinen, julma ja kylmäverinen, eikä mikään herttainen olkapää, jolta voisi odottaa ystävällisyyttä, saati lämpöä, työtuntien ulkopuolella.
Hermione hätkähti ajatuksiaan: Mikä ihme minut on saanut kuvittelemaan että alun perinkään olisin koskaan saanut häneltä ystävällisyyttä tai lämpöä. Hän on kyllä käyttäytynyt minua kohtaan asiallisesti ja kohteliaasti näiden viikkojen aikana, mutta olen Lunaakin pahempi höyrypää mikäli alan kuvitella sen sisältäneen mitään muuta kuin yrityksen täyttää Dumbledoren asettaman tehtävän.
Hermione tunsi itsensä typeräksi ja nöyryytetyksi, ja hän päätti viettää koko päivän kirjastossa sen sijaan että olisi osallistunut loitsutunnille muiden mukana. Keskittyminen tuntui aivan liian tuskalliselta, ja sitä paitsi, itsenäinen opiskelu olisi loppujen lopuksi paljon hyödyllisempää kuin sellaisten loitsujen kertaaminen, jotka hän oli osannut suorittaa täydellisesti jo kolmannesta luokasta lähtien.
Kirjasto oli hiljainen, ja Hermione tunsi tutun turvallisuudentunteen alkavan päästä voitolle kun hän nosti painavat oppikirjat eteensä kolmeen pinoon ja alkoi selata niitä löytääkseen kohdat joita hän ei vielä osannut ulkoa myös takaperin. Vanhan paperin, nahan ja kauan sitten kuivuneen musteen tuoksu kohosi hänen valitsemansa kirjan sivuilta ja ympäröi hänet kuin ystävän kädet. Hermione veti syvään henkeä ja huomasi jännityksen alkavan hiljalleen laueta. Sen tilalle nousi nyt uusia tunteita; kiukkua ja suurta häpeää. Outo ristiriitainen olo velloi hänen sisällään kuin kaksipäinen lohikäärme. Toisaalta hän tunsi valtavaa tarvetta juosta siltä istumalta koluamaan koko linna läpikotaisin, jotta hän löytäisi Kalkaroksen ja voisi… no, edes nähdä hänet… ja ehkä selittää jotain. Ja yhtä aikaa hänestä tuntui, ettei voisi enää koskaan katsoa miestä silmiin. Ei sen jälkeen, miten typerästi hän oli käyttäytynyt, mennyt kutsumattomana ja täysin epäsäädylliseen aikaan hänen ovelleen ja sitten juossut pakoon kuin pelästynyt peura. Sillä hän todellakin oli pelästynyt, ja sen muisto sai hänen pulssinsa kiihtymään uudelleen, mutta nyt, kirjaston turvallisessa ympäristössä hänen oli pakko myöntää, että kyse ei ehkä ollutkaan pelkästä pelosta.
Hermione vietti kirjastossa kuusi tuntia, ja vähän väliä hänen silmiensä eteen piirtyi kuva miehestä, jonka käärityt paidanhihat ja avonaiseksi jätetty kaulus kutsuivat koskettamaan tuota yleensä niin tarkoin peitettyä ihoa, jota ne nyt kiusallisesti tarjosivat katsojalleen. Hän sai luettua satunnaisia lauseita taikajuomien oppikirjastaan, mutta huomasi jatkuvasti ajatustensa rakentelevan toinen toistaan epätyydyttävämpiä selityksiä, joista mikään ei täysin tuntunut selittävän illan tapahtumia ja Kalkaroksen omituista käytöstä häntä kohtaan.
Se mitä mies oli hänelle sanonut, ei suinkaan ollut vaikeasti ymmärrettävää tai kummallista, vaan vino hymy, joka oli hetken aikaa karehtinut hänen huulillaan ja nostattanut samalla joukon käsittämättömän voimakkaita tunteita Hermionen kehossa. Ja se katse, jolla hän oli odottamattoman vieraansa keihästänyt, tuntui edelleen polttavan hänen ihollaan kuin kuuma ja alaspäin valuva vaha.
Tilanne tuntui Hermionesta sietämättömältä. Moinen epätietoisuus ja hämmennys tuntuivat tuhoavan täydellisesti hänen yleensä niin erinomaisen keskittymiskykynsä ja mielensä selkeyden. Kalkaros veti hänen ajatuksiaan puoleensa kuin suuri musta magneetti, eikä hän aikonut kärsiä siitä yhtään kauempaa kuin oli aivan välttämätöntä. Muistuttaen itselleen mihin tupaan lajitteluhattu oli hänet aikoinaan valinnut, hän pakkasi kirjat laukkuunsa, siivosi silppuamansa sulkakynän jäänteet kirjaston uurteiseksi kuluneelta pöydältä ja marssi päättäväisesti ulos lukusalista.
Hermione oli löytänyt erään keskittymistä parantavan loitsun ja käyttänyt sitä päivittäin varmistaakseen sen, että juuri ja juuri saisi hyväksytyt S.U.P.E.R- kokeistaan. Opiskelu olikin ollut ainoa lohduttava asia viime viikkojen aikana. Hän huomasi olevansa täydellisen eristäytynyt ystävistään, eikä häntä niinkään harmittanut se, että hän jäi Parvatin ja Lavenderin juoruista osattomaksi, kuin se, että hän aavisteli Harryllä olevan jotain suurta ja merkittävää tekeillä, mutta että tämä ei mistään hinnasta päästäisi Hermionea osalliseksi siitä halutessaan suojella ystävänsä terveyttä. Poika oli toistuvasti poissa tunneilta, ja kun hän yritti tiedustella Ronilta mikä Harrya esti osallistumasta, ei Ron pystynyt hämmennykseltään vastaamaan mitään. Hän oli surkea valehtelija ja piti ilmeisesti parempana olla hiljaa kuin takellella sanoissaan Hermionen tarkkaavaisten silmien ja paheksuvasti tiukaksi viivaksi puristuneiden huulien edessä.
Ron oli vähitellen alkanut epäillä, että suhteesta hänen ja Hermionen välillä ei tulisi mitään. Ainakaan sellaisesta suhteesta, mitä hän kaipasi. Tavallaan hän oli aina tiennyt sen miten erilaisia he olivat. Harvasta asiasta he pystyivät olemaan yhtä mieltä, ja ehkäpä juuri se erilaisuus ja jatkuva kiusoittelu ja nahina oli ollut yksi syy miksi hänen tunteensa olivat olleet niin voimakkaita tyttöä kohtaan. Mutta vakavasti ajatellen, kuka kestäisi sellaista pidemmän päälle. Ron ainakin halusi kotonaan keskittyä rentoutumiseen ja hauskanpitoon, eikä maailman eettisiin tai moraalisiin ristiriitoihin. Eikä häntä kiinnostanut istua nenä kiinni kirjassa, saati kuunnella toisen loputtoman pitkiä referaatteja teoksista, joita hän ei ollut lukenut eikä tulisi koskaan lukemaankaan, ellei joku langettaisi häneen harvinaisen tehokasta komennuskirousta. Paljon mieluummin hän pelasi huispausta, puhui huispauksesta, oli seuraamassa huispausottelua tai… no, paremman puutteessa vaikka luki huispauksesta. Hermione ei pitänyt edes lentämisestä. Ei, niin suuttunut kun hän pikkusiskolleen olikin ollut suorien sanojen latelemisesta hänen kasvoilleen, oli Ronin myönnettävä, että Ginny oli oikeassa. Ei heillä olisi ollut tulevaisuutta yhdessä, vaikka Hermione olisikin heittäytynyt auliisti hänen käsivarsilleen.
Ginny oli seurustellut Harryn kanssa jo muutaman kuukauden, ja vaikka he olivat aina ystävällisiä ja huomaavaisia Ronia kohtaan, ei hän voinut olla tuntematta itseään ulkopuoliseksi heidän seurassaan. Harry ja Ginny tuntuivat olevan hyvin tasavertainen pari. He olivat molemmat itsenäisiä, voimakkaita, uteliaita ja elämänhaluisia, ja rakkaus heidän välillään oli syvää ja vilpitöntä. Sitä paitsi, mikä tärkeintä, he molemmat olivat hulluina huispaukseen. He jopa pelasivat samassa joukkueessa, ja oli uskomatonta seurata sitä saumatonta yhteistyötä, mitä taivaalla tapahtui, kun nämä kaksi päästettiin irralleen yhtä aikaa. Ron oli tietenkin mielissään siitä, että kaksi hänelle niin tärkeää ihmistä olivat löytäneet toisensa (eikä häntä haitannut sekään, että rohkelikot olivat voittaneet ylivoimaisesti jokaisen ottelun sinä vuonna), ja he tuntuivat aidosti kunnioittavan ja ihailevan toisiaan. Suoraan sanoen, he tuntuivat lähes palvovan toisiaan. Ja vaikka he olivatkin aina hyvin asiallisia hänen seurassaan eivätkä koskaan esimerkiksi suudelleet hänen nähtensä, niin se lämpö, minkä saattoi tuntea hohkaavan heidän suunnastaan kun he istuivat samassa nojatuolissa oleskeluhuoneessa, ja ne pienet, lähes huomaamattomat hipaisut, katseet, hymyt ja nauruntirskahdukset kun toinen sanoi jotain, minkä syvempää merkitystä Ron ei voinut tietää, kirpaisivat häntä syvältä. Eikä hän tarvinnut paljoakaan itsetutkiskelua ymmärtääkseen, että enemmän kuin mitään muuta, hän halusi osalliseksi samanlaisista asioista.
*
Päivä päivältä aurinko vaikutti hinaavan itseään vielä vähän korkeammalle, ja kävellessään pitkin Tylypahkan tuoreena viheriöivää nurmikenttää, Hermione saattoi tuntea paitansa kostuvan ja tarttuvan kiusallisesti hänen selkäänsä paksujen kaapujen alla. Hän oli lukenut koko päivän, tai ainakin hän oli istunut kirjastossa avonainen kirja edessään, ja elleivät hänen aivonsa olisi olleet niin sulavasti rasvatut, hänen pääkopastaan olisi varmasti kuulunut kova ritinä ja ratina. Eikö se siis kertonut riittävästi siitä, että hän opiskeli täydellä teholla? Totta puhuen, Hermione ei edes muistanut oliko hän lukenut numerologiaa vai muodonmuutoksia. Hänen aivonsa askartelivat nyt paljon tärkeämmältä tuntuvan pähkinän kimpussa.
Muutaman päivän mietittyään hän oli vihdoin pystynyt myöntämään itselleen asian, jonka oli tiennyt koko ajan. Vähemmälläkin älyllä varustettu ihminen pystyi tuntemaan, mitä Kalkaros oli ajatellut katsellessaan häntä sillä tavalla ja lopulta komentaessaan hänet katoamaan valonnopeudella. Ei, se ei ollut mikään arvoitus koskaan ollutkaan, vaan se, mitä sen tilanteen mahdollisen vaihtoehtoisen lopun ajatteleminen hänessä sai aikaan. Mitä jos hän ei olisikaan lähtenyt? Mitä jos hän olisi astunut sisään, kurottanut kättään vain hiukkasen enemmän eteenpäin? Mitä jos hän olisi…
Hermione riisui mustan koulukaapunsa, asetteli sen huolellisesti rantapenkereelle ja istuutui. Aurinko kimmelsi järvenpinnalla niin kirkkaasti, että sen melkein saattoi kuulla kirkuvan. Hermione kohotti sormensa ohimoilleen ja paineli matami Pomfreyn neuvomia pisteitä pyörivin liikkein. Päänsärky oli alkanut taas, eikä hän ollut pystynyt nukahtamaan ilman lääkitystä muutamaan iltaan. Sen ajatteleminen sai vatsassa tuntuvan solmun tiukentumaan, ja Hermione kellahti makuulleen huokaisten syvään. Sen sijaan, että hän olisi pystynyt nauttimaan auringon lämmöstä, hän tunsikin äkillisen kylmän aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän kääntyi katsomaan ympärilleen ja huomasi sivullaan olevan pensaan takana jotain tummaa. Hermione tunsi aistiensa valpastuvan ja ilman ikään kuin tiivistyvän ja kihelmöivän hänen ympärillään. Hän saattoi pikemminkin tuntea kuin nähdä tuon pensaan suojissa seisovan hahmon tarkkailevan häntä.
Hermione veti taikasauvansa esiin, ja juuri kun hän oli käyttämässä sitä selvittääkseen salaisen seuralaisensa henkilöllisyyden, Harry ja Ginny pyyhälsivät luudillaan hänen luokseen ja jarruttivat täsmälleen yhtä aikaa tehden rinta rinnan samanlaiset käännökset, että olisi voinut luulla heitä yhdeksi ihmiseksi.
”Mukava nähdä sinuakin ulkona välillä, Hermione”, Ginny puuskutti posket punaisina.
”Haluatko kyytiin? Ilma on niin kirkas, että tähtitornin korkeudelta näkee Tylyahoon saakka”, kysyi Harry ja paineli tuulen tuivertamaa hiuskuontaloaan litteämmäksi, vailla toivottua tulosta.
”Hei Ginny, ja kiitos Harry houkuttelevasta tarjouksesta, mutta kuten tiedätte, viihdyn paremmin jalat maassa.” Hermione yritti pälyillä ystäviensä huomaamatta pensaan suuntaan, mutta vaikutti siltä, että kuka tahansa siellä olikin ollut, oli ottanut jalat alleen noiden elävien komeettojen saapumisen aikaan.
Hermione oli hieman harmissaan siitä, että hänen ystävänsä olivat kirjaimellisesti tupsahtaneet taivaalta niin kriittisellä hetkellä, mutta hän oli myös iloinen, että häntä kuukausia vaivannut kireys ja ärtymys oli poissa. Itse asiassa, hänestä oli oikein mukavaa rupatella niitä näitä ja nauraa välillä makeasti Ginnyn jutuille. Tytöllä oli paras huumorintaju, minkä Hermione tiesi. Ronkin oli vitsikäs, mutta hänen juttunsa olivat liian usein niin yksioikoisia ja ajattelemattomia, että hän ennemminkin tahtomattaan loukkasi kuin huvitti. Fred ja George olivat tietenkin aivan oma lukunsa, mutta heiltä puuttui se objektiivisuus, viileän älyllinen huomiokyky ja sydämellinen lämpö jolla Ginny asioita tarkasteli.
Hermione tunsi suurta kiusausta kysyä Harryltä suoraan mitä tämä oikein puuhasi ja mikä tilanne Voldemortin suhteen tällä hetkellä oli, mutta kun hän katseli rennosti kaapunsa päällä, pää pojan sylissä makaavaa Ginnyä, niin hän tunsi kurkussaan palan, joka ei voinut päästää ohitseen mitään niin suurta ja raskasta asiaa. Harry juoksutti hellästi sormiaan Ginnyn lämmintä kuparia hohkaavien hiusten läpi, ja Hermione saattoi tuntea kihelmöintiä vain ajatellessaan miten ihanalta sen täytyi tuntua. Ginny katsoi ylöspäin Harryn kasvoihin ja virnisti tavalla, joka sai punan nousemaan pojan kasvoille.
Kun Hermione käveli yksin kohti linnan pääsisäänkäyntiä, hän tunsi itsensä tyhjäksi ja surulliseksi. Vilkaistessaan ylöspäin hän saattoi nähdä kuinka kaksi luutaa hävisi matkustajineen sisään tähtitornin ikkunasta. Eteisaulassa hän oli törmätä Draco Malfoyhin, joka oli vauhdista päätellen kiirehtimässä ulos pääovesta pakoon Pansy Parkinsonia, joka sihisi ja sätti poikaa yrittäen pysytellä tämän tahdissa. Hermionen huomattuaan he molemmat jähmettyivät paikoilleen ja hiljenivät. Malfoy käytti tilaisuuden hyväkseen ja livahti ulos ovesta hämärtyvään iltaan, kun taas Pansy näytti yrittävän tiivistää niin paljon vihaa, ylenkatsetta ja halveksuntaa kuin yhteen katseeseen oli mahdollista sisällyttää, ja sinkosi sen sitten Hermionen suuntaan. Hermione kohotti kulmiaan hämmästyneenä ja katseli kun Pansy marssi nokka pystyssä takaisin sinne mistä oli tullutkin.
Oman huoneensa rauhassa Hermione huomasi taas ajatuksiensa alkavan kiertää samaa, tuttua rataa. Hän huomasi, että vaikka oli syönyt kevyen päivällisen jo yli neljä tuntia sitten, hän ei ollut lainkaan nälkäinen. Päätettyään jättää iltapalan väliin, hän suuntasi kohti valvojaoppilaiden suurta ja ylellistä kylpyhuonetta. Lämmin laventelikylpy ei ehkä riittäisi saamaan häntä uneen, mutta ainakin se toisi hieman lohtua hänen olotilaansa.
Kun hän oli saanut riisuuduttua ja harjattua hiuksensa auki, hän liukui kokonaan miedosti Provencen laventelilta tuoksuvaan kylpyyn. Hän antoi veden lipua päälleen, sillä hän halusi tuntea sen ympäröivän hänet kokonaan. Hetken päästä hän nosti kasvonsa pintaan ja keskittyi rentouttamaan jokaisen lihaksensa. Hän ehti päästä tietoisessa rentoutusharjoituksessaan vain vasempaan reiteen saakka, kun mielikuva mustiin pukeutuneesta miehestä nousi hänen silmiensä eteen todellisena ja väkevänä. Hermione ei jaksanut taistella sitä vastaan, vaan antoi kuvanauhan pyöriä mielessään keskeytyksettä. Kylpy alkoi ilmeisesti vaikuttaa, ja hän tunsi lämpenevänsä syvintä sopukkaansa myöten. Miehen mustat silmät piirtyivät yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä, ja hän hätkähti muistaessaan virnistyksen miehen huulilla. Se oli täsmälleen samanlainen ilme, minkä Ginny oli aiemmin päivällä suonut Harrylle ennen heidän pikaista lähtöään ja katoamistaan Tähtitornin suojiin.
Kylpy oli todellakin ollut avuksi. Hermione tunsi suorastaan sykkivänsä lämpöä, ja hänen ihonsa oli hellä kuin kiihkeiden hyväilyjen jälkeen. Maatessaan yksin sängyssään hän ei kuitenkaan voinut olla pyörittelemättä erilaisia spekulaatioita suuntaan ja toiseen. Luonteensa mukaisesti hän olisi ensisijaisesti halunnut kohdata Kalkaroksen suoraan kasvotusten puhuakseen asiat selviksi. (Mitkä asiat? hän toisinaan ihmetteli itsekin.) Mutta sikäli kun sellaiseen tilaisuuteen ei näyttänyt tulevan mitään mahdollisuutta, hän lopulta taipui lähestymään asiaa kiertoteitse. Hän nousi vikkelästi sängystään, kietaisi kaavun yöpaitansa päälle ja pujahti portaikkoon vievään käytävään mennäkseen postipöllöjen torniin hoitamaan asian.
*
Severus istui puoliksi maahan vajonneen kivipaaden päällä illan hämärtämän aukean keskellä. Hän saattoi tuntea meren kostean suolaisen tuoksun nenässään ja tiesi, että he olivat jossain koillisen rannikon tuntumassa. Viisi mustiin hupullisiin kaapuihin ja valkoisiin ilmeettömiin naamioihin pukeutunutta henkilöä seisoi puolikaaressa hänen takanaan, kumartuneena kuuntelemaan heidän keskellään olevan, lähes kasvottoman ja jotenkin etäisesti matelijaa muistuttavan miehen sanoja. He olivat juuri lopettaneet lyhyen, vain lähimmälle sisäpiirille tarkoitetun kokouksen ja kävelleet ulos ikivanhasta holvimaisesta rakennuksesta, kun Voldemort oli laskenut hämähäkkimäisen ohuet sormensa Severuksen olkapäälle ja ohjannut hänet istumaan vanhan muistomerkin reunalle.
Kolme tuntia aiemmin Severus oli ollut yksityisessä kattopuutarhassaan lukemassa, ilo josta hän nykyään niin harvoin enää saattoi nauttia, kun pääkallomerkkiä hänen kädessään oli alkanut pakottaa niin sanoinkuvaamattoman tuskallisesti, että hetken hän jo kuvitteli itse Pimeyden lordin yrittävän ryömiä sen läpi hänen luokseen. Kirja singahti kauas hänen käsistään, ja hetken aikaa hän oli taipuneena kaksin kerroin vasemman käsivartensa päälle, niin kuin painamalla sitä riittävästi hän saisi sen vaativan jomotuksen perääntymään ja luikertelemaan takaisin sinne mistä oli lähtöisinkin. Vuosien kokemuksen kouluttamana Severus kuitenkin tiesi paremmin, eikä jäänyt odottelemaan ihmettä tapahtuvaksi.
Hän kaappasi penkin selkämyksellä lojuvan viittansa mukaansa ja syöksyi kohti Dumbledoren toimistoa, joka oli huomattavan paljon lähempänä kuin hänen oma huoneistonsa. Haudanvakavana ja sanomatta sanaakaan Dumbledore katsoi, kun Severus katosi hänen tulisijastaan. Tästä hän oli hyvin kiitollinen. Vaikka toisinaan vanha velho saattoi olla tuskastuttavan monisanainen, hän kuitenkin tiesi aina milloin oli parasta pysyä vaiti.
Päästyään huoneeseensa Severus kutsui valkoisen maskin ja hupullisen kaavun luokseen ja sulloi ne pieneksi mytyksi kainaloonsa. Tähän aikaan illasta oppilaita oli vielä liikkeellä, eikä hän halunnut ottaa sitä riskiä, että tulisi nähdyksi kuolonsyöjien pukimissa.
*
Monet olivat miettineet, miten ruipelo ja sisäänpäinkääntynyt Severus Kalkaros oli pysynyt hengissä näinkin kauan. Hän oli ollut vain 16-vuotias ottaessaan pimeyden piirron, ja hänen käsivartensa oli ollut niin kapea ja ohuen kelmeän ihon peitossa, että Voldemort oli ajatellut pojan kestävän vain enintään muutaman vuoden. Mutta se sitkeys ja periksiantamattomuus, joka oli loistanut hänen vakaassa katseessaan, oli lopultakin osoittautunut vahvemmaksi tekijäksi, mitä kukaan oli osannut ennalta arvella. Severuksella ei ehkä ollut atleettista kehoa ja kaiken alleen jyräävää voimaa lihaksissaan, mutta hänellä oli sitäkin enemmän järkeä ja terävä analyyttinen mieli, joka pystyi salamannopeisiin ja tarkkoihin päätelmiin paljon ennen muita. Ja nyt, sen ohjaamana, hän nousi vaivihkaa ylös kalmaiselta istuimeltaan, katseli syrjäsilmällään vanhan, kauan sitten hylätyn katedraalin kosteudesta vaurioituneita seiniä, viittä hitaasti ympärilleen kerääntyvää kuolonsyöjää ja Pimeyden lordin mittailevaa, punaisena hohkaavaa katsetta… ja juoksi.
Severus Kalkaros juoksi niin lujaa kuin henkensä edestä pakenevan, pelon ja adrenaliinin siivittämän miehen on mahdollista juosta. Lukemattomat kiroukset kaikuivat hänen korvissaan, ja vihreät ja punaiset valonsäteet sinkoilivat hänen ympärillään, kun hän yritti väistellä edessään olevia esteitä parhaansa mukaan. Kivet ruhjoivat hänen jalkojaan ja oksat repivät hänen kasvonsa verta vuotaville haavoille, mutta hän ei pysähtynyt ennen kuin hänen vatsaansa pisti, hänen keuhkonsa supistelivat ja niissä tuntui virtaavan hapen sijasta polttavaa, syövyttävää happoa. Hän taipui kaksin kerroin puristaen molemmilla käsillään rintaansa ja kaikkoontui pois öisestä, epäystävällisten äänten täyttämästä metsästä.
Tylypahkan portti ei ollut koskaan näyttänyt kutsuvammalta, kauniimmalta ja turvallisemmalta rujosta goottilaisesta koristelustaan huolimatta. Severus painoi kätensä sen kylmää ruosteista pintaa vasten ja työnsi sitä auki vain sen verran, että hän mahtui ujuttautumaan sivuttain sen läpi koulun turvalliselle maaperälle. Yhä hengästyneenä, sydän takoen kuin hysteerinen rumpali, hän raahasi vihlovia jalkojaan perässään ja ennemminkin romahti kuin käveli portaat alas tyrmään.
Luokkahuoneeseen päästyään Severus kuuli outoa kurluttavaa ääntä ja tunsi taas adrenaliinin syöksähtävän suoniinsa. Hän oli valpas ja jäntevä kuin suuri musta kissa, joka pimeydestä huolimatta rekisteröi herkistyneillä aisteillaan kaiken ympärillään tapahtuvan. Kohottaessaan huoneistonsa ovea peittävää kuvakudosta, hyvin läheltä hänen oikealta puoleltaan kuului huudahdus, ja Severus sananmukaisesti hypähti säikähdyksestä ilmaan. Keltaiset suuret silmät möllöttivät hänen edessään, ja olennon päästämä hiljainen kujerrus sai Severuksen naurahtamaan helpotuksesta. Pöllö istui seinällä olevan soihdunpidikkeen päällä ja kallisteli päätään puolelta toiselle kuin mittaillakseen, oliko tulija se kenelle viesti piti välittää.
Kalkaros irrotti linnun jalkaan sidotun pienen pergamentinpalan ja hätisti epäkohteliaisuudesta suivaantuneen linnun tiehensä.
”Menehän siitä, ei minulla ole antaa sinulle mitään. Mene ja saalista jostain itsellesi hiiri, tai mikä vielä parempaa, niin jalkapuoli rotta”, Severus sihahti sille, ja pöllö katosi luokan hormia pitkin pimeyteen.
Sytytettyään tulen katosta roikkuvaan kynttelikköön Severus rullasi pergamentin auki ja luki kauniin tasaisella käsialalla kirjoitetun viestin. Pergamentti tuntui liukkaalta hänen kädessään, mikä kertoi siitä, että teksti oli taiottu pois ja kirjoitettu uudestaan ja uudestaan lukemattomia kertoja.
Hyvä professori Kalkaros,
Kiitos kaikesta mitä olet tehnyt hyväkseni, mutta mielestäni meidän pitäisi vielä puhua.
Voisimmeko sopia tapaamisesta, minulle käy mikä ilta tahansa tällä viikolla.
Odotan yhteydenottoasi.
Kunnioittavasti,
Hermione Granger
Luettuaan ensimmäiset sanat, eli sen miten kirje oli hänelle osoitettu, pieni vino hymyntapainen karehti hetken hänen huulillaan, mutta loppua kohden se jähmettyi, ja hän viskasi viestin kylmään tulisijaansa hiiltyneiden puiden ja tuhkan keskelle.
”Ei”, hän sanoin päättäväisesti kuin isä, joka kieltää lastaan kurkottamasta pikkuleipäpurkille. ”Ei tätä, ei nyt.” Sitten hän rojahti puolittain makaavaan asentoon nojatuoliinsa ja tunsi itsensä väsyneemmäksi ja raihnaisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin elämänsä aikana.
Severus tiesi Dumbledoren odottavan häntä, mutta ajatuskin itsensä siirtämisestä rehtorin huoneeseen tuntui mahdottomalta, puhumattakaan sen raportin vastenmielisestä sisällöstä, mikä oli ennemmin tai myöhemmin paljastettava hänelle. Severus saattoi jo kuvitella pettymyksen Dumbledoren silmissä. Hän oli epäonnistunut, paljastunut ja pilannut kaiken. Eikä hän halunnut edes ajatella mitä se merkitsisi Feeniksin killalle käynnissä olevan sodan kannalta.
Lattialla lojui levyn kansi, jossa kaunis nainen hymyili estottomasti. Noidan kastanjanväriset, pörröiset hiukset laskeutuivat rennosti olkapäille, ja hän iski Severukselle silmää tämän vilkaistessa sinne päin. Siinä samassa vihreät liekit kohahtivat tulisijassa, ja Dumbledoren pää ilmestyi esiin. Severus potkaisi kantapäällään levynkannen sohvan alle ja tervehti tulijaa innottomasti.
”Saanko astua sisään?” vanha rehtori kysyi huolestunut ilme uurteisilla kasvoillaan.
”Ole hyvä vain”, Severus tokaisi ja veti itsensä istumaan ryhdikkäämmin tuolissaan.
”Minusta tuntui, että olisi mukavaa vaihteeksi tulla vierailemaan sinun luonasi.” Dumbledoren katse kiersi pitkin epäsiistiä huonetta, petaamatonta sänkyä ja pöydän pintaan piirtyneitä, tyhjän viskipullon vieressä olevia tahmeita renkaita. Lattialla lojuvassa lasissa surisi kärpänen, ja joukko muurahaisia nuoli puhtaaksi lasista lattialle vierähtänyttä makeaa pisaraa.
”Neiti Granger arvostaisi sitä, että et edelleenkään halua käyttää kotitonttujen palveluksia, Severus”, Dumbledore sanoi hymyillen.
”Sillä ei ole mitään tekemistä neiti Grangerin naurettavan eettisen vouhotuksen kanssa, minä vain en luota niihin”, mies tuhahti melkein puolustelevaan sävyyn.
”Niinpä tietenkin, aivan niin”, Dumbledore sanoi ja hymyili edelleen, sitten hän jatkoi kepeään, jokapäiväistä säätilaa koskevaa keskustelua muistuttavaan sävyyn, ”Voisimme kutsua matami Pomfreyn tänne, nuo avohaavat näyttävät hieman ilkeiltä.”
”Ei kiitos, ei tässä ole mitään mitä en itse pystyisi hoitamaan”, Severus sanoi ja irvisti yrittäessään nousta hakemaan uutta pullollista gramofonin viereisestä seinäkaapista.
”Taidanpa ottaa lasillisen Orkneyta, maistuisiko sinulle, Severus?” Dumbledore kysyi ja ojensi jo tyhjästä ilmasta loihtimaansa lasillista, jossa meripihkanvärinen juoma toisti yläpuolellaan lepattavien liekkien tuikkeen.
”Kiitos.” Severus otti lasin ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Hetken päästä se täyttyi uudestaan, ja tällä kertaa Severus tyytyi maistelemaan sitä maltillisin ja pienin tutkivin hörpyin.
”Se on siis ohi nyt”, Dumbledore totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Mihin tarvitset minua raportoimaan, jos kerran tiedät jo mitä on tapahtunut?” Severus kysyi alkaen taas valua makaavampaan asentoon nojatuolissaan. Hänen kehonsa saamat ruhjeet vihloivat ja jomottivat, eikä tuolissa tuntunut saavan sellaista asentoa, joka olisi ollut edes jotakuinkin siedettävä.
”En minä tiedä mitä on tapahtunut, mutta vaikka olenkin vanha ukkeli, niin osaan sentään vielä päätellä jotain. Ristisanatehtävien päivittäinen tekeminen pitää mielen virkeänä”, vanha velho huomautti niin vakavissaan, että Severusta melkein huvitti.
”Kaikin mokomin, ole hyvä vaan ja aloita”, Dumbledore viittasi häntä puhumaan.
Severus vääntelehti hieman tuolissaan etsiessään asentoa, jota voisi kestää kauemmin kuin kaksi minuuttia kerrallaan, ja Dumbledoren kasvoille nousi vilpittömästi pahoillaan oleva ilme.
”Voi, olinpa epähuomaavainen, jospa ensin hieman siistisimme sinua. Luvallasi?” Dumbledore kysyi, astui lähemmäs kärsivää miestä ja tämän nyökättyä kuljetti sauvaansa kevyesti päästä varpaisiin noin kymmenen sentin päässä Kalkaroksen kehosta. Kaikki vertavuotavat haavat umpeutuivat, mustelmat ja kuhmut häipyivät, Kalkaroksen repeytyneet ja likaiset vaatteet palautuivat yhtä moitteettomiksi kuin ne olivat olleet aikaisemminkin ja mikä parasta, lämmin hyvänolon aalto täytti Kalkaroksen mielen sekä kehon.
”Kätevää”, hän henkäisi kohottaen kulmakarvojaan vaikuttuneena, kiitti rehtoria ja alkoi kertoa illan tapahtumia yksityiskohtaisesti. Hän jätti mainitsematta ainoastaan Hermionelta saamansa kirjeen ja sen, miten hän aikoi tilanteen hoitaa.
Suuri huuhkajaa muistuttava pöllö oli tuonut aamulla hänelle viestin, jossa professori Kalkaros selväsanaisesti kieltäytyi tapaamasta häntä ilman mitään järjellistä syytä ja kehotti vielä tyttöä keskittymään enemmän opintoihinsa ja varsinkin pian edessä olevaan taikajuomien loppukokeeseen.
Hermione oli valvonut lähes koko yön, mutta sen sijaan että hän olisi tuntenut olonsa nuutuneeksi ja apaattiseksi, hänen vireystilansa oli kummallisen korkea, ja hän kihisi kuin yliviritetty paukkusähikäinen. Hänen päässään oli omituinen epätodellinen ja hieman leijuva olo, niin kuin joskus niinä harvoina kertoina, kun hän oli jaksanut juhlia ystäviensä kanssa aamuun asti. Aamiaispöydässä Neville oli istunut hänen viereensä ja yrittänyt saada aikaiseksi normaalia kohteliasta pöytäkeskustelua, mutta huomatessaan Hermionen oudosti kiiltävät silmät ja saadessaan muutaman kireän ja ylävireisesti kimahtavan vastauksen, hän oli tyytynyt mutustelemaan paahtoleipäänsä hiljaisuuden vallitessa.
Professori Kalkaros ei ollut taaskaan ilmestynyt aamiaiselle, ja hyvä niin, sillä Hermione epäili, ettei olisi pystynyt enää hillitsemään itseään. Hän olisi mennyt opettajien pöydän eteen ja ladannut muiden kuullen täydeltä laidalta kaiken mitä ajatteli opettajasta, joka… niin, joka mitä?
Hermione tuhisi itsekseen turhautuneena siitä, että asia ei ollut aivan selkeä hänen mielessään. Mistä hän voisi Kalkarosta syyttää? Katseesta? Siitä, ettei mies ollut ottanut häntä yöllä huoneeseensa ja… Hermione ei voinut sille mitään, mutta jotain suurta ja ihanaa tuntui muljahtavan syvällä hänen sisällään. Hänen hengityksensä tihentyi niin, että hänen piti hidastaa askeliaan estääkseen itseään läähättämästä ääneen.
”Kas-kas, itse Granger…” kuiskasi silloin itsevarman oloinen ääni hänen takaansa. Hermione käännähti säikähtäneenä ja huomasi olevansa Draco Malfoyn tutkivan katseen kohteena. Poika tuli yllättäen hyvin lähelle häntä, olihan hän sentään vain ’saastainen kuraverinen’, johon ei sopinut koskea pitkällä tikullakaan, ja tuijotti häntä hetken aikaa. Sitten, yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, Malfoy kääntyi ja katosi riuskoin askelin pois näkyviltä.
Hermione seisoi hetken aikaa täydellisen pöllämystyneenä äkillisestä kohtaamisesta, kunnes pystyi taas rationaaliseen toimintaan ja tajusi myöhästyvänsä juuri alkavalta taikajuomien tunnilta. Hän puristi laukkunsa tiukasti kainaloonsa ja juoksi loppumatkan liemiluokkaan. Oppilaat olivat vasta asettumassa paikoilleen, ja tutunnäköinen, pitkä ja mustanpuhuva hahmo oli kääntyneenä selin heihin kirjoittaessaan taululle listaa tämänkertaiseen liemeen tarvittavista aineksista. Tunteet räjähtivät Hermionen sisällä kuin Nevillen kattila menneinä vuosina, ja hän tiesi vain sen, että ellei nyt sanoisi sanottavaansa, toista tilaisuutta ei enää tulisi. Hän astui määrätietoisesti opettajan pöydän ohi ja kähisi vasten mustaa selkää: ”Meidän on puhuttava, halusit tai et, ja jos vielä kerrankin saan tylyn ja mitätöivän vastauksen asialliseen pyyntööni, niin alan kirkua!”
Taululle kirjoittamassa ollut kalpea käsi pysähtyi. Hermione saattoi nähdä ranteeseen tatuoidun oudon symbolin ja tajusi samalla erehdyksensä, kun kauttaaltaan mustiin pukeutunut hahmo kääntyi häneen päin, ravisti mustan hupun päästään ja heläytti yllättyneenä kovaäänisen, mutta lempeän naurun, joka jäi hetkeksi kaikumaan äkisti hiljenneeseen luokkaan. Kaikki tuijottivat herkeämättä Hermionea ja vierasta naista, jonka vaaleat ja poikkeuksellisen pitkät hiukset olivat paljastuneet hänen käyttämänsä kaavun hupun alta.
”Neiti…?” Nainen katsoi kysyvästi Hermioneen päin, joka sai juuri ja juuri änkytettyä sukunimensä hämmennyksensä keskeltä. ”Neiti Granger, ole hyvä ja istu alas, niin esittelen itseni kaikille.”
Hän astui muutaman askeleen lähemmäs jo toisen kerran tänään hämmästyksestä paikoilleen kangistunutta tyttöä ja nyökkäsi kevyesti saadakseen Hermionen noudattamaan kehotusta. Sitten hän pyyhki liitupölyä keskittyneesti käsistään, aivan kuin olisi ajatellut jotain hyvin tarkkaan, ja kun hän suoristautui jälleen, jostain kuului kevyttä metallin kilinää.
”Hyvää huomenta kaikille. Te olette Tylypahkan edistyneiden oppilaiden taikajuomatunnilla, ja minä olen professori Sharon Cait.” Nainen antoi merkillisen katseensa kiertää jokaisessa oppilaassa, kunnes jatkoi puhumista. ”Professori Kalkaros on estynyt viemästä lukukautta loppuun. Itse asiassa hän on joutunut muuttamaan pois Tylypahkasta yllättävien tapahtumien pakottamana, joten suoritatte liemien loppukokeen minun valvonnassani.”
Hermione tunsi miten jotain lämmintä ja kuparisen makuista turskahti hänen suuhunsa. Rohtunut huuli oli vihdoin haljennut hänen hampaidensa välissä, mutta se ei hetkauttanut häntä vähääkään. Hän näki tuon kalvakan naisen kasvot kuin pitkän tunnelin päästä, eikä saanut selvää sanoista, joita putoili tämän huulilta. Hetkeksi Hermione oli näkevinään miten jokainen häntä kohti sinkoava äänne muuttui ilkiöksi, ja hänen teki mieli alkaa loitsia niitä tainnoksiin silmittömällä vimmalla, kuten silloin toisella luokalla kun he joutuivat keräämään nuo siniset pikkuhirviöt takaisin häkkiin. Hermionesta tuntui kuin hänen otteensa olisi ollut lipeämässä jostakin, mistä hän ei edes tiennyt pitäneensä kiinni. Hän vajosi syvemmälle ja syvemmälle, kunnes professori Caitin tiukalla äänellä lausuttu tyrehdytysloitsu tavoitti hänen ymmärryksensä. Nainen laski sauvansa ja katsoi pitkän tovin Hermionea tutkivasti syvälle silmiin.
”Neiti Granger, sinun on parasta pitää loppupäivä vapaata. Jollei olosi parane muutamassa tunnissa, mene sairaalasiipeen, sieltä saat varmaan jotain, joka tasapainottaa tilannettasi.”
Hölmistyneenä Hermione nousi ja pakkasi laukkunsa konemaisesti kuin itsestään liikkuva haarniska. Hän näki muiden tuijottavan itseään, muttei pystynyt tulkitsemaan yksienkään kasvojen ilmeitä. Käytävälle päästyään hän lähti kulkemaan ripein askelin, sillä hänestä tuntui, että jos hän ottaisi yhdenkin hitaamman askeleen, hän kaatuisi suorin jaloin päin kivistä lattiaa.
”Neiti! Neiti Harry Potterin ystävä, voisiko neiti odottaa hetken?” Hermione kulki eteenpäin. Kiviset laatat tuntuivat ajelehtivan hänen jalkojensa alla kuin jäälautat. ”Voisiko Harry Potterin neiti kuunnella Dobbya vähän aikaa?”
Hermione kuuli pienten jalkojen hätäisen töminän ja katkonainen, ja läähättävä pieni ääni puhui hänen vieressään: ”Rehtori Dumbledorella on neiti Hermionelle tärkeä asia, Dobby ei pysty toimittamaan viestiä Harry Potterin ystävälle, jos tämä juoksee Dobbya karkuun käytävällä. Dobby on kyllä ottanut villamyssyjä käyttöönsä enemmän kuin muut kotitontut, mutta Dobby voi antaa ne takaisin neiti Hermionelle, jos neiti Hermione ei pidä sitä sopivana ja siksi juoksee pois Dobbyn luota.”
Harmaanvihreät, ruipelot jalat tekivät äkisti jyrkän käännöksen ja kuljettivat kymmenien myssyjen painamaa, hieman kumaraa päätä kohti seinää. ”Tuhma, tuhma ahne Dobby!” tonttu vinkaisi ja iski otsansa vasten porraskäytävän seinää. Hermione pysähtyi ja hetken aikaa hänen teki mieli seurata esimerkkiä.
”Hyvä neiti Harry Potterin Hermione, neiti on armollinen kun odottaa ja antaa Dobbyn puhua, Dobby ei ansaitse moista armeliaisuutta, mutta Harry Potterin ystävät ovat niin hyviä…”
”Mitä asiaa rehtorilla on minulle?” Hermione kysyi keskeyttäen tontun loputtoman tuntuisen kailotuksen.
”Oih, niin, ai niin.” Dobbyn suuret silmät muljahtivat hänen päässään. ”Dobby on huono kotitonttu, puhuu itsekkäästi Dobbyn omia asioita, eikä saa edes yhtä tärkeimmistä tärkeää asiaa toimitettua”, lepakonkorvainen otus sanoi itselleen nopeasti, ja se kuulosti aivan siltä kuin ääninauhaa olisi soitettu liian nopeilla kierroksilla. Tonttu kallistui kohti seinää, mutta nykäisikin sitten itsensä takaisin Hermioneen päin ja jatkoi normaalilla honottavalla äänellään; ”Professori Dumbledore tahtoo nähdä neiti Grangerin toimistossaan nyt heti paikalla. Dobbyn pitää saattaa neiti Granger perille asti.”
Hermione huokaisi ja lähti kulkemaan kotitontun kimityksen säestämänä kohti rehtorin toimistoa.
Professori Dumbledore istui työpöytänsä takana, kun Hermione tuli sisään huoneeseen. Vanha velho nousi heti seisomaan, tervehti Hermionea sydämellisesti ja viittasi hänet istumaan toiseen huoneessa olevista korkeaselkäisistä puutuoleista. Hermionen astuessa peremmälle hänen henkensä salpautui. Huoneen perällä, Fawkesin orren vieressä kirjahyllyjen edustalla seisoi happaman näköinen mies mustassa kaavussa. Kun Kalkaros huomasi tytön jähmettyvän hänet nähdessään, hän vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin ja kääntyi pois kädet puuskassa.
”Hienoa että pääsit tulemaan Hermione”, Dumbledore sanoi ja loi Severukseen tiukan katseen tuuheiden valkoisten kulmiensa alta. Mies näytti tutkailevan jotain kirjaa hyllyssä niin kuin huoneessa ei olisi ollut mitään muuta, kunnes alkoi hitaasti lähestyä tyhjää tuolia. Hänen istuuduttuaan Dumbledore jatkoi; ”Hermione, olen pahoillani, että en voi ottaa heikentynyttä terveydentilaasi tämän enempää huomioon, mutta me tarvitsemme apuasi.”
Aina niin tyyni ja liikkumaton Kalkaros tuntui kiemurtelevan, vaikka hän ei liikauttanut jäsentäänkään. Hermionesta tuntui kuin jäälautat, joilla hän äskettäin oli kokenut tasapainoilleensa, olisivat äkisti sulaneet pudottaen hänet veden varaan, ja hän olisi sen viileyden vaikutuksesta saanut taas tarkkaavaisuutensa ja todellisuudentajunsa takaisin.
”Voin aivan mainiosti”, Hermione valehteli, ”mistä on kysymys?” Hän vilkaisi Kalkarosta, jonka kasvot näyttivät vääristyvän tasaisin väliajoin, mutta liian paljon johtuakseen hänen oppilaansa vastenmielisestä läsnäolosta.
Dumbledore kertoi muutamalla lauseella Kalkaroksen täpärästä pelastumisesta Voldemortin ja hänen kuolonsyöjiensä tappoloitsujen kourista ja siitä, miten hänen käteensä upotettu pimeän piirto lähetti säännöllistä signaaliaan pyrkimyksenä saada kantajansa tuskasta sekaisin ja ajaa tämä lopulta hulluuden partaalle ja vääjäämättömään tuhoon.
”Professori Kalkaros on kaukonäköisyydessään työskennellyt pimeän piirron vaikutuksia neutralisoivan liemen parissa jo vuosia, mutta sen valmistamisen viimeiset vaiheet ovat vielä työstämättä. Auttaisin mielelläni itse, mutta minua työllistää toinen tehtävä, eikä saatavilla ole ketään muuta Feeniksin killan jäsentä, joka olisi lähimainkaan riittävän pätevä avustamaan tässä tilanteessa.”
”Voin aivan hyvin viedä liemen valmistuksen loppuun yksin, niin kuin olen tähänkin asti tehnyt”, kuului professori Kalkaros lausuvan ääni täynnä pistelevää tyytymättömyyttä.
”Ei Severus, sitä sinä et voi tehdä”, Dumbledore napautti epätavanomaisen terävästi, ”Olen asettanut sinut jo aivan riittävän monta kertaa hengenvaaraan. Tarvitset täsmällisen ja luotettavan avustajan, joka pitää huolen siitä, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Emme voi ottaa sitä riskiä, että olet lisäämässä liemeen jotain ratkaisevaa ainesosaa, ja saat juuri silloin spastisen kouristuksen. Sinun jos kenen olettaisi tietävän mitä siitä voi seurata, jos käsittelee aineksia varomattomasti. Yksikin huonosti ajoitettu kipukohtaus, ja läikyttämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset.” Dumbledore katsoi merkitsevästi silmiin Kalkarosta, joka onnistui tuhahtamaan niin moniselitteisellä tavalla, että Hermione huomasi suunsa vetäytyvän virnistykseen.
”Jos suostut avustamaan meitä tässä asiassa”, Dumbledore jatkoi kääntyen uudelleen vakavoituneen Hermionen puoleen, ”vapaudut liemitunneistasi ja toimintasi professori Kalkaroksen assistenttina luetaan todistuksessasi hyväksesi. Olin ajatellut, että tämä voisi olla sinun lopputyösi liemissä. Hyvin poikkeuksellinen ja äärimmäisen edistynyt lopputyö…”
Kun Dumbledore oli sanonut ensimmäiset sanansa avun tarvitsemisesta, Hermione oli välittömästi tiennyt, että tämä oli hänen tilaisuutensa. Tietenkin hän suostuisi, olisi typerää kieltäytyä moisesta mahdollisuudesta…
”Milloin aloitamme?” Hermione kysyi vilkaisemattakaan vieressään olevaan mustalla verhottuun hahmoon.
”Nyt, mikäli sinulla ei ole sovittuna jotain tärkeämpää ohjelmaa?” Vanha velho vastasi alaisensa puolesta. ”Severus, neiti Grangerin tulee toimia myös henkilökohtaisena avustajanasi, sillä kuiskasin Sibyllalle salaisuuden, että olet muuttanut pois, ja nyt se on tietysti jo kaikkien tiedossa. Et saa näyttäytyä kenellekään. Voldemort on valmis lähes mihin tahansa saadakseen langetettua sinulle rangaistuksensa. Emme ota sitä riskiä, että he yrittäisivät hyökätä kouluun.”
Kalkaros nousi ylös tuoliltaan ja mutisi rehtorin korvaan jotain, josta Hermione kuuli pelkästään sen, että eikö olisi mahdollista löytää ketään toista hänen avustajakseen. Dumbledore loi hetkeksi hieman huvittuneen, mutta äärettömän lempeän katseen mieheen ja totesi niin hiljaisella äänellä, että Hermione ei voinut olla varma kuuliko hän oikein. ”Kaikkien muiden avujensa lisäksi neiti Granger on yksi niistä harvoista henkilöistä, jotka sietävät sinua viittä minuuttia kauemmin.”
Kalkaros painoi katseensa maahan ja oli menossa hyvää vauhtia ovelle, kun Dumbledore tarttui Hermionea kädestä ja kutsui miehen vielä jäämään.
”Professori Kalkaros – Severus, neiti Granger – Hermione, ette ole enää oppilas ja opettaja. Olette tästä lähtien ennemminkin kuin työtoverit. Lyökää viisaat päänne yhteen ja tehkää tulosta.” Dumbledore tarttui myös Kalkarosta kädestä ja ohjasi sen tarttumaan Hermionen jännityksestä hionneeseen kämmeneen. Severus puristi tytön kättä kohteliaasti, joskin vastahakoisesti, ja tunsi siinä samassa sähkövirran iskevän lävitseen ja päätyen kipinöimään reilusti hänen napansa alapuolelle. Jokin siinä tunteessa muistutti etäisesti pimeyden lordin kutsua, mutta tämä tuntui paljon paremmalta, niin paljon paremmalta.
”Se on valmis”, Kalkaros kuiskasi yllättävän lähellä Hermionen korvaa, ja sai tytön säpsähtämään. ”Professori Dumbledore oli oikeassa, en olisi pystynyt tähän ilman sinua, neiti Granger.”
Hermione tunsi koko kehonsa jännittyvän ja hänen ihonsa kihelmöi ilmassa väreilevän äänen johdosta. Hän käänsi katseensa nolostuneena maahan, mutta Kalkaros painoi etusormensa lähes olemattoman kevyellä kosketuksella hänen leukansa alle ja kohotti tytön kasvot itseensä päin. Hermione tunsi sydämensä hakkaavan niin rajusti, että uskoi sen polttavan itsensä loppuun ja pysähtyvän ennen kuin minuuttiakaan ehtisi kulua.
”Olet turhan vaatimaton, neiti Granger”, samettinen ääni hyrisi edelleen hänen korvissaan. ”Tulet saavuttamaan vielä suuria…” Kalkaros taivutti päätään alaspäin ja painoi huulensa hyvin lähelle Hermionen korvaa, ”…asioita.”
Hermione tunsi miten miehen kädet liukuivat hänen niskaansa. Jokainen pitkä ja viileä sormi tuntui jättävän polttavan vanan jälkeensä, ja oli vain yksi tapa sammuttaa hänen hiuksiaan hipovat liekit. Hermione nielaisi, veti muutaman epätasaisen syvän henkäisyn ja heittäytyi koko painollaan vasten miehen jäntevää vartaloa. Heidän huulensa paiskautuivat yhteen kuin myrskyn runteleman laivan kappaleet rantahietikolle. Hermionesta tuntui kuin hänen sielunsa olisi ollut valumassa ulos hänen ruumiistaan, mutta ei ollut mitään, mitä hän ei olisi ollut halukas tälle miehelle antamaan.
”Hermione, Hermione…” Hän kuuli miehen äänen toistavan. ”Hermione, katso minua.” Ja hänen avatessaan silmänsä kaikki tuntui olevan kuin usvan peitossa, niin hämärää ja pimeää. Vain yksi hatarasti lepattava valo hänen edessään, ja oudot, viileän harmaat silmät…
Hermione paleli, hänen niskaansa ja käsivarsiaan särki, ja hän tunsi suussaan metallisen tympeän maun. Hänen vasemman käsivartensa sisäpintaan oli painunut numerologian kirjan kohokirjaimilla painettu otsikko, ja muste oli tuhrinut hänen otsansa, sen oltua tuntikausia painautuneena vasten hänen muistiinpanojaan. Kesti jonkin aikaa, että hän ymmärsi missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hän nousi varovasti ylös tuolistaan, pakkasi kirjansa ja muut opiskelutarvikkeensa laukkuunsa ja hiipi vähin äänin ulos kirjaston kielletyltä osastolta.
Kenkien pitämä kopse moninkertaistui niin kammottavaksi kuminaksi öisen autiolla kivilattialla, että Hermionen oli riisuttava kenkänsä saapuessaan käytävälle. Hän mutisi äänettömiä rukouksia, että saisi kulkea häiriöittä yksin omaan huoneeseensa saakka. Oli jo tarpeeksi karmivaa nähdä satunnaisten aaveiden putkahtelevan milloin minkäkin seinän läpi ja lipuvan pitkin käytäviä, eikä hän uskonut olevansa tällä hetkellä riittävän puolustuskykyinen kohtaamaan mitään niitä aineellisempaa uhkaa. Niin rakas, ihana ja turvallinen paikka kuin Tylypahka olikin, vaeltelu sen sokkeloisilla käytävillä yöaikaan ei ollut vailla riskejä.
Päästyään huoneeseensa Hermione jätti koululaukkunsa oven pieleen ja heittäytyi vuoteelleen. Hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi ja hieman sekavaksi. Sulkiessaan silmänsä hänen mieleensä palautui satunnaisia kuvia äskettäin keskeytyneestä unesta. Suloinen lämpö alkoi virrata takaisin hänen kehoonsa, ja hän yritti kaikkensa päästäkseen takaisin uneen, vastaanottamaan kiitosta Severus Kalkaroksen huulilta.
Viime viikkojen aikana kesä oli tullut Tylypahkaan, lähes Hermionen huomaamatta. Se oli tuonut mukanaan pitkät valoisat illat, yltäkylläisen vihreyden Tylypahkan pihamaille, mustarastaan öiset konsertit, ja mikä tärkeintä, S.U.P.E.R. -tason loppukokeet olivat alkaneet. Hermione oli opiskellut ahkerammin kuin koskaan aikaisemmin elämänsä aikana, ja jokainen joka vähääkään tunsi häntä, tiesi mitä se tarkoitti.
Yö toisensa jälkeen hämärä oli häivyttänyt tytön ääriviivat, sillä lyhdyn sytyttäminen olisi pakottanut Hermionen myöntämään itselleen, että oli jo aivan liian myöhäistä, ja että ainoa järkevä teko olisi painaa numeroita ja kirjaimia vilisevät sivut piiloon nahkaisten kansien väliin ja painua itse omaan sänkyyn peiton alle. Eilisiltainen koulukirjojen päälle nukahtaminen oli kuitenkin ollut ennen kokematonta, sillä tähän mennessä hän oli aina ehtinyt laahustaa takaisin huoneeseensa juuri ennen sammumistaan.
Vaikka nämä kolme viikkoa olivat olleet hyvin raskaita, Hermione tunsi elävänsä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli viettänyt kaiken aikansa joko valmistautuen kokeisiin tai avustaen professori Kalkarosta viimeistelemään hänen rajoja rikkovaa, pimeän piirron vaikutuksia neutralisoivaa taikalientään.
Suurin osa S.U.P.E.R.-kokeista oli jo ohitse. Itse asiassa kaikki muut, paitsi numerologian koe, sillä yhteistyö Kalkaroksen kanssa korvaisi liemien kokeen, joka olisi vasta seuraavalla viikolla. Numerologia oli aina ollut yksi Hermionen lempiaineista. Sen säännönmukaisuuteen kätkeytyvä hienostunut mystiikka kiehtoi hänen järjestelmällistä mieltään. Taikajuomat olivat myös hänen arvoasteikossaan korkealla, mutta suurin osa niiden opiskeluun tarvittavasta energiasta oli, hänen suunnattomaksi harmikseen, mennyt kiukun nielemiseen, loukkauksista toipumiseen ja sisuuntuneisiin yrityksiin todistaa oma pätevyytensä. Näistä jälkimmäinen oli tietenkin tuomittu epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen, sillä professori Kalkaros tuntui olevan suorastaan allerginen oppilaille, jotka yrittivät ostaa hänen suosiotaan todistelemalla omaa osaamistaan.
Alkuvuoden Hermionea riivannut apatia ja uniongelmat tuntuivat olevan tiessään. Hän oli jopa pystynyt lopettamaan taikalääkityksensä, sillä hän nukahti joka ilta vailla suurempia vaikeuksia. Hyvä, että hän ehti suorittaa iltapesunsa ja langata hampaanvälinsä huolellisesti, ennen kuin unta enteilevä raukeus alkoi puuduttaa hänen jäseniään. Ja aamuisin, lyhyenkin yöunen jälkeen, hän oli energinen ja innokas syöksymään aamupalalle, jotta pääsisi mahdollisimman hyvissä ajoin käsiksi päivän tehtäviin.
Samaa ei voinut sanoa Severus Kalkaroksesta. Mies joutui kirjaimellisesti pysyttelemään maan alla, ettei kukaan saisi tietää hänen sinnittelevän edelleen hengissä huolimatta Pimeyden lordin yrityksistä panna piste petollisen seuraajansa surkealle elämälle. Ja vaikkei Severus suoranaisesti kaivannutkaan kirmailua kesän kukkealla ja viheriöivällä ruohikolla, niin raittiin ulkoilman puute sai hänen päänsä särkemään ja entisestäänkin heikon ruokahalun katoamaan lähes kokonaan.
Hän teki monesti töitä vuorokaudet läpeensä, ja ilta toisensa jälkeen hän siveli käsivarteensa helmiäisenhohtavaa violettia lientä selvittääkseen olivatko he yhtään lähempänä sen valmistumista, kuin myös saadakseen vihdoinkin apua tuohon pirulliseen poltteeseen, jota Voldemortin merkki hänen kädessään sai aikaan. Kouristelu oli selkeästi vähentynyt liemen ansiosta. Häntä ei myöskään oksettanut enää niin usein ja voimallisesti, mutta sähköiskun kaltaiset, hänen sisuksiaan raatelevat tuntemukset olivat pysyneet ennallaan, kuten myös tunne siitä, että tuo ihon alla sykkivä musta kuva saattoi milloin tahansa muuttua iilimadonkaltaiseksi hirviöksi, joka voisi luikerrella hänen suoniaan pitkin hänen aivoihinsa, hänen sydämeensä…
Severuksen oli päivä päivältä vaikeampi kontrolloida itseään. Hän pelkäsi menettävänsä sen, menettävänsä vihdoinkin otteen järjestään ja itsehillinnästään. Hänen oli myönnettävä, että Dumbledore oli jälleen kerran osannut arvioida tilanteen häntä itseään paremmin. Hän ei olisi mitenkään päässyt näin pitkälle ilman Grangerin apua. Tyttö oli nokkela, tehokas ja luojan kiitos riittävän aikuinen pitääkseen turpansa kiinni niinä hetkinä, jolloin hänen oli nojauduttava vasten pöytää saadakseen pidettyä itsensä pystyssä tai kun hänen kätensä vapisi niin, että rutakonjuurijauhe levisi pitkin pöytää hänen annostellessaan sitä koeputkeen.
Tytöstä oli tosiaankin ollut apua. Hän oli jopa osoittanut tiettyä yllättävää luovuutta ehdottaessaan, että he voisivat kokeilla kiteytettyjen feeniksin kyynelten lisäämistä liemeen. Hän oli sanonut lukeneensa siitä jonkin muinaisen egyptiläisen pyramidin raunioista löydetyn kirjan sivuilta. Severus ei voinut olla hymyilemättä itsekseen. Hetken aikaa hän näki elävästi, miten neiti Granger selitti silmät palaen tuon harvinaisen ainesosan mahdollisista vaikutuksista yhdessä liemen muiden tekijöiden kanssa. Oli suorastaan virkistävää olla tekemisissä noin asialleen omistautuneen ja palavasieluisen henkilön kanssa. Kalkaros pudisti päätään hymyillen edelleen ja aukaisi nykyisen työhuoneensa ikkunan. Hän ei tulisi koskaan tottumaan tähän kirottuun kuumuuteen, mikä tuntui vallitsevan näissä kellarikerrosta korkeammalla sijaitsevissa huoneissa.
*
Numerologian kokeen jälkeisenä iltana rohkelikkotornissa oli iloinen tunnelma. Vaikka takassa ei ollut edes tulta, niin kaikki sohvat ja nojatuolit sen edessä olivat täynnä lukevia ja keskenään rupattelevia ihmisiä. Joiltakin kesken jäänyt velhoshakki tutisi latautuneena sohvapöydällä, ja Hermionea huvitti kuulla kimeä-äänisen lähetin uhkailevan kuningatarta alatyylisillä ilmauksilla. Nopea silmäys huoneeseen osoitti, että Ron ei ollut paikalla. Hermione oli viettänyt anteeksiantamattoman vähän aikaa ystäviensä kanssa viime aikoina, mutta sen hän oli sentään ehtinyt panna merkille, että siinä missä Harry oli ollut alkuvuoden milloin missäkin leikkimässä salaista agenttia (näin Hermione oli hänen poissaolonsa omaksi huvituksekseen tulkinnut), niin Ron oli hakenut liiankin kiihkeästi hänen seuraansa. Nyt hän ei ollut nähnyt Harrya saati Ronia kunnolla moneen päivään. Vai olivatko ne viikkoja? Tarkemmin ajatellen Hermionesta tuntui, että hän oli nähnyt Draco Malfoytakin useammin kuin miespuolisia ystäviään. Poika oli ilmeisesti päättänyt ottaa loppukokeensa tosissaan, sillä hän tuntui istuvan kirjastossa lähes yhtä usein kuin Hermionekin, mutta se oli hänen mielestään yksi niistä harvoista asioista, joista tuota epämiellyttävää luihuispoikaa ei voinut moittia.
Ja mitä Harryyn ja Roniin tuli, niin jos pojilla oli jotain salattavaa, oli Hermionekin mukana pelissä yhtälailla. Hänhän ei ollut voinut kertoa kenellekään todellisia syitä siihen, miksi ei enää osallistunut taikajuomien tunneille tai miksi hän oli täydellisen saavuttamattomissa päivästä toiseen. No, tuskinpa kukaan olisi minua yrittänyt tavoitellakaan, Hermione mietti pahoillaan siitä, että kaikki oli muuttunut niin valtavasti siitä, mitä heillä oli lähes seitsemän vuoden ajan ollut. Todennäköisesti he pitävät itsestään selvyytenä sitä, että yritän saada sairasteluni vuoksi menetettyä opiskeluaikaa takaisin lukemalla vuorokaudet ympäri. Mikä itse asiassa onkin aika lähellä totuutta, Hermione lisäsi vielä mielessään.
Valvojaoppilaana hänellä oli pääsy kirjaston salaisillekin osastoille, minne hänen ystävillään ei vieläkään ollut mitään asiaa ilman kirjallista lupalappua opettajalta. Siellä hän uppoutui koulukirjojensa ohella myös mitä merkillisimpiin taikajuomia käsitteleviin kirjaharvinaisuuksiin, eikä siis ollut lainkaan omituista, että häntä ei näkynyt rohkelikkojen yhteisissä tiloissa. Sen lisäksi kaikki olivat tottuneet kevään aikana siihen, että Hermione vietti muutenkin suurimmaksi osaksi vapaa-aikansa omassa huoneessaan, tehden jotain, mikä ei tuntunut kiinnostavan ketään. Harmaa ja kuivakas lukutoukka, Hermione Granger. Ketäpä voisi kiinnostaa se, mitä minä puuhailen, hän ajatteli, eikä voinut estää maireaa hymyä leviämästä kasvoilleen ajatellessaan suurta salaisuuttaan ja tärkeää rooliaan professori Kalkaroksen assistenttina.
Istuskellessaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena Hermione ei ollut huomata eteensä ilmestynyttä nuorta kotitonttua, joka köhäisi muutaman kerran vaivautuneesti saadakseen Hermionen huomion. Tonttu hyppeli jalalta toiselle kuin maa olisi polttanut sen varpaiden alla ja pälyili ympärilleen, kunnes lopulta rohkaistui koputtamaan Hermionea polveen.
Tonttu köhäisi selvittäen kurkkuaan ja jatkoi äänellä, joka muistutti äänenmurrostaan elävän pojan odottamattomasti rekisteriä vaihtavaa puhetta, ”Viesti teille neiti! Hippu tuo viestin, ja neiti Grangerin pitää tehdä mitä viesti sanoo”, tonttu sanoi tärkeänä, ja tarkensi hetken päästä kiireesti lausettaan: ”Siis Hän, joka käski Hipun tuoda viestin neidille, ja jonka nimeä Hippu ei saa sanoa, sanoi, että Hipun pitää sanoa, että neiti Grangerin on toimittava niin.” Tämän sanottuaan tonttu näytti siltä, kuin olisi päihittänyt paljain käsin jättikokoisen räiskeperäisen sisuliskon ja seisoisi nyt tuhansien katsojien edessä vastaanottamassa suosionosoituksia.
”Ai, selvä, no – kiitos”, Hermione hätkähti ja otti ruttuun puristetun pergamentin palasen hieman pettyneen näköisen tontun kädestä. Viestissä luki ainoastaan punaisella musteella kirjoitettu numero 19 ja sana liemi. Hermione ihmetteli hetken, kunnes hänen arvoituksia aamupalakseen hotkiva mielensä päätteli, että viesti oli Kalkarokselta ja tarkoitti todennäköisesti tapaamista klo 19. Ilta oli kuitenkin jo hyvän matkaa pidemmällä kuin seitsemän, eikä Hermione tiennyt mitä muuta olisi voinut tehdä selvittääkseen asian, kuin nousta ylös tuolistaan ja lähteä tallustelemaan kohti Kalkaroksen uutta laboratoriota, johon hän oli siirtynyt paljastumisensa jälkeen työskentelemään.
Astuessaan ulos Lihavan leidin muotokuvasta Hermione näki Ronin olevan aulassa uppoutuneena eläväiseen keskusteluun Luna Lovekivan kanssa. Hermionen tervehtiessä heitä iloisesti Ron valahti ensin kalmankalpeaksi, kunnes hitaasti alhaaltapäin nouseva puna alkoi laveerata hänen kasvojaan tasaisesti. Hermione ei voinut ymmärtää mikä Ronia vaivasi. Tottahan pojan olisi luullut jo päässeen eroon yksipuolisesta ihastumisestaan tähän mennessä.
Professori Kalkaros istui hiljalleen kuplivan liemikattilan äärellä ja lepuutti jalkojaan sen viereisellä pöydällä. Asento, jossa kukaan elävä olento ei tulisi häntä koskaan näkemään. Hän oli odottanut jo lähes puolitoista tuntia neiti Grangeria saapuvaksi, eikä voinut olla tuntematta hienoista hermostuneisuutta asian johdosta. Tyttö ei ollut myöhästelevää tyyppiä, mikä oli laskettava yhdeksi hänen eduistaan. Hetken aikaa hän antoi aivojensa levätä, ja ne pyörittivät laiskasti kuvanauhaa heidän viime viikkojen aikana yhdessä viettämistään työtunneista. Sitten epäily alkoi levitä hänen ajatuksiinsa kuin aamuhalla viljapellon ylle.
Minä odotan häntä, hän sanoi itselleen, kavahtaen istumaan selkä ojennuksessa. Odotan häntä, vaikka voisin viimeistellä työtä itsekin. Hänen sydämensä löi muutaman pyrähtävä lyönnin, niin kuin hän olisi juuri vastaanottanut yllättävän suru-uutisen. Hänestä on toki ollut apua, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvitsisin häntä, Severus nousi tuolilta ja alkoi astella rauhattomasti pitkin huonetta. Se ei tarkoita sitä, että olisin tullut riippuvaiseksi hänestä. Syvä puistatus ravisti hänen kehoaan. Riippuvaisuus tarkoitti samaa kuin orjuus, eikä hän koskaan enää antaisi kenellekään valtaa kontrolloida itseään. Hän ei ollut mikään sätkynukke, ei edes tunteidensa edessä.
Vaimea koputus ovella tempaisi Kalkaroksen pois ajatuksistaan. Hän teki nopean loitsun selvittääkseen tulijan henkilöllisyyden ja avasi oven hyvän välimatkan päästä. Hermione astui sisään hymyileväisenä, mutta professori Kalkaros ei viitsinyt edes teeskennellä ilahtunutta.
”Olin olettanut, että täsmällisyys on yksi harvoista hyveistäsi, neiti Granger”, hän murahti tervehdykseksi.
”Täsmällisyys? Harvoista?” Hermione toisti hämmentyneenä osaamatta arvata millä oli tällä kertaa saanut professorin pillastumaan.
”Ja että älykkyys olisi toinen niistä, mutta olen mitä ilmeisimmin erehtynyt molemmissa”, Kalkaros tiuskaisi, muttei onnistunut saamaan Hermionea pois tolaltaan. Hän astui uhkaavasti lähemmäs tyttöä ja mulkaisi häntä tavalla, joka olisi seisauttanut veren keneltä tahansa oppilaalta.
”Olimme sopineet jatkavamme liemen parissa heti, kun se olisi mahdollista”, Kalkaros lausui artikuloiden jokaisen sanan hyvin selkeästi, kuin olisi puhunut puolikuurolle vieraskieliselle idiootille, mutta Hermione ei edelleenkään tiennyt mistä oli kysymys.
”Tänään…” Kalkaros astui vielä askeleen lähemmäs, ”kello 19.00”, hän piti dramaattisen tauon puheessaan, kunnes jatkoi, ”sinun piti tuoda eräs kirja mukanasi”, hän sihisi, työnsi kasvonsa äkisti hyvin lähelle Hermionea ja huomasi ettei tytöllä ollut aavistustakaan mistä hän puhui.
Kalkaros ojensi kätensä ja tarttui Hermionea leuasta. Tämä ele, vaikkakin se oli hyvin erilainen kuin hänen viime yönä uneksimassaan kohtauksessa, toi sarjan eläviä muistikuvia Hermionen mieleen. Kalkaros käänsi tytön kasvot kohti valoa, siristi silmänsä viiruiksi ja porautui katseellaan tämän hämmästyksestä selälleen rävähtäneisiin silmiin.
Mielikuvat juoksivat vallattomina Hermionen ajatuksissa, eikä hän voinut estää itseään kertaamasta viimeaikaisia tunteitaan, kokemuksiaan ja tekojaan, vaikka kuinka yritti. Hän tunsi punastuvansa varpaista korvannipukoihin saakka, ja hänestä tuntui, että hän olisi voinut sulaa pieneksi märäksi läntiksi lattialle silkasta nolostumisesta. Yhtä äkisti kuin oli häneen tarttunutkin, Kalkaros irrotti otteensa ja painoi kätensä nyrkkiin kuin olisi koskenut johonkin polttavaan.
”Mitä teit eilen illalla kun lähdit luotani?” Kalkaros kysyi tiukkaan sävyyn, aivan niin kuin asia olisi kuulunut hänelle.
Hermione mietti hetken, kunnes sai palautettua mieleensä edellisen illan tapahtumat. ”Menin suoraan kirjastoon. Kertasin muistiinpanojani numerologian koetta varten, kunnes… kunnes nukahdin”, hän sanoi hiljentäen ääntään loppua kohden ja punastuen uudelleen kevyesti.
”Typerys!” Kalkaros kivahti niin, että Hermione tunsi hiustensa nousevan pystyyn niskassaan.
”Käsittämätöntä typeryyttä ja varomattomuutta. Etkö ymmärrä, että en pysty suojelemaan sinua tässä tilanteessa. Sietäisit saada selkääsi”, Kalkaros murisi niin matalalta, että jos hän olisi ollut koira, Hermione olisi uskonut sen hyökkäävän raatelemaan hänen kurkkunsa riekaleiksi minä hetkenä hyvänsä.
Juuri, kun Hermione luuli miehen lopettaneen ja aikoi itse sanoa jotain, Kalkaros karjaisi niin, että raikui: ”Ymmärrätkö!?”
”En, sir, luulenpa, että en ymmärrä”, Hermione kuiskasi ja huomasi kyyneleen pistelevän silmäkulmassaan.
Hän ymmärsi kyllä, että Harry tarvitsi suojelua. Olihan hän Voldemortin arkkivihollinen numero yksi. Hän ymmärsi myös, että professori Kalkaros tarvitsi suojelua, sillä yksikään kuolonsyöjä ei epäröisi tappaa häntä silmänräpäyksessä, jos saisi siihen tilaisuuden. Mutta että häntä, vähäpätöistä jästisyntyistä noitaa. Miksi häntä pitäisi suojella, sitä Hermione ei ymmärtänyt, muttei viitsinyt väittää vastaan nähdessään miten poissa tolaltaan mies oli.
Professori Kalkaros nojasi kaksin käsin edessään olevaan pöytään, ja Hermione saattoi nähdä hänen kärsivän jostakin sisäisestä myllerryksestä. Heidän pitäisi tosiaankin saada liemi valmiiksi niin pian kuin mahdollista. Hermione ei halunnut pitkittää miehen kärsimyksiä enää yhtäkään turhaa sekuntia.
Kuin vastauksena hänen ajatuksiinsa Kalkaros sanoi: ”Meidän pitää saada liemi viimeisteltyä. Siitä ei puutu enää kuin yksi ainesosa, ja uskon tietäväni mistä voimme sen löytää.”
Hermione meni liemikattilan luo ja loi pitkän ja arvioivan katseen sen sisältöön. Se hehkui ja pyöri, niin kuin näkymätön kauha olisi hämmentänyt sitä lakkaamatta, ja siitä tuntui huokuvan lähes käsin kosketeltava rauhan tunne. Jos jonkun ikivanhan, aidosti pyhän katedraalin olisi voinut muuttaa nesteeksi, se olisi varmasti ollut juuri tällaista.
”On jo myöhä. Mene nyt nukkumaan, omaan huoneeseesi, niin jatkamme työskentelyä kuudelta huomeniltana”, Kalkaros sanoi.
”Ja… ole varovainen”, hän lisäsi Hermionen hämmästykseksi hiljaa, melkein kuin puhuen itselleen.
Putkahtaessaan salaovesta kolmannen kerroksen käytävälle, Hermione kävi mielessään läpi illan tapahtumia. Hänestä tuntui kuin hän olisi yrittänyt koota palapeliä kuvapuoli alaspäin. Vaikka jotkut palaset sopivatkin toisiinsa, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä mitä kuva esitti. Hän oli juuri kääntymässä erään vanhoja kilpiä sisältävän lasivitriinin kohdalta oikealle, kun joku tarttui häntä olkapäästä.
”Hermione…”
Hän kuuli tutun äänen kuiskaavan ja tunsi tempautuvansa sisään tyhjän luokkahuoneen ovesta.
”Vihdoinkin”, ääni naurahti, ja Hermione saattoi nähdä siniharmaiden silmien tuijottavan itseään tumman hupun varjoista.
”Nyt pysyt täällä, kunnes olen valmis päästämään sinut. Turha yrittää mitään, olen nopeampi kuin sinä.”
Tuoli, jolla Hermione istui, alkoi puskea nopeasti köysiä hänen ympärilleen. Hermione tiesi, että oli turhaa yrittää taistella niitä vastaan. Nyt oli vain istuttava rauhallisena ja yritettävä saada selville mitä poika aikoi.
Draco ei ollut juurikaan pidempi kuin Hermione, mutta hän oli vahvistunut vuosien myötä. Säännölliset huispausharjoitukset olivat tehneet hänen kehostaan jäntevän ja sulavaliikkeisen, mutta Hermione ei voinut nähdä hänessä mitään viehättävää. Poika asteli Hermionen edessä mittaillen häntä katseellaan kuin suurtakin sotasaalista. Vaikutti siltä, että hän aikoi saada tilanteesta irti kaiken huvin mikä mahdollista.
”Tiedätkö, et ole täällä ainoa, jolla on älyä. Et ole ainoa, joka on lahjakas ja osaa lukea”, hän virnisti itsekseen ja suuntasi taas sauvansa kohti Hermionea.
”Ah, unohdin melkein, pikku juttutuokiostammehan ei tule mitään, ellet pysty vastaamaan.” Draco muutti vaiennuksen pelkäksi vaimennukseksi ja jatkoi, ”Vaikka huoneessa on äänenimusuoja, on silti parempi, että pidämme volyymin matalalla. Tai että sinä pidät.” Sitten hän alkoi nauraa kovalla, jotenkin niin mielipuolisen kylmällä äänellä, että ensimmäistä kertaa Hermionea todella pelotti hänen seurassaan.
”Mitä sinä haluat?” Hermione kuiskasi ja yritti samalla arvioida pystyisikö hän ylettymään taskussaan olevaan taikasauvaan, jos onnistuisi nousemaan tuolin kanssa seisaalleen.
”En ikinä ymmärtänyt mitä parempaa hän näki sinussa kuin minussa…”, Draco jatkoi kuin ei olisi kuullut Hermionen sanoja.
”Kuka? Tarkoitatko prof – ” Hermione ehti aloittaa, mutta vaikeni, kun huomasi pojan puhuvan edelleen.
”…sinussa ja siinä punapäisessä idiootissa.”
Pelon tunne kouraisi uudelleen Hermionen vatsaa. Ei voi olla totta, hän on mustasukkainen minulle Harrysta, hän ajatteli.
”Minä en ole mustasukkainen kenellekään”, Draco sihahti, ja Hermione järkyttyi tajutessaan, että poika oli lukenut hänen ajatuksensa kuin lööpin Saivartelijan etusivulta.
”Mieleni ei ole mikään saluuna, jonne kuka tahansa hieman lukitilistä hallitseva velho voi astua sisään milloin tahansa halutessaan”, Hermione kivahti hiljaa kiukun nostattaessa punaa hänen poskilleen.
Draco hymyili maireasti kertoessaan, että oli saanut lukitilis-opetusta jo kaksi vuotta. ”Se on yksi vahvuuksistani, olen luontainen kyky”, hän jatkoi näyttäen kissalta, joka on juuri nielaissut kolme hiirtä karvoineen päivineen.
”Miksi ihmeessä olet mustasukkainen Harrylle tilanteesta, joka tapahtui seitsemän vuotta sitten?” Hermione kysyi ajattelemattoman suoraan tapaansa.
”TUKI SUUSI!”, Draco karjaisi kohtuuttoman kovaa, ottaen huomioon, että Hermione pystyi tuskin kuiskaamaan kuuluvasti. ”Minä en ole mustasukkainen. Minusta ollaan mustasukkaisia…” Poika näytti taas vaipuvan omaan ajatusmaailmaansa, eikä Hermione uskaltanut enää sanoa sanaakaan.
”Pansy on ollut hieman hankala. Minun on pitänyt tuhlata häneen liian paljon aikaa pitääkseni hänet tyytyväisenä. Ja hiljaisena.” Draco mulkaisi Hermionea vihamielisesti. ”Naisilla on ikävä tapa puhua liikaa…” Hänen harmaat silmänsä olivat edelleen kiinnittyneinä Hermioneen ja yllättäen niihin tuli pehmeä, lähes lempeä ilme. ”Oikeassa tilanteessa siitä voi tosin olla myös paljon hyötyä…”
Draco kumartui niin, että hänen kasvonsa olivat aivan lähellä Hermionen kalvenneita kasvoja ja kuiskasi tämän korvaan; ”Eilinen juttutuokiomme oli mitä mielenkiintoisin. Pimeyden lordi ilahtui kovin saadessaan vahvistuksen epäilylleen…”
Vaikka Hermione ei voinut ymmärtää mitä poika tarkoitti, hänen sydämensä hakkasi aavistaen pahinta.
”…ja koska Hän ei pääse raukkamaisen petturin luokse, asian saa hoitaa loppuun se, joka pääsee.”
Draco saapasteli maailmanmiehen ottein muutaman askeleen taaksepäin, painoi taikasauvansa Hermionen otsalle ja karjaisi, ”Komennu!”
*
Harryllä oli ollut kiireisin lukukausi mitä koskaan hänen elämänsä aikana. Vaikka hän tiesi, että olisi voinut lykätä opiskelujaan, hän oli kuitenkin yrittänyt suoriutua niistä parhaansa mukaan siinä samalla, kun yritti pelastaa velhomaailman sitä uhkaavan tuhon kourista. Ei ihme, että hänen sosiaalinen elämänsä oli surkastunut olemattomaksi. Siitä huolimatta hän edelleen välitti ystävistään ja oli huolissaan heidän hyvinvoinnistaan.
Yö oli jo vierähtänyt uuden vuorokauden puolelle, kun Harry lampsi hitain ja väsynein askelein Tylypahkan loputtomalta tuntuvia portaita ylöspäin. Viidennen kerroksen kohdalla hän oli valmis uhraamaan näkymättömyysviittansa siitä hyvästä, että linnassa olisi ollut hissi. Hän oli juuri astumassa Theodora Lusmiliuksen nuokkuvan muotokuvan ohi, kun hän kuuli nopeita ja kevyitä askelia.
”Joku on nyt luvattomilla teillä”, Harry naurahti ajatuksissaan ja hymyili lämpimästi vanhojen muistojen tulviessa elävästi hänen mieleensä. Hän ja Ron ja Hermione olivat todella saaneet osuutensa Tylypahkan tarjoamista öisistä seikkailuista. Voi miten monia vaaroja hän olikaan joutunut kohtaamaan ja miten vähäpätöisiltä ja harmittomilta ne nyt hänestä tuntuivatkaan. Hän hymähti surumielisesti ja painautui lähemmäs seinää, että se, mikä käytävällä olikaan liikkeessä, saisi esteettömän reitin eteenpäin. Saman tien tummaan kaapuun pukeutunut hoikka hahmo luikki hänen ohitseen ja Harry tunsi lihastensa jäykistyvän samalla tavalla kuin nähdessään saman henkilön lähestyvän itseään ja kultasieppiä huispauskentän ilmatilassa. Draco Malfoy, mitä hemmettiä hän puuhaa tähän aikaan yöstä ja aivan väärällä puolella linnaa, Harry tuumi ja aikoi juuri lähteä pojan perään, kun hän huomasi toisenkin hahmon kulkevan käytävällä.
Hermionen pörröiset hiukset pilkistivät hänen koulukaapunsa hupun alta. Hänen kasvonsa olivat väsymyksestä uurteiset ja hupun tumma kangas korosti hänen poskiensa kalpeutta. Harry katseli ystävänsä kulkua hämmästyksen sekoittamin ajatuksin ja päätti seurata hetken tilannetta paljastamatta itseään. Menneen vuoden liian nopeasti ohi kiitäneet kuukaudet vilistivät hänen mielessään, ja hän tunsi kipeän syyllisyyden vihlaisun sydämessään. Toki hänellä oli syynsä laiminlyödä ystäviään, mutta mitä järkeä on seikkailla ympäriinsä ja valmentautua pelastamaan maailma ja suojelemaan rakkaimpiaan, jos antoi heidän samanaikaisesti lipua pois elämästään ja joutua tekemisiin ties minkälaisten epämääräisten asioiden kanssa. Harrya raivostutti tajuta, että hän ei itse asiassa ollut enää kuukausiin tiennyt mitä Hermionelle kuului, ja vaikka hän välittikin siitä, ei hänellä koskaan tuntunut olevan todella aikaa asian selvittämiseen.
Kymmenet, toinen toistaan ikävämmät mahdollisuudet risteilivät hänen mielessään, mutta päällimmäisenä kirkui kysymys: Mitä kirottua Hermione Granger teki yöllä hämärällä käytävällä Draco Malfoyn seurassa? Vai olivatko he edes olleet yhdessä, Harry yritti rauhoitella itseään kyseenalaistamalla ensimmäiseksi mieleensä juolahtaneen vaihtoehdon. Seitsemäntoista vuoden ikään mennessä hän oli jo oppinut olemaan tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä ja varsinkin olemaan reagoimatta niihin välittömästi tunteella.
Harry antoi Hermionen astua sisään Lihavan leidin taulun vartioimasta oviaukosta, kunnes livahti itse hänen ohitseen ja pyrähti Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen kuin mukamas olisi ollut siellä kaiken aikaa. Juuri ennen tytön saapumista huoneeseen hän nykäisi näkymättömyysviitan yltään ja istahti yhteen suurista nojatuoleista.
”Hei Hermione”, Harry huudahti kuiskaten muka yllättyneesti. ”Mistäs moinen kotiutumisaika?” Hän hymyili leikkisästi, kuin olisi vihjannut tytön olleen aivan erityisellä tavalla kielletyillä teillä. Hermione hätkähti ja vastasi jotain ympäripyöreää pysähtymättä tai edes kääntymättä Harryyn päin. Hermionen laskiessa kätensä tyttöjen nukkumasaliin ja valvojaoppilaiden huoneisiin vievän käytävän ovelle, oli Harry jo singahtanut hänen luokseen ja asettunut esteeksi oven eteen.
”Hermione?” Harry kysyi tuijottaen tytön huolestuttavan ilmeettömiin kasvoihin. ”Mistä on kysymys? Onko kaikki hyvin?”, hän tivasi kurtistaen huolestuneesti kulmiaan. Hermione selitti vain jotain tärkeästä tehtävästä ja väsymyksestään tavalla, josta vuorenpeikkokin olisi ymmärtänyt, että tyttö vain halusi päästä tungettelijasta eroon niin nopeasti kuin mahdollista. Harry ei voinut muuta kuin kääntyä kannoillaan ja antaa ystävänsä kadota seinillä loimottavien soihtujen raidoittamaan portaikkoon. Mikä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että hän antaisi asian jäädä tähän.
*
Severus siveli liemen uusinta versiota pimeydenpiirtonsa päälle ja laskeutui syvästi huokaisten vuoteelleen. Hänen päässään risteili toisistaan näennäisesti irrallaan olevia asioita, mutta tarkemmin ajatellen kaikilla oli yksi yhteinen nimittäjä: Hermione Granger.
Tyttö tuntui käyttäytyvän niin epäjohdonmukaisesti, että ellei olisi tiennyt paremmin, olisi voinut kuvitella hänellä olevan tunteita entistä opettajaansa kohtaan. Varsinkin ne välähdyksenomaiset kuvat, joita Severus oli hänen mielessään nähnyt lipuvan, herättivät kummastusta. Oliko mahdollista, että Hermione oli ihastumassa häneen? Se olisi ollut täysin käsittämätön asia, eikä Kalkaros olisi koskaan suostunut uskomaan sitä, ei, vaikka hän näki mitä oli nähnyt omin silmin… Jos asia olisi näin järjettömällä tolalla, niin tietenkään siinä ei olisi mitään henkilökohtaista. Olihan hän tietoinen siitä, miten helposti tarkoituksettomia tunteita saattoi viritä toimittaessa pidempään läheisessä yhteistyössä. Ja Hermione oli ollut niin onneton ja yksinäinen pitkän aikaa ja niin eristyksissä ikäisistään… Olisihan se tavallaan aivan ymmärrettävää, että nuoren naisen elinvoimaiset tunteet etsisivät jonkun kohteen, minkä tahansa, paremman puutteessa.
Severus tunsi olonsa hieman levottomaksi. Luojan kiitos kukaan ei koskaan saisi tietää mitä hän oli juuri tullut ajatelleeksi. Hermione Grangerin tunne-elämän pohtiminen kun oli kuitenkin edelleen puhtaasti ammatillista. Tyttöhän oli toipunut niin hyvin hänen potensoitujen uutteidensa avulla, eikä hän voinut olla tuntematta tiettyä voitonriemua asiasta. Se, mikä häntä enemmän huoletti, oli jälki Hermionen muistissa. Severus oli saattanut selvästi havaita sen vilkaistessaan hänen mielensä sisään aiemmin illalla. Ja mikä todennäköisintä, unhoitus oli tapahtunut aivan lähiaikoina. Kuka olisi voinut haluta pyyhkiä jotain hänen muististaan ja miksi?
Vaikka hänen ajatuksensa askartelivat vakavien ja mieltä painavien asioiden parissa, Severus tunsi jäsentensä muuttuvan hitaasti rennommiksi ja raskaammiksi. Tuntui kuin vuode olisi imenyt häntä miellyttävästi syvemmälle ja syvemmälle. Levollisuus ja rauhan tunne, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut, alkoivat aaltoilla hänen sisällään mitä suloisimmalla tavalla. Se oli jotain niin uutta ja ennen kokematonta, että se oli suorastaan pelottavaa.
Juuri ennen nukahtamistaan hänen mieleensä tuli kirkas mielikuva, kuin eräänlainen valveuni: hän seisoi sotkuisen köysivyyhden keskellä aivan kuin olisi ollut vain kotitontun mittainen. Köydet olivat paksuja kuin käsivarret ja kulkivat kaikkialla hänen ympärillään. Se tuntui sekavalta ja ahdistavalta, kunnes hän huomasi Hermionen pitelemässä köyden päästä jossain solmujen ulkopuolella. Välähdyksessä kaikki muuttui, ja köysi olikin vain punainen lankamöykky hänen kämmenellään. Hän voisi tarttua langan molempiin päihin ja vetää, jolloin solmusta tulisi pieni, lähes huomaamaton, mutta niin tiukka, että sitä olisi mahdotonta enää avata. Houkutus oli suuri, mutta sen sijaan hän ujutti sormensa sotkun keskelle, veti ja ravisteli hellästi, jolloin lanka avautui, putosi hänen reidelleen ja lojui siinä kaarella kuin pieni punainen käärme. Se sihisi hetken, iski Severukselle silmää ja luikerteli tiehensä hymyillen.
Herätessään aamulla hänellä oli epätavanomaisen kepeä ja hyvä olo. Aivan kuin kaikki olisi yön aikana muuttunut jotenkin yksinkertaisemmaksi, ja mikä parasta, pimeyden piirto hänen käsivarressaan oli haalea kuin vanha vesileima. Tuntui todellakin kuin se olisi ollut vain ihon pintaan aikoja sitten maalattu kuva, ja pakottava jomotus tuntui siirtyneen kädestä hänen nivusiinsa tavalla, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Severusta hymyilytti ja hän päätti viettää vielä jonkin aikaa vuoteensa pehmeässä sylissä.
”Hei Hermione, saanko istua tähän?” Ginny kysyi hymyillen kuin suuri pisamainen aurinko ja pujotti pitkät jalkansa tupapöydän penkin molemmin puolin. ”Tulit niin myöhään, että olen ehtinyt jo syödä, mutta voin istua kanssasi sen aikaa että sinäkin saat lopetettua ateriasi. Siis, jos haluat.” Ginny lisäsi kallistaen hieman päätään ja luoden tutkivan katseen ystävänsä kasvoihin. ”Onhan kaikki hyvin?”
Hermione vain nyökkäili ja yritti hymyillä mahdollisimman luontevasti, vaikka lihamurekemöykky hänen suussaan tuntui vaikeasti nieltävältä.
”Oletko jo päättänyt kenen kanssa menet päättäjäisjuhliin?” Ginny kysyi kohteliaasti ohittaen sen tosiasian, että Hermionella ei juuri ollut valinnanvaraa asian suhteen. ”Menen huomenna Lunan kanssa Tylyahoon ostoksille, juhlaa varten, tiedäthän. Haluatko lähteä mukaan?”
Ei, Hermione ei todellakaan halunnut lähteä, mutta hän takelteli sanoissaan yrittäessään keksiä nopeasti jonkin hyvän tekosyyn kieltäytyä. Opiskelua ei voinut enää käyttää selityksenä, ja hän oli juuri ehtinyt todistella vointinsakin olevan mitä mainioin.
”En… en taida tulla juhliin. Luulen, että jätän tanssiaiset kokonaan väliin tänä vuonna”, Hermione sanoi, hymyili anteeksipyytävästi ja nousi pöydästä. ”Olen pahoillani, minun täytyy mennä, pitää hoitaa eräs asia…” hän mumisi ja käveli ripein askelin ulos ruokasalista.
Severus ilahtui Hermionen ilmestyessä puolituntia ennen sovittua aikaa hänen salaisen työhuoneensa oven taakse. Hän tunsi sisällään innostuneen pikkupojan nostavan päätään, ja vaikka sitä ei olisi voinut päätellä yhdestäkään hänen ilmeestään, eleestään tai äänenpainostaan, hän paloi halusta saada esitellä heidän yhdessä valmistamansa liemen pitkään odotettuja vaikutuksia.
Hermione astui sisään huoneeseen hymyillen valloittavasti. Hänen katseensa viipyi hivenen liian kauan professorin tummissa silmissä ja sai aikaan kiusallista kihelmöintiä Kalkaroksen kehossa.
”Hyvää iltaa… professori”, Hermione huokaisi tavalla, joka oli kuin suoraan Kalkaroksen häpeällisimmistä unista.
”Iltaa neiti Granger”, Kalkaros vastasi tavoitellen jäätävän asiallista sävyä puheeseensa.
”Pirteällä tuulella tänään, vai kuinka, professori Kalkaros?”
Hermionen tapa puhua oli kiusoitteleva ja hieman ylimielinen. Sellaista Severus ei ollut koskaan aikaisemmin saanut osakseen häneltä, ja se oli jollain nololla tavalla hyvin kiihottavaa.
”Eiköhän olisi aika jo panna toimeksi?” Hermione sanoi tuijottaen jonnekin Kalkaroksen alavartalon tienoille niin intensiivisesti, että Severus tunsi punastuvansa ensimmäistä kertaa sitten kouluvuosiensa. Tämä sekä hävetti että raivostutti häntä, ja hänen tunsi tarvetta vetää kaapunsa entistäkin tiukemmin itsensä suojaksi.
”Niin, toki, liemen asianmukainen pullotus lienee seuraava ja viimeinen vaihe projektissamme”, Kalkaros sanoi yrittäen saada normaalin kurin ja järjestyksen palautumaan sekä kehoonsa että mieleensä.
”Niinkö?” Hermione henkäisi, ”tarkoittaako se sitä, että se on jo valmista?”
Niin paljon kuin Severus olikin odottanut saavansa kertoa liemen aiheuttamista loistavista muutoksista hänen pimeydenpiirrossaan, jokin esti häntä puhumasta siitä. Kaikki oli aivan toisin kuin hän oli kuvitellut. Hermione tuntui vieraalta, ja tilanne oli hämmentänyt häntä liikaa, jotta hän olisi ollut valmis jakamaan tämän hänen koko elämäänsä ravisuttavan ja mullistavan seikan.
Hermione ei näyttänyt huomaavan miehen pohdiskeluja, vaan hän kierteli ja kaarteli edelleen Severuksen ympärillä kuin kissa ja jatkoi hyväntuulista, mutta joutavanpäiväistä jutusteluaan.
”Mikä on sinun suojeliuksesi, professori?”
”Miksi kysyt sitä?” Kalkaros tiuskaisi puolustelevaan sävyyn, yllättyneenä äkillisestä puheenaiheen vaihtumisesta.
”Haluan vain tietää. Mikset kertoisi? Onko se pupujussi tai joku semmoinen?” Hermionen ääni oli pehmeä ja täynnä kiusoittelevaa naurua.
”Musta leopardi.” Kalkaros totesi ykskantaan.
”Ihanko totta?” Hermione kysyi liioiteltua ihailua äänessään.
”Ei”, Severus sanoi hymyillen vinosti, ”enkä tule ikinä kertomaan sitä sinulle, ellei se ole aivan välttämätöntä.”
Hermionen tapa liikkua ja puhua nosti Severuksen sisältä määrittelemättömän joukon tuntemuksia ja muistikuvia. Niistä oli vain nyt niin kovin vaikea saada kiinni. Hän tunsi äkillistä halua tarttua kiinni tuohon hänen ympärillään virvatulen lailla liikkuvaan tyttöön. Hän tunsi halua ravistella tätä, ja ennen kaikkea, hän tunsi halua lähteä pois huoneesta, paeta, juosta…
Ensimmäinen isku osui häntä selkään. Kalkaros tunsi viiltävää, polttavaa kipua vasemman lapaluunsa alla ja sitä seurasi lämpimän tahmea purkaus, joka liimasi hetkessä hänen paitansa kiinni hänen ihoonsa. Ennen kuin Hermione oli ehtinyt nostaa kädessään olevan, verta hohtavan veitsen uuteen iskuun, Kalkaros oli jo kääntynyt, tarttunut tyttöä ranteesta ja oli painamassa tämän yllättävän vahvaa kehoa kauemmas itsestään.
Seuraavaksi Severus tunsi näkökykynsä sumentavaa, tuskaista poltetta polvessaan. Hän notkahti hieman, muttei päästänyt otettaan Hermionen kädestä. Toinen potku tuntui musertavan hänen koko alavartalonsa kokoon. Teräväkärkinen saapas oli osunut häntä nivusiin ja tyhjensi hänen päänsä ajatuksista ja keuhkonsa ilmasta. Severus lysähti kaksinkerroin vasten seinää.
”Karkotaseet!”
Hermione lensi huoneen poikki kuin myrskyn paiskaama riepu ja päätyi pieneksi mytyksi lattialle. Avonaisella ovella seisoi Harry Potter, puristaen taikasauvaa vakaasti kädessään. Kalkaros työnsi oman sauvansa kaapunsa alle ja lennähti salamana Hermionen tajuttoman ruumiin vierelle. Hän tunnusteli tytön kaulaa ja pyyhkäisi sormenpäällään pienen ohimolla juoksevan verivanan tyrehdyksiin. Harry asteli varovasti lähemmäs ja kumartui huolestuneena tarkkailemaan Hermionen tilannetta.
”Potter… Et näytä osaavan pitää näppejäsi erossa asioista, jotka eivät sinulle kuulu”, Kalkaros sihisi ääni täynnä kitkerää vihaa, kääntymättä edes vilkaisemaan Harryyn päin.
”Olen pahoillani. Olin vain huolestunut Hermionesta, ja kun näin hänet eilen Malfoyn kanssa, epäilyni vahvistuivat. Dumbledore uskoi hänen olevan uhka sinulle, joten hän kertoi koko jutun. Luulin olevani hyödyksi…” Harry selitti vilpittömyyden huokuessa hänen koko olemuksestaan. Kuka tahansa muu olisi pitänyt sitä koskettavana tai edes huomaavaisena, mutta Kalkaroksen mieltä käänsi. Hänestä poika oli kuvottavampi kuin koskaan: omahyväinen, itseään täynnä oleva suuruudenhullu nilkki.
”Pärjään mainiosti ilman sinun apuasi, Potter, niin kuin neiti Grangerkin. Pysy erossa tästä.”
”Hermione on minun ystäväni. En koskaan pysy erossa hänestä, ja sitä paitsi, mikä sinä olet sanelemaan minulle ketä hän tarvitsee tai ei tarvitse. Suoraan sanoen, ihmettelen mitä teidän välillänne oikein on meneillään.” Harry tunsi kiukun nielaisevan hänen huolestuneisuutensa ja punaiset laikut kohosivat hänen poskilleen kuin sotalaivan taisteluliput.
”Rehtori varmaan kertoo siitäkin sinulle mielellään. No niin, olet saanut taas leikkiä sankaria, häivy näkyvistäni äläkä ikinä, ikinä enää tule huoneeseeni koputtamatta.”
Kalkaros joutui melkein heittämään pojan ulos huoneesta. Vasta lupaukset Hermionen toimittamisesta välittömästi asianmukaiseen hoitoon sairaalasiipeen saivat Harryn peräytymään ja lähtemään raivoisia solvauksia nieleskellen pois ystävänsä viereltä. Severus ei tiennyt mikä kaikessa tapahtuneessa oli ollut pahinta. Potter, tuo iljettävä tekopyhä kiusankappale oli tunkeutunut hänen yksityiseen työhuoneeseensa leikkien pelastajaa ja nähnyt hänet huterassa tilanteessa, loukkaantuneena nuoren tytön päälle käymisestä. Hän, entinen kuolonsyöjä ja rajuissa taisteluissa kovetettu velho, oli haavoittunut naispuolisen oppilaan hyökkäyksestä. Ja kaiken tämän lisäksi, tuo niljakas poika oli tuplannut karkotaseet-loitsun langettamalla sen hänen kanssaan samanaikaisesti niin, että tyttöparka makasi nyt tiedottomana hänen lattiallaan. Siinä oli kerrassaan sietämätön yhdistelmä moukkamaisia tekoja. Jos tämäkin Potter ei olisi saanut manipuloitua kiltalaisia ja eritoten Dumbledorea puolelleen, Kalkaros olisi nylkenyt hänet jo aikaa sitten. Nyt hänen piti vain yrittää tukahduttaa mielihalunsa ja keskittyä edessään lojuvaan myttyyn.
Ensimmäiseksi Severus kohdisti lopeti loitsuimes-taian Hermioneen, jotta komennuskirouksen viimeisetkin rippeet lakkaisivat vaikuttamasta tytössä. Kamalat itsesyytökset järsivät Kalkaroksen mieltä. Hänen olisi pitänyt tajuta. Hänen olisi pitänyt tehdä tämä heti kättelyssä, ennen typeriä hyvän illan toivotuksia, mutta hän ei ollut ajatellut selkeästi. Se oli ollut anteeksiantamatonta, kerrassaan sietämättömän typerää ja amatöörimäistä toimintaa.
Hän nosti Hermionen hellästi nojatuoliin ja tuki tämän jalat vasten toisen nojatuolin selkää. Tietenkään hän ei veisi tyttöä sairaalasiipeen. Miten se olisi edes mahdollista, kun kenenkään ei pitäisi olla tietoinen hänen omasta läsnäolostaan koko linnassa. Hänen piileskelynsä tuntui olevan pelkkä vitsi. Huomenna varmaan asiasta saisi lukea jo Päivän profeetasta.
Kalkaros istui lattialla asennossa, jossa aikuisia miehiä harvemmin tapaa. Hän oli kietonut käsivartensa tiukasti polviensa ympärille ja piti leukaansa polviensa varassa. Se oli asento, jossa hän oli lapsuudessaan viettänyt tuntikausia, joko pakon sanelemana, pysyäkseen hiljaa ja poissa jaloista, ja myöhemmin pitääkseen itsensä kasassa. Veriset ja rikkirevityt vaatteet olivat kuivuneet tiukasti kiinni hänen ihoonsa, mutta sillä ei tuntunut olevan nyt mitään merkitystä. Hän oli tuijottanut herkeämättä edessään olevassa nojatuolissa retkottavaan puolitiedottomaan tyttöön tietäen, että hänen tulisi pian tehdä jotain konkreettista tämän hyväksi. Siitä huolimatta hän oli kyvytön liikkumaan. Ajatukset muodostivat kummallisia raskaita kuvioita hänen päässään, mutta niiden merkitys oli hänelle vieras. Vai olivatko nämä raastavat mietteet tunteita? Sitä hän ei edes osannut tulla ajatelleeksi. Hänellä ei ollut varaa tunteisiin.
Tarkkaillessaan tytön kasvojen kaaria, hentoa nukkaa hänen poskillaan, kurittomasti ja – kuin omistajansa päänsisäistä systemaattisuutta uhmaten – epäjärjestyksessä kasvavia kulmakarvoja Hermione vihdoin teki sen, mihin oli alunperin, vaikkakin vasten omaa tahtoaan, veitsellään pyrkinyt. Hän avasi yllättäen silmänsä, ja tämä järkyttävän äkkiarvaamaton katsekontakti iski polttavana kipuna Severuksen rintaan, niin kuin tyttö olisi todella survaissut tulikuuman veitsen tai miekan hänen sydämensä läpi. Heidän kasvonsa olivat vain muutaman kymmenen sentin päässä toisistaan, eivätkä he kyenneet liikahtamaan eteen eivätkä taaksepäin, saati sanomaan sanaakaan. Tätä omituista tilannetta, jossa ilma tuntui muuttuneen mitä raskaimmaksi liimaksi heidän välilleen, kesti määrittelemättömän mittaisen ajan. Kenties hetken, joka tuntui ikuisuudelta, tai ehkäpä ikuisuuden, joka oli ohi hetkessä.
Hermione yritti hieman nousta makaavasta asennostaan, mutta painui voihkaisten takaisin selkänojaa vasten. Severuksen suuret tummat silmät olivat kuin peilit, jotka heijastivat hänen jokaisen liikkeensä ja tunteensa moninkertaisena takaisin. Hermione kurkotti kivusta värähtäen kättään ja kosketti edessään istuvan miehen kasvoja. Severus hengitti raskaasti, mutta ei vetäytynyt pois. Sen sijaan hän hipaisi hellästi Hermionen kasvoille karanneen hiuskiehkuran takaisin korvan taakse. Tuntui kuin he olisivat nyt vasta todella heränneet eloon, kuin heidän välisensä kosketus olisi luonut virtapiirin, joka sai heidän solunsa aktivoitumaan, heidän hermopäänsä herkistymään ja koko heidän tietoisuutensa kirkastumaan kuin jonkun ihmeellisen eliksiirin vaikutuksesta. Tätä kesti aikansa, kunnes Severus yllättäen käänsi katseensa pois, nousi jaloilleen, ja taika oli poissa. Hermione nielaisi kuin estääkseen pamppailevaa sydäntään sinkoamasta ulos hänen rinnastaan. Katsekontaktin katkeaminen tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi ollut terminaalipotilas, jolta oli äkkiarvaamatta vedetty hänen elintoimintojaan ylläpitävät laitteet irti. Kesti kauan ennen kuin hän sai otteen itsestään ja pystyi jälleen hengittämään normaalisti.
Kalkaros oli käyttänyt kaiken tahdonvoimansa vetäytyäkseen irti tilanteesta. Hän yritti puhua itselleen järkevästi, mikä hänen tapauksessaan tarkoitti sarkastista itsensä solvaamista. Ja hän päätyi siihen, että vaikka kuinka paljon hänestä voitaisiin sanoa pahaa, niin hän ei ollut mies, joka hyväksikäyttäisi toisen haavoittunutta tilannetta tyydyttääkseen omia alhaisia halujaan. Eräs muisto hänen lapsuudessaan sattuneesta tapauksesta nousi kuviksi hänen mieleensä. Vuosia sitten hän ei ollut jäänyt muiden lasten tavoin silittelemään auton tönäisemäksi joutunutta, pahoin loukkaantunutta kissanpentua, vaikka se oli houkuttelevan pehmeältä näyttänytkin. Seudun poikien järkytykseksi hän oli ottanut kiven ja murskannut sillä säälittävästi uikuttaneen eläimen pään. Jos hän oli pystynyt siihen kymmenenvuotiaana, hän pystyisi siihen nytkin. Toki tässä tilanteessa vain kuvainnollisesti.
Severus ei kestänyt ajatustakaan siitä, että Hermione oli loukannut itsensä lentäessään päin seinää (se typerä, mahtipontinen ja itsepäinen Potter). Hän itse oli pitänyt huolen, ettei vahingoittanut tyttöä edes tämän riehuessa hänen kimpussaan. Hän olisi mieluummin kuollut kuin satuttanut Hermionea puolustautuessaan. Sikäli kun kipua karkottavaa loitsua ei ollut olemassa, eikä hänen huoneestaan löytynyt sillä hetkellä mitään asianmukaista lääkettä, hän päätti viedä tytön salaiseen kattopuutarhaansa. Sen lisäksi, että siellä kasvoi tarkoitukseen sopivia lääkekasveja, paikan ilmapiiri oli täydellinen hiljaiseen toipumiseen. Sen hän oli itse kokenut monet kerrat.
*
Severus ei ollut päässyt käymään puutarhassaan viikkokausiin, mutta nyt sinne meneminen ei ollut ainoastaan välttämätöntä, vaan myös ainoa mahdollisuus auttaa. Hän nosti Hermionen käsivarsilleen yllättävän vaivattoman näköisesti ollakseen niin kapearakenteinen mies. Sitten hän langetti lailliseksi hieman liian väkevän harhautusloitsun heidän ylleen. Hämärässä linnassa se sai luvan riittää. Sitä paitsi, hän jos kuka osasi liikkua äänettömästi ja vaivihkaa.
Kukaan ei kuitenkaan tullut vastaan linnan portaikossa, kun he lipuivat kuin ammoisina aikoina rakkaudettomuuteen kuolleiden sielujen varjot. Puutarha otti heidät vastaan mitään kyselemättä, huokumalla lämmintä ja kosteaa ilmaa heidän kasvoilleen. Pimeään piiloutuneen, lähes viisimetrisen Magnolia grandifloran tuoksu tulvahti heidän ylleen ja sai Hermionessa aikaan omituisen rauhoittavan ja yhtä aikaa sensuellin olon.
Severus laski tytön hellästi suihkulähteen viereiselle penkille ja taitteli oman kaapunsa pehmikkeeksi hänen alleen. Hermione tunsi olonsa jo paljon paremmaksi. Hänestä tuntui kuin puutarha olisi huokunut jotain valtavaa, lähes käsin kosketeltavaa vanhaa parantavaa magiaa. Paikan taianomaisuutta lisäsi entisestään se, että Severus oli sytyttänyt pieniä valurautaisia lyhtyjä sinne tänne valaisemaan öistä puutarhaa. Hermione ei ollut koskaan elämänsä aikana nähnyt mitään niin kaunista. Paikka oli kuin upea taideteos, ja hän koki valtavaa kiitollisuutta siitä, että oli edes kerran elämässään päässyt näkemään ja kokemaan jotain niin merkillisen vaikuttavaa. Severus istui myös penkille, säilyttäen säädyllisen etäisyyden kuin uskollinen vanha vahtikoira. Hermionea hymyilytti ja hänen teki mieli ojentaa kätensä syleilemään tuota happaman näköistä juroa miestä. Aika tuntui pysähtyneen, ja he havahtuivat vasta kun Hermionen vatsa alkoi päästää huvittavia, mutta epätoivoisen nälkäisiä ääniä. Salamana Severus oli kadonnut penkiltä vain palatakseen pian muutamia vasta poimimiaan hedelmiä käsissään. Hermione kiitti hymyillen ja otti samettipintaisen viikunan miehen kämmeneltä. Sen ravintopitoisuus oli hyvin korkea, ja Hermione tiesi sen palauttavan hänen voimansa tehokkaammin kuin omena tai luumut.
He olivat sanoneet tuskin sanaakaan sen jälkeen, kun Hermione oli avannut silmänsä Severuksen työhuoneen nojatuolissa. Tuntui siltä kuin sanat olisivat lopultakin menettäneet merkityksensä, sillä he olivat puhuneet niin paljon niin pitkään, lausumatta kuitenkaan koskaan mitään todellista, mikä oli vaatinut tulla ilmaistuksi jo niin kauan.
Severuksen olisi pitänyt olla etsimässä oikeita kasveja Hermionen kipuihin, mutta hän ei saanut edes kysyttyä millaisesta vaivasta tarkalleen oli kysymys. Oliko Hermione loukannut selkänsä, vai kärsikö hän mahdollisesti päänsärystä noiden onnettomien tapahtumien seurauksena, sitä hän ei tiennyt. Hän istui penkillä kuin naulattuna ja ilmeisesti nukahti, sillä seuraavan kerran hän havahtui, kun aamuauringon ensimmäinen säde lankesi hänen jakoihinsa ja kuumensi hänen mustia lahkeitaan. Hän hätkähti rajusti hereille, eikä tiennyt mitä ajatella kaikesta tästä, kun Hermione istui edelleen hänen vieressään ja katseli häntä hymyilevin silmin. Severuksesta tuntui kuin tämä olisi ollut uuden maailman ensimmäinen aamu, ja he olisivat olleet ensimmäiset ihmiset maailman alun puutarhassa.
”Huomenta”, Hermione kuiskasi hieman aamunkarhealla äänellä. ”Olisiko meillä mahdollisuus pieneen aamukävelyyn? Näkisin mielelläni puutarhan muitakin osia, täällä on niin kaunista.”
Kuin yhteisestä sopimuksesta, he eivät sanallakaan viitanneet edellisen illan tapahtumiin. Tosin saattoi olla mahdollista, että Hermione ei muistanut siitä mitään, eikä Severus aikonut hänelle siitä kertoa.
”Luuletko pystyväsi kävelemään? Tänne tullessamme olit vielä kovin kipeä, kuinka voit nyt?” Severus nousi seisomaan ja katseli tyttöä tavalla, ettei yksikään valhe tai liioiteltu hyvänvoinnin vakuuttelu menisi läpi.
”Pientä päänsärkyä lukuun ottamatta oikein hyvin, kiitos…” Hermione piti pitkän tauon, kuin miettiäkseen mitä sanoisi. Jos hän ihmettelikin tätä omituista tilannetta ja sitä, kuinka oli siihen joutunut, hän peitti sen täydellisesti. ”Lihakseni tuntuvat tosin hiukan pakottavilta ja jäykiltä. Uskon, että rauhallinen kävely auttaisi siihen erinomaisesti.”
”Hyvä on, voimme samalla poimia jotain särkyysi, tule.” Severus ojensi kätensä auttaakseen Hermionen ylös, mutta tarkkaili tätä edelleen herkeämättä.
Hermione katseli ympärilleen kerrankin ilman sitä malttamatonta kiihkoa, jolla hän yleensä vastaanotti kaiken uuden ja mielenkiintoisen, josta hän saattaisi oppia jotain uutta. Vaikka puutarha pitikin sisässään tuhansia salaisuuksia ja vastauksia lukemattomiin kysymyksiin, Hermione piti tiedonhalunsa aisoissa ja keskittyi nauttimaan aisteistaan. Mustarastas lauloi jossain korkealla, näkymättömissä olevan puun oksalla. Lähes tukahduttavan lämmin kosteus, joka puutarhassa oli vallinnut heidän saapuessaan, oli muuttunut raikkaammaksi. Aamuyön pimeimmän hetken aikana syntynyt viileys oli lämpenemässä hetki hetkeltä. Hermione huomasi mukulakivipolun vierellä auringonläikässä nököttävän pienen sisiliskon, joka säntäsi laventelipusikkoon heidän lähestyessään sitä. Oikealla puolella polkua reunusti Hermionen vyötärön korkeudelle ulottuva ikivanhan näköinen, sammaloitunut kivimuuri. Sen päällä kasvoi pieniä vaatimattoman näköisiä kukkia. He pysähtyivät niiden eteen, ja Severus nyökkäsi merkiksi, että he olivat löytäneet etsimänsä.
Siinä kasvoi pieni Chrysanthemum leucanthemum mätäs. Hermione oli toki lukenut sen parantavista vaikutuksista, muttei tuntenut tarvetta tuoda esiin tietämystään. Sen sijaan hän katsoi Severusta kysyvästi ja pyysi tätä näyttämään miten hän erottaisi oikeat, erityistä voimaa sisältävät yksilöt tavanomaisista valkoisista hedekukista. Kalkaros taittoi muutaman varren erityisellä huolellisuudella, jollaisen vain vuosien tarkkaavainen työskentely hienovaraisten ainesosien kanssa saattoi kehittää otteeseen, ja ojensi kasvin tytön ulottuville. Hermione nosti kätensä ja kosketti miehen hoikkia sormia ottaakseen kukan omaan käteensä. Kuin epähuomiossa, Severus kieltäytyi irrottamasta otettaan pienestä kasvista ja kumartui tarkastelemaan sitä kattoikkunan läpi siilautuvan aamu-auringon valossa. Hermione nosti leukaansa nähdäkseen pienimmätkin yksityiskohdat ja astui niin lähelle miestä, että saattoi tuntea tämän kylmän kellarin ja miedon santelipuun tuoksun. Severus tunsi lämmön huokuvan hänen vierellään seisovan naisen kehosta ja hätkähti huomatessaan tämän kasvot taas niin lähellä omiaan.
Hermionen hiukset kutittivat miehen poskea, ja hän vilkaisi alaspäin unohtaen kaiken, mitä oli koskaan aikonut sanoa. Hermione katsoi häntä taas häikäilemättömästi suoraan silmiin, ja hänen ilmeensä heijasti jotain niin käsittämätöntä, että Severus huomasi hengityksensä lamautuvan ja sydämensä hakkaavan tavalla, joka sai hänen koko kehonsa sykkimään outoa lämpöä. Hetken ajan oli aivan hiljaista. Hermione astui askeleen lähemmäs ja kohotti kasvonsa häntä kohti täynnä hiljaa kypsynyttä päättäväisyyttä. Hitaasti, kuin antaen jokaisen sekunnin sadasosan julistaa Hermionelle mahdollisuutta muuttaa mielensä ja vetäytyä pois, Severus lähestyi häntä rikkomatta katsekontaktia ja lopulta painoi suunsa hänen pehmeille huulilleen. Sen sijaan, että tyttö olisi kavahtanut hänen allaan, Hermione avasi huulensa vastaanottaakseen hänen epävarmasti tunnustelevan kielensä ja veti hänet kaksin käsin lähemmäs itseään. Severus tunsi jostain syvältä sielunsa syövereistä nousevan aallon pyyhkäisevän hänen ylitseen ja pian hän suuteli allaan värisevää naista epätoivoisen nälkäisesti, upoten hänen huultensa väliin kuin haaksirikkoinen, joka mieluummin vajoaa aaltoihin kuin pelastuu yksinäiselle saarelle.
Severus otti Hermionea kiinni vyötäisiltä ja nosti tämän istumaan hajareisin viereiselle kivimuurille. Siinä kohdin muurin takana kasvoi merkillisen muotoinen, mutta vankkarunkoinen oliivipuu. Se tarjosi täydellisen selkänojan, jota vasten Hermione saattoi nojata ottaessaan vastaan Severuksen kehon intensiivisen painon. Miehen kädet vaelsivat levottomasti pitkin hänen vartalonsa pehmeitä kaaria ja saivat aikaan mielihyvän väristyksiä, jollaisia Hermione ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Yhä suudellen hänen huuliaan aistikkaasti ja täynnä pitelemätöntä himoa, Severus painautui entistäkin voimakkaammin vasten hänen kehoaan, ja Hermione saattoi ristiä jalkansa hänen selkänsä takana pitääkseen miehen mahdollisimman lähellä itseään.
”Severus…”, hän voihkaisi upottaen sormensa Severuksen yönmustiin hiuksiin, kun tämä oli siirtänyt huulensa suudellakseen herkkää linjaa hänen korvaltaan kaulalle saakka. Uskomaton helpotuksen ja ilon aalto ravisutti Hermionen kehoa. Vihdoinkin kaikki epätietoisuus ja mieltä kalvava pelko oli poissa, ja hänet täytti onnellinen varmuus siitä, että hänen tunteensa eivät olleet vain pelkkää yksipuolista haaveilua ja säälittävää kuvittelua. Severus Kalkaros halusi häntä samalla kiihkeällä voimalla, mikä hänet oli täyttänyt jo monen kuukauden ajan. Hän tunsi tarvetta sanoa jotain, muttei löytänyt yhtään sanaa joka olisi ollut sen arvoinen, että sen olisi voinut lausua tässä tilanteessa.
”Meidän pitää lopettaa”, Severus murahti silloin katkonaisesti hengittäen ja yrittäen selvästi saada karannutta kontrolliaan takaisin paikoilleen.
”Ei Severus, ei, minä haluan – ”, yritti Hermione sanoa väliin, mutta Kalkaros painoi sormensa hänen huulilleen ja jatkoi kuulostaen mieheltä, joka kamppailee itseään suuremman vastustajan kanssa: ”Sinun pitää mennä ennen kuin en enää pysty hillitsemään itseäni ja nain sinua vasten puunrunkoa.”
Kuuma veri tuntui kohahtavan Hermionen reisien väliin, ja hänen teki mieli kehottaa miestä ryhtymään tuumasta toimeen, mutta vakava ja suorastaan raastava ilme Kalkaroksen kasvoilla sai hänet pysymään vaiti. Mies astui askeleen taaksepäin ja kääntyi pois hänen mantelisilmiensä kysyvän katseen poltteesta. Hermione tunsi kyynelten pistelevän silmissään, ja pettymyksen makuinen pala alkoi nousta hänen kurkkuunsa, eikä sitä ollut mahdollista yrittääkään nielaista.
”Severus…” Hermione aloitti taas varovasti ja kosketti Severuksen olkapäätä sormenpäillään.
”Ei Hermione, olen pahoillani, käyttäydyin sopimattomasti”, mies vastasi kääntymättä kohtaamaan hänen katsettaan.
”Et tehnyt mitään mitä en olisi toivonut sinun tekevän”, sanoi Hermione, ”ennen kuin vetäydyit pois luotani.”
”Ei, käyttäydyin anteeksiantamattomasti ja olen todellakin pahoillani. Sinun on nyt parasta lähteä”, Kalkaros kuiskasi pehmeästi ja otettuaan vielä muutaman askeleen kauemmas, hän kääntyi hitaasti kohti Hermionea.
Tyttö ojensi kätensä toivoen että Severus tarttuisi siihen, mutta turhaan. ”Et tiedä miten kauan olen toivonut että äskeinen tapahtuisi”, Hermione sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja veti kätensä takaisin syliinsä lannistuneesti huokaisten.
Severus hymähti ilottomankuuloisesti ja katsoi hetken yhä kivimuurilla istuvaa nuorta naista edessään. ”Kyllä minä tiedän, mutta se ei ole mahdollista meidän välillämme, Hermione, luulin sinun ymmärtävän sen.”
Hermione hypähti kevyesti jaloilleen ja yritti jälleen kietoa kätensä synkännäköisen miehen ympärille, mutta tämä irrotti hänen otteensa ja tiuskaisi niin, että Hermione katui katkerasti kuvitellessaan voivansa lähestyä häntä uudelleen.
”Ei, minä en voi. On parempi että menet nyt pois. Olen tuskin sopiva miesystäväehdokas kenellekään koulutytölle, joka on riittävän typerä haaveilemaan minusta”, Kalkaros sanoi vanhan tutun pisteliäisyyden kuultaessa taas hänen sanojensa pohjalta.
”Typerä? Koulutyttö? Sitäkö minä olen sinulle –” Hermione haukkoi henkeään loukkaantuneena.
”Kuuntele minua Hermione, en vain voi! Et ole vielä aikuinen, et tiedä mistä puhut. Kuvittelet olevasi riittävän kypsä, mutta koska et ole koskaan ollut aikuinen, et voi mitenkään ymmärtää eroa varhaiskypsän teini-ikäisen ja aikuiseksi kasvaneen naisen välillä. Halveksisin itseäni loppuelämäni jos käyttäisin sinua nyt hyväkseni. Sinun täytyy luottaa minuun. Minä olen ollut sinun ikäisesi, joten minulla on aika hyvä käsitys siitä mitä käyt parhaillasi läpi.”
”Miten kehtaat holhota minua niin kuin olisit isäni tai joku – ”
”Voisin olla”, Severus sanoi ykskantaan ja asetti kätensä puuskaan rintansa päälle.
”Et voisi! Et ole koskaan ollut emotionaalisesti riittävän kypsä päästääksesi ketään niin lähelle että voisit olla jonkun isä.”
”Siitä sinä et tiedä mitään.”
”Tiedän enemmän kuin arvaatkaan. Kaikki tieto mitä minulla on ei tule kirjoista.”
”Niinkö? Kuitenkaan en voi, enkä aio käyttää sinua hyväkseni ja siinä samalla kehitä tunteita sinua kohtaan, jotta voisit silloin juuri sopivasti ymmärtää miten kirotun vanha äijä olenkaan. Sitten sinä karkaisit jonkun komean nuoren huispaajan kanssa ihmetellen miten koskaan saatoit olla niin sokea ja tyhmä, että edes ajattelit että me voisimme…” Kalkaroksen ääni vaimeni viimeisten sanojen kohdalla, ja Hermionen näkemättä hän painoi katseensa maahan kuin mies, joka tietää hävinneensä.
Severuksen huulet olivat maistuneen suloisilta ja makeilta kuin viikuna, jonka hän oli saanut puutarhaan tullessaan. Se oli saanut tuon suudelman tuntumaan entistäkin humalluttavammalta. Miten suu, niin hellä ja herkullinen, saattoi sylkeä ulos noin happamia ja terävästi satuttavia sanoja?
”Sinä… sinä… Kukaan ei ole koskaan loukannut minua tuolla tavalla. Miten sinä saatat? Jos tuo on se mitä sinä ajattelet minusta, niin… olen pahoillani puolestasi”, Hermione sanoi raivon ja surun taistellessa hänen sisimmässään, ”Sinä et vain tajua, eikö niin? En voisi välittää vähempää iästäsi tai… mistään. Minä rakastan sinun sieluasi. Sitä ei voi kukaan korvata, ei koskaan, mutta koska epäilen ettei sinulla ole aavistustakaan mistä minä puhun, ja käytännöllisesti katsoen sanoit ettei sinulla ole samanlaisia tunteita minua kohtaan, niin hyvästi, nähdään seuraavassa elämässä.” Hermionen ääni vavahti ja hän pyyhkäisi kiukkuisesti kämmenselällään silmäkulmiaan.
”Hermione… Ole hyvä ja lähde pois. Mene!” Severus melkein huusi, käänsi selkänsä Hermionelle ja kuullessaan askelten kaikuvan vasten kivistä polkua ja lopulta oven jysähtävän takanaan hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Tuntia aiemmin professori Dumbledore oli kutsunut Hermionen huoneeseensa ja kertonut Kalkaroksen olevan todellakin kadonnut viikko sitten jälkiä jättämättä. Mikäli Hermione saattoi luottaa rehtorin sanaan (tällä hetkellä hän ei luottanut enää yhtään mihinkään), Severus oli jättänyt vain lyhyehkön pergamentille raapustetun viestin, jossa hän oli kertonut lähtevänsä pois, kaikkien edun nimissä.
Se omahyväinen, tärkeilevä paskiainen! Niin tyypillistä hänelle kuvitella olevansa kaikkien yläpuolella, kuvitella tietävänsä mikä on parhaaksi kenellekin, Hermione puhisi puoliääneen työntäen samalla linnan raskaan ulko-oven auki. Hän tarvitsi nyt ilmaa, raikasta ilmaa.
Ymmärrän, että on hänen oman etunsa mukaista kadota maailmankartalta, mutta että hän viitsiikin teeskennellä toimivansa minun parhaakseni.
Hermione harppoi nurmikenttää pitkin, ja ellei lauma kolmasluokkalaisia puuskupuheja olisi ollut lähistöllä, hän olisi varmasti huutanut ääneen.
Hän ei vain uskalla, mokomakin pelkuriraukka, hän ei uskalla kohdata tunteitaan. Miten säälittävää, miten tyypillistä, että hän ensin syyttää minua tunteitteni kontrolloimisesta ja manipuloi minut vapautumaan, mutta ei itse uskalla päästää irti hetkeksikään.
Hermione oli varma, että ei niinkään Voldemortin koston pelko, vaan Kalkaroksen oma hallinnan menettämisen pelko, oli ajanut hänet pois. Kalkaros pystyi nyt, ottamansa välimatkan avulla, säilyttämään tunteidensa hallinnan, mutta minkä kustannuksella? Hermione tunsi tilanteen olevan suunnattoman epäoikeudenmukainen häntä kohtaan. Ja yksi asia mitä Hermione Granger ei voinut sulattaa, oli epäoikeudenmukaisuus. Se sai hänet suorastaan kiehumaan, oli kohteena sitten poika-joka-eli, puolijättiläiset, kotitontut tai hän itse.
Hän olisi kyllä kestänyt sen että Severus olisi torjunut hänet. Hän olisi selviytynyt jopa siitä, että Severus olisi nauranut hänen tunteilleen ja vakuuttanut, ettei ikäpäivänä voisi tuntea mitään Hermionen kaltaista tyttöä kohtaan. Hän olisi pystynyt elämään senkin epämiellyttävän asian kanssa, että Severus olisi ”käyttänyt häntä hyväkseen” ja tunnustanut sitten pitäneensä vain hetken hauskaa, mutta tätä hän ei voinut kestää. Hermione tiesi, että Severuksella oli tunteita häntä kohtaan. Hän tunsi sen, oli tuntenut sen jo jonkin aikaa, muttei ollut voinut olla varma ennen kuin oli nähnyt kaiken omin silmin sinä yönä, kun oli komennettuna hyökännyt miehen kimppuun.
Dumbledore oli Harryn avustuksella selvittänyt Hermionelle kaiken minkä tiesi sen illan tapahtumista ja suunnitelmasta, joka oli johtanut niihin tapahtumiin. Draco oli nyt pidätettynä taikaministeriön tutkintavankeusosastolla, ja todennäköisesti hänen kohtalonaan oli joutua Azkabaniin anteeksiantamattoman komennu-kirouksen käytöstä ja murhayrityksestä sen avulla. Vaikka Hermionesta oli järkyttävää ajatella miten varomaton hän oli ollut Dracon suhteen ja varsinkin se, mitä hän oli Severukselle tehnyt, niin hänen tämän hetkinen, miehen poislähdön aiheuttama, tunnekuohunsa oli niin suuri, että se vei pois pahimman terän kauhistelulta ja katumukselta. Kaikesta tästä kipua tuottavasta tunnemyrskystä huolimatta Hermione ei olisi hetkeksikään vaihtanut takaisin siihen olotilaan, jossa hän oli lukuvuoden alussa ollut. Mikä tahansa, jopa tämäkin, oli parempi, kuin se turta ja tunteeton tyhjyys, jossa hän oli silloin vaeltanut.
Hermione kiihdytti askeliaan juoksuun eikä hidastanut vauhtiaan, vaikka sypressiaitaa parturoiva Hagrid huusi hänen nimeään. Hermionesta tuntui että edes tultasyöksevä unkarilainen sarvipyrstö ei olisi saanut häntä pysähtymään. Jonkin ajan kuluttua hänen rintaansa alkoi pistää, ja hän tunsi verenmaun suussaan. Vimmaisesti läähättäen hän kaatui maahan ja repi multakokkareisia ruohotupsuja kaikkialta ympäriltään mihin vain hänen kätensä ylettyivät. Viimeisillä voimillaan hän viskoi paakkuja minne sattui, kunnes yksi putosi hänen päälleen, ja hän alkoi itkeä. Itku alkoi surkeina nyyhkäyksinä, paisui hiljalleen äänekkääksi ulvonnaksi kestääkseen aikansa ja vaimentuakseen taas vähitellen pieniksi, lohduttomiksi inahduksiksi. Hermione makasi aloillaan kerälle kääriytyneenä vielä kauan aikaa, kunnes huomasi illan viilenneen, ja häntä alkoi paleltaa. Hitaasti hän kokosi itsensä ja kohottautui seisovaan asentoon, kuin räsynukke, joka nostetaan pystyyn niskasta roikottaen. Häntä huimasi ja oksetti, mutta hän alkoi kävellä päättäväisesti ja hieman horjahdellen kohti linnaa.
*
Oli illallisaika, ja Hermione oli päättänyt pujahtaa huoneeseensa syömättä ja kenenkään huomaamatta. Hän ei ollut päässyt vielä ensimmäisten portaiden puoliväliinkään, kun Ginny kiirehti hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nähdessään ilmeen ruohonkorsien, liman ja itkun raidoittamilla mutaisilla kasvoilla, hän kiepautti Hermionen tiukkaan halaukseen, josta ei ollut irti pyristelemistä. Hermione tunsi Ginnyn voimakkaat kädet ympärillään ja hänen pehmeän poskensa omaansa vasten, ja itku alkoi taas lähteä liikkeelle hänen sisältään kuin syvyydestä nouseva hyökyaalto. Hermione ei kuitenkaan halunnut parkua käytävällä, joka olisi moninkertaistanut hänen äänensä kaiullaan. Eikä hän halunnut surkeudelleen todistajia niistä uteliaista silmäpareista, joita tilanne olisi pian kerännyt heidän ympärilleen. Hän kuiskasi jotain ystävänsä korvaan, ja irrottamatta otetta Hermionen kädestä, Ginny lähti seuraamaan häntä kohti rohkelikkotornia.
Päästyään huoneeseensa Hermione veti oven tiukasti kiinni perässään ja viittasi Ginnyn istumaan sängylleen. Itse hän valui lattialle ja nojasi seinään kädet tiukasti polviensa ympärillä. Ginny polvistui hänen eteensä ja kietoi uudelleen kätensä hänen harteilleen. Weasleyn perheenjäsenten keskuudessa oli hyvin luontevaa halailla toisiaan, mutta Hermionelle muiden ihmisten fyysinen läheisyys ei ollut niin itsestään selvää. Nyt hän oli kuitenkin liian onneton ja liian uupunut tunteakseen oloaan vaivaantuneeksi. Sen sijaan hän tunsi Ginnyn huolenpidon koskettavana ja lohdullisena.
Hermione oli ollut viime aikoina Ginnyn kanssa tekemisissä vähemmän kuin moneen vuoteen, mutta sen sijaan, että olisi tuntenut syyllisyyttä tai välimatkan aiheuttamaa etäisyyttä, hän saattoi huomata heidän ystävyytensä säilyneen aivan ennallaan, tai jopa syventyneen välimatkan aikana.
Todellinen ystävyys ei vaadi jatkuvaa fyysistä läsnäoloa, vaan jollain merkillisellä tavalla olemme aina heidän lähellään joista välitämme. Rakkaudella on voima ylittää aika ja paikka, joskus jopa kuolema… Hermione antoi ajatustensa vaellella ennalta tuntemattomia polkuja, ja sanat joita hän näiden polkujen varsilta löysi, tuntuivat rauhoittavan hänen oloaan enemmän kuin mikään muu.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Ginny alkoi kertoa joitakin pieniä, toisarvoisilta tuntuvia seikkoja, mutta hetken kuluttua pienet sanojen purot olivat Hermionen yhtyessä keskusteluun kasvaneet runsaana pulppuileviksi virtauksiksi johtaen lopulta syvään ja päämäärätietoisesti eteenpäin kohisevaksi joeksi. Ginny kertoi suhteestaan Harryyn, elävään legendaan, jolle julkisuus ja suuret odotukset olivat tuoneet uskomattomia, sisäisesti raastavia paineita. Ginny oli voimakasluontoinen tyttö, eikä kulisseissa toimivan tukijan rooli ollut ottanut luonnistuakseen ilman kovaa työtä. Toisinaan hän tunsi olevansa kuin suuren rokkitähden tai huispausmestarin puoliso, jonka täytyy olla valmis joustamaan ja luopumaan omista päämääristään korkeamman yhteisen hyvän vuoksi. Hän oli kuitenkin tehnyt päätöksen pysyä rakkaansa rinnalla tuli mitä tuli. Harry ei ollut tätä häneltä vaatinut, päinvastoin. Hermionea alkoi huvittaa tajutessaan Ginnyn tarinan edetessä, miten äärettömän samanlaisista miehistä heidän elämässään oli kysymys. Vaaralliset tehtävät, suuret vaatimukset, joiden rinnalla henkilökohtainen täyttymys ja ihmissuhteiden ylläpitäminen olivat auttamattomasti kakkossijalla. Ja mikä pahinta, se holhoava, ymmärrettävä, joskin hitusen ylimielinen käsitys siitä, että suhteen lopettaminen olisi toisen, tässä tapauksessa Ginnyn, edun mukaista.
Hermione naurahti lakonisesti. Pitäisi kai olla iloinen, sehän on selvä rakkauden osoitus: ”Olen valmis jättämään sinut, jotta et joutuisi kärsimään vuokseni”, hän mietiskeli. Ärsyttävää silti yhtä kaikki, sillä toiselta kannalta katsottuna asia oli ehkä huolenpitoa, mutta myös heidän aliarvioimistaan. Ginny ja Hermione eivät kokeneet tarvitsevansa huolenpitoa. He halusivat vain olla valittujensa rinnalla ja olivat valmiita kaikkeen, mihin se heidät sitten olisi vienytkin. Mutta nämä miehet… Eivät antaneet edes mahdollisuutta.
Hermione varoi visusti lausumasta Severuksen nimeä. Kukaan hänen läheisistään ei ollut tietoinen heidän suhteensa laadusta tai syvyydestä. Eihän hän ollut siitä selvillä itsekään. Omat tunteensa hän oli jo vihdoin, pakon edessä, myöntänyt itselleen, mutta vielä hän ei kokenut olevansa valmis vastaanottamaan paheksuvia, hämmentyneitä tai suorastaan järkyttyneitä reaktioita ystäviltään. Sitä paitsi, kun nyt ilmeisesti kaikki oli ehtinyt päättyä ennen kuin alkoikaan, niin miksi suotta puhua siitä kenellekään, hän järkeili.
”Vastasiko professori Kalkaros tunteisiisi?” kuului siinä samassa Ginnyn vilpitön ja lämmin ääni kysyvän. Hermione hätkähti ja tunsi vatsanpohjansa kiepahtavan ympäri kuullessaan sen nimen niin luonnollisesti ystävänsä suusta. Moiseen suoraan ja täysin teeskentelemättömään kysymykseen ei voinut olla vastaamatta samalla tavalla. Juuri hetki sitten Hermione oli päättänyt olla mainitsematta asiasta sanallakaan, ja nyt hän jo kuuli itsensä kertovan juurta jaksain kaikkea tapahtunutta. Hänestä tuntui kuin pitkään painetta kehittäneen taikajuomapullon korkki olisi viimein poksautettu auki, ja kaikki sydämeensä liian pitkäksi aikaa säilömänsä asiat putoilivat hänen huuliltaan lause toisensa jälkeen: analyysi-istunnot, Kalkaroksen sarkastinen ja musta huumori, hänen kykynsä kuunnella ja tehdä älykkäitä yhteenvetoja vain muutamalla sanalla, hänen oivaltavien kommenttiensa aiheuttamat ahaa-elämykset Hermionessa, hänen nerokkaasti, mutta äärettömän hienovaraisesti toteuttamansa suunnitelma tehdä Hermione tietoiseksi ongelmastaan pyrkiä kontrolloimaan liikaa ajatuksiaan, tunteitaan ja kaikkea itsessään ja ympärillään, ja tämän pakkomielteisen perfektionismin aiheuttamat hermostolliset häiriötilat ja lopulta niiden purkamiseen vaivihkaa pyrkineet toiminnot, retki kiellettyyn metsään (hän muisti itsensä vapisevana Kalkaroksen sylissä, hakattuaan ensin loitsittua kiveä päättömän raivon vallassa), Kalkaroksen paljastuminen ja Voldemortin kosto, joka oli pakottanut miehen piiloutumaan, ja lopulta, heidän saumaton ja suurta tyydytystä tuottanut yhteistyönsä pimeyden piirron häivyttämiseksi…
Ginny kuunteli huokuen ymmärrystä ja levollisuutta, joka kannusti Hermionea jatkamaan. Hän kuvaili hitaasti syttyneitä tunteitaan ja niitä pieniä välähdyksiä, jotka saivat hänet epäilemään, toivomaan, että hän ei ollut yksin tuntemustensa kanssa. Ginny esitti väliin muutamia tarkentavia kysymyksiä, mutta enimmäkseen hän vain nyökkäili tai päästi pieniä myötäeläviä äännähdyksiä. Hermione tunsi että Ginny käsitti kaiken kuin ihminen, joka on kokenut jotain hyvin samankaltaista. Hän ei kuitenkaan rikkonut Hermionen puhetta seurannutta hiljaisuutta alkamalla itse kertoa tilanteestaan Harryn kanssa. Sen sijaan hän tokaisi hymyillen vaisusti: ”Miten surkuhupaisaa, että nämä kaksi toisiaan eniten maailmassa halveksivaa miestä ovat loppujen lopuksi samanlaisempia kuin voivat ikinä aavistaakaan.” Ginnyn ääni oli hieman karhea, ja hänen silmänsä kimmelsivät tavalla, joka kertoi syvistä tunteista.
Pöydät oli koottu vasemmalle seinustalle yhdeksi suureksi tasoksi, jonka päällä säihkyivät mitä mielikuvituksellisimmanvärisiä juomia sisältävät valtavat boolimaljat, makeat tortut, kakut, leivokset ja herkulliset suolaiset piiraat ja pasteijat. Pöytäryhmittymän keskellä oli kylpyammeen kokoinen, kolmikerroksinen kristallivati täynnä hedelmiä, jotka saivat jästien eksoottisimmat hedelmät tuntumaan pihlajanmarjoilta. Kaikkialla saattoi aistia suurta jännitystä ja riemua.
Hermione istui yksin huoneessaan ja tuijotti omaa kuvajaistaan peilistä. Hän oli pukeutunut juhlavaatteisiinsa ja laittanut hiuksensa hienostuneille kiharoille, mutta ei sittenkään ollut osannut päättää menisikö alas juhliin vai jäisikö huoneeseensa teeskentelemään, ettei tuntenut ilmassa kihelmöivää juhlan tuntua ja katkeruutta siitä, ettei pystynyt jakamaan tuota kaikkialla kuplivaa iloa muiden kanssa. Tapahtumista, jotka olivat Hermionen päätelmien mukaan johtaneet Kalkaroksen katoamiseen, oli kulunut jo lähes kuukausi. Silti ei mennyt päivääkään, etteikö Hermione olisi käynyt mielessään läpi sitä iltaa, sitä yötä ja sitä aamua, jolloin oli toiveikkaan sydämensä täydeltä luullut vihdoinkin saaneensa sen, mistä ei ollut uskaltanut edes puhua ääneen.
Mutta unelmoinut hän oli, ja se oli ollut yksi niistä syistä, miksi hän oli hiljalleen sallinut itsensä palata takaisin varjojen laaksosta elävien kirjoihin. Kuinka kauan hän olikaan toivonut saavansa tuntea tuon miehen painautuvan itseään vasten samalla intensiteetillä, kuin hänellä oli tapana painaa katseensa Hermionen sieluun saakka. Kuinka kauan hänen sormenpäänsä olivatkaan voihkineet turhautuneina siitä, etteivät ne voineet hipaista tuota kalvakkaa ihoa, vaikka he viettivät päivänsä niin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa. Kuinka kauan hän olikaan arvuutellut, mitä tuon mustan, raskaana olkapäille valuvan kuontalon alla liikkui. Millaisia ajatuksia, tunteita, haluja… Ja kuinka kauan hän lopulta oli saanut tuntea riemua siitä, että luuli vihdoin saaneensa tuon kaiken. Muutamassa minuutissa Kalkaros oli murskannut sen, kuin Neville Longbottomin itsetunnon liemien keiton suhteen.
Hermione alkoi olla jo väsynyt toistamaan näitä samoja, loppuun kaluttuja ajatuksiaan, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta löytää uusia ja valoisampia reittejä, koska niiden keskeisin kohde oli kadonnut. Se herätti hänessä edelleen suuttumusta ja raivoa. Yö toisensa jälkeen hän näki unia, joissa professori Kalkaros saapui takaisin Tylypahkan käytäville musta viitta uhkaavasti hulmuten, ja hän itse juoksi tätä vastaan kädet ojennettuina, valmiina läväyttämään poskelle tätä julkeaa ja pelkurimaista miestä. Samalla hän halusi myös tarttua tätä rinnuksista, upottaa kyntensä hänen mustiin villakangasliiveihinsä ja takoa huulillaan järkeä tämän kalloon, otsalle, ohimoille, poskille…
Myrskyävien tunteiden irvokas ristiriita väsytti häntä. Mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi halunnut unohtaa. Hän halusi vain tietää. Tilanne tuntui Hermionesta siltä, kuin hänen rakkaimmasta kirjastaan olisi revitty viimeinen luku sivu sivulta irti. Hän halusi tietää miten tämä tarina päättyy, sillä tämä ei ollut mikään päätös. Ei sellainen päätös, jonka hän voisi hyväksyä. Sisuuntuneena omista ajatuksistaan hän päätti, ettei antaisi tämän keskeneräisen tarinan pilata elämänsä toisen tarinan loppua. Se oli sentään ollut hänen elämänsä tärkein asia niin pitkään. Missä vaiheessa se oli menettänyt asemansa ja muuttunut pelkäksi opiskeluksi?
*
Päättäjäisjuhla eteni suuressa salissa omalla painollaan, osallistui Hermione Granger siihen tai ei, mutta Hermionen elämässä tämä oli ainutkertainen tilaisuus. Hän ei halunnut antaa sen lipua ohi, kadota menneisyyteen, niin kuin kaikki mikä oli hänelle joskus ollut tärkeää. Hieman epävarmoin askelin hän alkoi laskeutua alas linnan portaikkoa. Joka toinen askel tuntui sanovan mene ja joka toinen kehottavan kääntymään kannoillaan vielä kun se oli mahdollista. Salin kaikki ovet olivat avoinna, eikä juhlan ääniä voinut paeta minnekään. Hermione pakotti itsensä kulkemaan päättäväisesti eteenpäin, kuin edessä olisi ollut sarvipyrstö, eikä koulun päätöstanssiaiset.
Hän asteli muka varmoin askelin sisään oviaukosta ja hakeutui saman tien seisoskelemaan seinän vierustalle. Hän haravoi iloisesti tanssivaa ja yhtenä massana vellovaa väkijoukkoa katsellaan löytääksensä ystäviensä tutut kasvot. Vaikka tiesikin sen olevan naurettavaa, hän ei voinut olla toivomatta näkevänsä erään tietyn mustanpuhuvan ja synkän hahmon jossain salin seinustoilla. Ikävä iski odottamatta vyön alle, ja Hermionen piti pidellä käsillään vatsaansa, että kipu ei olisi tuntunut niin musertavalta.
Ensimmäisenä hän näki Harryn ja Ginnyn tanssilattialla. Heidän hidastempoinen tanssinsa oli hieman liian pysähtyneen oloista, jotta sitä olisi voinut enää kutsua tanssiksi. He olivat niin uppoutuneita toisiinsa, että näytti siltä kuin he olisivat olleet ainoat ihmiset koko salissa. Hermione ihmetteli mikseivät he olleet langettaneet jotain yksityisyydensuojakuplaloitsua ylleen, mutta tarkemmin ajatellen hän ei muistanut oliko siihen tarkoitukseen olevaa taikaa olemassakaan. Hänestä alkoi tuntua tungettelevalta seurata heidän yhdessäoloaan, joten hän suuntasi hieman kostuneet silmänsä tavoittamaan Ronia.
Ei kestänyt kauaakaan, kun porkkanapäinen ja pitkänhuiskea poika asteli Hermionen näkökenttään. Hän kantoi kahta lautasta lastattuina täyteen mitä eriskummallisimpia yhdistelmiä pöydänantimista ja nosteli ruokakuljetuksiaan milloin sivulle ja milloin päiden yläpuolelle, ettei olisi kipannut niitä vahingossa ympärillään parveilevien ihmisten syliin. Hermione seurasi katseellaan ystävänsä päämäärätietoista etenemistä kohti sinipunaiseen kaapuun pukeutunutta hahmoa, joka kyykisteli omituisesti salin seinustalle koottujen viheristutusten juurella.
Hermione lähti puikkelehtimaan tanssilattian halki yrittäen välttyä törmäämästä toisiinsa takertuneisiin pareihin. Saavuttuaan tarkemmalle näköetäisyydelle hän huomasi Luna Lovekivan kannattelevan toista Ronin kuljettamista lautasista, kasvoillaan haltioitunut ilme ja irlannin huispausjoukkueen logoista tehdyistä korvakorusta toiseen yltävä hymy. Nämä jäivät kuitenkin Hermionelta täysin huomaamatta, sillä hänen mielenkiintonsa kohdistui Lunan pitelemän lautasen alla selkeästi kaareutuvaan vatsakumpuun. Hänen kirjavan mekkonsa kangas oli kiristynyt sivuilta, eikä jättänyt mitään epäselvyyttä siitä, että tyttö oli raskaana ainakin kolmannella kuulla.
Menneet kuukaudet tuntuivat vilahtavan kuvanauhana Hermionen silmien edessä. Ronin poissaolevuus, hänen punastumisensa, kun Hermione oli tavannut Lunan hänen seurassaan. Hetken asioita nieleskeltyään kaikki alkoi tuntua järkeenkäyvältä Hermionen mielessä. Lunan väljät koulukaavut olivat peittäneet hänen tilansa luontevasti, eikä Ron tietenkään ollut tilivelvollinen hänelle… Mutta silti. Hermione tunsi alakulon jäytävän vatsanpohjassaan. Mustasukkaisuutta se ei voinut olla. Hermione ei mistään hinnasta olisi halunnut olla Lunan paikalla. Ja kyllähän hän oli tiennyt, että Ronin haaveissa oli saada oma perhe mahdollisimman nopeasti Tylypahkasta valmistumisen jälkeen. Se oli yleinen käytäntö velhomaailmassa. Mutta että näin nopeasti… Hermione tunsi itsensä yksinäisemmäksi ja hylätymmäksi kuin koskaan aikaisemmin koko elämänsä aikana.
Kun Luna huomasi Hermionen ilmestyvän Ronin selän takaa, hänen hymynsä levisi entisestäänkin, ja hän ojensi herttaisesti lautaseltaan noukkimiaan parsasuikaleita Hermionen suuntaan.
“Maistuisivatko nämä sinulle, Hermione? Minun on parempi olla syömättä niitä, sillä emmehän halua hänelle kehittyvän knargin korvia.”
Luna loi kysyvän katseen Roniin, joka huomattuaan Hermionen lehahti punajuurenväriseksi ja nyökkäsi epämääräisesti. Hän hymyili typeränä Hermionelle ja nappasi tyttöystävänsä edelleen ilmassa roikottamat parsat työntääkseen ne suuhunsa. Näin hänen ei ainakaan tarvitsisi sanoa mitään muutamaan minuuttiin. Hermione katsoi epäuskoisena ensin Roniin ja sitten Lunaan, joka oli jo kääntynyt poispäin ja vihelteli asetellessaan pieniä persiljan oksia viherkasvien juurille. Salissa soivasta tunnelmallisesta musiikista huolimatta tuntui kuin kaiken alleen peittävä, sakea äänettömyys olisi laskeutunut heidän ylleen. Hermione tuijotti Ronia typertynyt ilme kasvoillaan, eikä Ron voinut muuta kuin rikkoa tikittävän hiljaisuuden sanomalla jotain.
“Viipakkeita”, Ron mutisi, “Luna antaa persiljaa viipakkeille, niitä asustelee noiden kukkien luona.”
“Viipakkeita”, Hermione toisti mekaanisesti. “Ron, mitä ihmettä sinä oikein höpötät? Luulin olevani ystäväsi… Mitä sinä oikein ajattelit?”
Ron nielaisi, ja hänen aataminomenansa näytti juuttuvan hetkeksi niin korkealle, että Hermionen teki mieli painaa se kaksin käsin alas.
“Kuinka kauan… Mikset ole kertonut minulle että…” Hermione yritti aloittaa pystymättä viemään yhtäkään lausetta loppuun saakka.
“Ei se ole ollut niin helppoa”, Ron puuskahti selkeää loukkaantuneisuutta äänessään. “Ensiksikin, sinua tuskin koskaan näkee, saati että pääsisi keskusteluetäisyydelle, toiseksi… ajattelin että…”
“Ajattelit mitä, Ronald”, Luna käännähti kysymään ja tarttui Ronia hellästi käsivarresta. “Luulen, että minun pitäisi päästä pian vuoteeseen. Ellet pahastu, Hermione, niin lähden nyt nukkumaan. Pienokaisemme tuntuu saaneen tarpeekseen tästä äänekkäästä musiikista.” Luna hymyili vielä hyvästiksi ja lähti kulkemaan puoliksi hyppivin, puoliksi tanssivin askelin seinänvierustaa pitkin salin ovelle päin. Hermione yhtä aikaa ihaili ja sääli Lunan mutkatonta ja lapsenomaista asennetta omaa raskauttaan kohtaan, mutta pystyi toisaalta hyvin ymmärtämään, miksi Ron oli viehättynyt tytöstä saatuaan Hermionelta niin nihkeän vastaanoton.
“Odota, odota Luna, minä tulen myös”, Ron huudahti selvästi tietämättä pitäisikö hänen jäädä jatkamaan keskustelua Hermionen kanssa, vai lähteä turvaamaan raskaana olevan tyttöystävänsä kulku korpinkynsien makuusaliin.
Järkytyksen sekaisesta epäuskosta huolimatta Hermione kuitenkin hymyili ja toivotti heille hyvää yötä kaikkien kohteliaisuussääntöjen mukaisesti. Tilanne tuntui hänestä epätodelliselta, kuin surrealistiselta taululta tai unelta, jossa tietää näkevänsä unta, mutta ei tiedä miten pääsisi sieltä pois. Hän lähti kulkemaan hitain askelin sinne, missä oli viimeksi nähnyt Harryn ja Ginnyn nojailevan toisiinsa. Nähdessään heidän olevan edelleen samassa, toisistaan lumoutuneessa tilassa, hän totesi hiljaa mielessään, ettei kukaan ikävöisi häntä tänä yönä, eikä totta puhuen hänkään kaivannut mitään, mitä tällä tilaisuudella oli tarjottavanaan.
Hermione lipui eteenpäin ihmisten joukossa tuntien olonsa yhtä kiinteäksi ja vakaaksi kuin Melkein Päätön Nick ja yhtä todelliseksi kuin tuo mystinen viipake, josta hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut sanaakaan. Hetken hän epäili, oliko siitä sittenkään ollut mitään iloa, että hän oli antanut Kalkaroksen vetää hänet pois apatiastaan ja estää häntä kuolemasta omaan epätoivoonsa. Kylmät väreet löivät hänen lävitseen kun hän lähti yhä kiihtyvin askelin kulkemaan kohti oviaukkoa, kohti viileää käytävää ja kohti omaa huonettaan.
Hän oli juuri päässyt harppomaan puoliväliin ala-aulan portaikkoa, kun salissa soiva kappale vaihtui, ja etäisesti tutulta tuntuva sointukulku tulvahti hänen korviinsa. Huomaamatta sitä itsekään hän pysähtyi kuin seinään, eikä voinut enää jatkaa kulkuaan kuullessaan tämän tutun naisäänen aloittavan laulunsa. Kesti hetken että hän sai mieleensä missä oli kuullut saman laulun aiemmin. Siitä tuntui olevan aikaa ikuisuuden verran. Silloin hän oli pystynyt tavoittamaan vain muutamia sanoja sieltä täältä, mutta nyt laulu soi kirkkaana, ja hän erotti selkeästi jokaisen sanan.
“Mustuneen taivaan alla
kaukana tuijottavien katulamppujen ulottuvilta
haaskalinnut lepäävät odottamassa
nähden tyhjiä uniaan.
Asetuit makuulle viereeni
olit jokaisen hetken kanssani
niin lähellä, että saatoin tuntea hengityksesi.
Emmekä me halunneet mitään muuta
kuin unelmoida saavamme pitää sen.
Niin kuin kaikki sukupolvet,
jotka antavat periksi toivolle,
jota vuodet eivät pysty himmentämään.
Painautuneena lasia vasten
huomaan haluavani myötätuntoa,
mutta jos nauttisin siitä taas
olisi se minulle kuolemaksi.
On olemassa rakkautta,
vapaaehtoisesti annettua,
se on kuin rauhoittavaa sokeutta,
ja kielletyn ilon valossa
tiedän etten tule saaman sitä.
Vaikka jätän sinut nyt, niin tiedä,
ettei se johdu siitä, että rakastaisin sinua yhtään vähempää.
Se johtuu vain tästä tilasta jossa olen –
tällaisena en voi olla hyväksi kenellekään…”
Musiikki loihti muistikuvien vyöryn hänen silmiensä eteen, aivan kuin äänen myötä myös lauluun liittyvä kuvanauha olisi heijastettu hänen sisimpänsä valkokankaalle. Pystymättä pidättelemään tunteidensa patoa enää kauempaa, Hermione painoi kädet korvilleen. Hän halusi sulkea mielensä kaikelta, mitä tuo musiikki hänessä herätti. Tiesin, että oli huono ajatus tulla tänne, hän sopersi puoliääneen sännäten ylös portaikkoon kiharaiset hiukset hulmuten.
*
Hiljainen, mutta sinnikäs koputus murtautui salakavalasti Hermionen harhaisten unien läpi. Hän oli itkenyt sängyllään tuntikausia, kunnes ei enää tiennyt halusiko mieluummin itkeä niin kauan kunnes hänen kyyneltiehyeensä ehtyisivät vai nukkua ja vaipua tiedottomuuteen, pakoon tätä raastavaa kipua. Tuo laulu oli palauttanut taas liian elävästi hänen mieleensä kaiken, mitä hän oli jo alkanut unohtaa: ensimmäinen todellinen muutos hänen terveydentilassaan, Kielletty metsä, jossa Severus oli saanut houkuteltua hänen purkamaan kauan patoamia tunteitaan. Hän muisti sen uskomattoman vapauttavan tunteen, kun oli saanut itkeä ja rääkyä vasten Severuksen rintaa välittämättä mistään muusta. Hän muisti nenäliinan ja sen, kuinka oli kohtaloaan uhmaten päättänyt palauttaa sen iltamyöhällä hänen huoneistoonsa. Severus oli kuunnellut tuota laulua sinä iltana. Sinä iltana, kun hän oli ensimmäistä kertaa tiennyt, että mies tunsi häntä kohtaan muutakin kuin pelkkää lähimmäisenrakkautta.
Lähimmäisenrakkaus ja Kalkaros… Hermione ei tiennyt itkikö vai nauroiko hän, mutta vaativa koputus tuntui edelleen jyskyttävän hänen päässään. Hän avasi silmänsä. Tyrmien käytävä oli tiessään ja samoin Kalkaroksen lähes paljas yläruumis ja vaarallinen kiilto hänen juopuneissa silmissään. Vain sama, monotoninen koputus kaikui hänen siistissä ja harmaan hämäryyden sävyttämässä huoneessaan. Hermione kohottautui istumaan vuoteellaan ja huomasi olevansa edelleen juhlakaavussaan. Hän pudottautui jaloilleen ja puoliksi raahautui ovelle, joka tuntui olevan tuon epämiellyttävän häiriötekijän lähde. Joku koputti oven takana. Täysin selittämätön ja epärealistisen mielipuolinen toive nosti päätään Hermionen rinnassa. Hän suki hiuksiaan käsillään samalla kun tarttui taikasauvaansa ja sytytti valon sen päähän. Valon langetessa oven alitse koputus lakkasi ja Hermione saattoi kuulla sen takaa kärsimättömien, edestakaisin kulkevien askelten äänen.
Kun hän lopulta oli saanut oven auki, hyppäsi huoneeseen uupuneen näköinen kotitonttu, sen pienet ja laihat hartiat olivat kumarassa kymmenien päätä painavien villamyssyjen alla.
“Neiti Hermione Granger”, se vinkaisi. “Dobby oli huolissaan, kun neiti Hermione ei avannut ovea, Dobby luuli että…”
“Dobby, rauhoitu, minä nukuin”, Hermione sanoi kätkien pettymyksensä. Kaikesta huolimatta tontun huolenpito liikutti hänen tunteitaan. “Mitä asiaa sinulla on minulle tähän aikaan yöstä?”
“Dobby näki miten neiti Hermione juoksi pois juhlasta, silloin Dobby muisti. Dobby halusi auttaa, sillä Dobby tietää kyllä…”
“Mitä sinä tiedät? Mistä on kysymys?” Hermione ihmetteli nähdessään syvän huolen ja salamyhkäisen oveluuden vuorotellessa tontun kasvoilla. Hän näki Dobbyn piilottelevan jotain suurta ja raskasta selkänsä takana ja koetti kurottautua kurkistamaan nähdäkseen paremmin mitä se oli.
“…mutta Dobby ei tiedä onko tämä hyvä ajatus.” Tonttu otti muutaman huteran askeleen taaksepäin ja oli jo melkein astumaisillaan kynnyksen yli takaisin käytävään. “…mutta Dobby ei voi katsella enää, kuinka neiti Hermione, ihana, kiltti Hermione, joka on kutonut paljon hienoja myssyjä Dobbylle, on niin surullinen. Dobbyn täytyi tehdä jotain.” Tämän sanoessaan tonttu otti muutaman horjahtavan askelen eteenpäin, ja yksi villahatuista putosi maahan hänen jalkojensa juureen. Hermione kumartui poimimaan myssyn ylös ja yritti samalla saada selkoa siitä, mitä tonttu oli tuonut mukanaan.
“Dobby-kulta, rauhoitu, kaikki on ihan hyvin”, Hermione sanoi, mutta hänen hentoinen ja hieman käheä äänensä ja lähes tunnistamattomaksi turvonneet punaiset silmänsä kertoivat omaa tarinaansa. “Mitä sinun täytyi tehdä? Mistä on kysymys?”
“Dobby on pahoillaan, että neiti Hermione joutui odottamaan, mutta Dobby ei uskaltanut mennä rehtorin huoneeseen ennen kuin rehtori nukkui, eikä Dobby löytänyt levyä niin nopeasti.”
Tonttu kääntyi ympäri, ja Hermione näki hänen kannattelevan selkänsä takana äänilevyä ja vanhaa gramofonia. Hän laski ne hieman kovakouraisesti rysäyttäen lattialle, ja Hermione säntäsi nostamaan soittimen kirjoituspöydälleen, ennen kuin tonttu ehtisi taas muuttaa mieltään. Oli selvää missä Hermione oli viimeksi nähnyt nämä esineet.
“Miten niin rehtorin huoneeseen”, Hermione kysyi Dobbylta, joka näytti taas olevan kauhuissaan siitä mitä oli tullut tehneeksi. “Tämähän on professori Kalkaroksen levysoitin, mitä Dumbledorella on tekemistä tämän asian kanssa.”
“Voi, voi kamala, kyllä rehtori nyt suuttuu Dobbylle ja käskee Dobbyn varmasti lähteä pois Tylypahkasta, voi ei, kyllä Dobby on ollut taas huono tonttu, aivan kamalan huono ja ilkeä ja tuhma tonttu.” Hermione tarttui Dobbya sen ohuesta ja nihkeältä tuntuvasta käsivarresta estääkseen sitä lyömästä itseään tai tarttumasta maassa makaavaan levyyn uudelleen.
“Dobby, rauhoitu! Dumbledore ei tekisi mitään sellaista, olet varmasti toiminut aivan oikein tuodessasi nämä minulle. Nämähän ovat Kalkaroksen omaisuutta, eivätkä siis kuulu Dumbledorelle”, Hermione yritti tyynnytellä jo kauhusta vapisevaa pikku olentoa.
“Niin, mutta Dobby kävi hakemassa ne rehtorin huoneesta. Kaikki professori Kalkaroksen tavarat on varastoitu sinne, koska se irlantilainen noita on vallannut Kalkaroksen huoneen tyrmissä.”
“No niin Dobby, teit hyvin kun toit nämä minulle. Ole ihan rauhassa, sinulle ei koidu tästä mitään harmia. Minä pidän huolen siitä “, Hermione sanoi yrittäen kuulostaa niin rauhoittavalta kuin mahdollista. Hän taputti Dobbyn myssyistä päätä ja ojensi maasta nostamansa hatun hänelle takaisin. “Menehän nyt nukkumaan, ja kiitos, tämä oli todella huomaavaisesti tehty.”
“Dobby on valmis tekemään mitä vain neiti Hermionen puolesta. Dobby on aina käytettävissä, Dobby haluaa auttaa…”
“Kiitos Dobby, arvostan sitä todella, mutta nyt sinun täytyy mennä nukkumaan.”
Hermione talutti ystävällisesti tontun ulos huoneestaan ja toivotti sille vielä hyvää yötä ennen kuin painoi oven kiinni. Hänestä tuntui uskomattomalta olla nyt kahden Severuksen aarteiden kanssa. Se kiihdytti ja rauhoitti häntä yhtä aikaa. Vaikka hän tiesi kaiken tuohon mieheen liittyvän kourivan kiduttavalla tavalla hänen syvimpiä tuntojaan, niin se myös toi oudolla tavalla lohtua siihen yksinäisyyteen, mitä hän oli Severuksen lähdettyä tuntenut.
Hän nosti levysoittimen pöydältä ja tunnusteli sen painoa käsissään. Hän painoi hetkeksi nenänsä kiinni sen puiseen laitaan, kuin etsien edes pienenpieniä hiukkasia Severuksen olemuksesta, hänen tuoksuaan, jotain mikä voisi tyynnyttää hänen kaipaustaan. Hän puristi gramofonia rintaansa vasten vielä pitkään, kunnes istui sänkynsä laidalle. Levyn kannessa oleva nainen tuntui katselevan häntä syrjäsilmällä. Hermione tunsi mustasukkaisuuden aallon humahtavan lävitseen kun hän ajatteli mitä kaikkea tuo noidankuvatus oli saanut nähdä ja kuulla kaikkien niiden vuosien aikana, kun Severus oli pitänyt sitä omistuksessaan.
Hän asetti levysoittimen yöpöydälleen ja poimi mustanpuhuvan levynkannen maasta. Nainen sipaisi ohimolleen pyrkivän kuparinpunaisen kiehkuran takaisin korvansa taakse ja katsoi ohikiitävän hetken suoraan Hermionea silmiin. Hän avasi suunsa, kuin sanoakseen jotain, mutta mitään ei kuulunut. Hermionen tunsi vastustamatonta halua kysyä kuvalta jotain Severuksesta. Mistä hän oli saanut levyn, kauan se oli ollut hänellä, mitä hän teki kuunnellessaan sitä, mitä hän yleensäkin teki ollessaan yksin huoneistossaan, mitä hän halusi, mitä hän ajatteli, miksi hän oli lähtenyt, missä hän nyt oli…
Kun Hermione oli laskenut suojamuuriaan päästäen yhden kysymyksen pintaan, syöksyivät kaikki muutkin hänen kimppuunsa kuin pommikoneherhiläisparvi. Ahdistus tuntui repivän häntä hiuksista, ja hän päästi suustaan pitkän ja tukahtuneen parkaisun. Nainen hätkähti levyn kannessa aivan kuin olisi pystynyt kuulemaan tuon syvän tuskan ilmaisun. Suru ailahti hänen vihreissä silmissään, ja Hermione kuvitteli kuulevansa naisen kuiskaavan hänelle jotain. Hänen koko olemuksensa sähköistyi, ja hän terästi kuuloaan uskaltamatta edes hengittää.
“Toinen kappale, viimeinen säkeistö…”
Hermione ei voinut olla varma, kuuluiko ääni hänen omasta päästään, vai oliko joku todella sanonut jotain.
“Mitä?” hän kuiskasi, naulasi katseensa kansikuvaan ja veti haparoivin sormin mustan vinyylikiekon varovasti ulos pahvista. Samalla, hänen huomaamattaan, jotain putosi maahan sängyn vieressä olevalle paksulle villamatolle.
Author’s note:
Kappaleessa kuuluneet laulun sanat olen vapaasti suomentanut Sarah McLachlanin kappaleesta “Wait”.
Under a blackened sky
Far beyond the glaring streetlights
Sleeping on empty dreams
The vultures lie in wait
You lay down beside me then
You were with me every waking hour
So close I could feel your breath
When all we wanted was the dream
To have and to hold that precious little thing
Like every generation yields
The new born hope unjaded by their years
Pressed up against the glass
I found myself wanting sympathy
But to be consumed again
Oh I know would be the death of me
And there is a love that’s inherently given
A kind of blindness offered to appease
And in that light of forbidden joy
Oh I know I won’t receive it
When all we wanted was the dream
To have and to hold that precious little thing
Like every generation yields
The newborn hope unjaded by their years
You know if I leave you now
It doesn’t mean that I love you any less
It’s just the state I’m in
I can’t be good to anyone else like this
When all we wanted was the dream
To have and to hold that precious little thing
Like every generation yields
The new born hope unjaded by their years…
”Ole kiltti, puhu minulle, kuka sinä olet?” Hermione melkein aneli, vaikka samanaikaisesti hän tunsikin itsensä äärettömän typeräksi.
”Olen Sarah”, nainen kuiskasi niin hiljaa, että se oli ennemminkin ajatus kuin ääni. Hermione tiukensi otettaan levynkannesta ja lakkasi hetkeksi hengittämästä kokonaan, ettei vain olisi menettänyt pienintäkään merkityksellistä sanaa, jonka Severuksen levynkannessa oleva nainen saattasi lausua.
”Hei Sarah”, Hermione sanoi kohteliaasti, vaikka samalla hän oli myös hieman epäluuloinen. Hän ei ollut unohtanut Valedron päiväkirjaa, eikä neuvoa olla luottamatta mihinkään, mikä pystyy kommunikoimaan ilman aivoja.
”Hei”, nainen vastasi väläyttäen henkeä salpaavan kauniin hymyn. ”Severus pyysi minua kertomaan sinulle… että hän on pahoillaan…”
Ristiriitaiset tunteet velloivat Hermionen rinnassa, eikä hän pystynyt estämään mustasukkaisuuden kuumaa lehahdusta sisällään, kun nainen lausui Kalkaroksen nimen. Severus, vai Severus, mikä Severus hän sinulle on, senkin… senkin pahvi, Hermione ajatteli, mutta nainen, Sarah, hymyili edelleen lämpimästi, ja Hermione häpesi lapsellisuuttaan.
”Missä hän on?” Hermione kysyi kiihkeästi heti kun lopultakin tajusi, että Severus oli todellakin loitsinut levyn tuomaan hänelle viestin itseltään.
”Voi, sitä minä en tiedä.” Nainen näytti aidosti surulliselta, ja Hermione uskoi hänen olevan vilpitön.
”Taisit olla hänelle tärkeä? Kuulin hänen kuuntelevan levyäsi eräänä iltana”, Hermione mainitsi punan lehahtaessa hänen kasvoilleen, kun muistikuvat tuosta epäonnisesta illasta tyrmän kolealla käytävällä täyttivät hänen mielensä.
”Niin… Hänellä oli tapana… Muistutin häntä eräästä…” Naisen hiljainen ääni tuntui hiljentyvän entisestään, eikä Hermione uskaltanut antaa uteliaisuudelleen valtaa kysyäkseen enempää.
”Oli niin paljon… niin paljon mitä hän olisi halunnut sanoa…” Ääni alkoi pätkiä ja vaipui välillä kokonaan kuulumattomiin. Hermione arvasi lumouksen olevan loppumaisillaan. Epätoivo ja paniikki iskivät yhtä aikaa. Hänellä oli vielä niin paljon kysyttävää!
”Mitä?” Hermione parahti. ”Mitä hän olisi halunnut sanoa?” Hän tarttui pahvikoteloon kaksin käsin ja ravisti sitä. ”Missä hän on? Kerro minulle!” Mutta levyn nainen oli ja pysyi hiljaa. Hän hymyili surumielisesti, eikä enää katsonut Hermionea. Välillä hän pyyhkäisi kuparinpunaisia hiuksiaan, jotka pyrkivät karkaamaan hänen korvalliseltaan.
Hermione laski pahvikannen alistuneesti sängylleen ja otti levyn gramofonin päältä, johon oli sen aiemmin laskenut. Hän piteli mustaa äänilevyä varovasti sormenpäillään ja käänteli sitä himmeässä valossa, kuin nähdäkseen sen hienoihin uurteisiin kaiverretun salaisen viestin. Kiiltävä levynpinta kuitenkin näytti virheettömältä ja heijasti paikoitellen vain hänen omien kosteiden silmiensä kiillon. Tarttuen toisella kädellään taikasauvaansa hän loitsi levyn paikoilleen levysoittimeen ja valitsi toisen kappaleen. Jo nyt tutuksi käynyt laulu täytti nopeasti pienen huoneen, ja Hermione istui sänkynsä reunalle keskittäen huomionsa täydellisesti laulun sanoihin.
Laulu kertoi melko vaikeasti avautuvien kielikuvien muodossa korutonta tarinaansa. Haaskalintuja, tyhjiä unia, pelkoa, itsekieltäymystä ja toivoa jota vuodet eivät pysty tuhoamaan, ja lopulta, viimeinen säkeistö…
jos jätän sinut nyt, niin tiedä,
ettei se johdu siitä, että rakastaisin sinua yhtään vähempää
se johtuu vain tästä tilasta jossa olen –
tällaisena en voi olla hyväksi kenellekään
Musiikki soljui hänen päänsä sisällä kuin keväinen puro, joka loppumattomalla liikkeellään saa jään rakoilemaan. Ja Hermione soljui musiikissa, niin kuin olisi uinut tuossa jäisessä purossa. Ensin se teki hänet turraksi ja jäädytti veren hänen suonissaan, mutta sitten, hänen noustua ylös ja ravistauduttua irti sen lumosta hänen sisällään kohisi kuuma veri. Hänen sydämensä takoi rajusti ja hän tunsi olevansa täynnä villiä energiaa. Tulta, uskoa ja voimaa –
”Minä löydän hänet”, Hermione kuiskasi huokuen periksi antamatonta varmuutta. Mutta yö oli jo kääntymässä kohti aamua, ja ajatellessaan asiaa käytännölliseltä kannalta, hän tajusi sen olevan todella vaikeaa. Hän otti levynkannen vielä käteensä tarkastellakseen sen mahdollisesti sisäänsä kätkemiä vihjeitä, mutta ei löytänyt mitään. Ei yhtään mitään, mikä olisi voinut viedä hänet lähemmäs miestä, joka täytti pakkomielteen lailla hänen jokaisen valveilla olonsa hetken.
Hermione ymmärsi, että jos Severus halusi pysyä poissa, hän olisi iäksi menetetty. Olisi ollut silkkaa typeryyttä ja todellisuuden kieltämistä yrittää uskotellakaan mitään muuta. Oli aivan toinen asia yrittää jäljittää piileskelevää jästiä, kuin äärettömän pätevää aikuista velhoa, joka ei halunnut tulla löydetyksi. Ja tarkemmin ajatellen, ilman minkäänlaisia johtolankoja tai kenenkään apua, tehtävä oli suoraan sanottuna mahdoton. Sitä paitsi olisi ollut sulaa hulluutta lähteä jäljittämään Severus Kalkarosta nyt, kun Voldemort ja lauma hänen uskollisimpia kuolonsyöjiään oli miehen kannoilla yötä päivää.
Hermione tunsi itkun aallon hyökyvän sisällään. Samalla häntä ärsyttivät hänen ailahtelevat tunteensa. Turhautuneena hän antoi kannen pudota veltoiksi käyneistä sormistaan ja päästi suustaan pienen parahduksen. Koukkujalka vastasi siihen myötätuntoisella, unisella ynähdyksellä.
”Ei Koukkujalka, et sinä ymmärrä”, Hermione sanoi ja purskahti lohduttomaan itkuun.
Itkettyään aikansa hän kävi vuoteelleen makuulle ja sulki silmänsä. Hän oli edelleen juhlavaatteissaan ja tunsi äkkiä olevansa äärettömän väsynyt. Silti hän pinnisteli nukahtamista vastaan ja kävi sana sanalta mielessään läpi pientä keskustelua, kuin puristaakseen siitä viimeisenkin pisaran informaatiota. Tämä äkillinen ja yllättävä kontakti Severuksen kanssa oli voimistanut entisestään hänen tunteidensa syvyyttä. Hän tunsi kaipuun vihlovana sisällään. Vihdoinkin hän oli valmis myöntämään, että Severuksen puuttuminen hänen elämästään oli liian kova pala nieltäväksi. Hermione kääntyi kyljelleen ja käpertyi pienelle kerälle. Koukkujalka urahti ja hyppäsi lattialle hieman närkästyneenä häiriöstä. Hetken kuluttua se hyppäsi uudelleen sängylle ja tuuppi kuonollaan Hermionen ympärilleen kietomia käsivarsia.
”Anna olla, mene pois”, Hermione komensi, mutta Koukkujalka vain jatkoi sinnikästä häirintäänsä. Lopulta Hermione tuskastui kissansa tilannetajun puutteeseen ja nousi sängyltä passittaakseen sen ulos huoneesta. Silloin Koukkujalka pudotti suussaan roikottamansa pienen mytyn Hermionen jalkojen juureen. Hermione astui inhoten kauemmas ajatellen sen olevan taas yksi niistä lukemattomista kuolleista hiiristä, joita Koukkujalka kanniskeli emännälleen näytille ylpeyttä puhkuen. Juuri kun hän alkoi moittia kissaa tästä moneen kertaan käsitellystä aiheesta, se tuuppasi myttyä käpälällään lähemmäs Hermionea niin, että tämä saattoi nähdä sen olevan pieni ruskea, nahkainen pussukka.
Ihmetellen hän otti pussin käteensä ja tunnusteli sitä hetken. Sen sisällä tuntui jotain kovaa. Hän nosti sen kasvoilleen ja haistoi sitä (Hermione tiesi, että taikamaailmassa piti olla varovainen, koskaan ei voinut tietää mitä mikäkin esine oikeasti kätki sisuksiinsa). Santelipuun tuoksu tuntui vaimeana, mutta yhä tunnistettavana. Aistiessaan tämän tutun ja epätoivoisesti kaivatun tuoksun Hermione tunsi muljahduksen vatsassaan, ja hänen sydämensä alkoi hakata kipeästi ja epäsäännöllisesti. Vapisevin käsin hän avasi pussin nyörit ja kumosi sen sisällön yöpöydälleen. Siellä oli pieni avain.
Hermione istahti sängylleen ja yritti keskittää kaiken aivosoluissaan piilevän kapasiteetin tämän arvoituksen ratkaisemiseksi. Mikä avain tämä on? Mistä se on tullut ja miksi? Hermione oli hyvillään että tiesi ainakin kenen avain se oli. Tuoksusta ei voinut erehtyä. Hän puristi avainta kädessään ja painoi silmänsä tiukasti kiinni. Tämä avain on Severukselta, eikä ole vahinko että se lojui huoneeni lattialla. Hermione hieroi ohimoitaan sormenpäillään ja puri ajatuksissaan alahuultaan.
Neuvotteluhuone? – Ei, pääsen sinne halutessani jos vain pyydän.
Liemien luokan varastohuone? – Ei, Severus tietää, että jos pääsin sinne kaksitoistavuotiaana, pääsen sinne helposti myös kahdeksantoistavuotiaana.
Hänen oma huoneensa tyrmissä? – Ei, miksi ihmeessä, siellähän on jo pitkän aikaa majaillut hänen irlantilainen sijaisensa professori Sharon Cait.
Hänen väliaikainen huoneensa itäsiivessä? – Tuskin, sehän tyhjennettiin hänen lähtöään seuranneena päivänä, ja kaikki hänen omaisuutensa siirrettiin Dumbledoren huostaan…
Ja silloin kaikki palaset tuntuivat suorastaan jysähtävän paikoilleen. Hermione ennemminkin tunsi kuin tiesi olevansa oikeassa.
Tämä on avain puutarhaan.
Hän työnsi avaimen tyynynsä alle, pomppasi ylös vuoteeltaan ja alkoi toimia kuin nopeutusloitsun iskemänä. Hän singahti kylpyhuoneeseensa, alkoi pestä hampaitaan oikealla kädellään riisuen samalla vaatteitaan vasemmalla kädellään. Hän riipi sukkahousut jalastaan horjahdellen ja hypellen vuorotellen toisella ja sitten toisella jalalla. Hän pesi kasvonsa ja harjasi kokonaiset kolme vetoa hiuksiaan, kunnes oli jo sukeltanut peittonsa alle kihelmöiden päämäärätietoisuudesta.
Hermione oli päättänyt nukkua muutaman tunnin kerätäkseen energiaa huomista varten. Hän nousisi ylös hyvissä ajoin, kun muut vielä parantelisivat itseään vuoteissaan alakerrassa edelleen jatkuvan juhlan jäljiltä. Hän kävisi ensin pyytämässä keittiöstä jotain aamiaista itselleen ja menisi sitten kokeilemaan oliko hän osunut arveluissaan oikeaan. Hän pyöritteli mielessään seikkaperäistä teoriaa siitä, miksi ei ollut onnistunut löytämään puutarhan ovea aikaisemmin, ja tunsi nahoissaan että tilanne olisi sen suhteen huomenna muuttunut. Nyt hänen täytyisi vain levätä hieman.
*
Aamulla Hermione nousi viivyttelemättä ylös sängystä. Hän oli puristanut avainta nyrkissään koko yön, ja se oli jättänyt jomottavan, punaisen painauman hänen hikiseen kämmeneensä. Hukkaamatta hetkeäkään hän hoiti aamutoimensa, juoksi kotitonttujen kansoittamaan keittiöön ja sieltä kaartelevia käytäviä ja kiemurtelevia portaikkoja pitkin torniin, jossa muisti puutarhan oven olleen sen ainoan kerran, kun hän oli ikävien sattumusten myötä saanut tilaisuuden vierailla siellä.
Käytävä näytti pimeältä ja autiolta ja jotenkin uhkaavalta. Hän oli kuljeskellut siinä siivessä ja sillä käytävällä ennenkin, muttei ollut koskaan löytänyt ovea. Se oli saanut kaiken tuntumaan epätodelliselta unelta, niin kuin puutarhaa ei oikeasti olisikaan olemassa muuta kuin hänen unelmissaan. Joskus Hermionesta tuntui, kuin mitään siitä kaikesta, mitä hän oli kevään aikana kokenut Severuksen kanssa, ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Hänen sydämensä hakkasi jännityksestä, kun hän astui varovasti eteenpäin. Seinät näyttivät umpinaisilta, ainuttakaan ovea ei näkynyt missään. Hän kaivoi avaimen taskustaan ja kulki eteenpäin mumisten puoliääneen jotakin rukouksen ja loitsun sekaista höpinää, jonka keskeisin sisältö oli epätoivoinen pyyntö saada löytää ovi kadotettuun puutarhaan. Kuin vastauksena tuohon aneluun hän tunsi avaimen ikään kuin nykivän kädessään. Hermione pysähtyi paikoilleen ja kääntyi katsomaan seinää vasemmalla puolellaan. Siinä oli pieni syvennys. Hän oli varma, että se ei ollut ollut siinä äsken. Hitaasti ja aavemaisesti syvennys näytti kasvavan. Hermione räpytteli silmiään, eikä voinut estää pienen hymyn leviämistä kasvoilleen. Hetken päästä seinään oli piirtynyt oven ääriviivat, ja kuin näkymättömän käden maalaamana, se tuli joka hetki yksityiskohtaisemmaksi. Pian ovesta saattoi erottaa pienen lukon ja siinä avaimenreiän. Hän työnsi epäröimättä avaimen reikään ja väänsi, ja kun ovi vastasi tähän eleeseen narahtamalla raolleen, hän halusi hyppiä ja kiljua riemusta.
Hermionen oli vaikea kuvitella mitään paikkaa maailmassa, johon astuessaan hän olisi tuntenut suurempaa kunnioitusta ja lähes palvovaa ihailua. Tuntui kuin puutarha olisi odottanut häntä, kuin sillä olisi ollut sielu, kaiken näkevä ja tietävä oma tietoisuus. Se humisi syvää ja rauhallista energiaa, joka voimallisuudessaan pakotti Hermionen melkein polvilleen. Linnut liversivät, suihkulähde solisi ja ilman täytti yhtäaikaa sekä raikkaan kasteinen että kostean maan multainen tuoksu. Aurinko oli noussut vasta muutama tunti sitten, ja vaikka päivästä tulisi kirkas, eivät auringonsäteet pystyneet täysin pääsemään puutarhan vihreiden lehvästöjen läpi. Valo siivilöityi pehmeänä ja lämpimänä kivilaatoille, jotka ympäröivät suihkulähdettä ja sen vieressä olevaa penkkiä. Hermione muisti istuneensa siinä silloin, silloin kerran. Ja siitä kerrasta tuntui olevan aikaa vuosikymmeniä, eikä vain kuukausia. Hän laski eväskäärönsä penkille ja ajatteli mennä istumaan suihkulähteen reunalle, kun hän huomasi penkillä pienen kirjan. Se oli mustakantinen, nahkainen muistikirja, jonka ensimmäisellä sivulla komeili musteella piirretty nimikirjoitus: Severus Kalkaros.
*
Hermione ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Tarve, joka oli paljon enemmän kuin pelkkää uteliaisuutta, raastoi hänen sisimpäänsä. Halu saada upota Severuksen kirjoittamiin sanoihin sai hänet haukkomaan henkeään niin kuin kala, jonka oli pakko päästä sukeltamaan tuon kirjan syvyyksiin pysyäkseen hengissä. Toisaalta hän kunnioitti miehen tarkoin varjeltua yksityisyyttä ja halusi osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen silloinkin, kun kukaan ei saisi tietää siitä. Mutta oliko tämä kaikki osa Severuksen suunnitelmaa, jos hänellä edes sellaista oli ollut? Halusiko hän, että Hermione lukisi hänen muistiinpanojaan?
Häntä pyörrytti. Hän laski kirjan penkille ja pakotti itsensä syömään hiukan. Jos makaan täällä pyörtyneenä nälästä ja myöhästyn Tylypahkan pikajunasta, vanhempani huolestuvat järjiltään. Hermione yritti painaa muistikirjan aiheuttaman tunnevyöryn taaemmas samalla kun näykki juustovoileipäänsä. Hän mietti hetken aikaa ja päätti tehdä niin kuin oli järkevintä.
Raskain sydämin hän kiersi nopeasti puutarhan ympäri ja tuntien muistikirjan painon taskussaan, palasi takaisin omaan huoneeseensa pakkaamaan. Hän ei ollut kuvitellut Tylypahkasta lähdön olevan tällaista. Tämä oli se päivä jota hän oli odottanut. Tämä oli se hetki, jota hän oli pelännyt ja surrut tulevaksi jo siitä päivästä lähtien, kun oli ensi kertaa astunut jalallaan tähän lumottuun linnaan. Nyt hän ei pystynyt lainkaan ajattelemaan sitä, että tämä olisi ehkä viimeinen kerta, kun hän saisi hengittää tätä viileää ja taikuudesta sakeaa ilmaa. Tylypahkan linna oli vuosien varrella tullut hänelle rakkaammaksi ja kotoisemmaksi kuin hänen oma kotinsa koskaan. Ja nyt hänen täytyisi luopua siitä.
Hermionen mieleen nousi kuva toisensa jälkeen niistä hetkistä, joita hän oli täällä asuessaan kokenut. Hänen yllätyksekseen tämä hänen tärkeimpien muistojensa filminauha ei sisältänyt montaakaan kuvaa itse opiskelusta, vaan ennen kaikkea niistä hetkistä, joita hän oli saanut kokea yhdessä ystäviensä, hänen rakkaimpiensa kanssa.
Severus…
Hermione sulki matka-arkkunsa, pienensi sen kätevästi kannettavaan muotoon ja kaappasi vastaan pyristelevän Koukkujalan kainaloonsa. Hän oli kuvitellut tämän hetken mielessään monen monituista kertaa, mutta koskaan hän ei ollut osannut ajatella, että lähtiessään pois Tylypahkasta, hänellä olisi ainoana asiana mielessään vain toive päästä pian kotiin, yksin omaan huoneeseensa lukemaan Severuksen muistikirjaa. Junassa hän ei tietenkään sitä voisi tehdä muiden uteliaiden silmien alla, sillä Hermione oli tehnyt päätöksensä. Hän lukisi muistiinpanot, vaikka se olisi kuinka moraalitonta.
Harry ja Ginny muodostivat yhdellä istuimella merkillisen näköisen ihmissolmun, jota katsellessa oli vaikea sanoa mistä toinen alkoi ja mihin toinen päättyi. He nukkuivat koko matkan toisiinsa kietoutuneita hytkyen pehmeästi junan liikkeiden mukana. Olisi voinut luulla heidän olevan elottomia, ellei tarkempi tutkiskelu olisi paljastanut jonkun käsistä – oli todella vaikea erottaa kumman kädestä milloinkin oli kysymys – aina välillä puristavan tai sivelevän sitä paikkaa toisen kehossa, minkä päällä se sattui lepäämään. Tämä houkutteli hetkittäin ilmoille pienen vaimean muminan tai ynähdyksen. Hermione tunsi olonsa hyvin tietoiseksi läsnäolostaan – päinvastoin kuin tämä nelikätinen ihmisköntti – ja kiusaantuneeksi siitä, että joutui seuraamaan tätä yksityistä ja intiimiä vuorovaikutusta.
Ron ja Luna olivat olleet alkumatkan samassa vaunussa, mutta Lunan pahoinvointi, joka ei tietenkään johtunut juhlimisesta, – eikä viipakkeiden kirouksestakaan, vaikka Luna oli ollut tästä hyvin vakuuttunut – oli pakottanut heidät kiiresti poistumaan plyysillä päällystettyjen istuinten lähettyviltä. He olivat Hermionen iloksi ja yllätykseksi hyvin onnellisen ja tasapainoisen oloinen nuoripari, eikä heidän hymyään hyydyttänyt sekään, että he joutuivat viettämään lähes koko matkan junan wc:ssä. Luna oli tyynesti lattialla polvillaan kaksinkerroin pää vessanpytyssä Ronin pidellessä tytön pitkiä hiuksia ja hieroessa hellästi ja huomaavaisesti tämän selkää. Hermione oli käynyt vilkaisemassa tilannetta ja vienyt samalla Lunalle pullon keltaista virvoitusjuomaa, jonka hän oli ostanut junan kanttiinista, ja tuo näky oli herättänyt lämpimiä läkähdyksiä hänen sydänalassaan.
Luna ja Ron olisivat hyvät vanhemmat, siitä Hermione oli varma, ja lapsen syntymä tekisi heidät varmasti hyvin onnellisiksi, vaikka sen alullepano olikin ollut vähän ennenaikaista ja harkitsematonta. Tai mistä sitä tietää, ehkäpä tähtien asento tai jokin muu seikka, jota vain Luna saattoi pitää tärkeänä, oli ollut juuri kohdillaan.
Juna nytkyi pehmeästi eteenpäin, ja Hermionesta tuntui kuin aika olisi kiusallaan heittäytynyt vatsalleen ja raahautunut eteenpäin heiveröisten käsiensä varassa. Lopultakin – ilmeisesti hänen alinomaisen vilkuilunsa ja polttavan katseensa voimasta haalistuneen – kellotaulun viisarit näyttivät viittä, ja juna saapui pääteasemalle. Ihmiset purkautuivat vaunuista matka-arkkuineen ja lemmikkeineen. Ystävät halailivat ja suukottelivat toisiaan lupaillen pitää yhteyttä ja tavata kesän aikana ja kaikenlaista muuta asiaan kuuluvaa, missä Hermionen sydän ei aivan pohjimmiltaan ollut mukana. Sanat lipuivat hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, mutta hän hymyili koko ajan ystävällisesti ja nyökkäili ilmeisesti oikeissa paikoissa, koska kukaan ei tuntunut huomaavan mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Hän ei mahtanut itselleen mitään, sillä päällimmäisenä hänen mielessään jyskytti tarve saada avata kannet siitä kirjasta, jonka paino tuntui vaativana taskussa vasten hänen reittään.
Lopulta hän oli kotona, purkanut kasan likapyykkiä matka-arkustaan kodinhoitohuoneen lattialle ja viettänyt vanhempiensa kanssa pitkän kaavan mukaisen illallisen kuulumisten vaihtoineen. Kello lähenteli jo iltayhdeksää, kun hän haukoitteli huomiota herättävästi ja vetäytyi anteeksi pyydellen oman huoneensa rauhaan.
Kun hän lopulta käänsi muistikirjan ensimmäiset sivut esiin, hänen kätensä tärisivät ja sormensa tuntuivat oudon kömpelöiltä ja tahmaisilta. Hän ei osannut arvata mitä olisi odotettavissa, ja hän saattoi tuntea sydämensä lyöntien kumisevan korvissaan.
Pian tuttu, omapäisen puron lailla virtaava kirjoitus poukkoili hänen silmiensä edessä, ja päivämäärät, nimet, sanat, tilanteet ja tunteet vyöryivät hänen mieleensä kuin taiottuina.
…kokouksia, suunnitelmia, turhautumista, pelkoa, pettymystä, katkeruutta, raivoa, kipua, poltetta, tuskaa, sanoja, johtopäätöksiä, ajatelmia ja ahdistusta…
Hermione tunsi itsensä luvattomaksi tunkeilijaksi, aivan kuin hän olisi päässyt livahtamaan lukitusta ovesta Severuksen mieleen ja olisi nyt kierrellyt ja katsellut ympärilleen kuin museossa. Hän olisi tuskin tuntenut itseään yhtä araksi, tunkeilevaksi ja… kiihottuneeksi, vaikka olisi katsellut miestä salaa suihkussa.
Olen jännittynyt, en kiihottunut, siinä on eroa. Hermione yritti vakuutella itselleen, ja hänen silmänsä huuhtoivat kiihkeästi sivuja toisensa jälkeen kuin löytääkseen jotain tiettyä, jotain erityisen tärkeää, jonkin pienen kultahippusen, joka toisi helpotusta tähän tilanteeseen.
Ja mitähän se mahtaisi olla? Hermione kuuli ajattelevansa professori Kalkaroksen sarkastisella äänellä.
En tiedä.
Torstai 27.2.1997
Ei edelleenkään mitään muutosta tilanteeseen. Etenemme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Tämä hiljaisuus tekee minut hulluksi. Tulisipa jotain, mitä tahansa, joka antaisi minulle muuta ajateltavaa.
Maanantai 3.3.1997
Johtokunnan kokous. Tyhjää täynnä. Kohtuuton porina siitä, että Grangerin tyttö on joutunut sairaalasiipeen. Ilmiselvä psykoottinen depressio, jos minulta kysytään. Mutta minulta ei onneksi kysytä. Typerykset.
Tiistai 4.3.1997
Vein sairaalasiipeen pullon nervoprotectaa. Tuolla menolla tyttö kuolee lääkkeisiin nopeammin kuin sairauteensa. Edesvastuutonta tunarointia. Mutta mitä muuta heiltä voisi odottaa?
Albus haluaa minun osallistuvan talttahampaan hoitoon. Ei tule onnistumaan. Mutta lupasin keksiä jotain.
Hermionen kulmat kohosivat tuon typerän nimityksen kohdalla. Eikö hän parempaan pystynyt? hän ajatteli tuhahtaen. Seuraavat sivut olivat täynnä hyvin pientä ja epäselvää tekstiä, josta suurin osa oli numeroita tai latinankielisiä sanoja. Tarkemmin niitä silmäiltyään Hermione ymmärsi kyseessä olevan kasvien nimiä. Kalkaroksen botanistiset tutkielmat eivät häntä kiinnostaneet, joten hän selasi sivuja summittaisesti eteenpäin.
Torstai 6.3.1997
Luottamukseni potensoituihin kasviuutteisiin on vakaa. Puutarha alkaa olla valmis. Minä en.
Albus teki sen taas. Olen pää pölkyllä, eikä hän piittaa siitä vähääkään. Ollakseen niinkin hyväntahtoinen velho, hän osaa olla todella kiero.
Epäilykseni siitä, että lajitteluhattu erehtyi hänen suhteensa, saavat päivä päivältä enemmän vahvistusta.
Hermionea hymyilytti. Hänkin oli pannut merkille rehtorin oveluuden ja hienovaraisen taipumuksen junailla asioita parhaaksi katsomallaan tavalla. Nämä ominaisuudet olivat paljon luonteenomaisempia vihreän ja hopean sävyjä tunnustavan tuvan jäsenille.
Perjantai 7.3.1997
Kasviuutteen määrittäminen on vaikeampaa kuin osasin pelätä. Syy depressioon on mysteeri. Tyttö on solmussa kuin Oraven turbaani, kietoutuneena itsensä ympärille tiukaksi, ahdistuneeksi sykkyräksi, eikä minulla ole pienintäkään mielihalua avata sitä. Toisaalta, onhan se eräänlainen mahdollisuus, haaste, mutta prosessi ei tule olemaan kaunista katseltavaa.
Lauantai 8.3.1997
He ovat saaneet enemmän vahinkoa aikaan kuin onnistuneet auttamaan häntä. Pitäisi kai olla iloinen että voin muuttaa tilannetta paremmaksi, mutta turha luulo. En ole.
Grangerin ensimmäinen uute on mustaluumu (Prunus cerasifera). Mielenkiintoista, mutta ei yllättävää. Tyttö on kuin
kävelevämakaava aikapommi.
Hermione ei ollut varma mitä hän oikein etsi, mutta tätä se ei ollut. Pitkästyttävät kuvaukset hänen pitkästyttävästä sairaudestaan toivat ikäviä muistoja, eikä hän halunnut velloa niissä hetkeäkään. Mutta hän jatkoi lukemista, koska ei halunnut ohittaa mitään mikä saattaisi olla tärkeää.
Mikä sitten olisi tärkeää?
Sunnuntai 9.3.1997
Toffee murtui paineen alla. Se säälittävä, tahdoton heittopussi oli yrittänyt kaivaa pimeyden piirtoaan irti käsivarrestaan. Hän oli tyhmempi kuin luulinkaan. Pimeyden lordia ei voi paeta veitsen avulla. Tai ehkäpä voikin. Missä Toffee on nyt, en tiedä, vaikka hänen ruumiinsa lahoaa, niin ehkäpä hänen mielensä on vapaa.
Suunnitelmia pitää aikaistaa. Pelkään pahinta.
Hermione saattoi tuntea kylmän, jäätävän viiman puhaltavan ympärillään. Hänen ihonsa nousi kananlihalle. En tiennyt että Toffee teki itsemurhan. En tiennyt että hän oli kuolonsyöjä. Luoja mistä kaikesta olekaan ollut pimennossa, hän ajatteli järkyttyneenä.
Tiistai 11.3.1997
Neiti Grangerin itsehillintää on turhauttava seurata. Ihmettelen miksei mustaluumu-uute ole jo alkanut vaikuttaa ja nostaa aggressiota pintaan. Lisäsin eilen seokseen häpykannusta (Impatiens glandulifera). Saa nähdä mitä siitä seuraa, jos mitään. Tarvitsemme vielä kolmannen ainesosan.
Ilmankos! Sitäkö se kiukku ja raivoaminen siis oli. Ei olisi ollut pahitteeksi mainita uutteen vaikutuksista minullekin, Hermione puhisi loukkaantuneena.
Keskiviikko 12.3.1997
Kontrolli rakoilee. Ehkäpä hänellä on sittenkin toivoa.
Todellakin… Hermione hymyili itsekseen. Sääli etten tiennyt mitä ajoit takaa, niin en voinut – ja samassa Hermione tajusi, että kertomatta jättäminen oli ollut täysin tarkoituksenmukaista. Hän tunsi minut jo silloin paremmin kuin minä itse. Jos olisin tiennyt mihin hän pyrki, olisin vain tehnyt kaikkeni miellyttääkseni häntä. Toipumisestani olisi tullut pelkkä suoritus. Hermione tunsi kiitollisuuden pistoksen sydämessään, tai kiitollisutta se ainakin muistutti, ja hänen oli vaikea pitää silmänsä kuivina.
Torstai 13.3.1997
Visicum provocum. Iso edistysaskel tytön toipumisessa.
Yö oli raskas. En ole oma itseni.
Tästä eteenpäin hän saa pärjätä omillaan.
Hermione luki niukkoja muistiinpanoja hämmentyneiden tunteiden vallassa. Hän oli kiukkuinen siitä, että mies oli vähäsanainen ja sulkeutunut jopa kirjoittaessaan päiväkirjaansa.
Hän pimittää jotain, voin tuntea nahoissani, että näiden rivien väliin mahtuisi romaanin verran ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Miksi hänen pitää olla sellainen pihtari? Hermione ajatteli turhautuneena.
Maanantai 17.3.1997
Killan kokous. Näyttää siltä että Granger ei pärjää ilman ympärivuorokautista valvontaa. Weasleyllä on todellakin fletkumadon tilannetaju. Voisin kuristaa sen idiootin punapään paljain käsin.
En kaipaa tällaista juuri nyt. Tai koskaan.
Kirottua!
Keskiviikko 19.3.1997
Tytöllä ei ole itsesuojeluvaistoa. Hän tuntuu tosissaan hakevan ongelmia. Olisin voinut pölläyttää häntä siinä silmänräpäyksessä, kun hän ilmestyi ovelleni sen sormissaan tutisevan naurettavan tekosyyn varjolla. Jos en tietäisi paremmin, luulisin hänen halunneen sitä.
Ei.
En saa ajatella mitään sen suuntaista. Tämä ei saa toistua.
Hermione tunsi poskiaan kuumottavan, ja hänen vatsanpohjaansa kouraisi kun hän muisti tuon onnettoman yön, jolloin hän oli niin varomattomasti hiippaillut tyrmien pimeillä käytävillä ja etsinyt Severuksen huoneistoa niiden kätköistä. Sinä iltana hän oli tajunnut tunteensa, naurettavan ihastumisensa tuohon synkkään ja kompleksiseen liemimestariin. Ja juuri sinä yönä hän oli ensimmäisen kerran nähnyt Severuksen ilman tämän professorin kaapuja, ilman niiden tuomaa suojaa, ilman sitä roolia…
Ja se oli ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli todella pelännyt mitä hänen ajattelemattomuutensa voisi aiheuttaa.
Perjantai 21.3.1997
Se on ohi. Pimeyden lordi lopetti leikin. Pakenin kuin säälittävä pelkuri.
Jäin henkiin.
Uskoisin minusta olevan enemmän hyötyä elävänä. Mutta todennäköisesti petän vain itseäni, niin kuin yleensä.
Maanantai 24.3.1997
Albus teki sen taas. Neiti Grangerin on määrä auttaa minua liemen kanssa, jotta pääsen eroon tästä kirotusta polttomerkistä ennen kuin se tekee minut hulluksi.
Vai onko se jo tapahtunut?
Järjestely on mitä käytännöllisin. Samalla kun hän saa suoritettua liemien lopputyönsä, hän kiusaa minua olemassaolollaan ja varmistaa sen, mihin pimeyden piirto ei ole vielä pystynyt.
Mitä ihmettä hän tuolla tarkoittaa? Miten minä hänet olisin voinut hulluksi tehdä? Tiedän, että hän ei koskaan pitänyt minusta, mutta tuo on jo liioittelua. Hermione ihmetteli itsekseen hieman närkästyneenä.
Hän luki kuumeisen vimman vallassa kitsaita pätkiä Severuksen elämästä ja ajatuksista. Alakerran kaappikello kumisi sen merkiksi, että vuorokausi oli vaihtunut, ja olisi aika mennä nukkumaan. Koukkujalka oli kääriytynyt sängylle niin pieneksi keräksi kuin sen runsaalle kissanvartalolle oli mahdollista, ja se havahtui hetkeksi unestaan, nosti tutkiskelevan katseensa omistajaansa ja naukaisi vaativasti.
”Ei Koukkujalka, en voi lopettaa tätä kesken. Saan huomenna nukkua myöhään, joten ei hätää kultaseni”, Hermione sanoi sille siirtämättä katsettaan hetkeksikään pois tahraisilta ja tummuneilta sivuilta. Hän käänteli niitä hellin käsin, niin varovasti, kuin ne olisivat voineet muuttua hänen kosketuksestaan tomuksi ja kadota maailman tuuliin. Kaikkien niiden satojen, ehkä tuhansien kirjojen jälkeen – joista monet olivat olleet ainutkertaisia, historiallisesti arvokkaita ja rahassakin mitattuna korvaamattomia – joita hän oli elämänsä aikana lukenut, hänestä tuntui, että tämä oli tärkeintä, että tämä oli kallisarvoisinta tekstiä, mihin hän oli koskaan saanut uppoutua.
Näin alas olen vajonnut, hän nuhteli itseään paheksuvasti. Rakkaus tekee meistä järjettömiä. Pähkähulluja!
15.4.1997
Se typerä tyttö on liian varomaton niin monella eri tavalla, eikä edes tajua olevansa vaarassa. Näin pyyhityn muistijäljen hänen mielessään, muiden asioiden ohella. Huolestuisin, jos välittäisin.
18.4.1997
Asiat menivät liian pitkälle. Minä menin liian pitkälle. Paljastin tunteeni kuin räkänökkainen teinipoika, enkä näe enää muuta vaihtoehtoa kuin korjata sen, mikä korjattavissa on.Luotin liikaa itsehillintääni, vaikka luojan tähden, olen pelkkä mies.
Se alkoi niistä unista. Niissä unissa kirjoitan kirjettä sinulle. Kirjeissä selitän kaiken, muistutan siitä mitä tapahtui, ettemme unohtaisi. Herään itkevänä, säälittävänä myttynä, rikki revittynä, kunnes suloinen unohdus häivyttää kaiken kuin airo veden pintaan heijastuvan kuvajaisen. Mutta sinä olit täällä, ja sinä kosketit minua. Sinä olet ollut täällä ennenkin. Monta kertaa. Itken enkä enää ymmärrä miksi. Annan kuvien hajota ja vaivun takaisin uneen kuin unohdukseen.
Unessa tulet kuin trombi, olet pitelemätön luonnonvoima. Kanssani olet enemmän minussa kuin minä itse. Paiskaudumme toisiimme ja rakastamme raivolla, jolla kaksi toiselleen kuuluvaa, toisistaan erotettua rakastaa. Niin me kohtaamme, kuin väkivalloin irrotettu jäsen liitettäisiin jälleen yhteen siihen kehoon johon se kuuluu. Kipua, verta, jälleentapaamisen riemua ja sulautuminen siksi joka me olemme.
Me hukumme rakkauteemme, ja ilman sitä olemme hengettömiä kuin se elämä, johon olin tietämättäni ajautunut. Kirjoitan tätä nyt, koska tiedän että jos unohdin kerran, unohdan myös uudelleen.
Sinä tulit luokseni niin kuin aina. Tapahtuessaan se on todellisempaa kuin mikään muu. Rakastamme, mutta silmissäsi on nurkkaan ajetun eläimen katse. Tiedän että tilanne on vaikea, epäilen että sinulla on joku toinen. Kysyn sitä sinulta. Kysyn uudelleen ja uudelleen kuullen vastauksen sinun hiljaisuudestasi. Sinun unohduksesi. Vaalea, kaunis kuin kevään henki. Minun unohdukseni – tyhjyys.
Rakastamme toisiamme kuin hukkuva viimeistä henkäystään. Painumme yhdessä pohjaan. Jälkeenpäin yritän kirjoittaa sinulle siitä. Tiedän että se on tärkeää, mutta alan unohtaa. Kun pääsen kirjeen pariin, se on loputon, kellastunut käärinliina, eivätkä sanat enää tarkoita mitään.
Hajoamme välähdyksittäin, kuva kuvalta. Pelkään että olen menettämässä järkeni. Löydän itseni tilanteista, joihin en muista joutuneeni. Muististani puuttuu paloja, seison kaupassa kädessäni kuvakortteja, enkä muista miksi, en ymmärrä miten. Päätän soittaa lääkärille, epäilen epileptisiä kohtauksia, suvussa kulkevia, alan huolestua.
Kunnes palaan taas sinuun. Tulet päälleni kuin villin eläimen varjo. Herään unessa todellisuuteen ja olen kanssasi ehjä, täysi, kokonainen. Rakastamme rajusti, ilman alkua tai loppua. Tiedän olevani sinun nyt ja aina, ehdottomasti ja ilman epäilystä sinun. Menetät tarkkaan vaalimasi kontrollin. Rakkaus nielaisee meidät etkä enää muista mitä piti. Kaikkialla on paljon verta. Säikähdät. Pitelen sinua kuin lasta. Katson silmiisi ja kutsun sinua koko nimelläsi. Pyyhin veren pois kasvoiltasi ja sanon täynnä ehdotonta hellyyttä pysyväni kanssasi aina ja ikuisesti. Lohdutan ja kerron, ettei siinä ole mitään minulle vierasta, olen kokenut sen lukemattomia kertoja, tämän ja monin verroin pahempaa.
Ne tulevat hakemaan sinua. Minun täytyy saada tämä kirje valmiiksi, mutta en enää muista sen sanoja. Olet jo lipumassa pois. Rakastan sinua vielä. Kaikkialla on paljon verta. Pysy minussa, älä mene. Muistan auton, mustalasisen synkän auton, jolla sinut haetaan pois. Se ei voi olla totta. Sano että se ei ole niin. Sinä et mene pois hienolla autolla, me vain vaihdamme tasoa. Todellisuus nielee unen varjot, kaikki katoaa. Auto on jo liikkeessä, sen avonaisesta takaluukusta putoaa tavaraa kun se kaartaa renkaat ulvoen toiseen maailmaan. Maassa lojuu postia, paketteja, kirjeitä – kaikki palautettu takaisin lähettäjälle oudoista osoitteista. Avaan yhden paketin ja tyhjennän sen sisällön maahan, kadulle, ja tiedän jo ennen avaamista mitä siellä on. Sanomalehtipaperi kuoriutuu jäykästi ja kankean tahmaisena kuin tuhat vuotta vanhat veriset kankaat ruumiin ympäriltä. Paperin sisällä sykkii sydän. Hidas, kohmeinen, värisevä sydän, mutta se sykkii silti vielä.
Rakkauden vetämänä sinä tulet. Mietin mahdatko muistaa mitään. Haluan kirjoittaa sinulle, mutta unen vimma ja tarkoituksellisuus hajoaa aamun valoon, enkä enää etsi sinua. Olen päästänyt sinut menemään niin kuin ilman, joka vapautuu keuhkoista vatsaan suunnatun iskun jälkeen.
Ajassa on joulun tuntu, ontto, raastava yksinäisyys, niin kuin sellaisen ihmisen elämässä, joka ei halua enää mitään. Tiedän että olet olemassa.Vain kuukausi syntymäpäivääsi. Olet vielä nuori. Muistan ajan jolloin minulla oli pitkät, kaoottiset hiukset ja sinä näytit jo silloin ajattomalta kuin jumala, saavuttamattomalta kuin toisesta maailmasta vierailulle tullut supersankari. Rakastuin sinuun heti, muistan miten ilma väreili välillämme ja sai kaiken tuntumaan kaltevalta ja epävarmalta. En tiedä miksi kirjoitan tätä nyt, en tiedä miksi tulet luokseni öisin äänettömänä ja painavana, miksi uppoat minuun kuin laiva vajoaa pohjaan, vääjäämättömästi ja täynnä elämää joka ei ole minun. Kaikesta on jo niin kauan, ja se oli ohi ennen kuin alkoikaan. En koskaan saanut sinua, en koskaan kokenut olevani riittävän hyvä sinulle. Ja silti olet minussa enemmän kuin minä itse olen itsessäni. Et vierelläni etkä kanssani, vaan minussa, niin kuin tämä verinen sydän. Aamu alkaa kalveta, sillä tähän aikaan vuodesta, näillä pituusasteilla se ei sarasta. Valo ei tuo lohdutusta. Aamu kalpenee ja minä olen unesta tyhjä.
A/N: Kiitos. Olen edelleen olemassa. Ficci on edelleen kesken, mutta olen edelleen kirjoittamassa sen loppuun. Ja kommenttine ja palautteenne ovat saaneet kyyneleet silmiini ja sydämen hehkumaan kiitollisuutta ja tietysti ficin loppuunsaattamisen nousemaan to-do -listallani monta pykälää ylemmäs. Kiitos siis teille kaikille ihanille ihmisille jotka jaksatte valaa uskoa siihen, että tämä tarina kannattaa kirjoittaa loppuun. Kuten sanottu, se on jo lähes valmis vihkossa, mutta sen viimeisteleminen ja hiominen ja tiettyjen päätösten tekeminen ja puhtaaksi kirjoittaminen koneella ovat vaan ottaneet oman aikansa. Inhoan lupauksia ja harvakseltaan niitä jakelen, mutta nyt lupaan että tämä on tänä vuonna valmis. Makupalaksi viimeistä lukua odottaville julkaisen tässä unen jonka näin tänä yönä ja jonka kirjoitin ylös klo 5:15. Kun aamulla luin kirjoittamani – koko unen tunnelma ja lataus – toi se minut suoraan tähän tarinaan, ja mielestäni tämä sopii erinomaisesti välipalaksi ennen viimeistä lukua.
Kyseessähän siis tosiaankin on oma uneni, jonka näin viime yönä ja jonka yönhorteisilla sormilla kirjoitin ylös. Alitajunta punoo omia juoniaan, ja siksi onkin lisättävä, että unen tunnelma on paluu lähtötilanteeseen ja Hermionen alussa kärsimään masennukseen, joka tyypillisesti depressioon kerran sairastuneilla väijyy olan takana loppuelämän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarinan loppu olisi ahdistava, onneton tai masentava. Sen sijaan tämä out-take kuvaa tunnetilaa jossa Hermione on tämän viimeksi päättyneen ja tuon kohta alkavan luvun välissä. Sweat, blood and tears.
254
”Hope” is the thing with feathers—
That perches in the soul—
And sings the tune without the words—
And never stops—at all—
And sweetest—in the Gale—is heard—
And sore must be the storm—
That could abash the little Bird
That kept so many warm—
I’ve heard it in the chillest land—
And on the strangest Sea—
Yet, never, in Extremity,
It asked a crumb—of Me.
– Emily Dickinson
Nimi: Valveilla (Wide Awake)
Kirjoittaja: AngstGoddess003
Suomentaja: Aura Illumina
Tyylilaji: Houkutus (Twilight) fanfiction – Angst/Hurt/Comfort
Muuta huomioitavaa: erittäin OOC ja AU
Rating: K-18
Tiivistelmä: Edward ja Bella ovat molemmat haavoittuneet menneisyydessä. He kärsivät painajaisista, jotka pakottavat heidät pysyttelemään valveilla. Kun he tapaavat, heidän välilleen syntyy vahva side yön pitkinä tunteina.
Lue ficin esittely täältä.
Luku 1 – Piparkakku-ukkozombiet
BELLA
Vihaan tätä huonetta. Vihaan sitä syvään juurtuneella, miljoonan helvetin tulenkatkuisella kiihkeydellä. Tarkoitukseni ei ole olla melodramaattinen, mutta se on totuus. Vuorokauden valoisampina tunteina se on melkein siedettävä, mutta nyt, lähellä keskiyötä, se on kaikkea muuta. Pimeä, autio, tukahduttava ja täynnä kätkettyjä nurkkia ja halkeamia. Voin tuntea tutun paniikin hiipivän rintaani, kun vain avaan oven. Edes täysikuu ei suonut minulle lohdutusta, koska nämä iänikuiset pilvet ja Cullenien naurettavan valtava kartano varjostivat sitä ikkunani takana. Esme-täti ja Alice olivat nähneet niin paljon vaivaa sisustaessaan tämän huoneen minulle. Tunsin melkein halkeavani syyllisyydestä, kun kurkotin nappaamaan koululaukkuni huoneeni lattialta oven vierestä, ja sinkosin itseni välittömästi takaisin keittiöön.
Täällä olin viettänyt kaikki yöni sen jälkeen kun viikko sitten muutin tänne Forksiin, Washingtoniin. Keittiö oli lämmin ja kutsuva. Aina valoisa ja täynnä hyviä muistoja. Minulle ei ollut koskaan tapahtunut mitään pahaa keittiössä. Olin tehnyt kaikki keittiötyöt täällä siitä lähtien kun saavuin. Esme oli hieman närkästynyt aluksi joutuessaan jättämään ruuanvalmistuksen 17-vuotiaan tytön harteille, mutta lopulta hän antoi periksi nähdessään miten paljon siitä nautin. Hän niin harvoin saattoi todistaa minun nauttivan mistään.
Otin siis tavakseni viettää kaikki yöni täällä, leipoen, valmistaen ruokaa ja tehden läksyjä. Tein mieluummin mitä tahansa muuta, kuin nukuin siinä kammottavassa, synkässä makuuhuoneessa. Kaikki Phoenixissä kutsuivat sitä unettomuudeksi. Lääkärit ja muut asiantuntijat olivat luennoineet minulle nukkumisen tärkeydestä. Olin saanut unilääkkeitä, osallistunut meditaatiokursseille, joiden tarkoituksena oli saada minut viettämään tavanomaiset kahdeksan tuntia tajuttomuudessa. Tietenkään kukaan ei koskaan ymmärtänyt, että kyse ei ollut siitä ettenkö olisi voinut nukkua, vaan siitä etten halunnut. Nukun päivittäin muutaman kymmenen minuutin jakson, vaikka yritän kyllä välttää sitäkin. Mutta se on vaikeaa, ja päiväni kuluvat uneliaan usvan ympäröimänä, mutta sekin on parempi kuin nähdä niitä unia. Unia joissa lyödään, raavitaan, kiljutaan, piileskellään, unia joissa on mustelmia ja kyyneliä ja hirviöitä, jotka lymyilevät vaatekomerossani. Ja nämä olivat niitä miellyttävimpiä. Unet joissa on äitini Renee, ovat kaikkein kamalimpia. Hänen kylmä, eloton ruumiinsa retkottamassa verilammikossa sohvalla. Ja hänen silmänsä…
Riuhtaisin itseni irti noista ajatuksista ja uppouduin äidinkielen tehtäviin siksi aikaa, että piparit ehtisivät paistua kypsiksi. Se oli uusi resepti. Olin leiponut annoksen pipareita joka yö viimeisen viikon aikana. Tästä oli tullut jo tapa. Asuessani Phoenixissä ryhmäkodissa leivoin ja tein öisin valtavia määriä ruokaa, eikä mikään päässyt koskaan pilaantumaan, koska siellä asuvat pojat söivät aina kaiken. Alicen ja Esmen ruokahalu oli huomattavasti vaatimattomampi, joten aloin tehdä pelkkiä pipareita. He nauttivat aina uusista resepteistäni ja piparieni luovista nimistä.
Onneksi he eivät olleet kyseenalaistaneet outoja yöllisiä tapojani. He olivat vain onnellisia, kun vihdoinkin olin antanut periksi ja muuttanut heidän luokseen, joten he eivät tunkeilleet eivätkä esittäneet kysymyksiä joihin minulla ei ollut pienintäkään halua antaa vastauksia. Esme oli rukoillut minua muuttamaan heille jo vuosi sitten, kun Renee oli kuollut, mutta halusin säästää heitä synkkyydeltäni ja erakkomaisuudeltani. Vihasin ajatustakin siitä, että olisin ollut heidän taakkanaan. Ja täällä sitä ollaan, ajattelin katkerasti.
Annoin heidän ajatella, että he olivat saaneet voiton minusta kun päätin muuttaa tänne Phoenixista. Totta puhuakseni, en vain enää kestänyt ryhmäkodissa. Siellä oli liian paljon ihmisiä. Liian paljon miespuolisia henkilöitä sulloutuneena liian pieneen tilaan. Olin jatkuvasti paniikissa, ja se oli uuvuttavaa, mikä ei ole järin hyödyllinen tila henkilölle joka yrittää pysyä valveilla. En pitänyt pojista, ja halveksin miehiä. He kauhistuttivat minua Philin jälkeen. Se on epäloogista, tiedän. Eivät kaikki halua olla kimpussani. Mutta vaikka olisin halunnut muuta, mielelläni ja ruumiillani oli automaattinen reaktio, jota en kerta kaikkiaan pystynyt pysäyttämään. Entinen psykologini sanoi jotain puolustusmekanismeista, ahdistushäiriöstä ja paniikkikohtauksista, mutta minua ei kiinnostanut se miksi he kutsuivat sitä. Vihasin sitä. En pystynyt koskaan olemaan kenenkään vastakkaista sukupuolta olevan läheisyydessä hyperventiloimatta ja vapisematta pelosta, vaikka kuinka olisin halunnut, ja se oli hieman hankalaa ryhmäkodissa. Yhtäkkiä ajatus siitä, että saisin asua kahden naisen kanssa, oli liian houkutteleva. Ehkäpä he siis loppujen lopuksi saivatkin voiton minusta.
Ja Forks oli parempi. Pieni ja viehättävän vanhanaikainen. En voi sanoa että olisin onnellinen täällä, koska en koskaan ole onnellinen olin missä hyvänsä ja kenen kanssa tahansa. Olin nähnyt liikaa. Mutta se oli kuitenkin muutaman askeleen lähempänä onnellista kuin Phoenixissa, enkä siis voinut katua päätöstäni.
DING
Hypähdin ja pudotin kynäni säikähtäessäni kovaa ääntä, jonka ajastin päästi kun piparit olivat valmiita. Ryhdistäydy Bella, hemmetti sentään. Odotin niiden jäähtyvän ennen kuin aloin koristella pieniä piparkakku-ukkoja asianmukaisesti.
Kun pipariukkojen asusteet olivat paikoillaan, annostelin ne kolmeen minigrip-pussiin ja kirjoitin tussilla pussien etiketteihin pipareiden nimen. Piparkakku-ukkozombiet. Se tuntui sopivan siihen, että suurimman osan ajasta olin täydellisessä zombietilassa, ja niin olisin huomennakin, kuten olin ollut jo monta kuukautta.
Viisi tuntia, neljä kuppia kahvia ja kaksi äidinkielen ainetta myöhemmin olin saanut aamiaisen katettua, ja olin jo pukeutunut koulua varten tavalliseen mustaan huppariini ja farkkuihin. Pitkät ruskeat hiukseni roikkuivat alhaalla laittamattomina. Esme oli jo kiiruhtanut töihin piparkakku-ukkozombiet kädessään hymyillen minulle kuivasti nähtyään uusimpien luomusteni nimen. Alice saapui aamupalalle täydellisen pirteänä, kuten yleensä, pomppien valoisana ja sädehtivänä. Hän sananmukaisesti loisti raikasta ja positiivista asennetta. Olisin halunnut oksentaa.
Hänen tavanomaisin olotilansa oli kupliva ja innostunut. Alice-serkkuni oli lyhyempi kuin minä, ja hänellä oli lyhyeksi pätkityt mustat hiukset. Meillä oli vain kuukausi ikäeroa, ja äitimme olivat sisaruksia. Siltikin, geeneistä huolimatta, olimme täydelliset vastakohdat. Hän oli suosittu Forks High Schoolissa ja pystyi ystävystymään kenen kanssa tahansa. Minä kartoin kaikkia. Hän oli ajan tasalla viimeisimpien muotisuuntausten suhteen, kun taas minä kuljin pukeutuneena niin huomiota herättämättömän näköisenä kuin mahdollista. Hän oli innostunut ja viehättävä, minä olin sisäänpäinkääntynyt ja kömpelö. Ymmärrätte varmaan mihin pyrin tällä.
”Hyyyyväää huomenta! Mmm, pekonia ja munia! Ovatko nuo vohveleita? Ja mustikoita?” hän sirkutti ja liukui yhdelle tuoleista.
Hänen pienet jalkansa heiluivat puolelta toiselle kuin seitsemäntoistavuotiaalla taaperolla. ”Luojan tähden Bella, tulen lihomaan kamalasti kun sinä olet täällä. Onko meillä siirappia? Ehkä pitäisi jättää se kuitenkin väliin…”
Pyörittelin vain silmiäni ja tungin ruokaa suuhuni. Rakastin Alicea kuin siskoa, mutta häntä oli mahdotonta keskeyttää aamuisin. Kun hän nosti katseensa lautaselta, hän hiljeni kesken lauseen. Sitten hänen kasvoilleen levisi ilme, jonka tunnistin välittömästi ’Alicen Huolestunut Naama’ -ilmeeksi. Nyt sitä mennään…
”Hyvänen aika Bella! Näytät kamalalta! Etkö nukkunut yhtään viime yönä?” Säpsähdin. Näytän kamalalta… Mahtavaa, kiitos Alice itseluottamukseni vahvistamisesta. Kohtautin vain hartioitani niin kuin aina, kun hän esitti minulle tämän kysymyksen, ja jatkoin syömistä. Hän huokaisi syvään ja pudisti pientä päätään paheksuvasti, mutta antoi asian olla.
Alice oli usein tällainen minun suhteeni; huolestunut, mutta varovainen. Hän yritti aina saada minua avautumaan, jotta hän olisi voinut ymmärtää. Tiesin että hän puuttui asioihin ainoastaan koska hän välitti, mutta minä pysyin hiljaa. En voinut selittää hänelle mitään oikein, ja hän olisi tullut vain entistäkin huolestuneemmaksi jos olisin yrittänyt.
EDWARD
Minne vittuun oikein laitoin sen sytkärin? Pyörin ympäri huonettani jo kolmatta kertaa haravoiden hiuksiani täydellisen turhautuneena. Olin juuri nukkunut huikeat kaksikymmentä minuuttia ja herännyt erityisen vittumaisesta unesta, ja olin todellakin tupakan tarpeessa. Tyypillistä, minulla oli täysi aski tupakkaa, muttei mitään millä sytyttää yhtäkään. Minun todellakin pitäisi siivota tämä paskaläävä ja olla järjestelmällisempi. Ajattele Edward! Vitunvittu! Se oli minulla viimeksi… Aivan niin! Lennähdin avoimesta ovesta parvekkeelleni ja huomasin heti kaiteella olevan tupakansytyttimen. Siinähän sinä olet, virnistin.
Sytytin tupakan ja vedin kunnioittavat henkoset. Ahh, paljon parempi. En koskaan polttanut huoneessani, koska se paska olisi tarttunut kaikkeen ja lemunnut. Carlisle osasi ennakoida tulevaa antaessaan minulle huoneen jossa on parveke. Daddy C. kyllä tietää miten majoittaa orponsa. Hän adoptoi minut neljä vuotta sitten varsin epäsoveliaista olosuhteista. Tohtori Carlisle Cullen on perinpohjaisen hyvä mies ja Forksin yhteiskunnan kantavia pilareita. Emme yleensä mussuta turhia toisillemme, mutta toisaalta, hyvä lääkäri on harvoin kotona riittävän pitkään, että se olisi edes mahdollista. Sopii minulle. Hän pitää minut vaatetettuna ja kysyy harvoin kysymyksiä.
Uskoakseni se on useimpien 17-vuotiaiden unelmatilanne. Olen ilmeisesti niin lähellä onnellista kuin tulen koskaan olemaan. Emmett asuu myös kanssamme, hän on toinen Carlislen hankinnoista. Emmett on vuoden vanhempi kuin minä, ja hän oli täällä ensin. Hänestä on ihanaa mainita siitä jatkuvasti minulle.Ihan niin kuin välittäisin. Hän on yksi vitun Forksin kultapoika ja iänikuinen perseennuolija. Kun kyseessä ei ole vanhemmat, hän osaa olla töykeä kusipää. Emme tule toimeen keskenämme. Ollenkaan. Sen jälkeen kun olimme olleet toistemme kurkussa kokonaisen vuoden, ja Carlisle oli valittanut siitä taukoamatta, teimme sanattoman sopimuksen ja pysyimme erossa toisistamme. Vuoden päästä hän häipyy täältä joka tapauksessa.
Katselin alas pimeälle takapihallemme moniulotteisen ja valtavan talomme parvekkeelta, ja vedin toisen kerran tupakkaa keuhkoihini. Vitun yö. Vihasin tätä vuorokaudenaikaa. Se oli kuin huono venäläinen kirjallisuus, vitun pitkäveteinen ja helvetin ikävystyttävä. Minulla oli toki harrastukseni, ja varmasti pystyin viettämään yhdeksän tuntia luonnostellen piirrustuksia ja kuunnellen musiikkia. Mutta jos olin rehellinen itselleni, mitä äärimmäisen harvoin olin, oli vain yksi asia mitä halusin enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Nukkua. Siitä kun olin viimeksi saanut kunnon yöunet oli niin monta vuotta, etten edes muistanut millaista se oli. Carlisle oli alkuun huolestunut, ja on varmaan vieläkin, mutta eipä hän sille mitään mahda. Se on tällaista joka yö. En edes yritä nukkua. Se johtuu unista… niistä iänikuisista vitun unista. Kirjaimellisesti, se ei enää ollut nukkumisen arvoista.
Heitin tupakantumpin maahan parvekkeen reunalta juuri, kun vesipisarat alkoivat ropista tyypilliseen Forksin tapaan. Kun olin taas omassa tilavassa ja lämpimässä, vaikkakin sotkuisessa, huoneessani, pujahdin sängylleni ja jatkoin luonnosta, jonka olin aloittanut aiemmin illalla. Se piti minut hereillä melkein yhtä hyvin kuin Daddy C:n salaiset amfetamiini varastot, mitkä olivat muuten vaarassa ehtyä näinä päivinä. Olin aina rajannut päihteitten käyttöni vain piristeisiin, ilmeisistä syistä. Joskus saatoin vetää kännit parhaan ystäväni Jasperin kanssa, mutta en usein.
Jasper Hale ja minä olimme olleet ystäviä ensimmäisestä päivästä lähtien, kun olimme fukseja, ja olin sanonut Johnsonille – surkealle alikoulutetulle historian opettajallemme – että vetää käteen. Jazz rakasti tuollaista paskaa. Hän oli ainoa ystävä mitä minulla oli koskaan ollut, tai mitä tarvitsin täällä Forksissa. Meillä oli aika hiljainen suhde. Pystyimme aina lukemaan toisiamme vain pelkkien ilmeiden ja eleiden perusteella. Ei se ollut mitään veljesrakkautta tai muuta paskaa, sellaisia me vain olimme. Mutta vaikka Jazz oli aina tukenani ja kuunteli kaikkia vitun ongelmiani, tunsin silti itseni yksinäiseksi. Hän yritti ymmärtää, mutta miten hän olisi voinut? Kun hän kysyi miksi olin aina väsynyt, kerroin hänelle totuuden. Kävelin mieluummin ympäriinsä kuin joku vitun zombie, kuin näin niitä unia jotka vainosivat minua. Hän tietenkin ajatteli että olin hullu, joten en enää puhunut siitä uudestaan.
Sain luonnokseni valmiiksi ja kirjoitin nimeni ja päivämäärän oikeaan alakulmaan, suljin lehtiön ja huokaisin. Mitäs nyt?Rummutin sormillani lehtion kovaa nahkaista kantta. Koulutöitä. Tukahdutin voihkaisun.
Olin ollut poissa koulusta koko edellisen viikon pienten rikkomusten vuoksi. Erotettuna viisi päivää siksi, että olin polttanut koulun alueella. Vau, mikä rangaistus, viisi päivää vapaudessa. Ennemminkin pitkästyneisyys oli sitä. Sain aina hyviä arvosanoja koulussa. Erityisesti täällä, missä olisin todennäköisesti voinut opettaa useimpia aineita, jopa puolinukuksissa. Olihan minulla aikaa yhdeksän ylimääräistä tuntia opiskella.
Näitä mietiskellen aloin täyttää melko pitkää matematiikan tehtäväpaperia. Univaje tekee kaikista töistä paljon vaikeampia. Useimmat eivät edes tajua miten tärkeää uni on sekä henkiselle, että fyysiselle terveydelle. Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin minä. Ennen kahdeksan vuoden takaisia tapahtumia en ollut koskaan ymmärtänyt miten otin hyvät yöunet itsestäänselvyytenä. Äitini aina hyräili minut uneen sen jälkeen kun oli peitellyt minut sänkyyn. Tämä oli tietenkin ennen kun hän alkoi vihata minua, ennen kun hän lähetti minut pois ja jätti minut surkeasti toimivaan laitokseen alipalkattujen sosiaalityöntekijöiden käsiin.
Hän ei pystynyt edes katsomaan minuun sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei kestänyt edes olla samassa huoneessa kanssani. Hän ei edes koskaan jättänyt vitun hyvästejä minulle. Toivon että voisin syyttää häntä, mutta en voi. Minä vein häneltä sen ainoan ihmisen, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta. Enemmän kuin minua, ilmeisesti. Jopa nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, voin nähdä liekit selvästi mielessäni. Voin tuntea kuumuuden ja haistaa savun. Ja jos nukun riittävän syvästi, voin katsella täydellisen yksityiskohtaisesti miten isäni makaa palavana lattialla, huutaen apua, jota ei koskaan tule. Ravistelin päätäni haluamatta enää ajatella tätä pidemmälle.
Kun aurinko lopulta alkoi näyttää nousemisen merkkejä, suljin kirjani ja aloin valmistautua palaamaan Forks High Schooliin. En koskaan juurikaan miettinyt sitä mitä puin päälleni, yleensä yksinkertaisen t-paidan ja farkut, sekä suosikkini, mustan nahkatakin ja kuluneet buutsit. Näytin varmaan paljon köyhemmältä mitä olinkaan, mutta se ei minua vittujakaan kiinnostanut. Ainoa syy miksi yleensä edes kävin koulussa, oli se, että sain hengata Jasperin kanssa ja että minulla oli jotain tekemistä, millä kuluttaa aikaani. Niin, ja sen vuoksi, että jos arvosanani laskivat kiitettävästä, Daddy C. ottaisi Volvoni pois. Kaiken kaikkiaan, herra hyvä lääkäri tietää miten lahjotaan tehokkaasti.
Kunhan olin ensin onnistunut välttämään kaikkea kontaktia Emmettin kanssa, livahdin ulos paljon kadehditun kulkuvälineeni luokse ja liutin sormiani pitkin sen pintaa. On se niin hieno. Huomasin että Brandon, naapurini, oli jo lähtenyt kouluun, koska hänen keltainen Porschensa oli poissa. Tietenkin hän on jo lähtenyt. Hän oli niin innokas olemaan ajoissa. Kiipesin sisään Volvooni, ja kun olin käynnistänyt sen, suunnistin suoraan Jasperin talolle hakeakseni hänet.
Hän odotti minua jalkakäytävän reunalla vaatimattoman keskiluokkaisen kotinsa edessä, ja hyppäsi sisään ennen kun ehdin edes kunnolla pysähtyä.
“Vitun jätkä, ilmestyy ihan viime tipassa. Rose on ollut niskassani koko aamun niistä sinun tämän iltaisista bilestäsi”, hän sanoi kiinnittäessään turvavyötään.
Irvistin. “Minun bilestäni?” En ollut koskaan halunnut koko juhlia alun perinkään. Olisin taistellut enemmän Emmettiä vastaan tässä asiassa, ellei hän olisi uhkaillut kertovansa Carlislelle siitä, että minut oli erotettu koulusta viikoksi. Nojasin päätäni laiskasti vasten niskatukea ja aloin ajaa kohti koulua. ”Aiotko tulla?” kysyin nyökäyttäen päätäni hänen suuntaansa.
Hän tuhahti. “Joo, totta kai, ilman muuta tulen juhliin, jossa on joukko kännisiä, vastenmielisiä senioreita, joiden yhteenlaskettu älykkyysosamäärä on pienempi kuin äitini luottokortin luottoraja.”
”Älähän nyt Jazz, loukkaat tuolla tulevaa vaimoasi. Et sinä saa Brandonia kellistettyä jos arvostelet hänen älykkyyttään”, sanoin hykerrellen.
”Tuleeko Alice?” hän kysyi kuulostaen yllättävän pettyneeltä. Nyökkäsin ja kohotin kulmiani kysyvästi. ”No vittu! Sanoin jo äidille, että pysyn kotona tämän viikonlopun ja autan häntä suunnittelemaan oppitunteja.” Hän rypisti otsaansa ja lysähti kasaan pettymyksestä. Pyörittelin silmiäni.
Jasper oli vaalinut salaista intohimoaan naapuriani kohtaan niin kauan kuin olin tuntenut hänet. Olin alkanut epäillä tulisiko hänellä koskaan olemaan riittävästi rohkeutta puhua hänelle.Miten vitun vaikeaa se oikein voi olla? Joka kerta kun näin hänen tuijottavan Brandonia koulun kahviossa tai käytävillä, minun oli ponnisteltava, etten vain huikkaisi häntä luoksemme ja hoitaisi asiaa hänen puolestaan. Hei Brandon, tässä on ystäväni Jasper. Voisitko tehdä minulle palveluksen ja nussia häneltä aivot pihalle, jotta hänen ei enää tarvitsisi kitua ikävissään kuin eksynyt koiranpentu. Oli vaikeaa olla nauramatta ajatukselle.
Kun saavuimme koululle pysäköin tarkoituksella Brandonin Porschen viereen. Se oli vähintä mitä saatoin tehdä Jazzin, tuon säälittävän paskiaisen hyväksi. Brandon oli yhä autossaan. Hän puhui vieressään istuvalle henkilölle jotain huitoen käsillään innostuneesti.
”Voi paska!” Jasper singahti ylös autosta ja katsoi minuun virnistellen. ”Sinulta jäi väliin kaikki hauska viime viikolla. Kouluumme tuli uusi tyttö.”
”Uusi tyttö?” kysyin kyllästyneesti ja suljin silmäni. Ihmiset täällä menivät ihan apinoiksi kun ilmoille saapui tuoretta lihaa. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Jasper pyöritti silmiään välinpitämättömyydelleni. ”Turha luulo jäbä, sinä innostut tästä myös. Uusi tyttö on Alicen hullu serkku. Hän muutti tänne viikko sitten.” Kurtistin kulmiani. Minulla oli uusi naapuri, enkä ollut edes huomannut. Ei. Minulla oli uusi hullunaapuri, enkä ollut edes huomannut. Yhtäkkiä olinkin kiinnostunut. Ei ollut kovin rauhoittavaa tajuta, että asuin niin lähellä jotain hullua. Viittasin kädelläni Jasperia jatkamaan ja avasin silmäni katsoakseni häntä. Mielissään reaktiostani Jasper istui takaisin alas autoon ja jatkoi.
”Keskiviikkona Newton kokeili ’viehätysvoimaansa’ häneen biologian tunnilla, ja tyttö sekosi ihan vitun päreiksi. Hän sai jonkun oudon, äkillisen emotionaalisen hermoromahduksen tai jotain muuta vastaavaa paskaa. Hän alkoi itkeä ja täristä ja juoksi sitten ulos luokasta. Se oli aikamoinen tapaus. Ensin luulin, että Mike vain sai viimeinkin normaalin reaktion perinteiseen ’tartu perseeseen tekniikkaansa’, mutta kun se tyttö kompastui eilen käytävällä, ja Crowley yritti auttaa häntä ylös, hän sai saman kohtauksen”, Jasper selitti kohauttaen olkapäitään.
Juuri silloin Brandon ja hänen seuralaisensa astuivat ulos autosta ja alkoivat kävellä kohti koulurakennusta. En voinut nähdä toisen tytön kasvoja, koska ne olivat piilossa pitkän, ruskean hiusmassan takana, joka pursusi ulos hänen mustan hupparinsa hupun alta. Oletin, että tässä oli Hullu Serkku tai toisin sanoen, Uusi Tyttö. Hän näytti raahaavan jalkojaan veltosti, kun hän käveli sisään koulun ovesta.
Olin juuri kysymäisilläni Jasperilta enemmän Uuden Tytön ilmeisestä henkisestä epävakaudesta, mutta hänen huomionsa oli täydellisen keskittynyt Brandonin etääntyvään perään. Huokaisin ja nousin autosta ja aloin kävellä koululle päin.
BELLA
Alice ei vaan lakannut jauhamasta tämän iltaisista juhlista. Olimme hänen ylitsevuotavan räikeän keltaisessa Porschessaan odottamassa kellojen soimista.
“Siellä tulee olemaan niin hauskaa, Bella! Emmettin juhlat ovat merkkitapauksia! Sinun täytyy tulla, kaikki ovat siellä!” hän hihkui minulle.
Se juuri oli syy, miksi en halunnut mennä. Ajatuskin siitä, että olisin joutunut olemaan talossa, joka olisi ääriään myöten täynnä humalaisia poikia, sai minut vapisemaan kauhusta.
”Alice”, anelin hiljaa, ”Ole kiltti, älä pakota minua tähän. Koko ajatus tuntuu minusta todella epämiellyttävältä.” En halunnut kertoa hänelle todellista syytä siihen miksen halunnut mennä, se olisi vain saanut hänet epäluuloiseksi, ja koulussa kiersi jo riittävästi huhuja, jotka saivat hänen huomionsa kiinnittymään outoon käytökseeni.
Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja kuvittelin voittaneeni tämän väittelyn, mutta sitten katsoin häneen ja tiesin että olin hävinnyt. Hänen kasvoillaan komeili klassinen ’Alice Mutristus’. Kukaan ei voinut vastustaa tuota ilmettä, vaikka kuinka olisi halunnut. Ja halusin vilpittömästi näyttää hänelle, että pystyin olemaan normaali ihminen tunnin tai pari. Toivoin että se olisi hälventänyt hänen huolestuneisuuttaan edes vähäksi aikaa.
”Ugh! Hyvä on! Minä tulen kanssasi ja juttelen pari minuuttia Rosen kanssa ja sitten menen takaisin kotiin!” sanoin ärsyyntyneenä.
Hän hihkaisi ilosta ja alkoi pomppia istuimellaan. ”Huomaat vielä, Bella, että sinulla on siellä niin hauskaa!” Mulkaisin häneen ja avasin auton oven juuri kun koulun kello alkoi soida. Minulla oli mantra, jota olin toistellut itselleni aina tällaisissa tilanteissa kun minun piti kävellä pihan poikki ja saatoin tuntea jokaisen silmät selässäni. Huppu ylös, pää alas. Tunsin itseni hetki hetkeltä väsyneemmäksi. Aamupäivän tunnit moninkertaistivat uneliaisuuteni.
Kuulin naureskelua ja kuiskailua kun kuljin ihmisryhmien ohi. En saanut selvää mitä he sanoivat, koska yritin tietoisesti vaimentaa heidät ja vaipua siihen turtaan tilaan, jossa olin tottunut koulupäiväni viettämään. Tähän mennessä olin kokenut jo kolme tilannetta, jossa joku poika oli koskettanut minua, ja arvasin että olin koko koulun naurunaihe. Aivan kuin hän olisi lukenut ajatukseni, Alice nojasi lähemmäs, taputti käsivarttani ja kuiskasi korvaani: ”Lupaan etten anna kenenkään häiritä sinua.”
En sanonut mitään vastaukseksi, jatkoin vain kävelemistä kasvot alas painettuina laahaten jalkojani taistellen valtavaa väsymyksen aaltoa vastaan, joka velloi sisimmässäni.
Lounaaseen mennessä olin tajunnut, että koko koulun väestö vältteli minua kuin ruttoa. Se sai minut niin huojentuneeksi, että melkein hymyilin. Melkein. Se teki kaiken niin paljon helpommaksi. Kaikki edelleen virnuilivat ja kuiskailivat selkäni takana, mutta se oli helposti kestettävissä.
En koskaan syönyt koulun ruokaa, joten kaivoin esiin pussilliseniPiparkakku-ukkozombieita ja istuin Alicen viereiselle paikalle, vastapäätä Rosalieta. Rose oli Alicen paras ystävä ja Emmettin tyttöystävä. Emmett ja Rosalie olivat molemmat senioreita, mutta he kaksi ja Alice olivat lähes erottamattomia. Minulle oli kerrottu, että he olivat koko koulun suosituimmat oppilaat, ja oli helppoa ymmärtää miksi. Rose oli niin kaunis, Alice hillittömän energinen ja ystävällinen ja Emmett, kaapin kokoinen järkäle, johon jokainen halusi palavasti tehdä vaikutuksen.
En ollut juurikaan keskustellut Emmettin kanssa, enimmäkseen siksi, että hän pelotti minua hullun lailla, mutta Rosesta oli tulossa minulle jokin ystävän kaltainen.
Tervehdin heitä nopeasti ja kaivoin laukustani kirjan, jonka olin juuri hakenut kirjastosta. Minulla ei enää ollut omaa rakasta kirjakokoelmaani, joten oli pakko tyytyä siihen mitä sai. Ja vaikka kirjat joita sain käsiini olivat yleensä huonoja, pitivät ne kuitenkin huomioni poissa täpötäydestä huoneesta.
He ymmärsivät olla sisällyttämättä minua keskusteluunsa, joka näytti pyörivän tämän iltaisten juhlien ympärillä, joten nakertelin pipareitani ja aloin lukea pää alas painettuna. Tätä tein joka päivä; yritin olla näkymätön.
Kellon ääni sai huomioni palaamaan takaisin kahvioon, joten panin kirjan nopeasti takaisin laukkuun ja suuntasin kulkuni biologian luokkaan. Pidin niistä tunneista, koska minulla oli ihan oma pöytä, jota minun ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa, ja toisinaan saatoin nukahtaa muutamaksi minuutiksi. Opettaja Banner ei sanonut siitä koskaan mitään, sillä hän tiesi, että olin jo käynyt tämän kurssin Phoenixissä.
Pidin pääni alhaalla koko matkan luokkaan kävellen hitaammin kuin yleensä. Uupumukseni oli saamassa minusta otteen, silmäluomeni lupsahtelivat ja askeleeni horjuivat vaikka kuinka yritin pysyä tarkkana. Ainoa asia mikä piti minut valveilla tällä hetkellä oli jäätävän kylmä sade, joka kasteli huppuni ja hiukseni läpimäräksi. Herää! Herää! Herää! Sätin itseäni ajatuksissani ja hieroin silmiäni raivoisasti nyrkeilläni yrittäen epätoivoisesti lykätä vääjäämätöntä.
Kun olin päässyt istumaan lämpöiseen biologianluokkaan, tiesin että minun olisi pakko saada nukkua edes kymmenen minuuttia. Olin tietoisesti taistellut sitä vastaan äidinkielen tunnilla, koska minun piti palauttaa tekemäni aineet. Oli kuitenkin parempi nukkua koulussa, missä kellot soivat säännöllisesti, sillä niiden vuoksi en pystyisi vaipumaan liian syvään uneen, että näkisin unia. Asetin käsivarteni ristiin pöydälle ja painoin otsani niiden päälle. Kuuntelin ympärilläni risteileviä askelia ja tuolien ääniä kun oppilaat istuivat paikoilleen, ja tuijotin hiusteni ja käsieni muodostamaan suojaisaan pimeyteen. Hitaasti silmäni painuivat kiinni, ja toivotin tervetulleeksi ihanan, vapauttavan tiedottomuuden.
EDWARD
Hullu Uusi SerkkuTyttö oli sammunut labran pöydälleni kun saavuin biologian tunnille. Siispä istuin alas ja tuijotin murhaavasti hänen läpimärkää mustaa huppuaan. Mahtaa olla mukavaa… Ajattelin katkerana kun aloitin oman – ei, vaanmeidän – labratehtävämme. Minun pitäisi herättää hänet, niin kuin tekisi se kusipää, joka oikeasti olin. Minun pitäisi repiä tuo huppu pois hänen päästään ja alkaa ravistella häntä. Minun pitäisi kertoa Bannerille, että tämä tämmöinen ei käy päinsä, mutta en kuitenkaan tehnyt mitään. Olisi tuntunut pyhäinhäväistykseltä häiritä jotain, mikä oli niin rauhallista ja minulle saavuttamatonta, kuin nukkuminen.
Joten nielin ärtymykseni ja kateuteni ja tein sen vitun tehtävän.Toivottavasti hän nauttii A:sta, jonka hankin meille siitä. Kun olin valmis, kaduin saman tien sitä, että olin ollut niin nopea. Minulla ei ollut enää mitään millä pitää huomioni poissa siitä tosiasiasta, että pystyin tuskin pitämään silmiäni auki. Aloin tehdä sitä, mitä aina ennenkin näissä tilanteissa, pääni painui alas, ja sitten nostin sen taas ylös säpsähtäen. Tein tätä ainakin viisi kertaa, kunnes hieroin kasvojani käsilläni kovakouraisesti ja katsoin inhoten vieressäni nukkuvaa hahmoa. Vitun ämmä.Kuulin hänen raskaan hengityksensä hiljaisessa luokassa, ja hän piti vaimeaa kuorsaavaa ääntä, mutta olin varma että vain minä kuulin sen.
Se oli hiljainen, syvä ja toistuva, niin kuin kehtolaulu. Ja se sai minut entistäkin väsyneemmäksi. Tuntia oli vielä puolet jäljellä. Ravistelin päätäni raivoisasti ja päätin, etten enää voinut vastustaa kiusausta. Nostin käteni ja rykäisin saadakseni Bannerin huomion, koska hän ei katsonut minuun päin.
”Niin, Cullen?” Banner kysyi tietäväiseen sävyyn. Pyysin aika usein lupaa saada poistua luokasta muita aikaisemmin. Banner oli helpoimpia kohteita, ja jakoi auliisti minulle tällaisia etuoikeuksia.
”Anteeksi, mutta saisinko luvan jo lähteä?” kysyin niin kohteliaasti kuin osasin siinä ärtyneessä tilassa missä olin. Toivoin ettei hän olisi huomannut miten puheeni sammalsi. Kun hänen kasvoilleen tuli vastahakoinen ilme lisäsin, ”Minä sentään olen työskennellyt kahden edestä tänään.” Nyökäytin päätäni Hullun Nukkuvan Uuden SerkkuTyttöÄmmän suuntaan ja virnistin.
Opettaja Banner huokaisi pitkään ja nyökkäsi. Hän salli tytön käyttäytyä noin törkeästi minulle tuntemattomista syistä, eikä hän halunnut ottaa riskiä että joutuisi ongelmiin kanssani. Hymyilin voitonriemuisesti ja keräsin tavarani. Juuri kun olin nousemaisillani ylös, kuulin pientä uikutusta vierestäni. Kun katsoin häntä, näin hänen vapisevan unissaan. Tuijotin hetken hänen tärinäänsä ja ajattelin herättää hänet ilmiselvästä painajaisesta, mutta muutinkin mieleni. Sen siitä saa. Hymyilin itsekseni.
Nousin ylös ja poistuin nopeasti luokasta sulkien oven perässäni. En kiinnittänyt mitään huomiota siihen kovaan, tukahtuneeseen huutoon, joka kuului taakseni jäävästä luokasta, vaan kuljin suoraan Volvooni.
*
”Tulen kotiin sunnuntai-iltana. Luotan siihen, että te kaksi ette tapa toisianne kun olen poissa”, Carlisle sanoi hermostuneena ja pyöri ympäri olohuonetta jo toista kertaa taputellen taskujaan etsiessään autonsa avaimia. Joskus olisin voinut vannoa, että jaoimme saman DNA:n.
”Älä viitsi, minä ja kamuni?” Emmett heitti ison ja hikisen käsivartensa olkapäilleni ja minä irvistin.
”Luojan tähden Em, sinä vittu lemuat. Mene suihkuun ennen kun pakotan Carlislen luennoimaan sinulle deodorantin hyvää tekevistä vaikutuksista”, tiuskaisin samalla kun läimäytin inhoten hänen kätensä kauemmas. Hän haisi aina pahalta kun hän tuli treeneistä, enkä voinut odottaa sitä, että olisin päässyt hänen löyhkästään. Mutta koska Carlisle oli juuri lähdössä johonkin lääketieteelliseen konferenssiin itärannikolle, minun piti esittää hyvää poikaa, joka en oikeasti ollut.
Carlisle pudisti päätään paheksuvasti ja huokaisi ärtyneesti. ”Ole kiltti Edward, älä käytä tuollaista kieltä”, hän moitti jatkaessaan etsintöjään.
”Selvä on, Daddy C.”, sanoin virnistäen. Hän vihasi sitä kun kutsuin häntä siksi. Samalla kun olin sanonut sen, hän löysi avaimensa sohvalta ja nappasi ne käteensä voitonriemuisesti hymyillen. Kun hän kulki ohitsemme matkalaukku kädessään, hän pysähtyi ja kääntyi Emmettin puoleen nyrpistäen nenäänsä. Olin tyytyväinen siitä, että hänkin oli huomannut Emmettin pahanhajuisuuden.
Deodoranttiluento, pliis, anna hänelle deodoranttiluento. Anelin silmilläni, kun Carlislen katse kohtasi omani. Sen sijaan hän kurtisti kulmiaan ja katsoi minua vihaisesti.
”Edward, milloin sinä olet viimeksi nukkunut?” hän kysyi huolestuneen kuuloisesti. Minun piti tukahduttaa voihkaisu.
“Nukuin viimeyönä, minulla vain on ollut rankka päivä.” Ei se ollut kokonan valhetta. Hän katsoi minuun epäuskoisesti hetken aikaa, mutta nyökkäsi lopulta.
”Mene sitten tänään ajoissa nukkumaan, näytät rättiväsyneeltä”, hän sanoi ja kääntyi kohti ovea, mutta pysähtyikin ja lisäsi, ”Emmett. Deodorantti. Siinä on kaikki mitä aion sanoa.” Myhäilin pahanilkisesti kun hän meni ulos, ja kiipesin yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseeni valmistautumaan edessäni olevaa pitkää iltaa varten.
Luku 2 – Veriset Newtonit
BELLA
Se oli se sama painajainen, jonka näin viime viikolla. Se, missä olin piilossa komerossa. Hän löysi minut aina, vaikka olisin ollut kuinka hiljaa. Heräsin peloissani ja putosin tuolilta kovalle, kylmälle lattialle. Kuulin mitä hirveimmän huudon ja peitin vaistomaisesti korvani suojautuakseni tuolta karmivalta kirkumiselta. Kesti hetken tajuta, että huuto tulikin minusta, ja suljin suuni saman tien. Samalla huomasin kauhukseni olevani edelleen biologianluokassa.
Kun makasin maassa ja katsoin ympärilleni, jokainen tuijotti minua järkyttyneenä. Ainoa ääni huoneessa oli hätääntynyt hengitykseni. Nousin istumaan lattialla ja tärisin hiljaa jonkin aikaa. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Juosta pois? Pyytää saada lupa poistua luokasta? Oliko olemassa mitään tapaa selviytyä tästä tilanteesta niin, että olisin voinut säilyttää edes hiukkasen arvokkuutta? Päätin että vastaus kysymykseen oli ehdottomasti ei. Joten nousin hitaasti ylös ja nostin tuolin, jonka olin äsken vahingossa kaatanut paniikin kourissa.
Mike Newton istui kahden pöydän päässä minusta ja tuijotti minua suu auki. Kaikki muut näyttivät täsmälleen samalta, ja tunsin kasvavaa painetta sanoa jotakin… mitä tahansa. Mutta olin täysin, kertakaikkisen jähmettynyt seisoessani siinä takertuneena tuoliini, niin kuin se olisi ollut ainoa asia, joka piti minut siinä huoneessa, siinä koulussa, ja koko tässä kaupungissa. Olin varma että kasvoni olivat tulipunaiset häpeästä. Pystyin vain katselemaan ympärilleni ja ottamaan vastaan luokkatovereideni äimistyneet tuijotukset.
Lopultakin opettaja Banner rykäisi. Käänsin katseeni salamana häneen anellen äänettömästi silmilläni. Mutta mitä, sitä en tiennyt. Hän avasi suunsa niin kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta sulki sen sitten kuitenkin. Hän teki tämän neljästi, ennen kuin lopulta sai sanottua jotain.
”Neiti Swan, haluaisitko luvan poistua luokasta?” hän kysyi niin hiljaa, että tuskin kuulin hänen sanojaan. Koska en luottanut siihe, että oma ääneni olisi ollut toimintakunnossa, nyökkäsin vain kiihkeästi ja irrotin otteeni tuolista nostaakseni laukkuni. Odottamatta kenenkään sanovan enää mitään, kiirehdin ulos luokasta katse tiukasti lattiassa.
Päästyäni ulos rojahdin nurmikolle ja vedin monta kertaa syvään henkeä välittämättä siitä, että satoi kaatamalla. Istuin siinä pitkään ja kertasin tapahtumia mielessäni. Kaikki toiveeni siitä että olisin voinut pysyä huomaamattomana, jopa niistä aiemmista tilanteista huolimatta, katosi sillä hetkellä kuin tuhka tuuleen.
Nousin ylös voihkaisten ja kuljin Alicen Porschen luo. En todellakaan aikonut mennä enää liikuntatunneille sinä päivänä.
En ollut varma oliko Alice kuullut tapahtuneesta, mutta jos olikin, niin hän ei maininnut siitä sanaakaan saapuessaan autolle. Olin siitä hyvin kiitollinen. Kotimatkalla hän puhui lakkaamatta jostain ihanasta pojasta, joka oli historianluokalla hänen kanssaan. Hänen nimensä oli Jasper. Alice analysoi pojan jokaikisen vilkaisun päätyen siihen, että Jasper joko piti hänestä tai tuijotti jotain, mitä hän oli sotkenut kasvoilleen syödessään lounasta.
”Meillähän oli pitsaa tänään, ja se tomaattikastike leviää niin helposti joka paikkaan jos ei ole riittävän varovainen. Minun olisi pitänyt käydä vessassa katsomassa itseäni peilistä ennen tunnin alkua! Jos kasvoillani olisi ollut jotain, olisithan kertonut siitä, eikö?” Hän silmäili minua hermostuneesti samalla kun puhetulva jatkui. Hän ei antanut minulle tietenkään tilaisuutta vastata. ”Luoja! Hän varmasti ajattelee että olen ihan ääliö!” Alice vaikeroi. Pyörittelin silmiäni.
“Ei hän ajattele että olet ääliö. Älä nyt ole naurettava”, sanoin yksitoikkoisella äänellä. Hän teki tätä jokaikinen päivä päätyen aina siihen, että poika oli joko täysin rakastunut häneen tai inhosi häntä sydämensä pohjasta. Ja hän valitsi aina jälkimmäisen vaihtoehdon. Nähdessäni epäuskoisen ilmeen hänen kasvoillaan minun oli pakko lisätä: ”Sitä paitsi, näin sinut lounaan jälkeen, ja sinä näytit täydellisen hyvältä.” Se oli vale. En oikeasti kiinnittänyt koulussa riittävästi huomiota mihinkään, että olisin voinut havaita tuollaisia yksityiskohtia. Hän näytti kuitenkin tyytyvän kommenttiini.
”Hyvä on, ehkä olet oikeassa. Toivon joka tapauksessa että hän tulee Emmettin juhliin tänään. Aion tehdä kaikkeni että näyttäisin täydellisen vastustamattomalta. Minulla on yksi vihreä mekko, jota olen kuollaksenikin halunnut käyttää…”
Kun lopulta olimme kotona, Alice alkoi käydä läpi vaatevarastoaan yrittäen epätoivoisesti löytää tuon erityisen ‘Täydellisen Vihreän Mekon’ sillä aikaa kun minä valmistin päivällistä. Esme ei ollut kotona sinä iltana, joten Alice ja minä söimme kahdestaan keittiössä samalla kun hän jaaritteli asusteistaan. Pohdiskelin laiskasti miten huvittavaa olisi, jos tuo Jasper-tyyppi ei edes tulisi koko juhliin, mutten edes unelmoinut mainitsevani tuosta mahdollisuudesta Alicelle.
”Joten…” Alice sanoi hitaasti tökkien ruokaansa haarukallaan, ”Mitä sinä… uh… ajattelin pukea?” Hän yritti saada kysymyksen kuulostamaan sattumanvaraiselta ja sujautti parsakaalia suuhunsa. Tiesin tasan tarkkaan mihin tämä keskustelu oli johtamassa ja päätin pysäyttää sen heti alkuunsa.
”Ei”, sanoin tiukasti yrittäen huokua uhmakkuutta. ”Minä olen pukeutuneena siihen, mihin olen pukeutunut nyt, enkä halua kuulla sanaakaan mistään muusta. Piste. Saat olla iloinen, että yleensäkin suostun ottamaan osaa koko juttuun”, mumisin lauseen lopun enimmäkseen itselleni, mutta riittävän kovaa, että hän kuuli sen. Näin että hän halusi väittää vastaan, mutta riemuitsin sisäisesti hänen itsekontrollistaan, kun hän ei sanonut mitään. Tiesin että se oli hänelle vaikeaa. Ruokailun loppuajan vietimme seurallisesti jutustellen. Ja tällä tarkoitan sitä, että Alice puhui paljon, ja minä kuuntelin… enimmäkseen.
Kymmenen kieppeillä Alice oli pukeutunut kuin hän olisi ollut menossa Voguen kuvauksiin, eikä koulukavereidensa kotibileisiin. Ja minä pidin sanani ja samat vaatteet, joissa olin ollut koulussakin. Arvelin että tulisin olemaan hupun tarpeessa.
Kuljimme naapuriin Alicen kahdensadandollarin korkokenkien kopistessa katukäytävällä. En tiennyt paljoakaan Culleneista sen lisäksi, mitä Alice oli kertonut minulle. Carlisle Cullen oli joku ‘namupala’ lääkäri, joka oli adoptoinut kaksi poikaa, Emmettin ja jonkun toisen, jota en ollut aiemmin tavannut, hänen nimensä oli Edmund tai Edward tai joku semmoinen. Alice ei paljoa puhunut hänestä, sillä mainittuaan että Jasper oli hänen paras ystävänsä, keskustelu ei koskaan päässyt eteenpäin, koska Alice oli täysin kyvytön mainitsemaan Jasperin nimeä ilman, että olisi ollut pyörryksissä ihastuksesta. Olin jo lähes valmis etsimään tämän Jasper-tyypin ja anelemaan häneltä armoa. Et varmaan kuolisi siihen, jos edes puhuisit tälle tyttöparalle?
Valtavasta valkoisesta talosta raikuva kova musiikki keskeytti ajatukseni. Alice oli niin innoissaan, että pelkäsin hänen saavan valtimonpullistuman. Hän kipitti edelläni ja katosi sisään ovesta, joka oli jätetty vieraita varten auki. Ketään ei ollut ulkona, joten psyykkasin itseäni hetken aikaa. Huppu ylös, pää alas, hoin mantraa mielessäni. Nostin hupun ylös, huokaisin pitkän ja marttyyrimäisen huokaisun ja astuin sisään Alicen perässä.
Talo näytti olevan tupaten täynnä, muttei niin pahasti kuin olin alunperin pelännyt. Huomasin että yksi tyttö matematiikanluokaltani seisoi aulassa liimaantuneena jonkun pojan huuliin. Muistelin että tytön nimi oli Jennifer, tai Jessica tai jokin sellainen. Myönsin itselleni, että oli surkea muistamaan nimiä.
Säntäsi vaivihkaa lääppimiskohtauksen ohi, sillä se näytti etenevän huimaa vauhtia pidemmälle. Kuljin peremmälle taloon ja aloin etsiä Rosea. Saavuttuani olohuoneeseen kuulin Emmettin äänen pauhaavan, kun hän kielsi jotakuta oksentamasta matolle. Käännyin ääntä kohti, koska kuvittelin että Rose olisi jossain hänen lähellään, mutta silloin kuulin kuinka joku kutsui minua vastenmielisen tutulla äänellä.
”BELLA!” Mike oli huoneen toisella puolella ja vilkutti käsivarsiaan minulle vimmaisesti ihmisten keskeltä. Voihkaisin ja pidin pääni alhaalla toivoen, että hän luulisi etten ollut kuullut häntä kovaäänisen rap-musiikin läpi. Olin väärässä. Hän alkoi luovia väylää luokseni tönien ihmisiä tieltään. Hän törmäsi johonkin tyttöön, ja tämä läikytti juomaansa päälleen. Siitä huolimatta Mike jatkoi lähestymistään. Kun hän oli muutaman metrin päässä minusta, menin täysin paniikkiin ja aloin etsiä pakotietä. Arvelin että Mike oli juonut, ja että hän olisi nyt entistäkin vikkelämpi käsistään. En halunnut ottaa sitä riskiä, että olisin joutunut hänen käpälöimäkseen. Kun käännyin ympäri, huomasin epäonnekseni, että suuri joukko ihmisiä oli oven edessä ja tiesin etten millään voinut päästä heidän ohitseen riittävän nopeasti. Katsoin oikealle ja huomasin suuren portaikon johtavan talon toiseen kerrokseen. Siellä ei varmaan olisi ketään. Päätin ettei minulla ollut muita vaihtoehtoja pelastautua edessäni häämöttävältä äärettömän nöyryyttävältä tilanteelta, kuin pinkaista ylös portaita.
Kuulin edelleen Miken huutelevan nimeäni, joten jatkoin juoksemista. Saavuin toisen kerroksen aulaan, josta juoksin viimeisen käytävällä olevan oven kohdalle ja yritin avata sitä, mutta se oli lukossa. Silloin huomasin toiset portaat, jotka johtivat ylimpään kerrokseen. Rynnistin ne ylös, ja saavuttuani kolmanteen kerrokseen vastassani oli seinä.
”BELLA! MIHIN SINÄ MENIT?” Mike huusi portaiden juurelta. Hänen äänensä sammalsi todistaen epäilyni oikeiksi, hän oli humalassa. Hänen äänensä kuului nyt jo lähempää, ja jouduin uudelleen paniikin valtaan. Katselin hädissäni ympärilleni ja juoksin ensimmäisen näkemäni oven kohdalle ja tartuin kahvaan. Ei lukossa. Paiskasin oven auki ja vedin sen kiinni niin hiljaa kuin pystyin tässä hätääntyneessä tilassani. Sitten nojasin otsaani läähättäen suljettua ovea vasten.
Yritin lakata vapisemasta ja tasata hengitystäni silmät kiinni kuunnellen samalla oliko Mike seurannut minua. Käteni tärisi edelleen ovenkahvalla, joten kesti hetken saada ovi lukkoon.
Kun en kuullut mitään oven toiselta puolelta, huokaisin helpotuksesta ja suljin silmäni. Juuri silloin joku, joka oli huoneessa takanani, rykäisi. Hyppäsin säikähdyksestä ja löin selkäni ovea vasten. Vinkaisin ja peitin vaistomaisesti suuni kädelläni. Suurella katosvuoteella istui ikäiseni näköinen poika risti-istunnassa. Hänellä oli epäsiistit ja mitä erikoisimman väriset, punaruskeat hiukset ja hyvin kalpea iho, niin kuin minullakin. Ja hänen häikäisevän vihreitä silmiään ympäröivät tummat renkaat. Hän näytti melkein yhtä väsyneeltä kuin minä, mutta hän oli hyvin… kaunis? Kyllä, kaunis. Se oli yksi niistä hetkistä, kun toivoin että olisin voinut lähestyä jotakuta vastakkaista sukupuolta olevaa, koska hän oli todella hyvän näköinen, lähes epäinhimillisellä tavalla.
Mutta hän vain istui siinä katsellen minua odottavasti kulmakarvat kohollaan. Kesti hetken tajuta, että tämä oli varmaankin hänen huoneensa, ja että oli todella tunkeilevaa sännätä sinne sillä tavalla.
”Voi ei… O-olen pahoillani… en arvannut… yritin vain…” änkytin yrittäen selittää käytöstäni huonolla menestyksellä. Huokaisin syvään ja liikuttelin jalkojani kiusaantuneesti katsellen kaikkialle muualle, paitsi hänen silmiinsä.
”Voi, ei se mitään, ei haittaa, oikeasti. Tytöt syöksyvät makuuhuoneeseeni saamaan outoja, satunnaisia emotionaalisia hermoromahduksia tuon tuostakin”, hän virnisteli.
Outoja, satunnaisia emotionaalisia hermoromahduksia?Ajattelin katkerasti. Sinulla ei ole aavistustakaan. Yritin näyttää niin anteeksipyytävältä kuin pystyin ja aloin selittää tilannetta selkeämmin. Sydämeni takoi yhä mielipuolisesti, ja vapisin edelleen hieman, mutta yritin parhaani.
”Yritin vain päästä karkuun yhtä tyyppiä joka seurasi minua. Juoksin portaat ylös, mutta ovi jota kokeilin oli lukossa, joten juoksin toisetkin portaat ylös. Hän tuli yhä perässäni, joten tulin tänne”, kimitin yrittäen saada selkoa siitä, mitä ilme hänen kasvoillaan tarkoitti. Hän näytti huvittuneelta. Vedin syvään henkeä rauhoittuakseni. ”Olen pahoillani että häiritsin sinua”, sanoin vilpittömästi.
Käännyin lähteäkseni odottamatta hänen sanovan mitään, mutta ääni oven toisella puolella sai käteni jähmettymään kahvalle.
”BELLA!” Kuulin Miken karjuvan käytävällä. Seisoin paikoillani hetken ja kuulin hänen toistelevan nimeäni. Sitten käännyin hitaasti ympäri ja katsoin sängyllä olevaa poikaa, joka tuijotti ovea puoliksi turhautuneena ja puoliksi huvittuneena.
”Pakoilet Newtonia”, hän totesi ykskantaan. Kohtasin hänen syvät, väsyneet, vihreät silmänsä ja nyökkäsin hitaasti. Hän naurahti. Se oli pehmeä, musikaalinen ääni, joka hetkellisesti vei huomioni pois tästä edessäni olevasta kiusallisesta tilanteesta. Tunsin oloni äärettömän epämukavaksi, koska olin jonkun ventovieraan pojan makuuhuoneessa, kaunis tai ei, mutten voinut mennä muuallekaan, koska Mike oli odottamassa ulkopuolella. Päätin että voisin aina lähteä ja kohdata humalaisen Mike Newtonin, tai sitten voisin pysyä täällä ja toivoa parasta, kunnes hän häipyisi. Näistä kahdesta valitsin jälkimmäisen.
”Umm…” aloitin katsoen häntä rukoilevasti, ”Pahastuisitko… jos ehkä, jos odottaisin täällä kunnes Mike lähtee?” kuiskasin epävarmasti jyystäen alahuultani. Hänen vihreät silmänsä katsoivat minuun ja sitten oveen ja takaisin minuun, ja hän kurtisti kulmiaan.
Hetken epäröityään hän huokaisi syvään. ”Hyvä on sitten”, hän sanoi kuulostaen kukistetulta. ”Kunhan et sählää minkään kanssa”, hän varoitti karkealla äänellä. Nyökkäsin nopeasti, ja hän kiinnitti taas huomionsa luonnoslehtionsä, tai päiväkirjansa tai jonkun pariin. Kun hän ei enää katsonut, annoin katseeni kiertää suuressa huoneessa.Sänky oli oikealla, huoneen puolivälissä. Toisella puolella huonetta, vasemmalla puolellani seinän vieressä, oli iso, musta nahkasohva ja pari kirjahyllyä. Ovea vastapäätä olevalla seinällä oli suuret ikkunat ja ranskalaiset ovet, jotka johtivat parvekkeelle. Huone oli vähän sotkuinen, joitakin vaatteita oli pitkin sohvaa ja sänkyä, ja lattialla lojui kirjoja.
”No, mikä sinun nimesi on?” Hänen samettinen äänensä keskeytti katselukierrokseni, ja käännyin katsomaan häntä. Hänen kulmansa olivat hieman kurtussa, koska hän keskittyi niin kovasti liikuttamaan kynäänsä edestakaisin sylissään olevan luonnoslehtiön sivulla.
”Bella Swan”, vastasin nopeasti. Hän nyökkäsi, muttei nostanut katsettaan. Odotin hänen sanovan oman nimensä, mutta hän oli hiljaa. ”Mikä sinun nimesi on?” kysyin näpelöiden hermostuneesti hupparini hihansuita.
“Edward Cullen”, hän vastasi ärtyneesti.
EDWARD
Katsoin ylös piirrustuslehtiöstäni ja näin hänen hypistelevän hihojaan ja katselevan ympärilleen kiusaantuneen näköisenä. Hänellä oli pitkät, ruskeat hiukset, tietenkin, mutta senhän jo tiesinkin. Hänellä oli samat vaatteet kuin aiemmin päivällä koulussa. Hänellä oli edelleen huppu ylhäällä, aivan kuin hän olisi yrittänyt kätkeä kasvojaan. Mutta nyt pystyin itseasiassa näkemään hänet ensimmäistä kertaa. Hän oli… viehättävä kai. Ainakin hänen kasvonsa olivat. Mutta juutuin tuijottamaan hänen silmiään. Niiden ympärillä oli suuret, tummat renkaat, ja ne näyttivät tyhjiltä, surullisilta… väsyneiltä. Hän näytti melkein yhtä väsyneeltä kuin minä, mutta se ei ollut vittu mahdollista, ajattelin muistellen hänen päiväuniaan biologiantunnilla.
”Voit istua alas, tajuatko”, sanoin ja nyökkäsin sohvaa päin. Hän kohtasi katseeni hetkeksi ja käveli sitten epäröiden huoneen poikki sohvan luo. Hän istui ja nosti polvet koukkuun niin, että sai kätensä tiukasti jalkojensa ympärille. Kavahdin näkiessäni hänen likaiset, märät kenkänsä uudella nahkasohvallani.
”Jos aiot asettua viidentuhannen dollarin sohvalleni johonkin vitun sikiöasentoon, niin voisit edes tajuta ottaa kengät pois”, tiuskaisin. Hänen silmänsä laajenivat hetkeksi, ennen kuin hän hyppäsi pois sohvalta ja alkoi epätoivoisesti hinkata kohtaa, jossa hänen kenkänsä olivat olleet.
”Voi ei, anteeksi! En ajatellut yhtään! Olen tosi pahoillani”, hän pyyteli vuolaasti anteeksi jatkaen sohvan hinkkaamista. Hän pyytelee ihan vitun paljon liikaa anteeksi. Tunsin melkein syyllisyyttä siitä, että olin yleensäkään sanonut mitään.
”Anna olla, ihan totta, älä nyt hermoile siitä enää”, huokaisin. Hän lopetti ja suoristautui tutkien sohvaa. Kun hän näytti tyytyväiseltä huomatessaan, että italialainen nahka ei ollut vahingoittunut, hän istui takaisin alas, mutta piti jalkansa lattialla.
Palasin takaisin luonnokseni pariin muutaman minuutin ajaksi ja kun katsoin taas ylös, Bella istui edelleen liikahtamatta, mutta näytti tutkivan katseellaan vieressään olevaa kirjahyllyä hyvin kiinnostuneen ja… kaihoisan näköisenä? Pitikö hän lukemisesta?
”Pidätkö kirjoista?” kysyin ääneen. Hän käänsi salamana kasvonsa minuun päin ja nyökkäsi hitaasti punastuen häpeästä, koska oli saanut hänet kiinni tutkimasta kirjallisuuttani. Naurahdin mielessäni. ”Voit katsoa jos haluat”, sanoin osoittaen kirjahyllyäni. Hänen silmänsä syttyivät vähän, ja hän nousi ylös hitaasti ja suuntasi hyllylle silmät haravoiden kirjojen nimiä. Olin onnistunut haalimaan melko laajan kokoelman sen jälkeen kun olin muuttanut tänne. Carlisle ei ollut huolissaan siitä, että ostin kirjoja.
Bellan käsi kurkotti yhtä kirjaa kohti, mutta hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. ”Saanko?” hän kysyi hiljaa osoittaen kirjaa. Heilautin kättäni tarkoittaen ’siitä vaan…’ Hän otti kirjan hyllystä ja avasi sen juoksuttaen kättään kunnioittavasti sinua pitkin. Kyllä, hän pitää kirjoista, päätin.
Hän palasi takaisin paikalleen sohvalla ja alkoi lukea. En nähnyt mikä kirja se oli, mutta hän näytti hyvin uppoutuneelta, joten jatkoin luonnostelua.
Hiljaisuus välillämme oli miellyttävää pitkän aikaa. Ainoat äänet huoneessa olivat alakerrasta kantautuva juhlamelu, kynäni rahina paperilla ja ääni, mikä kuului kun Bella käänsi sivua.
Hän ei katsonut kertaakaan ylös kirjasta, ja keskityin niin syvästi piirrokseeni, että kaksi tuntia oli kulunut kun sain kuvan valmiiksi. Katsoin häntä. Hän näytti rauhalliselta lukiessaan kirjaa, ja vaikka se oli niin paksu, hän oli jo puolivälissä. Hän näytti myös kovin väsyneeltä.
”Tiedätkö”, aloitin rikkoen hiljaisuuden. Kun hän kohotti kasvonsa minuun päin jatkoin, ”Kaksikymppiä vetoa siitä, että Newton on jo sammunut omaan oksennukseensa.” Virnistin.
”Oi”, hän sanoi näyttäen tajuavan jotain. ”Oi, OI!” hän sulkin kirjan ja nousi ylös. ”Anteeksi! Unohduin lukemaan kirjaa, en tajunnut ollenkaan. En tarkoittanut olla näin epäkohtelias, oikeasti.” Hän meni kirjahyllyn luo.
”Ei se haittaa, ajattelin vaan että…” kurtistin kulmiani ihmetellen miksi minua ei haitannut, mutta jatkoin, ”Näytät kamalan väsyneeltä. Sinun pitäisi mennä kotiin nukkumaan”, sanoin vilpittömästi.
Hän asetti kirjan takaisin hyllyyn ja naurahti vailla huumorin tippaakaan. ”Niinpä, minun pitäisi mennä kotiin nukkumaan”, hän sanoi sarkastisesti. Rypistin otsaani ja katsoin häntä kysyvästi. Hän irvisti ja ravisteli päätään.
”En oikeastaan nuku”, hän sanoi ja nähdessään järkyttyneen ilmeeni hän lisäsi nopeasti, ”Tarkoitan, että yritän olla nukkumatta. Pahoja unia”, hän sanoi ponnettomasti.
Nyt kaikki alkoi selvitä minulle, väsyneet kasvot, nukkuminen koulussa, painajainen jonka hän näki biologian tunnilla. Hänkään ei nukkunut, niin kuin en minäkään.
”Sinäkään et nuku? Yrität pysyä valveilla?” kysyin äimistyneenä. Hänen silmänsä laajenivat ja hän kalpeni. Sitten hän kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
”Sinäkään? Etkö sinäkään siis nuku?” hän kysyi hiljaa. En ollut oikeastaan ikinä puhunut kenellekään nukkumisongelmistani, mutta ajattelin hänen olevan samassa tilanteessa. Pudistin päätäni hitaasti säilyttäen katsekontaktin. ”Painajaisia?” hän kuiskasi hiljaa. Olin hetken hiljaa, sillä en pitänyt tuosta nimityksestä.
”Voi kai niitä siksikin kutsua…” vastasin katsoen, miten ymmärrys levisi hänen kasvoilleen. Hän siis tiesi mitä tarkoitin? Seisoimme siinä hetken ja tuijotimme toisiamme keskinäisen kunnioituksen vallassa sen johdosta, mitä paskaa molemmat tiesimme toistemme joutuvan kokemaan. Tiesimme molemmat miten vaikeaa oli yrittää tehdä jotain niin mahdotonta, kuin pysytellä hereillä.
”Miten sinä onnistut siinä? Valvomisessa?” kysyin uteliaasti.
“Kahvia, leipomista, läksyjä…” hän luetteli ja kohautti hartioitaan. ”Yritän nukkua vähän aina silloin tällöin koulussa, koska se on niin vaikeaa siellä.” Hän hiljeni ja ravisti päätään. ”Ainakin tähän päivään asti. Luulen kyllä että en tee sitä enää koskaan uudestaan”, hän sanoi vältellen katsettani tuijjottelemalla kullanväristä mattoani.
Tunsin syyllisyyttä kun tajusin, että hän viittasi tämän päiväiseen biologiantuntiin, jolloin olin antanut hänen vain nukkua. Jos hänen ’painajaisensa’ olivat yhtään samanlaisia kuin minun, mitä en tietenkään voinut tietää, hän todennäköisesti heräsi täydellisen paniikin vallassa. Irvistin itsekseni.
”Miten sinä teet sen?” hän kysyi kallistaen hieman päätään.
Nojasin puhuessani sängyn päätyyn. ”Carlisle on lääkäri. Saan pihistettyä häneltä kaikkea paskaa silloin tällöin. Piristeitä, tiedäthän?” Hän näytti hieman järkyttyneeltä, kun puhuin huumeista niin arkipäiväiseen sävyyn. Kohautin olkapäitäni. ”Tai sitten vain piirrän, ja keskittyminen pitää minut hereillä”, lisäsin, koska en halunnut hänen ajattelevan, että olin joku narkkari. ”Siis kahvia?” sanoin pilkkaavasti. Uskomatonta, ainoa mitä hänellä oli aseenaan, oli kahvi. Miten vitussa hän oikein onnistui siinä. Ja koulussa nukkuminen. En ikinä tekisi sitä virhettä.
Hän vain kohautti olkapäitään ja katsoi ovelle ja sieltä takaisin minuun näyttäen epäröivältä. ”Umm… Minun pitäisi varmaan mennä. En halua että Alice on huolissaan. Mutta kiitos kun annoit minun piiloutua Mikeltä.” Hänen toinen suupielensä nousi vinoon hymyyn.
Nyökkäsin ja virnistin takaisin. Eihän tämä Bella Swan ollut ollenkaan niin paha kuin luulin. Kun hän oli päässyt ovelle, mietin hetken ennen kuin sanoin seuraavan huomautuksen.
”Hei!” huudahdin. Hän kääntyi ympäri ja katsoi minua kysyvästi. ”Tiedäthän sen huvimajan tuolla ulkona?” kysyin viitaten katettuun huvimajaan, jonka Carlisle ja Esme, Alicen äiti, olivat rakentaneet tonttiensa rajalle.
Bella nyökkäsi, joten jatkoin. ”Joskus menen sinne öisin. Kylmä ilma auttaa minua pysymään hereillä.” Hiljenin ja mietin miten muotoilisin sen, mitä halusin kysyä. ”Ehkäpä näen sinut siellä jonain iltana?” sanoin puolihuolimattomaan sävyyn. Bellan silmät syttyivät hetkeksi, kun mainitsin että näkisimme uudestaan, ja hän hymyili ja nyökkäsi, kunnes avasi oven ja käveli ulos huoneestani.
Aioin mennä huvimajalle huomenna. Ajatus siitä, että voisi edes puhua jonkun kanssa öisin, oli riittävän houkutteleva, mutta olisi ollut kiinnostavaa saada myös tutustua Bellaan. Oli mukavaa, että kerrankin ei tarvinnut tuntea oloaan yksinäiseksi.
BELLA
Edward oli oikeassa. Mike oli todellakin sammunut omaan oksennukseensa. Hän makasi toisen kerroksen kylpyhuoneen lattialla ovi sepposen selällään. Hyvästi kaksikymppiä, ajattelin. Katsoin tarkemmin ja huomasin, että hänellä oli verinen nenä. Hän oli varmaan iskenyt sen lavuaariin tai jotain kun hän oli sammunut. Naurahdin vahingoniloisesti kun kuljin hiiren hiljaa alakertaan vältellen harvoja tajuissaan olevia ihmisiä ja livahdin aulaan.
Kuljin ulos Cullenien talosta mieli korkealla ja kävelin takaisin kotiin hengittäen syvään usvaista ilmaa. Ilta oli päättynyt yllättävän hyvissä merkeissä. Edward oli hetkittäin karkea ja ärtynyt, mutta olisi kiinnostavaa oppia tuntemaan hänet paremmin. En ollut samaa mieltä hänen huumeiden käyttönsä kanssa, mutta mikä minä olin ketään arvostelemaan? Minä tiesin miten vaikeaa oli yrittää pysyä valveilla.
Kun tulin kotiin, huomasin että Alice oli jo nukkumassa sängyssään, vihreä mekko yhä päällään. Hymyilin itsekseni ja toivoin, että hän olisi löytänyt Jasperin tänä iltana. Sitten menin huoneeseeni vaihtamaan vaatteita.
Epäröin tarttua ovenkahvaan, mutta päätin olla rohkea samalla kun kirosin mielessäni, että en ollut laittanut yövaatteitani valmiiksi aiemmin päivällä. Avasin oven ja ryntäsin lipastolleni niin nopeasti kuin mahdollista. Vedin esiin ensimmäisen vaatteen, jonka sain käsiini ja singahdin ulos huoneesta taakseni katsomatta, kohti keittiötä.
Pelosta puuskuttaen sain yllättävän inspiration piparireseptin suhteen. Hylkäsin vaatteeni keittiön pöydälle ja aloin sekoittaa Veriset Newtonit piparitaikinaa. Kun vatkasin vadelmia taikinan sekaan, ajatukseni palasivat takaisin Edward Culleniin. Aioin mennä seuraavana iltana huvimajalle ja toivoin koko olemuksellani, että hän olisi siellä myös.
Ensimmäinen osa (23 lukua) Resmirandan Varjot -trilogiasta.
Hermione puristi huulensa tiukasti yhteen paheksunnan merkiksi. Kalkaros näytti olevan huonolla tuulella tänään. Tai ainakin suhteellisen huonolla. Kalkaroksella on aivan oma huonotuulisuuden asteikkonsa, hän ajatteli. Hermionen silmät kohtasivat McGarmiwan katseen, ja vanhempi nainen salli itsensä hymyillä rohkaisevasti. Hermione tunsi pienen solmun löystyvän hieman vatsassaan. Hän kääntyi takaisin Roniin päin joka takoi Harryn selkää, yrittäen ystävällisesti estää häntä vetämästä enempää kurpitsamehua keuhkoihinsa.
*
Loppuajan Kalkaros oli kierrellyt luokkahuonetta etsien syitä vähentää pisteitä ja laittaen kaikki kuilun partaalle. Jopa Hermionen oli vaikea keskittyä hänen ferocia-liemeensä Kalkaroksen tuijottaessa häntä, ja Neville olisi sulattanut kattilansa jälleen, ellei Hermione olisi estänyt häntä lisäämästä keijunsiipiä ennen inkiväärinjuurta. Hermionen päätä särki, kun hän poistui tyrmästä kiroten mielessään taikajuomien opettajaansa sen aiheuttamisesta. Nyt hänen täytyisi mennä professori McGarmiwan luo ja saada hänet vakuutettua suostuvaiseksi Hermionen tutkimusprojektin suhteen, vaikka hänestä tuntui että hänen päänsä oli halkeamaisillaan.
*
*
*
*
*
Oli maanantai. Hermione keskeytti hetkeksi päivittäisen hiustensa kesyttämisen katsoakseen itseään peilistä. Hän näytti omasta mielestään pölypallolta. Erittäin vihaiselta pölypallolta, joka oli ihan liian pörröinen. Hän irvisti, mielialansa laskiessa jopa vieläkin alemmas, ja pölypallo peilissä alkoi näyttää hyvin happamalta. Hän alkoi taas harjata hiuksiaan entistä suuremmalla innolla pohdiskellen mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Hän oli saanut kirjoitelmansa päätökseen. Muodonmuutosten etiikka lojui rauhallisesti hänen matka-arkkunsa päällä, valmiina ja hänen toivonsa mukaan nerokkaana, eikä pelkästään hänelle tyypillisen nokkelana.
Viikonloppu oli ollut silkkaa kiusoittelua Harryn ja Ronin osalta, mutta kaiken kaikkiaan, se oli ollut sen arvoista, sillä hän oli saanut raporttinsa valmiiksi hyvissä ajoin ennen vaadittua ajankohtaa. Vieläkään hän ei tiennyt mitä haluaisi tehdä seuraavana projektinaan, ja hän tarvitsi lisäaikaa voidakseen metsästää ideoita kirjastossa. Mutta ensi kerralla ilman Ronia. Hänen suunsa vetäytyi tiukaksi viivaksi kiukun myötä. Ron oli ollut täydellisen sietämätön kahden viimeisen päivän ajan hänen tehdessään työtään. Niin rakas kuin hän olikin, Ronin jatkuvat kommentit Hermionen tiukasta työmoraalista ja hänen satunnaiset ehdotuksensa että hän voisi muuttaa itsensä suoraan professori McGarmiwaksi, alkoivat olla ylitse pääsemättömän ärsyttäviä. Harry oli ollut paljon ymmärtäväisempi, vaikka nauroikin Ronin vitseille. Siinä vaiheessa kun hänen paperinsa olivat valmiit, Hermione halusi kirota molemmat pojat. Kukaan ei oikeasti ymmärrä, hän ajatteli vetäen poissaolevasti oikuttelevaa hiuskiehkuraa päänsä taakse ja kiinnittäen sen päälaelleen. Hän ei enää edes nähnyt kuvajaistaan peilistä…
Hermione vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Hän näki Kotikolon täynnä ihmisiä ja naurua sekä kiireisiä aikatauluja. Molly Weasley pitämässä poikansa ojennuksessa tasapainoillen aviomiehensä ja kahden yhä kotona olevan lapsensa välillä. Alitajuisesti Hermionea värisytti ajatellakin millaista olisi elää viiden lapsen kanssa. Rouva Weasley oli voimakas noita, mutta hän eli ainoastaan muita varten. Laskien hiusharjansa, Hermione ajatteli itseään lapsilauman, aviomiehen ja jatkuvaa siivousta vaativan talon kanssa, suita jotka vaatisivat jatkuvaa ruokkimista, eikä hänellä olisi yhtään aikaa itselleen. Ainoa mitä hän pystyi kuvittelemaan itseään odottavan tuolla tiellä, oli kyllästyminen ja iso pullo viskiä. Ja sitä minä haluan välttää, Hermione ajatteli onnettomana. Mutten voi kertoa sitä Ronille. Ron oli niin herkkä perheensä suhteen, ja Harry, jolla ei koskaan ollut oikeasti ollut omaa perhettä – Hermione tunsi raivostuvansa ajatellessaan olosuhteita, jotka Harryn täytyi kohdata joka kerta kun hän meni ”kotiin” – palvoi Weasleyn perhettä.
Harryn kasvot loistivat kun hän oli tuon railakkaan punatukkaisen joukon ympäröimänä, ja hän paistatteli talossa vallitsevan rakkauden loisteessa ällistyneenä siitä, että osa siitä oli kohdistettu suoraan häneen itseensä. Ei, Hermione ei voisi kertoa Harrylle. Hän alkoi jo epäillä olevansa hieman… no, epänormaali. Hänen äitinsä aina hössötti hänen (olemattomasta) rakkauselämästään kun hän meni kotiin. Ja hänen isänsä vitsaili leikkisästi että hänen pitäisi tuoda kotiin jokainen tapaamansa poika, jotta hän voisi antaa heidän kuulla kunniansa. Hän sieti näitä höpinöitä, mutta koki salaa syyllisyyttä. Hänellä ei ollut ketään, eikä hän ollut varma halusiko hän edes että hänellä olisi ollut joku. Tuossa hiljaisessa kotielämässä täytyi olla jotakin enemmän, kuin vain kotona istumista, lasten kaitsemista ja päivällisten laittamista. Velhomaailma sisälsi niin paljon mahdollisuuksia, mutta ihmisten odotukset hänen suhteensa tuntuivat olevan masentavia. Hermione inhosi pettymyksen tuottamista toisille.
Hän hieroi sormillaan ohimoitaan ja huokaisi. Pako. Sitä koulutyöt olivat hänelle. Se oli mahdollisuus paeta pitkästyneisyyttä ja hänen vanhempiensa elämän, Harryn tädin elämän ja rouva Weasleyn elämän kaltaisen tulevaisuuden vaatimuksia. Ei epäilystäkään, etteivätkö he löytäneet jotain arvokasta siitä elämästä, mutta Hermione ei pystynyt ymmärtämään mitä se voisi olla. Tieto, viisaus ja näiden molempien etsintä olivat sitä mitä hän janosi, ja ajoittain hän ihmetteli miksi lajitteluhattu pani hänet Rohkelikkoihin eikä Korpinkynsiin. Koputus veti hänet ulos syvistä mietteistään.
“Mitä?” Hän huudahti.
“Aamupala, tietenkin,” sanoi Harryn ääni. “Pidä kiirettä! Ruoka ei odota ketään!”
Hermione kuuli Harryn kääntyvän pois ovelta ja suuntaavan takaisin portaisiin. Hymy nousi hänen huulilleen. Hitto! Ja hän oli juuri saanut kehitettyä mitä ihastuttavimman huonotuulisuuden. Hermione nousi ylös, suoristi vaatteensa ja lähti kulkemaan ovelle päin kohti aamiaista.
*
Opettajien pöydässä oli tänä aamuna jotain erilaista, mutta Hermione ei pystynyt nimeämään mitä se oli.
Se vaikutti olevan määrittelemätön, ilmassa väreilevä tunne. Oppilaat tunsivat että jokin oli toisin, mutta olivat tietämättömiä sen aiheuttajasta; ilmeet eivät olleet totisia, mutta keskustelu tuntui olevan vaimeaa. Hermione rypisti otsaansa ja voiteli paahtoleivän palasen. Mistä oli kysymys? Ginny, joka istui hänen vieressään, nojasi lähemmäs.
”Pitäisiköhän meidän tietää jotakin?” hän kysyi normaalia pehmeämmällä äänellä.
“En tiedä”, Hermione sanoi hänelle, “mutta jos on, he eivät ole vielä kertoneet valvojaoppilaillekaan.”
Ginny nyökkäsi ja palasi takaisin keskustelemaan Harryn kanssa tulevasta huispausottelusta. Kaikkien yllätykseksi, neljännen vuotensa aikana Ginny oli toipunut ihastuksestaan Harryyn, voittanut aiemman ujoutensa ja päässyt lyöjäksi Rohkelikkojen tämänvuotiseen huispausjoukkueeseen. Hän jopa kilpaili Fredin ja Georgen kanssa taitavuudessa ja innostuneisuudessa. Ruokasalissa vallitseva yleinen alavireisyys tuntui jopa vaikuttaneen Roniin, joka ei edes katsonut toiveikkaasti ylös pöllöpostin saapuessa, vaan tuijotti mietteliäästi puuroonsa, niin kuin siihen olisi kirjoitettu seuraavan loitsukokeen salaisuudet. Hermione pälyili ympärilleen, hän kiinnitti huomionsa opettajien pöytään ja oli äimistynyt näkemästään. Professori McGarmiwa näytti paljon vakavammalta kuin yleensä ja professori Verson punareunaiset silmät kertoivat, että hän oli itkenyt äskettäin. Yleensä niin eläväinen professori Lipetitkin tuijotti ontosti ruokaansa, hänen ilmeensä muutti hänen kasvonsa näyttämään kovia kokeneelta ja riutuneelta. Matami Huiski istui nojaten otsaansa käsiinsä ja professori Sinistra taputti professori Vectorin kättä. Myös Hagrid näytti alakuloiselta. Hermione katsoi Dumbledorea kasvavan huolen vallassa, ja masentui kun huomasi, että jopa Dumbledore oli kadottanut tuikkeen silmistään, eikä hän puhunut tai edes katsonut ketään.
Mitä tämä on? Hermione yritti ajatella loogisesti. Jotain, mistä ainoastaan opettajat tiesivät, oli tapahtunut. Ehkäpä joku oli saanut vanhempiaan koskevaa pöllöpostia viikonlopun aikana. Hän hylkäsi ajatuksen – ei mikään pysynyt salassa Tylypahkassa niin pitkään, eivätkä opettajat varmaankaan näyttäisi noin kauhistuneilta jos niin olisi tapahtunut; he välittivät oppilaista, mutta tämä näytti vaikuttaneen heihin henkilökohtaisesti. Sen täytyi olla jotain muuta. Jotain Tylypahkan ulkopuolella? Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen.
“Harry, näytäpä minulle Päivän Profeettaasi,” Hermione pyysi. Harry ojensi sen hänelle poissaolevana, edelleen keskustellen huispauksesta. Hermione silmäili etusivua ja tutki tarkkaan koko sanomalehden, löytämättä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Vaikka eihän huonojen uutisten puuttuminen lehdestä tarkoittanutkaan mitään; se voisi yksinkertaisesti vain olla ministeriön yritys salata tapahtumia. Voldemort? Hän ajatteli. Paljon mahdollista. Hän aikoi juuri pohtia tarkemmin tuota ajatustaan, kun salin hiljaisuus keskeytti hänen ajatuksensa ja hän käänsi katseensa kohti opettajien pöytää. Dumbledore seisoi kädet ojennettuina, hiljaisuutta pyytäen, ja hänen kasvonsa näyttivät synkiltä ja vanhoilta. Hermionea alkoi pelottaa.
”Haluaisin”, Dumbledore sanoi, ”ilmoittaa teille hyvin onnettomasta tapahtumasta. Olette ehkä huomanneet, että professori Kalkaros puuttuu joukostamme.” Hermione tunsi syyllisyyttä – hän ei ollut huomannut Kalkaroksen poissaoloa. ”Pelkään pahoin, että hän palaa joukkoomme vasta pitkän ajan kuluttua. Hän on sairastunut ja hänen täytyy saada sairaanhoitoa jonkun aikaa.” Tiedän että lämpimät ajatuksemme ovat hänen kanssaan. Sillä aikaa taikajuomien velvollisuuksia hoitavat professori Verso ja matami Pomfrey. Teidän tulee osoittaa heille samanlaista tottelevaisuutta mitä osoititte professori Kalkarokselle – he ovat täysin päteviä opettamaan teille sen, mitä teidän tulee tietää. Kiitos.” Ikääntynyt rehtori istui alas ja suuri sali täyttyi kuiskailevista äänistä, jotka arvuuttelivat taikajuomien professorin kohtaloa.
”Ehkä hän on kuollut”, Ron sanoi hieman liian innokkaasti Hermionen mielestä. ”Kaikki näyttävät niin surullisilta.”
”Tai ehkä hän on todella sairas,” Ginny sanoi happamasti. ”Voisit kuulostaa olevasi vähän enemmän pahoillasi siitä että hän on sairas. Hänen täytyy olla huonossa kunnossa jäädäkseen pois tunneilta. Jollei hän ole valmistamassa taikaliemiä, niin silloin hänellä jotain on aika pahasti vialla.”
Harry oli hiljaa, katse luotuna lautaseensa. Hermione saattoi melkein kuulla hänen ajattelevan samaa kuin hänkin: Voldemort. Hän oli iloinen, että Harry tiesi olla puhumatta ajatuksiaan ääneen – tämän yhteyden mainitseminen ei ainoastaan saisi joitakin paniikkiin, vaan myös paljastaisi professori Kalkaroksen vakoilijan roolin peitteeksi rakentamansa suojan. Hermione epäili ettei hän ollut sairas… jos hänelle oli tapahtunut jotain Voldemortin vuoksi, se olisi varmasti paljon kammottavampaa kuin sairastuminen. Hermione oli äkkiä kiitollinen siitä, ettei hänen mielikuvituksensa riittänyt kuvittelemaan mitä sairaita asioita Voldemort saattaisi tehdä niille, joita hän piti pettureina.
Se ilta jolloin hän oli nähnyt Kalkaroksen käytävällä, oli ehkä viimeinen kerta, kun kukaan näkin häntä terveenä. Tai elävänä. Häntä puistatti ajatuskin siitä. Oli hieman järkyttävää ajatella, että hän olisi ollut viimeinen henkilö joka näki Kalkaroksen elossa, ja hän mietti pitäisikö hänen keksiä jotain enemmän muistelemisen arvoista, kuin ”viisi pistettä pois Rohkelikolta.” Silti, Kalkaros oli todennäköisesti yhä elossa, tai muuten Dumbledore olisi sanonut jotain… eikö niin? Paitsi jos hän ei halua herättää vielä kysymyksiä. Hän saattaa odottaa oikeaa aikaa kertoa uutisen… Miksi hän tekisi niin? Kuollut Kalkaros saisi monet ihmiset positiivisesti huojentuneiksi – ellei hän halunnut kenenkään kuolonsyöjän lapsen tietävän että Kalkaros on tapettu. Ristiriitaiset tiedot aiheuttaisivat hämmennystä joukoissa… Hermione huokaisi kärsimättömästi – liian paljon muuttuvia tekijöitä huomioon otettavaksi. Hän saattoi vain olettaa, että professori Kalkaros oli sairaalasiivessä, sairaana tai loukkaantuneena, ja siinä oli hänen päätelmiensä lopputulos.
Ron ja Ginny piikittelivät vielä toisiaan pöydän toisella puolella, ja kun Hermione vilkaisi Luihuisten pöytään, hän näki monet kalpeat kasvot. Hän oli hieman pahoillaan Luihuisten puolesta, jotka olivat menettäneen tuvanjohtajansa, joka oli antanut heille paljon enemmän myönnytyksiä mitä he ansaitsivat. Toisaalta, siinä oli hyvätkin puolensa – ehkäpä Nevillelläkin olisi nyt mahdollisuus pärjätä taikajuomissa. Hän mietti kuka ottaisi vastuulleen Luihuisten tuvan velvollisuudet, nyt kun Kalkaros oli… huonovointinen…
Hermione tunsi omantunnonpistoksen pohtiessaan tätä kaikkea sen sijaan, että olisi tuntenut myötätuntoa professori Kalkarosta kohtaan, mutta hän ei tosiaankaan pitänyt tästä kovin paljoa. Hän oli varma ettei Kalkaros ollut ansainnut sitä mitä hänelle sitten olikaan tapahtunut, häntä sen sijaan huolestutti mitä vaikutuksia tällä oli sodan kannalta.
Hiljainen joukko oppilaita nousi ylös ja suuntasi kulkunsa kohti aamupäivän oppitunteja. Huolimatta siitä, että Hermionella ei ollut taikajuomia ennen perjantaita, hän tunsi ilmapiirin muuttuneen sellaiseksi että kaikki ei ollut kohdallaan, ja kestäisi kauan aikaa ennen kuin kaikki olisi taas ennallaan.
*
Oli kulunut jo lähes kaksi viikkoa siitä, kun professori Kalkaros oli ”sairastunut”, ja Hermionesta tuntui yhä oudolta. Hän ihmetteli miksi, sillä toisinaan hän oli toivonut kiihkeästi että Kalkaros katoaisi maan päältä, mutta nyt kun niin oli ilmeisestikin tapahtunut, se oli järkyttävää. Kukaan ei ollut nähnyt häntä, paitsi oletettavastikin opettajat, ja taikajuomien opettajan pahansuovan mustan hahmon poissaolo käytäviltä ei ollut, niin kuin hän oli olettanut, miellyttävä muutos. Itse asiassa, niin moni asia tuntui olevan väärin. Ron ja monet muutkaan Rohkelikot eivät jakaneet hänen tunteitaan.
”Meidän ei tarvitse pelätä enää erotetuksi tulemista niin paljon”, Ron oli sanonut hänelle. ”Ihan kuin vanginvartija olisi poissa.”
”Ellet hiiviskelisi öisin ympäriinsä tekemässä Luoja ties mitä, sinun ei tarvitsisi huolehtia erotetuksi joutumisesta”, Hermione oli tiuskaissut ja hänen yhä suuremmaksi harmikseen Ron oli mulkaissut häntä ja sanonut ettei hän ymmärtänyt mitä Hermione tarkoitti.
Taikajuomien tunti oli ollut omituisin tunti tähän mennessä. Matami Pomfrey opetti ylempiä luokkia, sillä hän oli opiskellut paljon alaa lääkintänoidan tittelin saavuttaakseen. Siltikään, hän ei ollut professori Kalkaros. Vaaniva hahmo oli aina saanut kaikki olemaan varuillaan, mutta hän oli myös saanut heidät toimimaan paineen alaisina, ja Hermione oivalsi, että hänen yläpuolellaan häilyvän uhkaavan hahmon ansiosta, hän ei ollut kertaakaan huolimaton liemiä valmistaessaan. Jos mahdollista, Neville tuhosi jopa enemmän taikajuomia, ja vihamielisyys Rohkelikkojen ja Luihuisten välillä oli käsin kosketeltavissa.
Matami Pomfrey ei ollut huono, mutta ainakin Hermionelle selvisi, että kaikki ne vuodet jotka he olivat viettäneet rukoillen äänettömästi ettei juuri heidän nimeään lausuttaisi, olivat valmistaneet heitä paljon edistyneempiin taikajuomiin, mitä heidän normaalissa opinto-ohjelmassaan vaadittiin. Liemet joita matami Pomfrey oli aikonut heille opettaa oli jo käyty läpi neljännellä luokalla, ja oli ilmiselvää, että heidän sijaisopettajansa oli jo kykyjensä äärirajoilla. Seitsemäsluokkalaisilla ei ollut säännöllisiä taikaliemitunteja tällä hetkellä – sen sijaan heitä oli kehotettu valitsemaan listalta liemi ja annettu heille vapaa pääsy kirjaston rajoitetulle alueelle jotta he voisivat tehdä tutkimusta valitsemastaan liemestä ja lopulta valmistaa sen.
Oli perjantai-ilta ja Hermione jälleen kerran vaelteli yksin käytävillä, paitsi että tällä kertaa hän oli suorittamassa virallisia valvojaoppilaan tehtäviään. Hän oli yhä säikky tehdessään kierroksiaan, mutta vähemmän kuin silloin kun hän oli hoitamassa omia asioitaan. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, että valvojaoppilaan rintamerkki soi hänelle enemmän oikeuksia olla ulkona. Ah, vallan tyhjänpäiväisyys, hän ajatteli tylysti, suupielet vääntyen. Hän oli jo suorittanut velvollisuutensa vähemmän käytetyissä käytävissä, eikä hänellä ollut enää kuin tyrmät tarkastettavanaan. Hän ei mielellään mennyt sinne, mutta toisaalta, siellä oli vähemmän vaaraa törmätä nurkissa ja seinäkankaiden takana kuherteleviin pareihin. Hän ei pystynyt keksimään mitään vähemmän eroottista paikkaa kuin tyrmät. Ne olivat kyllä syrjäiset ja hiljaiset, mutta kylmän kalseat ja mahdollisuus törmätä Veriseen Paroniin tai Kalkarokseen riitti inspiroimaan suurimman osan etsimään muita kohtaamispaikkoja.
Hermionen kaapu suhisi pehmeästi hänen kävellessään, taikasauva valaistuna, alas portaikkoa joka johti Tylypahkan alimpiin kerroksiin. Täällä on aavemaisen hiljaista, mutta sentään tyhjää, hän ajatteli, vaikka hänen taikasauvansa luomat varjot tekivät hänet hieman säikyksi.
Tyrmä oli todellakin autio. Ohitettuaan tyhjän luokkahuoneen, pysähtyen vain lyhyesti vilkaisemaan sisään, Hermione oli helpottunut todetessaan, että kaikki olivat tyytyneet kuhertelemaan paikoissa joista hän ei ollut tietoinen. Hän aikoi juuri kääntyä takaisin, kun hän näki alas käyttämättömään käytävään johtavan oven. Hän ei ollut koskaan nähnyt sen olevan auki, mutta nyt se oli raollaan. Sen sisäpuolella näkyi pehmeästi lepattava valo. Hermionen suu vetäytyi tiukaksi viivaksi, kun hän mietti mitä tehdä – tutkia vaiko raportoida. Hän päätti tutkia – hänen ei tehnyt mieli etsiä käsiinsä ketään kenelle voisi ilmoittaa asiasta. ”Pimi,” hän kuiskasi, ja hänen taikasauvansa päässä ollut valo sammui. Hän käveli niin hiljaa kuin mahdollista haluamatta varoittaa henkilöä, joka oli ylhäällä tähän aikaan yöstä.
Kun hän tavoitti oven, hän veti syvään henkeä ja katsoi sisään. Hän säikähti löytäessään hienosti metsänvihreän ja kullan sävyillä kalustetun huoneen. Siellä oli useita kauniita vihreitä tuoleja pienen musta eebenpuisen pöydän ääressä. Seinät olivat kirjojen peitossa, jäljelle jäänyt vapaa seinätila oli koristeltu useilla maalauksilla ja muutama monista kynttilöistä oli sytytetty. Ne tiputtivat valkoista vahaa hienostuneille kultaisille kynttilänjaloille. Nopea vilkaisu huoneeseen kertoi hänelle, että ketään ei ollut paikalla, joten hän astui varovaisesti sisään yllättyen kun hänen jalkansa upposivat pehmeään vihreään mattoon. Kokien itsensä epämieluisasti tunkeilijaksi, hän hiipi varpaillaan kirjahyllyjen luo ja luki hyllyssä olevien teosten nimiä. Alkemian taito, Tehokkaimmat taikajuomat, Harvinaiset ainesosat ja niiden vaikutukset, Hyrräpäistä Jetin kynsiin – säikähtäen Hermione tajusi, että hän seisoi professori Kalkaroksen huoneistossa, ja hänen sydämensä hypähti tuntemattoman ja kielletyn alueen aiheuttamasta jännityksestä. Hän juoksutti käsiään pitkin kirjojen selkämyksiä, tuntien niiden pehmeän ja epätasaisen nahan sormenpäillään. Kaikki eivät käsitelleen taikajuomia, hän huomasi ilokseen, vaan kokonaista neljä hyllyllistä oli omistettu, kaikista mahdollisista asioista, numerologialle. Hän ei ollut koskaan kuullut yhdenkään kirjan nimeä aikaisemmin, mutta jokainen niistä kuulosti olevan paljon edistyneempää kuin professori Vectorin tiedot ja taidot. Hän ihmetteli mitä ne tekivät siellä, ja jos Kalkaros oli niin oppinut tällä alueella, niin miksei hän opettanut sitä ainetta? Ja mitä kummallisinta, hän löysi hyllyllisen jästirunoutta, kaikki ensimmäisiä painoksia, kaikki kauniisti sidottuja. Hermione astui taaksepäin, miettien tätä löytöä, mutta keskeytti pohdintansa lähes välittömästi hänen vasemmalla puolellaan olevalta ovelta tulevan valon vuoksi.
Hän rypisti otsaansa – hänen tietojensa mukaan professori Kalkaros oli yhä sairas, ja oli luultavasti yhä sairaalasiivessä. Jos joku oli täällä, hänellä ei todennäköisesti ollut siihen lupaa. Hän käveli hiljaa ovelle ja astui varovaisesti sisään. Hieman vaivautuneena hän tajusi että seisoi professori Kalkaroksen makuuhuoneessa. Kiviseinät oli niukasti koristeltu upeilla merimaisemilla. Suoraan hänen edessään oli tulisija ja kaksi muhkeaa syvän vihreää nojatuolia sen edessä. Kirjahyllyt myötäilivät seinää molemmin puolin takkaa. Oikealla puolella seisoi suuri vihreällä sametilla verhottu katosvuode, mahonkiset yöpöydät molemmilla puolillaan. No, en kai ihan tosissani odottanut hänen nukkuvan ruumisarkussa, vai mitä? hän ajatteli itsekseen. Suoraan oikealla seinällä oli toinen ovi ja hänen vasemmalla puolellaan kohti tulisijaa oli ylellinen vihreä sohva ja mahonkinen kirjoituspöytä seisoi vasten seinää yhdeksänkymmenen asteen kulmassa sohvasta. Takkatuli kultasi kaiken. Hän katseli ympäri huonetta, etsien elämän merkkejä, muttei löytänyt yhtään. Etsiessään hän huomasi jotain outoa, ja hän laahusti hitaasti sitä kohti, sohvan ympäri kohti vasenta seinää. Seinälle oli kirjoitettu vapisevalla kädellä sanoja tummalla maalilla, takkatuli tanssi niiden välissä. Kirjoituksen kömpelyydestä huolimatta kirjaimet olivat suuria ja helppolukuisia –
”Kaiken päivää pimeys ja kylmyys
tekevät pesää sydämeni alla –
kuin varjot talvisella taivaalla,
kuin kuura ikkunalla.”
Hermionen sydän alkoi takoa kun hän astui eteenpäin. Maali näytti olevan märkää, ja todellakin, se valui yhä pitkin seinää, antaen kirjaimille kammottavan vaikutelman. Kuin hypnotisoituna, hän kurkotti kättään ja kosketti sormenpäällään yhtä pientä valuvaa pisaraa ja veti kätensä takaisin. Hän katsoi sormeaan ja hänen vatsanpohjaansa kouraisi – se oli punainen. Hänen mielensä rekisteröi sen kuparisen hajun, ja hänen sydämensä pauhu peitti alleen äänen jonka hänen keuhkonsa päästivät hänen haukkoessa henkeään, verinen käsi yhä silmiensä edessä.
”Mitä sinä teet täällä?”
Hermione käänsi äkisti päänsä karkeaa ääntä kohti, näki puhujan ja juuri ja juuri onnistui tukahduttamaan kauhun kiljahduksensa.
Alku ei ollutkaan ollut niin paha kuin hän oli odottanut, Severus mietti itsekseen myöhemmin istuessaan ruohikolla luoja-ties-missä. Maailma oli kaventunut hänen välittömään ympäristöönsä ja hänen mielensä toimi hermoston varassa – adrenaliini oli loppunut jo aikaa sitten. Hänen kätensä vapisivat, kun hän tuuditti päätään niiden välissä. Hän yritti painaa muistot pois mielestään, ajatella loogisesti tilannetta. Hänen vatsassaan velloi, ja hänellä oli paljon kylmempi mitä olisi voinut olettaa. Hän saattaisi aivan hyvin kuolla tänne, ei haavoihinsa, vaan shokkiin.
Tärkeimmät asiat ensin – missä hän oli? Hän ei ollut enää Valedron vanhassa talossa – hän oli ollut riittävän järkevä ilmiintyäkseen Tylypahkan läheisyyteen, mutta hän oli silti epävarma olinpaikastaan. Hän kiitti korkeampia voimia, mitä ne sitten olivatkaan, siitä että hänen kehonsa selviytymismekanismit olivat tehneet hänelle mahdolliseksi mielensä riittävän keskittämisen, jotta hän oli pystynyt suorittamaan ilmiintymisen. Tietenkään, hän ajatteli katkerasti, en voinut tehdä sitä kidutuksen aikana. Se olisi ollut liian helppoa.
Viimeinen asia minkä hän oli nähnyt, oli Voldemortin valkoisena kiiluva kallo ja veitsen välähdys ennen kun hän sulki silmänsä. Tietenkään tämä ikiaikainen refleksi ei ollut auttanut yhtään. Veitsi oli terävä ja kipu tuntui halkaisevan hänen koko kasvonsa, levittäytyen hänen otsaansa ja alas poskiin, kun hänen silmäluomensa leikattiin riekaleiksi ja hänen silmänsä – Voi Luoja, hänen silmänsä… häntä puistatti kun hän muisti räjähtävän kivun silmänesteiden purskahtaessa hänen kasvoilleen ja hänen omat äänettömät huutonsa. kun hän taisteli henkensä edestä. Mutta hän oli kieltäytynyt kehonsa tarpeesta tyhjentyä, ja samalla tukehtua omaan oksennukseensa. Parempi sietää tätä paranemisen toivossa, kuin kärsiä niin epäkunniallinen kuolema. Adrenaliini virtasi hänen suonissaan, kun Voldemort oli kaapinut hänen kalloaan.
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
Eristäytyminen alkoi käydä hänen voimilleen. Hän kaipasi virikkeitä, joita asioiden katseleminen olisi voinut tarjota. Hän ei ollut koskaan todella rakastanut ketään, mutta hän huomasi, että menettäessään tulen kajon oranssin ja punaisen, häntä ympäröivien kivien viileän harmauden ja auringonvalon kullanhehkun, hän tunsi kuin olisi menettänyt rakkaimpansa kasvot. Tarve nähdä iski välillä musertavalla voimalla – raastava tunne hänen rinnassaan ei ollut lakannut, vain vaimentunut hieman joidenkin hänen elämäänsä ilmestyneiden häiriötekijöiden myötä. Yksi niistä oli hänen hidas ja turhauttava taistelunsa oppia neiti Grangerin jästien lukumenetelmää.Hermione ei ollut kertonut hänelle, ehkäpä hän ei itsekään tiennyt, että käytössä oli olemassa tiettyjä oikopolkuja – sanojen loppuja, kuten –nen tai –ssa, joilla oli omat merkkinsä. Jotkut sanat, kuten “ja”, olivat lyhennettyjä omiin lokeroihinsa. Noin viikon verran oli ollut äärimmäisen turhauttavaa, kun hän oli yrittänyt ymmärtää miten tarinoiden sisällysluetteloita käännettiin. Nyt hän oli omaksunut kaiken melko hyvin, mutta lukeminen oli edelleen tuskallisen hidasta. Hänellä oli kaikki aika maailmassa sen kehittämiseen, mutta hänen turhauttava kunnianhimonsa hidasti edistymistä. Liian usein hän läimäytti kirjan kiinni sormet syyhyten päästä repimään sen kappaleiksi.
Hermione heräsi kirjastosta, kasvot painettuina vasten avonaista kirjaa, ja hän tunsi pateettista kiitollisuutta siitä, ettei ollut kuolannut sen sivuille. Hän yritti nousta istumaan, mutta kramppi hänen niskassaan oli niin kipeä, ettei hän voinut tehdä muuta kuin pysytellä siinä missä oli, ja hän oli iloinen ettei kukaan ollut näkemässä häntä siinä jamassa.
Kasvoni ovat todennäköisesti musteen peitossa, hän ajatteli surkeana. Ronilla on joululoma. Loma. Hän säpsähti. Oli jo joulukuun ensimmäinen viikko, ja hän työskenteli edelleen muodonmuutosprojektinsa parissa. Hermione oli vihainen hitaasta edistymisestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennemminkin pidätellyt itseään kuin valuttanut kaiken energiansa projektiin, eikä hän osannut selittää itselleen miksi. Saattoi olla, että professori Kalkaroksen avustaminen tuntui vastenmieliseltä, mutta hän pystyi myöntämään itselleen, ettei siitä ollut kysymys. Hän oli nähnyt professori Kalkaroksen viimeksi kaksi viikkoa sitten sairaalasiivessä, kun hän oli antanut miehelle pistekirjoitetut tekstit ja tutkinut tämän aistien reaktioita ärsytykseen. Se tapaaminen oli nostattanut Hermionessa niin monia ristiriitaisia tunteita, että hän epäili hidastavansa työtään siksi, ettei joutuisi uudelleen kohtaamaan miestä ja omia tunteitaan.
Hermione pelkäsi häntä yhä, sen hän tiesi, mutta hän tunsi syyllisyyttä siitä muistaessaan Kalkaroksen istuvan voimattomana sairaalasiiven ikkunan äärellä. Vanha tuttu inho nosti myös päätään aina kun mies otti partaveitsen terävän kielen käyttöönsä, ja sitten oli vielä miehen reaktio, kun Hermione oli koskettanut häntä… ja hänen oma reaktionsa, mutta sitä hän ei halunnut ajatella juuri nyt. Oli liian aikaista aamulla tutkiskella omia monimutkaisia tunteitaan professori Kalkarosta kohtaan – ja ellei ollut liian aikaista, oli Liian Myöhäistä Illalla, tai Juuri Keskellä Miellyttävää Aamiaista, tai Keskellä Oppituntia, tai mikä tahansa Ei Oikea Aika, mikä sopi tilanteeseen. Hermione kohotti päätään pöydältä ja säpsähti hänen niskansa kiljuessa tuskasta. Hän tuijotti kirjaa edessään, sanojen uidessa hänen silmiensä alla. Se oli kirja jonka hän oli löytänyt tungettuna muinaisten kielten käännösten osastolle. Hän yritti edelleen löytää uusia käännösloitsuja selvittääkseen miten ne toimivat, mutta kerta toisensa jälkeen hän tunsi juoksevansa päin seinää yrityksissään muuttaa tavanomaista kirjoitettua tekstiä pistekirjoitukseksi.
Jokin ei toiminut hänen käännösloitsussaan, eikä hän pystynyt selvittämään mikä se oli. Hermione tiesi, että vastaus oli jotain hyvin yksinkertaista, mutta hän ei vain saanut kiedottua mieltään sen ympärille oikealla tavalla. Kirjoitusongelma oli sen sijaan helpommin ratkaistavissa mitä hän oli aiemmin luullut – sulkakynä, joka oli lumottu vastaanottamaan sanelua toimisi parhaiten Kalkaroksen tapauksessa. Siten hän voisi kirjoittaa ja sitten muuttaa kirjoittamansa tekstin pistekirjoitukseksi myöhemmin. Tietenkin se olisi turhaa touhua, ellei hän saisi muodonmuutosloitsua toimimaan. Hän huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Ulkona ei olut vielä valoisaa, tai sitten oli vielä yö – hän ei ollut varma kummasta oli kyse. Kivuliaasti hän siirtyi pois siitä luonnottomasta asennosta, jossa oli ollut jo niin pitkään ja pakkasi hitaasti, syvällä ajatuksissaan, tavaransa.
Hän palasi Rohkelikkotorniin, kiipesi portaat huoneeseensa ja astui sisään niin hiljaa kuin mahdollista. Lavender ja Parvati olivat unessa, ja nopea vilkaisu kelloon kertoi, että se oli jo viisi aamulla. Hän hieroi niskaansa ajatuksissaan. Jos vain voisin muistaa mikä päivä nyt on, hän ajatteli ennen kuin kaatui vuoteeseensa täysissä pukeissa. Hermione sulki silmänsä päättäen nukkua ainakin muutaman häiriöttömän tunnin. Hän toivoi saavansa olla rauhassa niiltä järkyttäviltä unikuvilta, jotka olivat vaivanneet häntä jo monena edellisenä yönä.
*
“Joulutanssiaiset?” Hermione kysyä töksäytti aamiaisella. ”Mitä?”
Ron pyöritti silmiään. ”Ihan totta, ’Mione, ollaksesi sellainen kaikkitietävä, olet tosi tyhmä toisinaan”, hän sanoi voidellen kiihkeästi paahtoleipäänsä. ”Kysyin haluaisitko mennä tanssiaisiin minun kansani”, poika sanoi. Hermionen katsoi häneen epäluuloisesti. ”Siis ihan vain ystävinä”, Ron kiirehti lisäämään.
”En edes muista että mistään tanssiaisista olisi ilmoitettu mitään”, Hermione sanoi, edelleen kurtistellen kulmiaan. ”Mutta hyvä on. Jos puhut totta ja on todellakin tulossa tanssiaiset. En voi uskoa että en ole kuullut niiden julkistamista”, hän jatkoi.
”Se varmaan johtuu siitä, että olit liian keskittynyt selvittämään aamiaismuniesi kemiallista rakennetta”, sanoi Harry. ”En ole koskaan nähnyt kenenkään olevan noin kiinnostunut aamupalastaan, ja nyt puhun myös Ronista.”
”Hei”, Ron sanoi, tunkien paahtoleipää suuhunsa reiluin ottein. Harry ei piitannut hänen vastalauseistaan vaan jatkoi, ”Dumbledore ilmoitti siitä kymmenen minuuttia sitten.”
Hermione ravisti päätään pystymättä ymmärtämään, että ilmoitus oli mennyt häneltä ohi korvien. Hän tiesi kyllä olevansa poissaoleva tänään, mutta hän ei voinut uskoa että oli todellakin ollut niin pihalla, että oli täydellisesti ollut huomaamatta Dumbledoren puhetta. Hän katsoi voileipäänsä miettien missä oikein oli ollut, mutta kyllä hän tiesi – hänen muodonmuutosprojektinsa painoi raskaasti harteilla. Ei niinkään siksi, että hän olisi tavoitellut hyvää arvosanaa, vaan siksi, että hän teki tätä jonkun toisen kuin itsensä vuoksi. Paine siitä oli varmaan saanut hänet niin hajamieliseksi…
”Hermione!” Hänen päänsä kimmahti pystyyn yllätyksestä. “Mitä?” hän kysyi ärsyyntyneenä.
”Aiotko selvittää leipäsi rakenteen myös?” Harry kiusoitteli.
”Kaikki maailmankaikkeuden salaisuudet sisältyvät leipään, Harry, kyllä se on sen arvoista”, sanoi Ron virnistäen.
”Älä ole hölmö, Ron, maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät koodattuina kurpitsamehuun”, Harry kertoi hänelle.
”Minä aina luulin, että se on munissa”, sanoi Ginny. ”Hermione oli oikeilla jäljillä katsellessaan niitä.” Hän kääntyi Hermioneen päin. ”Jatka munien tutkimista – sieltä se löytyy.”
Mutta Hermione ei kuullut Ginnyä. Hän oli liian keskittynyt potkaisemaan itseään henkisesti, koska oli ollut niin typerä ettei ollut tajunnut sitä mikä ongelma hänen muodonmuutosprojektissaan alunperinkin oli. ”Koodattuna…” hän henkäisi. ”Harry”, hän kuulutti, ”voisin suudella sinua.”
Harry näytti säikähtäneeltä ja Ron sanoi, ”Ja minä kun luulin olevani sinun tämän hetkinen miesehdokkaasi.” Hermione ei välittänyt kummankaan höpinöistä, vaan tarttui laukkuunsa, nousi pöydästä ja katosi suuresta salista. Hänellä oli vielä puoli tuntia aikaa käydä läpi kirjaston teokset.
Hänen mielensä laukkasi kun hän kulki pitkin käytäviä – hän tunsi olonsa typeräksi, mutta onnelliseksi siitä, että hänen ongelmaansa oli niin helppo ratkaisu. Pistekirjoitus ei ollut kieli, vaan koodi. Oli ihan turhaa yrittää kääntää sitä kieliloitsuilla. Sen sijaan symbolit piti muuttaa toisiksi. Minun pitää siis ainoastaan koodata käännösloitsu pistekirjoitukselle sopivaksi ja tehdä muodonmuutos. Hän hehkui itsekseen.
*
Se kesti kauemmin mitä hän oli odottanut. Kului kokonainen viikko, ennen kun hän sai onnistuneesti koodattua kirjan ja sitten muutettua sen pistekirjoitukseksi. Oli turhauttavaa nähdä niin paljon vaivaa kirjan koodaamiseen siten, että alkuperäinen sisältö säilyi, mutta riittävän harjoittelemisen – tai liiallisen harjoittelemisen, hän ajatteli – jälkeen siitä tuli helpompaa, jonka jälkeen riitti, että hän vain keskittyi kirjaan ja suoritti muodonmuutoksen. Jokainen hänen transformoimansa kirja muuttui myös paljon edellistään paksummaksi. Hän toivoi, ettei professori Kalkaros pahastuisi siitä, että hänen kirjansa paisuisivat ainakin kolminkertaisiksi entisestään.
Kolme viikkoa ennen loman alkua hän tapasi professori McGarmiwan. Hän seurasi kun Hermione avasi ’Tylypahkan historian’ hänen pöydällään ja kohotti taikasauvaansa.
”Ciphero,” sanoi Hermione ja sanat katosivat sivulta ja tilalle paisui joukko kohollaan olevia pisteitä.
”Subrigo.” Hermione sanoi, ja professori McGarmiwa todisti kirjan paisuvan ja sivujen muuttuvan paksuiksi. Hermione seisoi hiljaa ja odotti kärsivällisesti.
”Hämmästyttävää”, professori McGarmiwa sanoi lopulta. ”Äärimmäisen hämmästyttävää.”
Hermione huokaisi helpotuksesta. Hän oli onnistunut kehittämään ratkaisun ongelmaan ja professori McGarmiwa oli tunnustanut tämän tosiasian. Hänen työnsä ei ollut mennyt hukkaan, ja hän hymyili. Kovin moneen tarkoitukseen tätä loitsua ei voinut käyttää, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli se, että hän oli onnistunut kehittämään täysin uuden loitsun, ja nyt kun se oli tehty, oli se avannut monia mahdollisuuksia.
Professori McGarmiwa nousi ylös tuolistaan. ”Onneksi olkoon, neiti Granger, tulet saamaan huippuarvosanan tästä.” Ja hän hymyili aidosti ylpeää hymyä. Hermionesta tuntui kuin hän voisi räjähtää tyytyväisyydestä, mutta tämä tunne hälveni pian professori McGarmiwan seuraavien sanojen myötä.
”Projektin lopuksi tulet opettamaan tämän loitsun professori Kalkarokselle”, hän sanoi.” Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi erittäin tyytyväinen tulokseen.”
”Um, enkö sen sijaan voisi opettaa loitsua sinulle?” Hermione kysyi. ”Ja jos sen voisi sitten… välittää eteenpäin?” Professori McGarmiwa heitti häneen kysyvän katseen.
”Se ei vaikuta kovin käytännölliseltä. Ei minun tarvitse opetella loitsua”, hän sanoi. ”Jos professori Kalkaros oppii tämän, niin kaikki kirjeet joita hän vastaanottaa ovat helposti muunnettavissa hänelle luettavaan muotoon.”
”Oh.” Hermione huokaisi sisäänpäin. Siinä oli järkeä, tietenkin, ja oli naurettavaa jatkaa liemimestarin välttelemistä, mutta hän tunsi edelleen epämukavuutta siitä, että oli ainoa oppilas, joka oli missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän ei voinut puhua Harrylle tai Ronille mitään tästä. Eikä hän edes uskonut kummankaan ymmärtävän, mutta siitä huolimatta oli turhauttavaa pakottaa itsensä olemaan puhumatta näinkin tärkeästä asiasta. Hermione huomasi että McGarmiwa puhui edelleen.
”Välitän hänelle tiedon että tulet opastamaan häntä loitsun käytössä tänä iltana”, hän sanoi. Hermione kurtisti kulmiaan.
”Anteeksi, mutta mihin aikaan ja missä?”
”Hänen huoneistossaan, tietenkin. Hän kieltäytyy liikkumasta.” Professori McGarmiwa näytti tuntevan aitoa surua Kalkaroksen puolesta.
”Tänään kahdeksalta. Oletan, ettei sinulla ole mitään tärkeämpiä tehtäviä sovittuna.”
Hermione nyökkäsi päätään äänettömästi, mutta tunsi edelleen pienen pelon kouraisevan vatsassaan kun hän nousi ja hyvästeli professorin. Kävellessään rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, hän toivoi voivansa ottaa Harryn tai Ronin mukaansa, mutta tiesi sen olevan poissa laskuista. Vaikka häntä ei olisi vannotettukaan pysymään hiljaa, hän ei olisi pyytänyt heitä mukaansa – jokin pakotti hänet suojelemaan professori Kalkaroksen ylpeyttä niin paljon kuin mahdollista. Aina kun hän muisti miehen reaktion silloin, kun oli yllättänyt hänet ensimmäisen kerran ja todistanut hänen nöyryytystään suorastaan tuskallisella tavalla, Hermione huomasi toivovansa, että pystyisi unohtamaan tämän todisteen Kalkaroksen epävarmuudesta. Hän huokaisi astuessaan sisään muotokuvasta – hänellä olisi yli neljä tuntia aikaa ennen tyrmiin menoa. Ehkäpä, Hermione ajatteli, minun tulisi suhtautua siihen vähän kuin jälki-istuntoon. Siinäpä sopiva rangaistua liiallisesta uteliaisuudestani ja varomattomuudestani. Hän päätti omaksua tämän tulkinnan. Se olisi kuin näpäytys sormille karttakepillä, ja hän selviäisi rangaistuksesta ja olisi sitten vapaa.
Hermione pystyisi hoitamaan tehtävänsä lähestulkoon kokonaan kirjojen ja tutkimustyön muodossa, joten hän ei tuntenut lainkaan tunnontuskia siitä, että tyytyi vain pysyttelemään kirjeenvaihdossa professori Kalkaroksen kanssa. Velvollisuus, jonka hän oli niin ajattelemattomasti ottanut vastaan, tulisi täytettyä aivan mainiosti pelkän kirjoittamisen avulla. Se tuntui hänestä tyydyttävältä vaihtoehdolta. Hermione tunsi äkillisen syyllisyyden pistoksen sisimmässään. Ainakin minua tyydyttävää, hän ajatteli lievästi kiukustuneena itseensä, mutta totta puhuakseen, hän oli epävarma miten paljon hän oikein pystyisi tekemään auttaakseen miestä sopeutumaan. Hänen omakin kokemuksensa näkökyvyn menettämisestä oli niin vähäistä. Silti, hän oli kykenevämpi ajattelemaan ei-taikavoimaisesti, ja siitä olisi apua. Hermione jyysti etusormensa kynttä suussaan ja kävi sisäistä keskustelua itsensä kanssa siitä, mikä olisi paras tapa edetä. Hän vaipui niin syvälle ajatuksiinsa, että oli jäädä paitsi illallisesta.
*
Tyrmien ovi oli suljettu. Sen ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, mutta se oli – hän oli puolittain odottanut sen olevan auki niin että kynttilän valo olisi läikkynyt kylmään käytävään. Olihan se tietenkin naurettava ajatus, mutta silti. Ilmeisesti joku oli jättänyt oven puoliksi auki sinä iltana, ja hän ihmetteli kuka se oli saattanut olla. Vaikka eipä sillä mitään väliä ollut. Hän puristi huulensa yhteen – hän oli tuijottanut ovea ainakin kolme minuuttia – sitten hän kohotti kättään ja koputti.
Ovi lennähti auki narahtaen hiljaa. Hermione säikähti hieman ja astui sisään kumman déjà vu-tunteen vallassa. Huone oli lähes täsmälleen samanlainen kun hän oli viimeksi nähnyt sen, vain muutama asia oli toisin. Hän huomasi että elegantit kynttilät kultaisissa jaloissaan paloivat. Professori Kalkaros istui pienen pöydän ääressä, hänen jalkansa olivat ristissä ja virnistys hänen huulillaan sai aikaan vaikutelman, että hän tarkkaili Hermionea hänen päätään ympäröivistä siteistä huolimatta. Hermione veti syvään henkeä.
“Hyvää iltaa, professori”, hän sanoi selkeällä äänellä paljastamatta hermostuneisuuttaan äänensä värinällä.
”Hyvää iltaa neiti Granger”, hän vastasi, ja Hermione huomasi että hän kuulosti lähes tulkoon omalta vanhalta itseltään – ei, vaan omalta itseltään, hän korjasi mielessään sanavalintaansa. Hän ei ole eri ihminen. Kalkaros jatkoi, ”Istu alas. Minerva kertoi, että olet suostunut piinaamaan minua nokkeluudellasi tänä iltana.”
Hermione irvisti ja teki kuten oli käsketty. Hänen kenkänsä painuivat taas paksun maton pehmeään nukkaan, ja hän kulki huoneen poikki istuakseen yllättävän mukavaan tuoliin Kalkarosta vastapäätä. Mies ei kääntänyt päätään häntä kohti. Yhtä tyly kuin aina ennenkin, hän ajatteli pahantuulisesti.
Severus, sen sijaan, ei paljastanut sitä, miten kiusallista hänestä oli, että toinen ihminen, vieläpä oppilas, oli läsnä hänen yksityisissä tiloissaan. Se, että neiti Granger oli aiemminkin tunkeutunut paikkaan, ei merkinnyt mitään. Severus oli ollut mitä vastahakoisin, kun Minerva oli ilmoittanut, että neiti Granger tulisi ohjeistamaan häntä tänä iltana – miten katkeraa ironiaa, että hän, ylemmästä asemastaan huolimatta, ei voinut muuta kuin olla kiitollinen. Sillä hänellä ei ollut paljon valinnanvaraa asian suhteen. Jos hän halusi saavuttaa edes jossain määrin riippumattomuutensa takaisin, hänen olisi pakko kuunnella tyttöä.
Severus kuuli koputuksen ovelta ja ovi lennähti auki – hän oli pyytänyt kotitonttuja jättämään ovensaranat rasvaamatta, jotta hän voisi kuulla milloin se aukeaa – neiti Granger astui sisään huoneeseen, ja hänen jalkansa saivat maton kuiskailemaan pehmeästi. Kalkaros oli todellakin laskelmoinut asemansa, jotta saisi aikaan vaikutelman siitä, että oli edelleen varteenotettava vastustaja. Ja kun Hermione tuli lähemmäs, hän saattoi vaistota hiljaista, pinnanalaista pelkoa – metallista, niin kuin veri. Severus pani sen merkille – pelko on hyödyllinen väline, ja hän oli tyytyväinen tietäessään, että hänen olemuksensa vaikutti edelleen uhkaavalta, edes näiden huoneiden sisällä. Hän kuuli tytön istuvan häntä vastapäätä olevan pienen pöydän ääreen.
Hermione ei tiennyt mitä sanoa. ’Hyvää iltaa luokka’ oli liian julkeaa, puhumattakaan nenäkkyydestä, kun taas ’käydäänpä asiaan’ vaikutti turhan kepeältä. Vastoin yleisiä käsityksiä, Hermione ei halunnut olla opettaja. Hän oli toki lahjakas selittämään asioita, mutta hänen kärsivällisyytensä oli riittämätön siihen tehtävään. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten toimia suhteessa heihin, joille oli opettamassa jotakin. Tilanne oli poikkeuksellisen vaivaannuttava, ja hän liikahteli hermostuneesti istuimellaan miettien miten aloittaa. Hiljaisuus kasvoi painostavaksi.
“Tämäpä on todellakin vaihtelua, neiti Granger. En ole koskaan kuullut sinun olevan noin hiljaa näin pitkään. Ymmärsin, että paloit halusta neuvoa minua.” Severus kuuli hänen hypähtävän tuolillaan ja hän hymyili sisäänpäin. Hänen erityistaitonsa näytti siis olevan edelleen tallella.
Hermione irvisti. “Hyvä on, professori”, hän sanoi, “onko sinulla jokin tietty kirja, jonka toivoisit muunnettavan? Minun on varoitettava, että prosessi johdosta teos paisuu moninkertaiseksi sen alkuperäisestä koostaan.” Hän katsoi Severuksen puristavan huulensa yhteen, kääntyvän tuolissaan, kohottavan taikasauvaansa ja sanovan: ”Tulejo Poe!” Paksu, vihreä ja nahkakantinen kirja lensi hyllystä hänen odottavaan käteensä. Hän asetti sen pöydälle, ja kultaisin kohokirjaimin kirjoitetut sanat ’Edgar Allan Poen’ kootut teokset hohtivat sen kannessa. Hermione kohotti kulmiaan.
”Kuinka riemuisaa”, hän sanoi tuijottaen sitä, ”mainitsemattakaan jästimäistä.” Hän kuuli Kalkaroksen naurahtavan.
”Velhot eivät ole omiaan taidokkaan proosan tuottajina”, hän sanoi virnistäen, ”kuten olet epäilemättä jo huomannutkin.” Hän kuuli tytön hiusten kohahtavan vasten tämän kaapua ja tulkitsi sen nyökkäykseksi. ”No niin, kirjallisuuskritiikki sikseen, ehkäpä voisit esitellä pikku loitsuasi minulle.”
Pikku loitsua? Hermione ajatteli happamasti. Luoja että tuo mies on sietämätön. Hermione irvisti, muttei antanut äänensä paljastaa mielipahaansa. ”Loitsun ensimmäinen osa koodaa kirjan”, hän kertoi Kalkarokselle. ”Keskity pistekirjoitukseen ja sano ’ciphero’. Se muuttaa kirjoituksen haluamaasi muotoon.” Hermione katseli levottomana kun Kalkaros tunnusteli kädellään missä kirja oli, kohotti taikasauvansa ja mutisi ”Ciphero”. Kirjan kannessa olevat sanat hohtivat hetken, kunnes muuttuivat sarjaksi kohoumia. Hermione yllättyi. Kalkaroksella oli selvästikin enemmän kokemusta, ja sen vuoksi loitsu näytti sujuvan häneltä niin vaivattomasti.
”Onnistuiko se?” mies kysyi. Hermione nyökkäsi, ja Kalkaros kurtisti kulmiaan ärtyneesti. ”Minä en näe sinua, neiti Granger. Älä nyökytä tai ravista päätäsi, puhu. Et ole mykkä.”
”Kyllä, se onnistui”, Hermione tiuskaisi. ”Loitsun seuraava vaihe kääntää kirjan sanat käsillä tunnusteltavaan muotoon. Loitsu on ’subrigo’ ja se saa pisteet kohoamaan sivulta. Kun sinun täytyy kirjoittaa, taiot vain sulkakynän kirjoittamaan sanelusta, ja voit näiden loitsujen avulla tehdä kirjoituksestasi sellaista, jota voit itsekin lukea. Yksinkertainen palautusloitsu saa kirjoituksen entiselleen.”
Severus nyökkäsi näyttämättä hermostuneisuuttaan, löysi kirjan uudelleen ja asetti sauvansa kärjen sitä vasten. ”Subrigo”, hän sanoi ja tunsi suureksi tyydytyksekseen kirjan sanojen laajentuvan ja kohoavan sormenpäidensä alla. Sitten hän tunnusteli kirjan kantta ja löysi sieltä kirjan nimen täydellisen selkeällä pistekirjoituksella kirjoitettuna. ”Miten kekseliästä”, hän sanoi vastahakoisesti. Hermionen huokaus pyyhkäisi yli pöydän ja nostatti hänen käsiensä ihon kananlihalle. Hän vetäytyi taaksepäin ja tunsi olonsa selittämättömän kaihoisaksi. Se oli naurettava tunne – Hermionen, tai kenenkään muunkaan loukkaaminen ei ollut koskaan aikaisemmin saanut häntä tuntemaan niin. Tunne siitä, että Hermione pahastui ja vetäytyi poispäin iski häntä kummallisesti, ja hän tunsi suupieliensä kääntyvän alaspäin. Hän nojasi otsaansa käsiinsä.
Hermione ei ollut odottanut tätä – ensin mies oli näyttänyt tyytyväiseltä, niin paljon kuin se nyt professori Kalkarokselle oli mahdollista, mutta nyt hän näytti surulliselta, aivan kuin hän olisi tajunnut olevansa vankina vieraassa maailmassa, jossa pystyi edelleen näkemään kaikki, muttei voinut ottaa ketään mukaansa. Tavallaan se olikin juuri niin. Se kouraisi hänen sydäntään haihduttaen kaiken jännityksen, mitä hän oli tuntenut koko heidän tapaamisensa ajan, ja mitään ajattelematta hän kurkotti pöydän yli.
Severus liikkui niin nopeasti, että sitä oli melkein mahdoton nähdä. Terävä kipu Hermionen ranteessa sai hänet voihkaisemaan ääneen, mutta Severus vain höllensi otettaan, eikä päästänyt irti. Jälleen kerran he olivat kasvotusten, ja Hermione tunsi tuon saman omituisen tuntemuksen, että mies tuijotti häntä edelleen, hiljaa ja arvioiden. Hän yritti nykäistä kättään, ja Severuksen kosketuksen lämpö levisi kaikkialle hänen kehossaan häiritsevällä tavalla. Pitkät sormet taipuivat ja hipaisivat kevyesti herkkää ihoa hänen käsivartensa alla… Hermionen sydän sykähti hieman sekä epävarmuudesta, että pelosta, ja hän ihmetteli miksei mies sanonut mitään.
Hänen ranteensa oli niin pieni ja hänen pulssinsa lepatti niin pehmeästi Severuksen herkkien sormenpäiden alla, niin kuin pikkulinnun sydämenlyönnit, että hän pidättäytyi tiuskaisemasta niin kuin oli aikonut. Hän tuntui herkältä ja hauraalta, mutta nykäisyt hänen otteensa alla paljastivat voiman, ja hän tunsi merkillisen halun vetää hänet lähemmäs. Hermionen hengitys liikutti ilmaa nopeina henkäisyinä. Mielenkiintoista. Hän oli häpeämättömän julkea tyttö, ilmiö jota Severus ei juuri koskaan saanut todistaa oppilaissaan, ja se kiehtoi häntä…
“Professori?” Hermione henkäisi. Kalkaroksen hiljaisuus sai hänen olonsa levottomaksi ja pelon kipinät alkoivat kulkea pitkin hänen selkärankaansa. Äkisti Kalkaros päästi irti, ja Hermione vetäytyi taaksepäin hieroen toisella kädellä rannettaan.
Mitä hän olikaan tehnyt?
”Pyydän anteeksi, neiti Granger. Reagoin ajattelematta.”
Hermione pysäytti ranteensa hieromisen ja tuijotti ällistyneenä. Anteeksipyyntö Kalkarokselta?
”Ei se mitään, professori”, hän sanoi hieman epävarmasti. ”Minun ei olisi pitänyt säikäyttää sinua.” Kiusallinen hiljaisuus. ”Tarvitsetko enää mitään muuta minulta?” tyttö kysyi haluten rikkoa hiljaisuuden.
Severus puisti päätään. ”En tällä hetkellä”, hän sanoi ja nosti kirjan pöydältä kätkeäkseen hetkellisen rauhattomuutensa. ”Tämä riittää hyvin.”
Huolimatta tunteita kuohuttavasta tilanteesta, Hermione tunsi ärtymyksen kipinän ja nousi pöydän äärestä keräten tavaransa.
“Hyvä on sitten, professori. Olen kiitollinen tiedosta, että kolmen viikon työskentely on ollut riittävää tyydyttämään tarpeesi”, Hermione sanoi ärtyisästi, ja tämän kuullessaan Severus tunsi katumuksen pistoksen. Hän kuuli tytön astelevan ovelle ja saranoiden narahdus kertoi, että hän oli jo melkein poissa. Nyt tai ei koskaan, Severus, hän ajatteli itsekseen.
“Kiitos neiti Granger.” Hänen äänensä särähti Hermionen korviin ja hän kääntyi yllättyneenä. Mies istui edelleen pöydän ääressä tuijottaen häntä – ei, hän korjasi, kasvot minuun päin. Kalkaroksen kasvot eivät paljastaneet mitään ja Hermione ihmetteli oliko mies lainkaan tietoinen siitä, että oli sanonut mitään. Hetken verran Severus oli huolissaan, että Hermione oli jo lähtenyt ja hän olisi taas yksin töykeytensä kanssa. Mutta sitten ovelta kuului pehmeä ”Ole hyvä, professori.” Ennen kun hän ehti reagoida, saranat narahtivat taas, ja hän oli poissa.
– Michel de Montaigne
Jälleen kerran Severus tunsi tulevaisuuden suuntaavan hänen hallintansa ulottumattomiin.
Oli kulunut lähes kaksi viikkoa siitä, kun hän oli viimeksi tavannut neiti Grangerin, eikä hän ollut saanut aloitettua työskentelyään vastarintaliikkeessä yhtään sen enempää kuin ennen heidän tapaamistaankaan. Oletettavasti hänellä oli nyt keinot kirjoittaa, tehdä muistiinpanoja ja lukea niitä yrittäessään pilata Voldemortin ja hänen joukkojensa suunnitelmat, jopa ennen kuin he itse tiesivät mitä aikoivat tehdä. Hän kyllä muisti miten se tehtiin, voi kyllä – sama järjestelmällinen mieli oli palvellut häntä hyvin niin taikajuomien opettajana, kuin numerologian parissakin. Vuosien työ liemien tutkimisen ja kehittelemisen parissa oli entisestään parantanut tuota suunnitelmallisuutta, joten vaatisi vain yksinkertaista hienosäätöä ja vähän harjoitusta palauttaa takaisin hänen entinen loistonsa. Ei, ongelma juontui hänen kertakaikkisesta vastahakoisuudestaan joutua tekemisiin vanhojen muistojensa kanssa…
…takkatulen loimu pergamentilla, sulkakynän rapina sen liitäessä halki neitseellisen alueen, tahraten sen ikiajoiksi tuhon välikappaleeksi…
Nuo yöt olivat mennyttä, mutta muistot seurasivat häntä yhä myrkyllisinä ja syövyttävinä. Mahdollisuus muuttaa suosikkikirjansa luettavaan muotoon, ja niiden ahmiminen aivan kuin hän olisi ollut nääntymäisillään, oli hänen pääasiallisin ajanvietteensä. Toiminta, joka salli hänen lykätä vääjäämätöntä vielä hiukan pidempään.
Kirjat – kuin vanhat ystävät. Ainoat ystävät joita hän itseasiassa oli koskaan kaivannut. Oli hänellä tietysti ollut joitakin tupatovereita, luihuisia ja myöhemmin kuolonsyöjiä, mutta he olivat aina vain pelkkiä liittolaisia, se oli selvää. Sen sijaan kirjat olivat olleet aina hänen rinnallaan, lukuunottamatta tuota lyhyttä jaksoa kuusi viikkoa sitten. Severus oli pateettisen tyytyväinen siitä, että neiti Granger oli poistunut ennen kuin hän oli jälleen kerran saanut upota Poeen. Helpotuksen aallot olivat pyyhkineet hänen ylitseen, kun hänen sormensa olivat löytäneet kohollaan olevan pistekirjoituksen sivuilta, ja taianomaisesti muuntunut teksti oli säilynyt sisällöltään täsmälleen alkuperäisenä. Mutta kun päällimmäinen huojennus oli hälvennyt, hän oli tuntenut itsensä entistäkin enemmän petetyksi. Hän pysyi kyllä lukemaan, mutta lukemisen entinen vaivattomuus oli poissa. Hänen oma vajavaisuutensa patosi proosan soljuvan etenemisen. Aivan kuin hän olisi lähtenyt kotoa ja palannut takaisin löytääkseen talonsa turhauttavalla tavalla uudelleen järjesteltynä. Suunnistaminen oli vaikeaa ja se vääristi asioita. Hän hyppi yli rivien, luki sanoja väärin ja keskittyminen oli uuvuttavaa.
Severus tunsi olonsa myös hyvin kummalliseksi. Aivan kuin hänen kätensä eivät enää olisi kuuluneet hänelle, koska hänen silmänsä eivät enää ohjanneet niitä. Ne haparoivat ja tunnustelivat, koskettelivat ja etsivät yrittäen oppia uudelleen miten tuntea, jotta ne voisivat korvata hänen menetyn näkökykynsä. Hänen sormenpäänsä olivat muuttumassa päivä päivältä herkemmiksi, joten kaikki mihin hän koski valjasti hänen kätensä aistilliseen tanssiin hänen yrittäessään selvittää sen asian tai esineen muotoa ja tarkoitusta. Se oli hyvin kiusallista. Hän tunsi menettäneensä jäsentensä hallinnan, niin kuin ne olisivat toimineet oman mielensä mukaan.
Hän edistyi hitaasti, mutta hallinnan menettämisen aiheuttama turhautuminen oli valtava, ja hän vihasi tuota tunnetta. Kyllä, hän pystyi lukemaan, mutta hän ei voinut kävellä minnekään ilman apua, hän ei voinut kirjoittaa eikä suojautua siltä mitä hän ei voinut nähdä. Hän pystyi kuulemaan kuiskattuja loitsuja ja pehmeitä askelia, mutta mikään ei ollut estämässä, jos joku halusi hyökätä hänen kimppuunsa tai kostaa hänelle. Häntä raivostutti myöntää sitä, mutta hän kaipasi myös ihmiskosketusta. Hän tiesi, että hänen ylpeytensä ei ikinä sallisi hänen lähestyä yhtäkään ihmistä sosiaalisissa tarkoituksissa. Hän oli viimeksi ollut kosketuksissa neiti Grangerin kanssa, mutta hän oli aivan varma, että tämä ei tulisi koskaan palaamaan vapaaehtoisesti hänen luokseen. Oli hyvin itsekästä edes haluta hänen, tai kenenkään, tuovan helpotusta hänen yksinäisyyteensä. Ja samalla hän tiesi, että torjuisi hyvin epämiellyttävällä tavalla kaiken häneen mahdollisesti suunnatun ystävällisyyden.
Severus painoi päänsä käsiinsä ja tunsi olonsa lopen uupuneeksi, niin kuin ei koskaan enää jaksaisi nostaa päätään. Hän oli väsynyt taistelemaan unohtaakseen ja hyvittääkseen, väsynyt pettymyksiin ja muistoihin, jotka kaikuivat hänen päänsä sisällä. Oli naurettavaa olla niin riivattuna asioista, joita hän ei voinut muuttaa, mutta olisi myös ollut typerää lakata yrittämästä menneisyytensä demonien pois manaamista…
Sulkakynä, jonka hän oli taikonut vastaanottamaan sanelua, lepäsi pitkän pergamenttirullan päällä ja odotti sanoja joita kirjoittaa. Se oli ollut valmiina pitkään, sillä aikaa kun synkät ajatukset olivat jahdanneet toisiaan hänen päänsä sisällä vastenmielisinä ja viettelevinä kuiskutellen pehmeästi hänelle niistä helpommista vaihtoehdoista, joita hän voisi valita sen vaikean tien sijaan, jolle oli itsensä asettanut. Salakavalia ja juonikkaita ajatuksia, jotka jäytivät hänen ydintään ja imivät tyhjiin hänen sieluaan. Syvältä hänen kurkustaan pääsi epätoivoinen korahdus. Voittaaksesi, taistele, hän ajatteli ja veti syvään henkeä. Hän oli miettinyt ankarasti mitä yrittäisi ensin, mutta lopulta, hän tiesi täsmälleen mitä halusi kaikkein eniten.
”Vastaanota sanelu”, hän sanoi ja kuuli sulkakynän suhahtavan pystyasentoon, valmiina kirjaamaan hänen sanansa.
Rauhallisesti, rauhallisesti. Tee mitä pitää tehdä. ”Yhtälössä riimu Inguz on yhtä kuin lääketieteellinen kehitys, muunnettuna riimulla Isa ja ajan kuvaajalla V. V on yhtä kuin viisi vuotta…”
Se oli helppoa, liian helppoa. Ennakoivat laskelmat saivat niin helposti muodon hänen mielessään ja soljuivat hänen huultensa välistä aivan kuin mitään viidentoista vuoden taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Aivan kuin hän olisi syntynyt tätä varten – hänelle valkeni vähitellen, että hän yhä muisti, ja kaikesta vastustuksestaan huolimatta oli yhä kuin vimmattuna, kun hän alkoi muistaa riimuja ja niihin liittyviä teorioita. Numerot ja niiden merkitykset vyöryivät hänen aivoissaan, anelivat tulla käytetyiksi, kertoivat miten hänen tulisi ottaa mikäkin tekijä huomioon.
Kun hänen sanansa lähestyivät loppuaan, hän oli ällistynyt huomatessaan, että oli kartoittanut pohjimmaisen ongelman: saada temperoitua ennalta arvaamaton riimu, joka tekisi suojautumisen mahdottomaksi ja toisi mukanaan uusia muunnelmia ongelmasta. Hän ei tiennyt mitä olisi tuntenut asiaa kohtaan, ja niinpä hän päätti, ettei halunnut tuntea yhtään mitään. Hän huomasi ettei pystynyt pitämään numeroita mielessään riittävän pitkään, ja että hänen täytyisi käydä ne uudestaan läpi ennen kuin voisi jatkaa eteenpäin. Hän kaivoi taikasauvansa esiin kaapunsa taskusta. Loitsu muodostui hänen huulillaan lähes automaattisesti, ja kun se kosketti pergamenttia, hän kuuli sen muuttuvan, mutta ottaessaan pergamentin käsiinsä, se ei tuntunut yhtään erilaiselta kuin hänen aloittaessaan. Tämä oli huolestuttavaa.
Hänen kätensä ojentautuivat kuin itsestään ja hyväilivät pehmeästi muistiinpanoja hänen edessään. Hän tunsi paperille ilmestyneen rakeisuuden ja etsi ensimmäisiä kohokuvioita ja… koloja? hän ajatteli. Tässä on jokin virhe. Hän aloitti alusta löytääkseen tuttuja sanoja. Ääneen hän sanoi, ”lopeta sanelu”, kuuli sulkakynän asettuvan pöydälle ja etsi sormenpäillään sanan ”yhtälössä” paperin vasemmasta yläkulmasta. Tyytyväisenä Severus juoksutti sormiaan pitkin löytämäänsä riviä ja törmäsi ongelmaan – sanojen ”Yhtälössä riimun…” jälkeen hän tunsi ainoastaan outoja kiemuroita ja sitten sanat ”on yhtä kuin lääketieteellinen kehitys, muunnettuna riimulla…” ja taas toinen hämmentävä kiemuravyyhti pergamentilla. Vajoamisen tunne kouraisi hänen vatsaansa, ja hän koki vastustamatonta tarvetta huutaa raivosta joka kerta, kun hänen sormensa törmäsi tuollaiseen selittämättömään koukeroon. Hän nousi ylös tuolilta, harppoi seinän luo ja pamautti sitä nyrkillään niin lujaa kuin pystyi.
Olipa typerästi tehty, Severus hän moitti itseään – kipu hänen murtuneessa kädessään vain lietsoi lisää hänen vihaansa. Hän keinutti rannettaan toisella kädellään ja istui lattialle pakottaen itsensä keskittymään kivun sijasta itse ongelmaan.
Riimuja oli mahdotonta koodata – pistekirjoituksessa ei ollut merkkejä niille, joten loitsu pystyi ainoastaan muuttamaan ne kohokuviksi muun tekstin keskelle. Ajattele, Severus. Mitä hän voisi tehdä korjatakseen tilanteen? Riimuille ei ollut olemassa kirjaimia, eivätkä ne olleet matemaattisia symboleja, vaan todellisia voimia, jotka mahdollistivat yhtälöiden laatimisen. Tässä oli ero jästien matematiikan ja numerologian välillä. Matematiikassa ei ollut taikuutta, vaan kaikki piti itse ratkaista. Numerologiassa sen sijaan, riimujen taikavoima itsessään sai yhtälöt muuntumaan, eikä hän tiennyt tapaa miten olisi voinut korvata ne. Hän ei voinut edes tavata niitä kirjain kirjaimelta niin että olisi voinut lukea ne jälkeenpäin, sillä voima oli riimussa, ei riimun nimessä. Kirotun kirotun KIROTTUA!
Hänen rystysissään säkenöivä kipu alkoi läpäistä hänen ajatuksensa, ja hän tiesi että hänen pitäisi mennä Poppyn luo ennemmin tai myöhemmin. Hän toivoi ettei olisi toteuttanut tunteenpurkaustaan niin voimakkaasti. Turhautumisen alla piili helpottuneisuus. Hän oli järjettömän iloinen siitä, ettei hänen tarvitsisikaan suorittaa tehtävää, johon hänet oli määrätty. Vanhat muistot eivät siis kalvaisi häntä enää. Hän tunsi vapautuneensa vaatimuksista, ja vaikka hänen omatuntonsa soimasikin häntä siitä, hän oli tyytyväinen saadessaan tekosyyn sen välttämiseen. Mutta tietoisuus siitä, että hänen pöydällään oli pala pergamenttia, joka kätki itseensä mahdollisen tuhon siemenen, raastoi häntä niin, että hän tunsi olonsa sairaaksi. Muistot, joita hän yritti niin kovasti paeta, olivat kaikki mitä hänellä enää oli jäljellä. Paluu sen pariin, mitä häneltä vaadittiin, tuntui ajavan häntä hulluuteen.
Severuksesta tuntui kuin jokin puoliksi unohtunut säkeenpätkä olisi vainonnut häntä, aivan niin kuin hän olisi ollut muistamaisillaan jotain. Ei ollut ollenkaan epätavallista, että hän muisti sanatarkasti jälkeenpäin jotain mitä oli lukenut, ja hän yrittä tarrata siihen saadakseen jotain muuta ajateltavaa, kun lapsellinen itsetuhoisuutensa. Se oli Coleridgea… sen hän tiesi, mutta miten se menikään?
Kipu alkoi jo hämärtää hänen tietoisuuttaan, ja hän yritti keskittyä johonkin muuhun, johonkin, mikä ei olisi tuskallista tai tunteita herättävää. Mikä runo se olikaan, hän ihmetteli itsekseen, ennen kuin veti sauvansa esiin vahingoittumattomalla kädellään ja sanoi, ”Tulejo Coleridge.” Kirja melkein lensi hänen ohitseen, ja hän pudotti kiireesti sauvansa ottaakseen sen kiinni, mutta töytäisi murtunutta kättään vahingossa siinä samalla. Ei, hän ajatteli, henki ylittää ruumiin… voin murehtia tuota myöhemmin.
Oli naurettavan helppoa löytää oikea kohta. Ote joka hänellä oli mielessä, löytyi nimellä Muinaisen merenkävijän kuura. Jättäen kipunsa täysin huomiotta, hän käytti yli puoli tuntia löytääkseen mitä oli etsimässä. Ja kun hän sen löysi, tunsi hän olonsa paljon huonommaksi kuin aikaisemmin.
”Niin kuin hän yksinäisellä tiellä,
kulkien pelkojen ja kauhujen keskellä,
kerran selkänsä kääntäneenä, kulkee edelleen,
eikä päätään enää käännä,
koska tuntee tuon hurjan vihollisen
ja päättää näin vaelluksen.”
Kipu levisi ylös hänen käsivarttaan pitkin, ja Severus tunsi musertuvansa tuon aiheuttamansa rangaistuksen alle. Hän vihasi itseään tämän pateettisen itsesäälin puuskan johdosta. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään. Mikään maailmassa ei voisi vetää häntä pois hänen viheliäisistä ajatuksistaan, ja enemmän kuin mitään muuta, hän halusi unohtaa, paeta, jättää pölynä taakseen epäonnistuneet päämääränsä ja kieroutuneen menneisyytensä. Mutta siitä huolimatta hän tiesi niiden seuraavan.
Hän istui siinä pitkän aikaa, ennen kuin kutsui matami Pomfreyn.
*
Vain viisi minuuttia joulutanssiaisten alkamisen jälkeen Hermione päätti, että tanssiminen oli typerää ajanvietettä. Tämä oivallus tuli sen jälkeen, kun Ron oli napannut häntä muina miehinä ranteesta ja pyörittänyt häntä ympäri tanssilattiaa huimaavalla nopeudella, vain kompuroidakseen niin pahasti, että he molemmat olivat päätyä booliin, joka sitä paitsi taisi olla terästettyä. Ron ei todellakaan tarvitse yhtään enempää alkoholia, hän ajatteli happamasti irtautuessaan pojan otteesta. Hän yritti siistiä kampaustaan samalla kun antoi katseensa kiertää ympäri tanssisalia. Viski oli tainnut virrata vapautuneesti Rohkelikkopoikien makuusalissa, sillä sekä Harry että Neville näyttivät huonovointisilta, heidän seuralaistensa suureksi harmiksi. Seamuksella oli joukon paras viinapää, mutta hyvin ei näyttänyt menevän sielläkään suunnassa. Susan Bones, hänen deittinsä Puuskupuhista, yritti raivoissaan raahata poikaa kauemmas Padma Patilista, jolla Seamuksen kiinnostuksen perusteella näytti olevan lumoava ja yksityiskohtaista tarkastelua vaativa miniatyyrikaupunki jossakin rinnuksissaan. Ainoa seitsemäsluokkalainen Rohkelikkopoika, joka näytti osanneen hillitä itseään iloliemen kanssa, oli Dean Thomas, mutta se ei ollut mitenkään yllättävää ottaen huomioon, että hänen seuralaisenaan oli Ginny, ja olisi ollut todella typerää suututtaa hänet. Hän ei ollut huispausjoukkueen lyöjä turhan takia.
Hermione huokaisi äänekkäästi katsellessaan alas Roniin päin, joka oli juuri kaatunut kumoon lattialle, ja toivoi olevansa pelottavampi mitä oikeasti oli. Pelkkä lukutoukka, hän ajatteli katkerasti ennen kuin kumartui ja ojensi auttavan kätensä Ronille.
”Tule”, hän murahti, ”mennään kävelylle.”
Ron ripustautui hänen olkapäilleen, nosti päätään ja julisti, ”Ja senhän tietää mihin se johtaa!” Hermione lehahti kirkkaanpunaiseksi kun naurunremakka kajahti hänen ympärillään. Hän riuhtaisi Ronia eteenpäin kovakouraisemmin mitä olisi ollut tarpeen ja toivoi, että kylmä yöilma selvittäisi pojan päätä edes vähäsen.
Lumi oli mudostanut kinoksia muutaman päivän ajan, ja sitä oli maassa vähintään nilkkoihin asti. Polut ruusutarhassa olivat sen sijaan kuivat ja kukkien ympäröimät. Kylmä ilma tuntui hyvältä vasten hänen kuumottavia kasvojaan, ja hän veti syvään henkeä rauhoittuakseen ennen kuin puhuisi Ronin kanssa. Ron virnisteli kuin kurpitsalyhty, mutta hänellä vain oli enemmän hampaita.
”Voitko jo paremmin, Ron?” hän kysyi vaikkei edes välittänyt tietää. Hän ei kuitenkaan halunnut Ronin pilaavan hänen juhla-asuaan, joten jos poika meinasi oksentaa, hän saisi tehdä sen ilman että Hermione joutuisi kärsimään siitä. Ron kikatti kuin tyttö.
”Paremmin kuin koskaan, Her-mmio-nne”, hän sopersi ja rohahti vasten kivistä kaidetta pelästyttäen sen läheisyydessä kujerrelleet pikkulinnut. Hermione puhisi kiukusta. Ei ollut ollut Viktorin vika, että hänen englantinsa oli ollut vähemmän täydellistä. Hän oli kuitenkin bulgarialainen. Hän kurtisti Ronille kulmiaan, mutta poika näytti tuijottavan kaukaisuuteen. Hän nojasi melkein kaksinkerroin kaiteeseen, leuka vasten kylmää kiveä ja kädet huojuen kaiteen yli.
”Tarkoitin, oksettaako sinua?” Hermione tiuskaisi ja päätti ohittaa hänen Viktoria koskeneen vinoilunsa.
”Oksettaako,” Ron toisti. ”Okset-taakotaakotaako…” Hän nauroi kun sammaltavat sanat sekoittuivat toisiinsa, ja Hermione heitti anovan katseen kohti taivasta. Miksi minä? hän ajatteli ja tunsi olevansa pelkkä liikaa käytetty latteus.
Hän päätti käyttää toista taktiikkaa. ”Pystytkö seisomaan?” hän tiedusteli. Jos hän voi seisoa, Hermione järkeili, hän pystyy kävelemään takaisin torniin. Mutta Ronilla oli jotain aivan muuta mielessään.
Yllättävän sulavalla liikkeellä, ollakseen niinkin juopunut, hän suoristautui, käännähti vasten Hermionea ja laittoi kätensä hänen olkapäilleen. Hän veti tyttöä lähemmäs ja sai Hermionen haukkomaan henkeään närkästyksestä. ”Ron!” hän sanoi vasten pojan olkapäätä, kun tämä alkoi hyväillä hänen hiuksiaan.
”Anteeksi ’Mione, näytät vain niin kauniilta tänään”, hän sanoi ja kietoi kätensä tiukemmin tytön ympärille. Hermionen sydän hakkasi kuin mielipuoli – hän horjui pelon, suuttumuksen ja sympatian välillä, ja järkyttyi tajutessaan, että olisi valmis tekemään melkein mitä tahansa, koska Ron oli hänen ystävänsä.
Hän oli kauhuissaan tästä oivalluksesta, eikä siis estellyt millään lailla, kun Ron taivutti päätän ja suuteli hänen poskeaan hyvin hellästi.
”Anteeksi”, hän sanoi uudelleen, ”Tiedän että et halua minua.” Hermionen suu oli rutikuiva ja hänen sydämensä kouristeli tuskallisesti kuullessaan surumielisen alistuneisuuden kuultavan Ronin äänessä. Hän tajusi pojan yhä taistelevan häntä kohtaan vaalimiensa tunteiden kanssa, eikä hän tiennyt mitä olisi voinut asialle tehdä. Hän tunsi valtavaa tarvetta pyyhkiä pois tuon epätoivoisen sävyn, joka väritti pojan ääntä, ja niinpä hän katsoi Ronia silmiin.
Poika suuteli häntä.
Hän ei tiennyt mitä tehdä. Suureksi yllätyksekseen suudelmaan ei liittynyt sitä outoa, kömpelöä kiusaantuneisuutta, mitä hän oli tuntenut suudellessaan Harryn kanssa, mutta ei ollut myöskään kipinöintiä tai sitä kuohuvaa poreilua, jota suuteleminen Viktorin kanssa oli aiheuttanut. Oli vain outo poissaolevuuden tunne. Hän oli pelkkä tarkkailija, joka olisi voinut luetella kaiken tapahtuneen kuin ulkopuolinen, joka näki, miten Ron käytti hänen kehoaan omiin tarkoitusperiinsä. Vaikka ei asianlaita ihan niinkään ollut – Ronin huulet liikkuivat vasten hänen omiaan pehmeinä ja sallivina. Hän maistui vahvasti alkoholilta, mutta hänestä ei välittynyt vaatimusta, että Hermionen pitäisi mennä pidemmälle. Hänen kätensä vain roikkuivat kevyesti tytön selkää vasten, mutta eivät yrittäneet vetää häntä lähemmäs. Hermionesta tuntui kamalalta. Hän ei halunnut torjua Ronia, muttei voinut jatkaakaan. Ronin katsoessa häneen ilme synkkänä ja sulkeutuneena, hän tunsi taas kerran sen saman raastavan tunteen rinnassaan.
Hänen yllätyksekseen Ron hymyili.
”Kiitos”, poika sanoi ennen kuin hänen silmänsä muljahtivat ja hän lyyhistyi Hermionen käsivarsille sammuneena.
Hermione horjahteli hänen painonsa alla, ennen kuin sai tasapainonsa takaisin, ja laski hänet sitten maahan. Yhä hengästyneenä hän otti askeleen taaksepäin ja mittaili autuaan tiedotonta Ronia katseellaan.
”Voi helvetti”, hän sanoi tunteella.
*
Hermione katseli Ronin velttoja ja kalpeita kasvoja tämän leijuessa tiedottomana hänen vierellään kohti sairaalasiipeä. Kivan näköiset kasvot, mutta aivan liian huono viinapää, Hermione päätti. Muistaisiko hän aamulla edes suudelleensa Hermionea? Olisiko hän nolostunut, vai mikä vielä pahempaa, haluaisi jotain enemmän? Oliko hän ottanut sen väärällä tavalla? Hermionen huulet ohenivat turhautuneeksi viivaksi heidän saapuessaan sairaalasiiven ovelle – mitä tahansa tapahtuihin, hän ei missään nimessä antaisi Ronille mitään lääkitystä krapulaan. Oma vikansa, Hermione ajatteli koputtaessaan oveen.
Uupuneen näköinen matami Pomfrey avasi oven, mutta alkoi välittömästi huolehtia Ronin voinnista. Vilkaistuaan ensin nopeasti olkansa yli, hän katsoi takaisin Hermioneen ja lausui, ”Koska hän ei herää vielä moneen tuntiin, voitte tulla sisään.” Tämä oli Hermionen mielestä hyvin omituisesti sanottu, mutta ymmärrys valkeni hänelle, kun hän astui peremmälle Ronin veltto ruumis vanavedessään.
Erään sängyn reunalla istui professori Kalkaros pidellen vasenta rannettaan tiukasti ja kiristellen hampaitaan. Hermione käveli hitaasti lähimmän sängyn luo ja laski Ronin lakanoille, matami Pomfreyn touhutessa hänen ympärillään. Hän ei irrottanut hetkeksikään katsettaan liemimestarista. Kalkaroksen kasvoilla oli hurjistunut ilme. Hermione mietti, mikä häntä tällä kertaa vaivasi, ja yllätti itsensäkin tajutessaan, että oli huolissaan hänestä.
Severus oli tuntenut jonkun tuijottavan häntä, mutta hän ei tiennyt kuka tulija oli ennen kuin haistoi miedon mangon tuoksun ilmassa. Vain yksi ainoa ihminen tuoksui siltä, hän muisti. Hän halusi ärähtää hänelle, mutta muistaessaan häpeissään sen miten oli viimeksi kohdellut häntä, hän päätti pysyä sivistyneenä.
”Neiti Granger, en ole mikään sinun huviksesi häkkiin suljettu eläin. Ehkäpä voisit suunnata huomiosi johonkin sellaiseen, joka osaa arvostaa sitä.” Hm, hän ajatteli, se ei nyt ihan mennyt niin kuin olin tarkoittanut. Sinä todellakin olet oikea kusipää, etkö olekin, Severus? Häntä ärsytti, että jostain syystä sanat ”Niin, neiti Granger?” olivat vääntyneet hänen suussaan sarkastiseksi piikittelyksi, vaikka matka hänen aivojensa ja suunsa välillä oli niin lyhyt. Hän kurtisti kulmiaan entistäkin tyytymättömämpänä.
Hermione sen sijaan oli saanut tarpeekseen vaikeista ihmisistä yhden illan osalle. ”Syvimmät pahoitteluni, professori”, hän tiuskaisi. ”Seuraavalla kerralla panostan aivan erityisesti siihen, että en erehdy tekemään niin kamalaa virhettä, että olisin huolissani sinusta. Muistan vain miten mukava olet, ja vaivani on parannettu.”
Severus irvisti. Hän oli ansainnut sen, mutta se ei tarkoittanut että hän piti lopputuloksesta. Hän kääntyi poispäin ja keskittyi kiristelemään hampaitaan.
Hermione näki hänen kääntyvän, ja kaikesta huolimatta katui sanojaan. Miksi minä olen niin suorasanainen? hän ajatteli vihaisesti. Eihän hän voinut asialle mitään. ”Olen pahoillani professori”, hän sanoi, ”en ajatellut mitä sanoin.”
Tyttö oli asettanut itsensä alttiiksi tilanteelle, missä Severus olisi voinut sanoa hänelle jotain julmaa, ja hänen täytyi kirjaimellisesti purra kieltään ettei olisi vastannut jotain sellaista kuin ’kuten yleensä’ tai ’siinäpä sopiva motto sinulle’. Hän maistoi veren maun ja tajusi, että todellakin, hänen suussaan tuntui viiltävää kipua, ja ajattelematta mitään, hän voihkaisi.
Ärsytyksen alla virtasi vastentahtoinen huolestuneisuus. Hermione otti muutaman epäröivän askeleen eteenpäin, kunnes hän oli noin metrin päässä hänen vasemmalta puoleltaan. ”Onko kaikki hyvin, professori?” Hän näki miehen nyökkäävän ja katsoi kun hän päästi irti ranteestaan, jotta olisi saanut kaivettua jotain kaapunsa sisältä. Lopulta hän otti esiin nenäliinan ja piteli sitä suutaan vasten. Hermione huomasi, että valkoinen kangas värjäytyi verestä.
”Taisin purra kieleni läpi”, Kalkaros sanoi ja katsoi nenäliinaansa.
”Hyi”, Hermione irvisti ennen kuin ehti ajatella.
”Älä ole noin herkkähermoinen, neiti Granger. Olet nähnyt pahempaakin.”
Hermione meinasi sanoa vastalauseen, mutta luopui siitä. ”Taidat olla oikeassa”, hän tuumasi ja istui Kalkaroksen sängyn vieressä olevalle vuoteelle.
Severus kuuli lakanoiden kohahtavan ja yllättyi tajutessaan, että hän istui niin lähelle, vastapäätä häntä olevalle vuoteelle. ”Mitä sinä teet?” hän kysyi epäuskoisesti.
”Istun”, hän vastasi hienoisen huvittuneesti. ”Miten niin, onko olemassa jokin laki joka estää sen?”
”Ei, mutta mikset ole seuralaisesi kanssa?” hän kysyi ja kuulosteli Poppyn hääräilyä toisen potilaan kanssa.
”Ai Ronin?” hän kysyi, ja Severus kuuli naurua hänen äänessään. ”Se umpitunnelissa oleva jästipää ei tarvitse seuraani ollessaan tajuton.”
”Päättelinkin jotain sen suuntaista”, Severus sanoi. ”Ajattelin vain että roikkuisit mieluummin hänen kanssaan, siinä kaikki.” Nokkela veto, Severus, hän sätti itseään. Sepä vasta oli kohteliaasti sanottu. Hän kuuli tytön huokaisevan.
”En, vaikka hän kyllä toivoisi sitä”, Hermione sanoi ja muisti vasta sitten kenen kanssa puhui. ”Tai no, ei mitään”, hän lisäsi nopeasti nähdessään professori Kalkaroksen avaavan suunsa. Hän sulki sen, mutta virnistys karehti hänen huulillaan.
”Niinpä tietenkin, neiti Granger”, hän sanoi ennen kuin vaipui hiljaisuuteen.
Hermione käytti tilaisuuden hyväkseen tarkkaillakseen Kalkarosta. Hän näytti hieman terveemmältä ja vähemmän riutuneelta kuin ennen. Hänen poskipäänsä eivät olleet enää yhtä terävät, ja hänen hiuksensa näyttivät saaneen takaisin sen normaalin rasvaisen kiillon, mikä oli niille ominaista. Toisaalta, hänen kasvojensa uurteet olivat syventyneet siitä, kun he olivat viimeksi tavanneet. Hän alkoi taas hieroa rannettaan. ”Mitä kädellesi tapahtui?” Hermione töksäytti pystymättä hillitsemään uteliaisuuttaan.
Hänen päänsä kohosi äkisti. ”Mursin sen”, hän sanoi ykskantaan ennen kuin käänsi päänsä taas pois.
”Miten?” hän tivasi. Miten ihmeessä hän on onnistunut murtamaan kätensä? Eihän hän edes voi tehdä mitään.
Severus irvisti. Hävytön tyttö. ”Minusta tuntui, että nyrkin iskeminen seinään lievittäisi turhautumistani siitä, että pikku loitsusi petti minut”, hän tiuskaisi ja katui sitä saman tien. Hän kuuli tytön vetävän henkeä kauhistuneesti.
”Unohda että sanoin tuon”, hän sanoi epäröiden.
Kuuma aalto pyyhkäisi yli Hermionen. Hitto vieköön, hän ajatteli. Hän ei osaa edes pyytää anteeksi.
”Totta kai, professori”, hän sanoi kylmästi ja nousi ylös.
Jälleen kerran Severuksesta tuntui, että jokin etääntyi hänestä kuin laskuvesi. ”Ei, turhautuneisuus minussa vain pääsi ääneen”, hän sanoi nostaen päätään siihen suuntaan, missä ajatteli Hermionen olevan. Hän tunsi olonsa selittämättömän alakuloiseksi – tyttö oli, kaikesta huolimatta, keksinyt loitsun pelkästään hänen parhaakseen, ja hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin pilkannut sitä. Hän huokaisi. ”Se on oma ongelmani”, Kalkaros sanoi. ”Se ei ole sinun syytäsi.”
Hermione ei ollut lepyteltävissä. ”Tiedän sen, professori.” Hän melkein lähti, mutta ennen kuin hän pystyi toivottamaan kopeasti ’hyvää yötä’, miehen ilme valahti niin surumieliseksi, että sen sijaan että olisi näyttänyt happamalta tai vihaiselta, hän näytti pelkästään surkealta. Voi helvetti, Hermione ajatteli.
Kalkaros yllättyi kuullessaan hänen äänensä pehmenevän, kun hän sanoi: ”Toivottavasti kätesi paranee.” Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja ilma leyhähti vasten hänen kasvojaan suloisena ja hedelmäisenä, kun Hermione lähti pois sairaalasiivestä.
Dumbledoren kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Uusi vuosi oli tullut ja mennyt, ja Severus oli edelleen sietämättömän hankala. Suoraan sanottuna, hän oli todella ärsyttävä.
Rehtori oli mennyt liemimestarin huoneistoon ilmoittamatta, ja syväksi pettymyksekseen hän oli löytänyt Severuksen kumaran hahmon murjottamasta vihreän sohvan taaimmaisessa nurkassa. Takka oli kylmillään, ja huoneen ainoa valo heijastui Dumbledoren taikasauvan päästä, kun hän piteli sitä yläpuolellaan nähdäkseen eteensä. Varjot liikkuivat aavemaisesti Severuksen uurteisilla kasvoilla, kun rehtori astui lähemmäksi ja tuhahti harmissaan.
”Miksi sinä täällä piileksit?” hän kysyi terävästi. Severus ei liikahtanutkaan.
”Vaikutti sopivalta ajanvietteeltä,” hän lausui venyttäen sanojaan. ”Pimeät nurkat. Paras paikka minulle, tosiaankin.” Dumbledore ei voinut muuta kuin pyöritellä silmiään. Severus oli sillä tuulella taas.
”Älä viitsi Severus, on todella mautonta istua täällä yksin pimeässä,” hän torui ja kiersi sohvan luo katsoakseen miestä tarkemmin.
”Hyvä sitten, että en huomaa mitään eroa pimeän ja valoisan välillä,” Severus vastasi ennen kuin käänsi kasvonsa pois. Dumbledore henkäisi turhautuneena. Mieli, joka istui hänen edessään, oli todennäköisesti paras ase Voldemortia vastaan, mutta sen nerokkuus oli kätkeytynyt sakean, läpinäkymättömän ja täysin hyödyttömän tunnekerroksen alle.
”Tarvitsemme sinua tässä asiassa,” Dumbledore sanoi hiljaa. ”Tarvitsemme apuasi.”
Severus tuhahti epäkohteliaasti. ”Olen yrittänyt, Albus, olen yrittänyt.” Siteisiin käärityt kasvot kääntyivät kohti kattoa, ja Dumbledore nipisti nenänsä sormiensa väliin. Sama kuin puhuisi sukkalaatikolle, hän ajatteli.
Kuluneen viikon aikana useita mahdollisia ratkaisuja oli noussut esiin, mutta jokainen oli osoittautunut turhaksi. Severus oli yrittänyt muistaa kaiken ulkoa, mutta vaikeat ja monimutkaiset yhtälöt olivat liian vaativia, eikä hän myöhemmin pystynytkään enää viittaamaan niihin, koska oli unohtanut mitä riimuja hän oli käyttänyt. Hän oli yrittänyt raapustaa riimut toiselta puolen paperia, jos vaikka niiden jättämät painaumat olisi ollut helpompi lukea. Ikävä kyllä, se oli vieläkin vaikeampaa, ja Severus oli luovuttanut huojennuksen ja alistumisen tunteiden risteillessä hänen sisällään.
Dumbledore kutsui yhden takan edustalla olleista tuoleista luokseen, ja se sinkosi sohvan edustalle. Hän osoitti sauvallaan tyhjää takkaa, sytytti tulen ja istui alas välittämättä hänen edessään istuvan miehen tiukasti yhteen puristetuista huulista.
”Severus”, hän aloitti, ”Meidän täytyy yrittää vielä ainakin kerran. Olen puhunut neiti Grangerille ongelmista, joita olemme kohdanneet, ja hän ehdotti niin yksinkertaista ratkaisua, että myönnän nolostuneeni ettei se ollut tullut minun mieleeni.” Rehtori liikutti tuoliaan ja jatkoi, ”Tarvitset jonkun auttamaan sinua kirjoittamaan yhtälöt ylös, samalla kuin määrittelet niitä ääneen.”
Severus hätkähti sisäisesti. Hän kyllä oli tullut ajatelleeksi tätä nimenomaista ratkaisua, muttei ollut maininnut sitä, koska totta puhuakseen, hän tunsi itsensä liian pelokkaaksi jatkaakseen. Hän yritti viimeistä tekosyytään. ”Rehtori, se ei auta minua silloin, kun minun täytyy tehdä viittauksia työhöni yksin ollessani.”
Dumbledore hymyili. ”Älä huoli, neiti Granger otti senkin huomioon.” No niinpä tietysti, Severus ajatteli happamasti. Dumbledore jatkoi välittämättä miehen tyrmistyksestä. ”Se, joka saa tuon, ah, ilon työskennellä kanssasi, voi myös kirjoittaa riimujen nimet erillisille muistilapuille. Se ei ole sama kuin lukisi alkuperäisiä merkkejä, sillä niitä ei pysty kehittelemään eteenpäin, mutta se on paras ratkaisu mitä saatoimme keksiä. Se ei vaadi mitään erityisiä taikoja tai loitsuja, ja ehkäpä toinen mieli voisi olla jopa tervetullut lisäys.” Ei helvetissä, Severus ajatteli.
Se olikin ollut liian hyvää kestääkseen. Vaikka hyvää oli tietysti hyvin suhteellinen käsite. Severus oli pitkästynyt, se oli totta, mutta parempi olla pitkästynyt, kuin jatkaa jotain mitä hän vihasi. Hän oli typerä ja tiesi sen. Hänen olisi pitänyt työskennellä ankarasi. Hän oli naurettava ja lapsellinen, mutta ei näköjään pystynyt auttamaan asiaa. Hän halusi tappaa Voldemortin omilla käsillään, kietoa sormensa tuon ohuen, kuvottavan kaulan ympärille ja katkaista sen kahteen osaan, mutta koska se ei tainnut olla mahdollista, hän halusi edes pilata tämän suunnitelmat, olla pahanpäiväinen riesa. Olisi mukava tappaa hänet, mutta Severus ajatteli voivansa tyytyä jälkimmäiseenkin, siihen että olisi jättimäinen piikki hänen lihassaan. Oli todellakin sääli, että ainoa keino miten hän pystyisi siihen, sai hänen pahoinvoivaksi. Mutta ääneen hän sanoi vain, ”Totta kai Albus. Aivan niin kuin sinä haluat.”
Eikö hän ikinä lopeta tuota? Dumbledore ajatteli. ”Hauska kuulla, että olet samaa mieltä, Severus. Luulen että olosuhteet huomioon ottaen Septima on paras henkilö tehtävään. Hän on enemmän kuin pätevä,” hän sanoi.
”Ilman muuta, Albus,” Severus sanoi jälleen tyhjällä ja katkeralla äänellä. ”Kiitos vierailustasi. Se oli oikein miellyttävää, kuten aina. Ja käske Remuksen lopettaa kirjojeni pahoinpitely.”
Toisesta huoneesta kuului tömähdys, kun raskas kirja putosi yllättyneistä käsistä. Dumbledore katsoi tarkasti edessään istuvaa miestä. ”Miten tiesit että hän on täällä?” hän tivasi.
”Hän lemuaa”, oli ainoa mitä Severus sanoi, ennen kuin käänsi päänsä taas pois osoittaen sillä,että keskustelu oli päättynyt, ainakin hänen osaltaan. Dumbledore laittoi tuolin takaisin alkuperäiselle paikalleen, asteli pois huoneesta ja sulki oven jäljessään. Severus kuunteli tarkkaavaisesti ja virnisti kuullessaan tuohtuneen, joskin vaimean äänen kivahtavan, ”Lemuan? No en todellakaan!” Tämän jälkeen hän kuuli käytävään johtavan oven narahtavan ja sulkeutuvan. Kaiken kaikkiaan, hän ajatteli virnistyksen haihtuessa hänen kasvoiltaan, keskustelu sai mukavamman lopetuksen, mitä osasin edes toivoa.
*
Päästyään pois luihuisten tyrmistä ja takaisin rehtorin toimiston suojiin, Remus istui alas ja singahti sitten saman tien ylös. Dumbledore katsoi hymyillen hänen astelemistaan edestakaisin pitkin lattiaa. ”Mikä painaa mieltäsi, Remus?” hän kysyi ystävällisesti sen jälkeen, kun Remus oli kompastunut kaksi kertaa mattoon ja potkaissut vahingossa Deidreä, Dumbledoren lempikasvia.
Ihmissusi pysähtyi ja juoksutti tuskastuneena sormiaan harmaantuvien hiustensa läpi. ”Anteeksi, Albus, mutta tämä ei vain vaikuta yhtään Severuksen tapaiselta. En ole koskaan, ikinä, nähnyt hänen käyttäytyvän tällä tavoin. Hän ei ole tehnyt mitään mitä olisin odottanut – lukuun ottamatta sitä veristä seinää. Hänen pitäisi puhkua raivosta, mutta sen sijaan hän vain murjottaa itsekseen”, hän ryöpäytti ulos suustaan.
Dumbledore huokaisi syvään. ”Olen samaa mieltä kanssasi”, hän sanoi ja kurkotti ottamaan sitruunapastillin.
”Tarkoitan”, Remus jatkoi, ”hänen olisi pitänyt jo ryhdistäytyä tähän mennessä, tai ainakin vihastua, jos ei muuta. Mutta hän vain lymyää huoneessaan säälien itseään!”
”Tiedän”, sanoi Dumbledore. ”Ja epäilen, että hän ei lakkaa suremasta näkönsä menettämistä vielä pitkään aikaan.”
Remus lysähti istumaan tuolille. ”Miksi hän tekee niin, Albus?” hän kysyi. ”Myönnän, että en ole kovin hyvissä väleissä hänen kanssaan, mutta silti… Tämä oli pahinta, mitä hänelle saattoi tapahtua, eikö totta?”
Dumbledore nyökkäsi. ”Juuri niin, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun hän ei koe ansainneensa sitä.” Remus nosti äkisti päätään näyttäen hämmentyneeltä. ”Tarkoitan että”, Dumbledore jatkoi, ”kun hän ensimmäisen kerran tuli luokseni, hän oli mitä hirveimmän itseinhon vallassa. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän halusi kohdata kaikki vaarat, koska oli omasta mielestään aiheuttanut sen kaiken itse, ja mahdollinen vakoilemisesta seuraava kuolema olisi vain ollut oikeutettua. Kun Voldemort kaatui, niin Severus heitettiin Azkabaniin ennen kuin pystyin tulemaan apuun. Hän ei ollut siitä katkera, koska hän koki sen olevan vähintä mitä ansaitsi kaikista rikoksistaan, joita oli suorittanut. Hänen jatkuva syyllisyyden taakkansa ei aiheuttanut itsesääliä, koska hänen mielestään kaikki oli hänen omaa syytään. Siitäkin huolimatta, että hän oli nuori ja harhaanjohdettu ja lopulta ymmärsi tehneensä väärin.”
Remus kurtisti kulmiaan. ”Mutta eikö hän olisi ollut valmis tulemaan kidutetuksi ja kuolemaan tehtävänsä vuoksi?” hän kysyi. ”Hänhän palasi takaisin vakoojaksi, eikö niin?” Dumbledore nyökkäsi taas.
”Hän hyväksyi sen, että kuolema olisi sopiva rangaistus. Mutta tämä…”
Dumbledore oli hiljaa pitkän aikaa. ”Luulen, että tämä oli ensimmäinen asia, minkä hän todella koki olleen täysin kohtuutonta. Sen vuoksi hän on niin syvällä masennuksensa suossa. Hän työskenteli sen eteen, minkä uskoi olevan hyvää ja oikeudenmukaista, vastakohtana sille, minkä hän aikoinaan ymmärsi olevan pahaa ja vääristynyttä. Hän pystyi hyväksymään rangaistuksensa noista menneistä teoista, mutta kun tämä tapahtui, hän oli oikaisemassa aiempia virheitään. Ja nyt hänen on lähes mahdotonta enää työskennellä sen päämäärän eteen. Hänet lyötiin maahan kun hän suoritti katumusharjoitustaan, ja nyt hän ei enää voi jatkaa sitä. Onko tässä mielestäsi mitään järkeä?”
Remus näytti alakuloiselta. ”Kyllä, kyllä siinä on”, hän sanoi hiljaa. ”En koskaan uskonut, että Severus olisi ajatellut maailmassa olevan minkäänlaista oikeudenmukaisuutta.”
”En usko että hän ajatteleekaan”, Dumbledore sanoi. ”Luulen, että hän on täysin lyöty, koska tuntee olevansa hyödytön ja yhä velkaa teoistaan.” Rehtori loi Remukseen vakavan katseen. ”Hänellä on voimakas kunniantunto, Remus. Se on vain kovin syvälle kätkettynä.”
Remus vain nyökkäsi.
*
Dumbledore ei ollut koskaan nähnyt Septima Vectoria niin eläväisenä. Ei edes silloin, kun Weasleyn kaksoset olivat taikoneet hänen liitutaulunsa järjestelmään kirjaimia niin, että niistä muodostui jatkuvalla syötöllä kirosanoja ja hävyttömyyksiä. Hänen hiuksensa pursusivat ulos nutturasta, ja hänen silmälasinsa olivat vinksallaan ja huuruiset hänen muuttuessa hiljalleen tomaatin väriseksi. Sitten hän puuskutti niin kuin hänet olisi pakotettu juoksemaan maratonia.
”Albus!” hän kirkaisi ja säikäytti Dumbledoren pois ajatuksistaan. ”Kuunteletko sinä edes minua?”
”Anteeksi, mielessäni oli jotain muuta”, hän sanoi ystävällisesti ja hymyili leveää, veitikkamaista hymyään, ”Näytät niin hurmaavalta kun olet vihainen.”
”Älä yritäkään mielistellä minua!” hän tiuskaisi jäätävästi. ”tulin kertomaan sinulle, että en pysty työskentelemään sen täydellisen mahdottoman ääliön kanssa! Jos yritätkin pakottaa, niin minä eroan saman tien! Ja onnea vaan matkaan, jos haluat löytää toisen numerologian opettajan keskellä lukuvuotta!” Ja hän näytti siltä, että tarkoitti sitä.
”Oletan, että puhut Severuksesta?” Dumbledore kysyi, vain ärsyttääkseen häntä.
”Voi! Sinä tiedät että puhun hänestä!” hän sanoi. ”Hän ei suostu kuuntelemaan sanaakaan mitä yritän sanoa hänelle!”
Dumbledore kurtisti kulmiaan. ”Olen pahoillani, ymmärsin että tehtäväsi oli toimia hänen silminään, ei hänen opettajanaan.”
”En silloin, kun hän tekee selviä virheitä, Albus. Anteeksi vaan, mutta koen velvollisuudekseni oikaista häntä”, hän sanoi kiihkeästi.
”Ymmärrän”, sanoi Dumbledore, joka ei ymmärtänyt alkuunkaan. Huolimatta siitä mitä muuta hän saattoi olla, niin Severus Kalkaros oli yhtä nerokas numerologiassa kuin taikajuomissakin, vaikka kieltäytyikin harjoittamasta edellä mainittua lahjaansa Voldemortin kukistumisen jälkeen. Hän ei alkuunkaan uskonut, että joku niin pikkutarkka ja täsmällinen kuin Severus, tekisi virheitä. Oli paljon todenäköisempää, että hän teki niin huikeita ja nopeita loogisia johtopäätöksiä, että Septima ei pysynyt hänen perässään. Mutta ei olisi ollut viisasta sanoa sitä hänelle. Dumbledore hymyili kaikkein kilteintä ja vanhuudenhöperöintä hymyään nojatessaan taputtamaan Septiman kättä.
”Älä sure kultaseni, jos et halua työskennellä Severuksen kanssa, niin en tietenkään pakota sinua siihen.” Septima näytti huojentuneelta, ja unohti todennäköisesti eroamispuheensa siinä samassa. ”Kuitenkin”, Dumbledore jatkoi, ”olemme nyt taas siinä pisteessä, missä olimme ennen kuin neiti Granger ratkaisi ongelmamme.”
Hän huokaisi ja nojasi tuolinsa selkämykseen. ”Toivoin, että minun ei olisi tarvinnut pyytää häntä kehittelemään uutta ratkaisua”, hän sanoi, ”mutta kun sinä olet nyt kieltäytynyt yhteistyöstä Severuksen kanssa, ei minulla ole muutakaan vaihtoehtoa. Ellei…” hänen silmänsä tuikkivat, ”sinulla ole ehdottaa jotakuta tilallesi?”
Septiman kasvot valahtivat. ”Albus, olen pahoillani, tiedän että tämä on itsekästä, mutta en vain pysty jatkamaan Severuksen kanssa. Olen liian taipuvainen oikaisemaan ja neuvomaan häntä, varsinkin silloin kun hän on väärässä.”
”Ymmärrän”, hän sanoi, ”mutta kuka sitten voisi olla suostuvainen tehtävään?”
Septima tuhahti. ”Ei kukaan, jos minulta kysytään. Neiti Granger on älykäs nuori nainen. Luulisi että hän olisi ymmärtänyt, ettei kukaan suostu vapaaehtoisesti minkäänlaisiin tekemisiin sen miehen kanssa.”
”Hyvä on, Septima. Puhun neiti Grangerin kanssa, ja yritämme päästä johonkin toiseen ratkaisuun”, Albus huokaisi. Älä anna minun pidätellä sinua.” Numerologian opettaja nyökkäsi ja poistui nopeasti huoneesta. Dumbledoren pettymys oli melkein käsinkosketeltava.
*
Hermione tunsi, että saattaisi alkaa itkeä minä hetkenä hyvänsä. Sitä tosiasiaa kun ei näyttänyt pystyvän muuksi muuttamaan, että hän veti koko ajan lyhyemmän korren suhteessa Ongelmaan. Se väijyin niin suurena hänen yllään, että vaikutti jo hänen jokapäiväiseen elämäänsä, vaikka ennen hän oli pystynyt työntämään sen pois mielestään suurimman osan aikaa. Dumbledore oli kutsunut hänet toimistoonsa heti lukukauden ensimmäisenä päivänä, ja hän oli luvannut, että jos ratkaisu oli olemassa, hän löytäisi sen viikon loppuun mennessä.
Nyt hän kuitenkin roikotti päätään kirjastossa, hänen hiuksensa olivat sähköiset ja takussa kuivan ilman vuoksi, ja hän vain yritti olla hakkaamatta päätään vasten pöytää. Hän ei edennyt minnekään. Ja jotta asiat olisivat olleet vieläkin huonommin, hän alkoi tuntea pelon kouristelevan vatsassaan Voldemortin takia. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut, vaan siksi, että hän oli huolissaan vanhemmistaan. Hänen olisi pitänyt mennä kotiin tapaamaan heitä. He jatkoivat elämäänsä autuaan tietämättöminä niistä vaaroista, jotka heitä uhkasivat. Ei ollut kauhean todennäköistä, että he olisivat olleet hyökkäyksen kohteena, mutta Hermione alkoi ymmärtää heidän haavoittuvuutensa, sekä koko ajan pahenevat vaarat, jotka uhkasivat kaikkia velhomaailmassa. Dumbledore ei ollut sanonut mitään, mutta hän tiesi, että mitä pidemmälle asia lykkääntyisi, sitä enemmän he menettäisivät kallisarvoista aikaa.
Hermione huokaisi taistellen kurkkuaan kuristavaa tunnetta vastaan. Hän näytti tekevän sitä paljon tätä nykyä. Mutta hän ei voinut lopettaa – oli perjantai-iltapäivä, eikä hän ollut yhtään sen lähempänä mitään vakuuttavaa ratkaisua, kuin oli ollut maanantainakaan. Hän ajatteli sen johtuvan siitä, ettei ollut lähestynyt asiaa oikealta kantilta. Se juuri oli ollut ongelmana hänen ensimmäisessä muodonmuutoksen projektissaan. Mutta hän pyyhki sen ajatuksen mielestään – ellei hän ollut saanut inspiroitunutta neronleimausta tähän mennessä, sitä ei todennäköisesti ollut tulossakaan. Hän oli yrittänyt useita loitsuja, joiden oli pitänyt saada kirjoitettu teksti kuulumaan ääneen, mutta tosiasiassa ne olivat vain pihisseet epäselvästi, lausuneet joka toisen sanan väärin tai kuulostaneet aivan robotilta, joka oli imenyt heliumia. Eikä ollut mahdollista saada riimuja luettavaan muotoon pistekirjoituksellakaan. Hermione pelkäsi edessään olevaa rehtorin tapaamista. Hän oli yrittänyt saada ajan hidastamaan tahtiaan, mutta hänen kellonsa sanoi, että se oli viittätoista vaille viisi, joten hän nousi ylös, yritti siistiä hiuksiaan ja käveli raskain sydämin Dumbledoren toimiston sisäänkäyntiä vartioivien kivipatsaiden ohi.
Hän istahti synkästi Dumbledoren pöydän ääressä olevaan tuoliin. Tämä alkoi olla jo tuttua. Hän ajatteli, että oli varmaan käynyt rehtorin toimistossa vähintään yhtä monta kertaa kuin Harry. Vanha mies hänen edessään näytti hyvin uupuneelta, mutta hymyili ystävällisesti ja nojasi sitten eteenpäin odottavan näköisenä. ”Oletko löytänyt ratkaisun ongelmaamme, neiti Granger?”
Hermione tunsi leukansa tärisevän ja pakotti sen vihaisesti loppumaan. Itkemisestä ei olisi mitään hyötyä. Hän veti syvään henkeä. ”En usko että sellaista onkaan, professori Dumbledore. Kaikkein paras vaihtoehto on järjestää professori Kalkarokselle avustaja. Olen pahoillani”, hän sanoi hätäisesti ja tunsi suuttumusta professori Vectorin jätettyä heidät pulaan tällä lailla. ”Minä todellakin yritin, professori”, hän sanoi. Rehtori nyökkäsi silmät kiinni ja oli selvästi ajatuksissaan. Hermione vääntelehti hermostuneesti tuolillaan.
Dumbledore kävi mielessään listaa ihmisistä, joilla olisi tarpeeksi aikaa ja riittävästi kärsivällisyyttä olla tekemisissä hankalan liemimestarin kanssa. Toinen vaatimuksista karsi suurimman osan ehdokkaista jättäen jäljelle Remus Lupinin, Pomona Verson ja hänet itsensä. Remus suostuisi, koska hän olisi valmis tekemään mitä tahansa auttaakseen Harrya ja kiltaa, mutta hänen aiemmat erimielisyytensä Severuksen kanssa nousisivat epäilemättä pintaan jossain vaiheessa ja pilaisivat yhteistyön. Pomona näytti hyvältä valinnalta, mutta tarkemmin ajateltuna, hänellä ei ollut siihen aikaa. Hän oli nytkin jo pulassa Puuskupuhin tuvanjohtajan velvollisuuksiensa ja yrttitiedon sekä taikajuomien opettamisen kanssa. Jäljelle jäi siis vain hän itse. Ikävä kyllä, hänkin selviytyi tämän hetkisistä vaatimuksistaan vain ajankääntimen ja professori McGarmiwan avustuksella. Jäljellä ei siis ollut enää ketään muuta.
Hän avasi silmänsä ja katsoi neiti Grangeria, joka istui tuolillaan ja tuijotti vihaisesti pöydän pintaa. Hän sai ajatuksen.
”Neiti Granger.”
Hermione katsahti ylöspäin ja hämmästyi nähdessään Dumbledoren hymyilevät kasvot. Jokin tuossa ilmeessä sai hänet huolestumaan. Rehtori nojasi pöydän poikki ja katsoi häntä suoraan silmiin.
”Haluaisitko sinä”, hän sanoi, ”ansaita hieman lisää opintopisteitä?”
*
Tuttu trooppisen hedelmäinen tuoksu tuulahti halki ilman ja sai Severuksen kurtistamaan kulmiaan. ”Mitä hän tekee täällä, Albus?” hän kysyi riidanhaluisesti. ”Etkö ole jo sysännyt yhden kaikkitietävän naisihmisen vaivoikseni?”
Hermione punastui. Hän ei ollut vielä sanonut sanaakaan ja oli jo kireä kuin äärimmileen pingotettu jousi Kalkaroksen töykeyden ansiosta. Hän ei ollut saanut nielaistua muruakaan päivällisellä jännittäessään tätä kohtaamista, ja nyt hän oli siitä iloinen. Hänen epäluuloisuutensa näytti olleen täysin aiheellista. Mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä, vaikka kuinka olisi sitä toivonut. Hän puri hampaansa yhteen, kun Dumbledore rykäisi kurkkuaan.
”Neiti Granger on jalomielisesti suostunut avustamaan sinua, Severus. Olen pahoillani, mutta Septima ilmaisi vastahakoisuutensa jatkaa”, hän sanoi kevyesti, mutta Severus saattoi kuulla hänen sanoihinsa kätketyn terän. ”Toivon että kohtelet häntä samalla, tai jopa suuremmalla kunnioituksella kuin kohtelit Septimaa.” Severus tuhahti.
”Ellei Septima olisi ollut niin innokas tuhoamaan työni tuloksia, hän olisi kelvannut aivan hyvin”, Severus sanoi. ”Jos mahdollista, niin olet onnistunut haalimaan tänne sen ainoa henkilön, joka on jopa vieläkin omahyväisempi ja asioihin sekaantuvampi kuin hän.” Hermionen leuka loksahti.
”Hyvänen aika, mies, hän seisoo tässä vieressäni”, Dumbledore sanoi nopeasti epäillen koko järjestelyn viisautta. Se oli vaikuttanut niin hyvältä ja yksinkertaiseltä hänen toimistossaan…
”Tiedän”, Severus tiuskaisi ärsyyntyneesti, ”vaikka arvoitukseksi jää, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän alati jatkuvan rangaistuksen. Etkö todellakaan voinut vain jättää minua rauhaan?”
Dumbledore menetti kärsivällisyytensä. ”Severus, maailma ei pysähdy siksi aikaa, kun tuhlaat elämääsi piehtaroimalla hekumallisen itsesäälisi kourissa kuin se olisi jokin itsetyydytyksen hienostuneempi muoto! Sinulla on tehtävä, tiedät sen itse paremmin kuin kukaan, ja odotan sinun täyttävän tuon velvollisuutesi”, hän sanoi tiukasti. ”Teidän täytyy nyt sopia yksityiskohdista, joten jätän teidät kahden kesken. Ja suosittelen, että yrität ajatella jotain muutakin kuin itseäsi vaihteeksi, ja keskityt käsillä olevaan työhön.”
Dumbledore kääntyi kannoillaan ja käveli reippaasti ulos ovesta.
Ensimmäistä kertaa vuosiin, Severus tunsi nolostuksen punan nousevan poskilleen. Hän kuuli neiti Grangerin hiljaisen naurun, huolimatta hänen yrityksistään tukahduttaa huvittuneisuutensa.
Ennen kuin Severus ehti sanoa mitään todella loukkaavaa, hän kuuli kaapujen kahahtavan ja askelten vaimenevan, kun Dumbledore pysähtyi toisessa huoneessa. ”Severus”, hänen äänensä leikkasi halki ilman, ”luoja sinua armahtakoon, jos onnistut ajamaan neiti Grangerin tiehensä. Tiedät mikä on sen hintana.”
Tämän sanottuaan rehtori oli tiessään, ja Severus jäi huoneeseen yhä hihittelevän neiti Grangerin kanssa.
*
Ei se nyt niin hauskaa ollut, Hermione sanoi itselleen tiukkaan sävyyn, mutta siitä ei ollut apua. Pienet tyrskähdykset karkasivat hänen huuliltaan, sillä näky professori Kalkaroksesta piileskelemässä pöytänsä takana, uskomatonta kyllä, punastuneena, oli aivan liian huvittava jotta hän olisi pystynyt hillitsemään itseään, varsinkin kun hän ajatteli sitä, mikä oli aikaan saanut tämän reaktion…
Hermione meinasi tukehtua nauruunsa, ja ilme Kalkaroksen kasvoilla muuttui hetki hetkeltä myrskyisämmäksi. Tuo saattaa olla huono enne yhteistyömme onnistumisen kannalta. Nyt suu tukkoon, hän ajatteli taistellen itsensä kanssa jotta olisi saanut naurukohtauksensa hallintaansa. Muutaman minuutin jälkeen hän sai tunteensa kuriin ja jonkinlaisen tyyneyden aikaiseksi, vaikka hän edelleen virnisteli kuin mielipuoli.
Professori Kalkaros oli hiljaa. Hermionen hymy haihtui, kun hän alkoi tuntea itsensä vaivautuneeksi äänettömässä huoneessa. Takkatulen rätinä tuntui vain alleviivaavan hiljaisuutta. Kalkaros istui jähmettyneenä, sormet toisiaan vasten painautuneina, ja Hermione tiesi, että miehen jokaisen eleen – hänen vaikenemisensa, hänen liikkumattomuutensa, hänen asentonsa – päämääränä oli nolata hänet. Ja mikä ärsytti Hermionea kaikkein eniten oli se, että se toimi.
Synkeä hiljaisuus tuntui paisuvan paisumistaan, kunnes Hermione ajatteli että hän voisi alkaa kirkua vain rikkoakseen äänettömyyden. Tarkemmin ajateltuaan hän päätti että huutaminen olisi todennäköisesti epäkohteliasta, ja hän tyytyi puhumaan sen sijaan.
”Niin, professori?” hän kysyi pirteästi peittääkseen vaivautuneisuutensa. Hänen hutera iloisuutensa kalskahti vasten tyrmien seiniä.
Professori Kalkaros hymähti ivallisesti. ”Toivoinkin juuri että jakaisit sen hupaisan oivalluksen, mikä viihdytti sinua niin kovin. Sen on täytynyt olla jotain todella nokkelaa, kun kerran onnistuit saamaan siitä irti niin paljon nautintoa”, hän sanoi.
Voi itku. Hermione oli iloinen ettei mies voinut nähdä hänen kasvoilleen levinneitä villejä värejä. ”Uh”, hän änkytti nolostuneena. ”Ei ollut ollenkaan niin hauskaa kuin -”
”Älähän nyt”, Kalkaros keskeytti hänet. ”Ole kiltti ja kerro. En ole nauranut kunnolla ikuisuuksiin.” Se ei yllätä minua, Hermione ajatteli. ”Häikäise minut”, hän jatkoa. ”Pyydän.” Mies nojasi tuolinsa selkänojaan ja odotti liioitellun kärsivällisesti.
”No…” Hermione sanoi hitaasti. Luoja miten epämiellyttävää, eikä Kalkaros auttanut asiaa yhtään. Mies nosti kulmakarvaansa teeskennellen pilkallisesti uteliasta. ”No kun, se vain on niin että, e-en koskaan uskonut että Professori Dumbledore puhuisi… i-itsetyydytykses-tä.” Miksen voi olla parempi valehtelija? Hermione punastui ja liikehti Kalkaroksen tuijotuksen alla – ei, hän oikaisi itseään, tuijotuksen vaikutelman alla… hän ei todellisuudessa näe minua… Joka tapauksessa hänen päätti että oli äärettömän aavemaista katsella noita teräväpiirteisiä, epämiellyttäviä kasvoja ja tuntea että jotenkin hän kuitenkin katsoi takaisin, niin kuin olisi ollut jokin ihmiseksi muunnettu versio Nietzshen kuilusta. Siteet hänen silmiensä päällä vain voimistivat tätä mielikuvaa, kun takkatuli muutti niiden kliinisen valkeuden lämpimän oranssiksi, groteskin iloiseksi väriksi, antaen väärän käsityksen siitä mitä niiden alla piili, ja alleviivaten sitä seikkaa, että hänellä ei ollut niiden alla mitään mitä piilotella. Hermione olisi voinut vannoa että mies pystyi näkemään hänet siteiden läpi, niin kuin olisi ollut jokin keino kurkistella… Hänen silmänsä – mustat, hän muisti – olivat aina antaneet vaikutelman että hän pystyi lukemaan ajatuksia. Mutta nyt se oli jotain vieläkin pahempaa. Nyt hän tarkasteli Hermionen sielua…
Hermione ravisti vaivalloisesti mielestään tämän oudon tuntemuksen tajutessaan, että tuijotti miestä kuin hypnotisoituneena. Naurettavaa, hän moitti itseään. Jos hän pystyisikin näkemään sieluun – mikä ei ole mahdollista, hän lisäsi päättäväisesti – se olisi todella ei-toivottavaa. Erityisesti, koska hän on entinen kuolonsyöjä. Se oli kovasydäminen ajatus, mutta se auttoi hieman häntä rauhoittumaan, kun hän jatkoi miehen katselemista. Tulenlieskat läikkyivät seinillä ja varjot miehen kasvoilla liikkuivat oudosti. Hermione kavensi katsettaan – jollei hän tietäisi millainen Professori Kalkaros todella oli, hän olisi voinut erehtyä luulemaan että varjot hänen suupielissään olivat hyvin kätketty, mutta itsepintainen hymy. Näytti todellakin aivan siltä kuin hänen huulensa olisivat kaartuneet. Se oli vieläkin hermostuttavampaa, sillä hymyilevä Kalkaros oli jotain aivan ennen kuulumatonta. Hermione kallisti päätään kysyvästi ja lähes huomaamattaan nojasi eteenpäin, miehen kasvojen täyttäen hänen näkökenttänsä kun hän yritti saada selvää tuosta hämmentävästä ilmeestä…
”Olen pettynyt, neiti Granger.” Kasvot Hermionen silmien edessä muuttuivat niin äkillisesti, että hän lennähti taakse päin ainakin metrin ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin.
”Mitä?” hän kysyi hermostuneesti, käyden läpi mielessään viimeisiä minuutteja saadakseen kiinni siitä mistä oli kysymys.
”Miten lapsellinen reaktio”, Kalkaros jatkoi. ”Kuvittelin että olisit ollut kypsempi.” Sitten hänen huulensa vetäytyivät epämiellyttävään virnistykseen, joka muistutti niin paljon sitä tyrannimaista taikajuomien opettajaa, joka sai Hermionen tuntemaan tutun kauhun kouristuksen ennen kuin hän muisti että hän ei ollut kokeessa – sanan varsinaisessa merkityksessä ainakaan, pieni ääni hänen päässään kuiskasi – ja että huoneessa ei ollut ketään väijymässä tilaisuutta päästä ilkkumaan hänen nöyryytykselleen.
Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi, hän tuumi itsekseen. Kalkaros voisi tietenkin sanoa mitä vain halusi, mutta niin voisi hänkin – Kalkaroksella ei ollut oikeutta vähentää häneltä pisteitä tai määrätä häntä jälki-istuntoon, ei niin kauan kuin Hermione työskenteli hänen kanssaan.
Toisaalta, minulla ei ole aavistustakaan mitä tuohon voisi vastata, Hermione oivalsi surkeana ja tyytyi mulkoilemaan kiukkuisesti Kalkarosta. Mies oli niin täynnä itseään, niin omahyväinen ja varma itsestään. Tämän ajatteleminen raastoi Hermionea enemmän kuin mikään. Siinä hän istui, tyytyväisenä tuolissaan, nilkat ristissä – ja hän näytti niin täydellisen piittaamattomalta, aivan kuin hän käsittelisi tällaisia tilanteita tuon tuostakin.
Vaan näin ei ollut asian laita – tilanne oli ainutlaatuinen. Hermione tunsi äkkiä olonsa hyvin epämiellyttäväksi seisoessaan yksin lähes täydellisen tuntemattoman miehen yksityishuoneistossa. Hän tiesi toki kuka mies oli, ja mikä oli tuonut hänet tähän tilanteeseen, mutta Hermione ei oikeasti tuntenut häntä, ja edessä häämötti pitkä ja mitä todennäköisimmin tuskallinen kumppanuus, jota hän ei ollut pyytänyt. Hän tajusi, että voisi joko istua alas ja tarttua toimeen, tai kääntyä kannoillaan ja häipyä. Mutta hän ei pystynyt päättämään kumman vaihtoehdon valitsisi. Ja tämä epäröinti alkoi käydä hänen hermoilleen.
Professori Kalkaros säikäytti hänen jälleen huokaisemalla äänekkäästi. ”Mistä moinen hiljaisuus, neiti Granger?” hän kysyi.
Hän oli eksynyt omiin ajatuksiinsa taas. ”Kunhan mietiskelen, professori”, Hermione sanoi.
”Ja ilmeisesti sitä ei ole mahdollista suorittaa istualtaan? Ymmärrän että olet vaikuttunut läsnäolostani, mutta ei ole tarpeen joutua hämilleen”, hän sanoi vihjailevasti.
Hermione irvisti. ”Aivan niin, sir”, hän sanoi nielaisten hävyttömän vastauksensa vastahakoisesti. Sitten hän istahti varovasti lähimmälle tuolille, kamppaillen déjà vu –kokemuksensa kanssa. Kalkaros istui edelleen asemoituneena kohti ovea, julkean rennossa asennossaan, mutta hänen päänsä kääntyi Hermionen suuntaan. Ja taas kerran tämä sai tytön hermostumaan. Kalkaros suipisti suutaan siihen malliin, kuin itse asiassa aikoisi harkita huolellisesti seuraavia sanojaan. Miten epätavanomaista.
”Sallithan minun selventää erästä seikkaa, neiti Granger”, hän sanoi äänellä, joka oli matala ja kaikki mahdolliset vastaväitteet tai kysymykset torjuva. ”Minä vihaan tätä. En pidä tästä tilanteesta, enkä erityisesti nauti siitä velvollisuudesta, mihin minut on määrätty. Mutta se täytyy suorittaa.” Hän nojasi painoaan vasemman kyynärpäänsä varaan kurottautuessaan kohti tyttöä. ”Epäilen syvästi, että olisit itse ollut halukas tähän tehtävään. Voin vain kuvitella miten Albus on suostutellut ja lahjonut sinua, todennäköisesti lupaamalla jotain ylimääräisiä arvosanoja.”
Hermione säpsähti vaivaantuneena syyllisyyden läikähtäessä hänen sisällään ja loi katseensa pöydän pintaan. Jos hän oli aivan rehellinen itselleen, hän tiesi ettei olisi suostunut tähän ilman jotain korvausta – Kalkaroksen kanssa työskentelemisen aiheuttama paine teki melkein mahdottomaksi sen, että hän olisi vapaasta tahdostaan halunnut jatkaa, vaikka hän tiesikin miten sietämättömän itsekästä se oli. Toiset työskentelivät ilman minkäänlaista korvausta, jopa ilman minkäänlaista tunnustusta, joskus jopa kärsien sietämättömiä olosuhteita, jopa kuoleman… Hän katsoi taas ylös. Tai jotain pahempaa…
Professori Kalkaros jatkoi, tietämättömänä Hermionen sisäisestä myllerryksestä. ”Joka tapauksessa, tässä me olemme. Tiedät ilmeisesti mitä sinulta odotetaan, olenko oikeassa?”
”Kyllä, sir”, Hermione vastasi.
”Hyvä.” Kalkaros kohotti toista kulmakarvaansa. ”Luotan siihen, että ei ole liikaa vaadittu älylliseltä kapasiteetiltasi ymmärtää, että en arvosta keskeytyksiä kun työskentelen. Toisin kuin suurin osa tässä koulussa työskentelevistä noidista ja velhoista, minä tiedän mitä olen tekemässä. Edeltäjäsi olisi pärjännyt paremmin, jos olisi pitänyt sen mielessään.”
Hermionen suupielet vääntyivät vastenmielisyydestä. Hän ihaili kovasti professori Vectoria, ja hänen mielestään tällä numerologian opettajalla oli paljon suurempi syy vihastukseen kuin Kalkaroksella. Silti, olisi ollut helpompaa kaikille, jos Vector olisi vain sinnitellyt sen sijaan että hän lopetti. Hermione kiristeli huomaamattaan hampaitaan ja toivoi, että hänellä olisi enemmän lujuutta. Ääneen hän sanoi, ”Kyllä professori.”
Kalkaros yllätti hänet virnistämällä oudon huvittuneesti, mikä teki hänet taas hieman hermostuneeksi – virnistys oli varmasti merkki sitä, että hän juoni jotain kamalaa huomautusta…
”Pidän sinusta, neiti Granger”, professori Kalkaros sanoi äkkiä.
Hermionen sydän lakkasi lyömästä ja kipusi hänen kurkkuunsa järkytyksestä. Mitä? hän ajatteli vauhkona, hänen kätensä ja jalkansa menettivät tuntonsa ja hän meinasi tukehtua.
”Vaikka onkin itsestään selvää, että olet huijari”, Kalkaros sanoi yhä virnistellen huomaamatta hänen ahdinkoaan, tai ehkä juuri sen vuoksi. Hermione nosti kätensä rinnalleen rauhoitellakseen mielipuolisesti jyskyttävää sydäntään, ja oli liian järkyttynyt pystyäkseen vastaamaan mitään muuta kuin hämmentyneen, ”Mitä?”
Professori Kalkaros heilautti kättään vähättelevästi. ”Oikea neiti Granger olisi jo yrittänyt oikaista minua jossakin asiassa, tai olisi yrittänyt osoittaa älyllisen kyvykkyytensä. Hän olisi todennäköisesti loukkaantunut jostakin täysin harmittomasta huomiosta ja yrittänyt saada minut näkemään toimintani virheellisyys.” Hän tuki leukaansa kädellään. ”Pakko myöntää, mutta tämä säyseä ja jotakuinkin himmeämpi versio hänestä on miellyttävämpi. Ehkäpä saankin jatkaa hiljaista elämääni.”
Hermione siristi silmiään. Hänen kätensä puristuivat kouristuksenomaisesti. Miten röyhkeää!
”Voin vakuuttaa sinulle, professori, että yritin vain olla kohtelias. En ole yllättynyt siitä, että et tunnistanut sitä”, hän tuhahti, ”koska olet niin useasti osoittanut olevasi tämän hyveen suhteen täydellisen tietämätön.
Professori Kalkaros haukoitteli tylysti. ”Voi surkeus, vaikuttaa siltä että sinä oletkin oikea neiti Granger kaikesta huolimatta. Mikä sääli”, hän sanoi.
Typerys, Hermione ajatteli.
Kalkaros nosti leukansa ja asetti kätensä pöydälle. ”Nyt asiaan”, hän ilmoitti.
”Hyvä on”, Hermione vastasi. Hän kaivoi laukkunsa syvyyksistä sulkakynän ja pergamenttia, ja asetti ne pöydälle eteensä. Kalkaros kohotti kulmakarvaansa kysyvästi.
”Mitä oikein luulet tekeväsi?” hän sanoi.
Hermione nosti kätensä ilmaan turhautuneena. ”Minä yritän avustaa sinua, sir. Sen nyt luulisi jo olevan selvää.”
Kalkaros naurahti ja Hermione tunsi kiehuvansa. Sielunsa silmin hän kuvitteli olevansa ulkona ja hakkaavansa päätään linnan muuria vasten.
”Halusin vain kysyä, että tiedätkö sinä tarkalleen mitä olet tekemässä, ja millaisia riskejä siihen sisältyy. En ollut suunnitellut että aloittaisimme tänä iltana.”
”Mitä minä sitten teen täällä?” hän ulvahti.
Kalkaros vain kohautti olkiaan. ”Sitä sinun pitää kysyä Professori Dumbledorelta – hän oli se, joka sinut tänne toi.”
Kaikki hyvin tyttö, hän ajatteli, hengitä syvään. ”Katsohan, on olemassa paljon muutakin mitä voisin juuri nyt tehdä, ja paljon mieluummin hoitaisin nyt muita asioita, kuin olisin täällä, missä pätevyyteni kyseenalaistetaan.” Hän risti kätensä rinnalleen ja naulitsi miehen hyödyttömällä tuijotuksella.
Kaikki hilpeys oli kadonnut Kalkaroksen kasvoilta. Hän oli kylmä kuin kivi, hänen kalpea ihonsa kuin kreikkalaista marmori, taidokkaasti veistettyä, mutta lopulta aina vain kovaa ja välinpitämätöntä. ”Tämä ei ole mitään leikkiä, neiti Granger”, hän sanoi pehmeästi, ja jokin hänen äänessään sai Hermionen vapisemaan. Hän puristi kätensä tiukemmin ympärilleen, kun hänen ihonsa nousi kananlihalle. Vain muutamassa sekunnissa mies oli muuttunut sarkastisesta, mutta suhteellisen tutusta ja harmittomasta professorista pahantahtoiseksi hahmoksi hämärässä huoneessa. Hän näytti valppaalta, myrkylliseltä ja valmiilta iskemään. Hermionen vatsaa väänsi ja hän nielaisi äänekkäästi.
”Tiedän, professori”, hän sanoi. Hänen suunsa tuntui rutikuivalta, ja hän nuolaisi huuliaan.
Yhtäkkiä miehen käsi iski pöydän pintaan, ja sen korvia vihlova ääni sai Hermionen hätkähtämään.
”Ei, sinä et tiedä”, hän murahti, ennen kuin sai silotettua äänensä yhtä samettiseksi kuin hetki sitten. ”Jos tietäisit, sinä et olisi suostunut tähän ikäpäivänä. Tämä ei ole mitään typerää numerologiaa, jonka kanssa voit leikitellä, neiti Granger, tämä on todellista – luita ja verta – todellista. Tämä on syvempää kuin mikään muu taikuus, se imee sinun sielusi. Et voi venyttää mieltäsi nähdäksesi tulevaisuuden ilman, että jokin osa itsestäsi katoaa tuohon kuiluun. Se ei ole pelkkää teoriaa, ei mitään perhosen siiveniskuja toisella puolella maailmaa, tämä on taikuutta, sen kaikkein syvimmässä merkityksessään.”
”Mutta…”
”Ei, kuuntele. Maailma on numeroita, se on numeroiden hallitsema, ne luovat sitä uudelleen ja uudelleen jokaisena hetkenä. Täällä, tässä huoneessa, me tulemme häpeilemättömästi manipuloimaan sitä ainesosaa, mistä universumi on tehty. Se on vaarallista, neiti Granger. Paljon sinua suuremmat velhot ovat tulleet hulluiksi yrittäessään harjoittaa sitä. Yrität epäilemättä ymmärtää mitä minä teen, mutta minun on varoitettava sinua: ellet ole varuillasi, sinä kadotat itsesi. Sinut imetään sisään, joudut vangiksi omaan mieleesi, ja päädyt elämään niissä viettelevissä aikajanoissa, joita ei ole olemassa. Kuka tahansa olisi ollut parempi kuin sinä, sinä joka yrität ymmärtää, mutta ei -” Hän nojasi pöydän yli kunnes hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä Hermionen kasvoista, ja kun hän lausui seuraavat sanansa, hänen äänensä resonoi Hermionen rintakehässä. ”On hyvin todennäköistä, että menetätä järkesi, neiti Granger. Minun on kysyttävä, oletko valmis ottamaan sen riskin?”
Kalkaroksen sanat sinkoilivat Hermionen mielessä. Ne olivat kaksiteräisiä, viiltäviä, ja ne leikkasivat kirurgin lailla hänen ajatuksiaan. Ne välkehtivät hopeaa hänen mielensä pimeässä, ammottaen tyhjyyttä, joka aneli tulla täytetyksi. Hän pelkäsi riskiä, kyllä, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta se mitä hän voisi oppia tästä, olisi sanoinkuvaamatonta. Miten hän voisi elää itsensä kanssa, ellei hän tarttuisi tähän tilaisuuteen?
Jossakin hänen mielensä pölyisillä käytävillä pieni ääni kirkui hänelle, vaatien hänen huomiotaan, huutaen että tästä juuri oli kysymys, tästä Kalkaros oli juuri puhunut – että hänen tiedonjanonsa olisi hänen tuhonsa, ja se estäisi häntä oppimasta enää mitään enää koskaan. Hermione ei kuunnellut sitä.
Hän oli valmis ottamaan tuon riskin, halusi sitä jopa… Kyllä, hän halusi todistaa itselleen että selviäisi siitä. Hän voisi saavuttaa niin paljon. Mitä hän oppisi täällä, tässä huoneessa, olisi juuri se, mitä hän oli aina kaivannut…
Hermione avasi suunsa vastatakseen, mutta Kalkaros oli jo vetäytymässä takaisin paikoilleen, ja liukui uupuneen näköisenä pitkin tuolin pehmustetta. Hän painoi kätensä kasvoilleen, ja rasvaiset, korpinmustat hiukset putosivat verhoksi hänen profiililleen, estäen Hermionea näkemästä hänen ilmettään. Vaikutti siltä kuin hän olisi lyyhistynyt, vaikka hän istui täysin liikkumattomana. Hermionen valtasi halu koskettaa häntä – vaikka mustelmat edellisestä kerrasta, kun hän oli toiminut niin ajattelemattomasti impulssinsa ohjaamana, eivät olleet vielä parantuneet. Kalkaros ymmärtäisi väärin mitä tahansa hän tekisikään, joten hän pysytteli liikkumattomana paikallaan ja sulki suunsa.
Yhtäkkiä professori Kalkaros suoristautui, ottaen jälleen tilanteen täydelliseen hallintaansa. ”Älä vastaa vielä. Ajattele sitä, vaikka tiedänkin, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä olet jo päättänyt asian. Mutta tee se edes mielikseni, jos ei muuta”, hän sanoi. ”Huomiseen – tapaamme päivällisen jälkeen.” Käsky.
”Kyllä, professori, se sopii mainiosti”, Hermione vastasi nopeasti ennen kuin menettäisi tilaisuuden sanoa mitään. Hän ajattelisi asiaa aivan varmasti, mutta hän olisi täydellinen typerys jos hylkäisi tällaisen mahdollisuuden. Hermione tunki tavaransa hätäisesti laukkuunsa ja käveli reippaasti ovelle.
”Hyvää yötä, professori”, hän sanoi kynnykseltä. Hän kuuli Kalkaroksen murahtavan, eikä odottanut muuta, vaan sulki oven ja riensi pitkin käytävää.
*
Hermionen hulluksi tekevä tuoksu viipyili ilmassa vielä pitkään kun hän oli mennyt. Rehellisesti sanottuna, se oli todella häiritsevää, ja Severus liikahteli epämukavasti tuolissaan – ilmassa leijuva tuoksahdus sai hänet tuntemaan niin kuin tyttö olisi yhä hänen seurassaan, äänettömästi ja hetkellisesti.
Tämä aineeton todiste hänen tungettelustaan oli ilmeisesti välttämätön paha, näin Kalkaros järkeili, sillä mieluummin hän kuitenkin laski tytön omaan turvasatamaansa, kuin lähti itse hapuilemaan tietään sen ulkopuolelle. Tämä omavalintainen vankeus alkoi kuitenkin hiljalleen muuttua pitkäveteiseksi – muttei niin pitkäveteiseksi, että hän uskaltautuisi vapauttamaan itsensä siitä… Hän tuhahti turhautuneena. Siihen oli syynsä, ettei hän ollut Rohkelikko. Huolimatta sen kaikista sietämättömistä veisuista, lajitteluhattu osasi hommansa.
Pelkkä pelkuri, hän ajatteli, mutta kohtalaisen kunnioitusta herättävä ja suhteellisen vahingoittumaton pelkuri.
Tyttö palaisi takaisin, tietenkin. Ei ollut keinoa säikäyttää häntä luopumaan tästä – vaikka hän sanoisi että ei ollut mitään vaaraa, ja että koko homma tylsistyttäisi Hermionen kuoliaaksi, hän jäisi siitäkin huolimatta. Edes niiden ylimääräisten arvosanojen vuoksi, jollei muuten. Kalkaros ajatteli olleensa oikeassa varoittaessaan häntä. Ainakin tyttö tiesi nyt mihin oli sekaantumassa. Häntä oli niin helppo manipuloida, mutta Severus ei sallinut itsensä tuntea syyllisyyttä siitä. Painikkeet, joilla neiti Grangerin tunne-elämää ohjailtiin, suorastaan loistivat pimeässä, ja ne oli nimetty suurilla, helppolukuisilla kirjaimilla. Hänen karski puheensa oli kaikesta huolimatta ollut hienovaraista verrattuna Rohkelikkoihin.
Mikä tahansa suurta nuijaa pienempi on hienovaraista Rohkelikoille, hän ajatteli.
Ilma tuoksui edelleen trooppiselle ja suloiselle. Lämpö hohkasi tulisijasta ja muistutti häntä lämpimämmistä paikoista, paikoista joissa tämä tuoksu ei olisi ollut ollenkaan vieras. Tämä sai hänen mielensä tulvimaan viekoittelevia kuvia.
Typerää, hän sätti itseään. Hänen pitäisi päästä ulos tästä huoneesta, jonne jokin naurettava paratiisi oli tunkeutumassa, sekoittuen hänen pettymykseensä. Hän kääntyi ja sammutti liekit. Sitten hän seisoi hakien tasapainoa, tuntien olonsa epävakaaksi vielä näiden kahden kuukauden jälkeen, ja asteli tuttua reittiä pitkin makuuhuoneeseensa.
Riisuutuessaan hän pohdiskeli asioiden saamaa uutta käännettä. Näytti siltä, että tehtävää ei voinut paeta. Hän ei voinut sanoa olevansa mielissään, mutta eihän ollut pahoillaankaan. Toisen henkilön ajoittainen läsnäolo huoneessa rauhoitti häntä – tai paremminkin, pakotti hänet pitämään tunteensa kurissa – niin kuin hän oli pian oppinut Septiman kanssa toimiessaan. Joten hänen olisi helpompi ottaa tehtävä vastaan ja tuntea olevansa vielä hyödyksi jollekulle.
Hän huokaisi liukuessaan lakanoiden väliin, osoitti taikasauvallaan hiipuvaa tulta, ja sammutti sen. Kyllä, olla hyödyksi... Pikkuvanha neiti Granger tulisi epäilemättä ottamaan kaiken irti tästä tilaisuudesta, joten ehkäpä vääjäämättömät umpikujatkaan eivät olisi täysin turhia.
Hän hengitti sisään. Hermionen tuoksu oli yhä läsnä, ja hän luopui yrityksistään manata sitä pois ja kääntyi kyljelleen vuoteessaan.
Se kietoutui hänen ympärilleen tihkuen trooppisia unelmia – ja hän näki ensimmäisen miellyttävän unensa pitkään, pitkään aikaan.
Kiitos kaikille, jotka edelleen jaksatte kirjoittaa minulle kysyäksenne ficcien jatkoja sun muuta asiaan kuuluvaa. Vastaan nyt tässä kaikille yhteisesti kaikkiin yleisimmin esitettyihin kysymyksiin ja vähän muuhunkin.
Sielujen puutarhaan tulee jatkoa. Ja se tulee tänne.
Lempeä sade ei jatku, se on valmis.
Pari muuta, ennen julkaisematonta ficciä on ilmestymässä joskus tulevaisuudessa.
Wide Awake eli Twilight-ficcikäännökseni Valveilla jatkuu ja ilmestyy tänne joskus, kunhan piparin paistamiseltani ehdin. Ja niitä reseptejä tulee sitten samalla.
Halaus!
Kirjoittaja: Aura Illumina
Julkaistu vuonna: 2004
Ikäraja: K-15
Tyylilaji: draama, romantiikka, huumori, HG/SK
Päähenkilöt: Hermione Granger (Tylypahkan taikuuden historian opettaja), Harry Potter (Tylypahkan pimeyden voimilta suojautumisen opettaja), Severus Kalkaros (Tylypahkan taikajuomien opettaja) ja Albus Dumbledore (Tylypahkan rehtori)
Tiivistelmä: Sota on ohi ja Voldemort kukistettu, mutta Severus Kalkaros kärsii yhä kidutu-kirouksen jälkivaikutuksista. Ikävien sattumien kautta hänen nuori kollegansa joutuu auttamaan miestä hädässä, eikä tilannetta helpota yhtään se, että he eivät voi sietää toisiaan. Harry on muuttunut saatuaan vihdoin harteiltaan maailman pelastamisen raskaan vastuun, ja nauttii elämästään tavalla, johon ei nuoruusvuosinaan pystynyt. Hermionen parhaana ystävänä hänellä on sanansa sanottavana tilanteesta, mutta sanansa on sanottavana myös Poppy Pomfreyllä ja Albus Dumbledorella, Ronista puhumattakaan. Eivätkä Weasleyn kaksosetkaan jää sanattomiksi, kun jouluaaton tunnelma kärjistyy kunnon tappeluksi…
Kotitontun ystävällisten palveluksien jälkeen Hermione kömpi takaisin lämpimään sänkyynsä, käsissään höyryävä kuppi yrttiteetä ja muutama vastaleivottu sämpylä. Vanha Koukkujalka kehräsi sängyn päädyssä hänen kutsuessa ”Kaikkien aikojen mahtavimmat muodonmuutokset” nimisen painavan, ikivanhan kirjan laskeutumaan pehmeästi hänen syliinsä. Hermione käänsi esiin ensimmäiset sivut suurella nautinnolla. Tunne jota hän koki näin tehdessään vastasi yhtään liiottelematta liian pitkään erossa olleiden rakastavaisten suudelmaa, mutta Hermionella ei ollut siitä kokemusta jotta hän olisi voinut suorittaa vertailua. Muutaman tunnin intohimoisen lukemisen jälkeen hän hörppäsi viimeiset kylmät kulaukset teestään ja sulki kirjan. Joku koputti hänen ikkunaansa. Lasiin piirtyneiden jääkukkien lomasta, hän huomasi tutut vihreät silmät.
Mitä minä… voi luoja!
”Kyllähän minä tiesin minkälainen hän on ja mitä oli odotettavissa, mutta nyt saa riittää. En ole tehnyt mitään ansaitakseni hänen vihaansa, ja nyt tosiaankin, mittani on täynnä! En mene enää koskaan sinne käärmeenpesään. Jos tarvitset apuani, teen mitä tahansa, siis mitä tahansa alusastioiden pesemisestä oksennuksien jynssäämiseen lattialta, mutta minä-en-enää-mene-hänen-lähelleen!”
Vanha nainen huokaisi ja pudisti päätään paheksuntansa merkiksi. ”Mies on vahva kuin tiikeri, vaikkei päältä päin uskoisi. Ilman luontaista sitkeyttään ja kestävyyttään hän olisi kuollut jo aikaa sitten. Nyt näiden muutamien viikkojen aikana hänen kouristuksensa ja kipukohtauksensa ovat lieventyneet, kiitos sinun. Näyttää siltä kuin käynneilläsi olisi ollut taianomainen vaikutus.” Matami Pomfrey hymyili hieman ilkikurisesti, ja Hermionelle tuli äkkiä hyvin kuuma ja hän tunsi nolostuvansa.
Vanha sairaanhoitajanoita alkoi näyttää jotakuinkin katuvalta, että oli kertonut niin paljon potilaansa yksityisasioista Hermionelle. ”En kertoisi sinulle tätä, ellen olisi ehdottoman varma siitä, että se on tärkeää. Tiedän että osaat pitää nämä asiat omana tietonasi, Hermione.”
Hän ei ollut tuntenut oloaan näin jännittyneeksi sitten loppututkintonsa, silloin kun hän oli vielä opiskelijana Tylypahkassa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut menossa tärkeään kokeeseen ilman että olisi saanut mahdollisuutta lukea mitään sitä koskevaa. Harry ei ollut sallinut hänen edes tehdä muistiinpanoja. Hän oli sanonut, että pimeyden voimilta ei suojauduttu kirjojen ja paperien avulla, vaan kaikki pitää osata ulkoa ja ennen kaikkea todella tuntea sisällään. Tuntea voima, tuntea hetki hetkeltä suuremmaksi kasvava varmuus. Itse asiassa, Harry oli sanonut, että muistiinpanoilla voisi hänen puolestaan pyyhkiä vaikka takapuolensa, mutta Hermione yritti unohtaa sen. Miten loukkaava ajatuskin!
Rakasta sitä mitä pelkäät… huhhuh, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta jos Harry pystyi siihen suhteessa Voldemortiin, voin minäkin rakastaa Kalkarosta. Rakastaa, Kalkarosta… Näiden kahden sanan yhdistelmä oli puistattava. Sitä ei kyllä tapahdu tässä elämässä, mutta kyllä minä tiedän ettei Harry tarkoittanut sitä ihan sillä tavalla, ei niin sananmukaisesti.
Mitä ihmettä minä oikein höpötän? Hermione alkoi moittia itseään, kunnes, juuri ajoissa, muisti Harryn sanat: ”Olla oma itsensä vailla häpeää…” Okei, sanottu mikä sanottu, ja jos siinä ei ollut järjen häivääkään, niin mitä sitten. Sentään en ole täällä väittelemässä tohtoriksi. Hermione tunsi ihanan vapauden tunteen salliessaan itsensä olla mitä oli sillä hetkellä, häpeilemättä jokaista vähemmän kuin nerokkaan täydellistä sanaa.
Aurinko ei paista enää.
Olen saapunut jollekin sumuiselle nummelle.
Kaikki ympärilläni näyttää pehmeältä ja usvaiselta.
Näen naisen ratsastavan helmenvalkealla hevosella edelläni.
En näe kovin selkeästi, mutta hänen ääriviivansa paljastavat mitä houkuttelevimman vartalon. Hänen pitkät ja kiharat hiuksensa leiskuvat tuulen riepotellessa niitä villisti.
Yhtäkkiä tunnen itseni hyvin kiihottuneeksi, ja hevoseni laukkaa kuin henkensä hädässä, mutta emme pääse askeltakaan eteenpäin.
Tunnen tuulen puhaltavan kasvoillani, mutta en liiku.
Tulen äärimmäisen turhautuneeksi.
Pian huomaan oikealla puolellani olevan puutarhan. Nainen on laskeutunut satulastaan ja kulkee kohti sen porttia.
Se on vanhanaikainen englantilainen puutarha, kuten se, jossa vietin lapsuuteni kesiä.
Korkea punatiilinen muuri ympäröi puutarhaa, ja voin nähdä ruusu- ja villiviiniköynnöksien kasvavan sitä pitkin peittäen sen kaikkialta.
Voi luoja, hän on mennyt toiselle puolelle, enkä näe häntä enää.
Kamala menettämisen tuska kouraisee sisintäni.
Mitä tämä on?
Hän tulee portille ja vilkuttaa minulle.
Hänen hiuksensa kehystävät hänen kasvojaan, kun hän hymyilee minulle kutsuvasti.
Tunnen veren kiehuvan suonissani, ja vannon että myisin sieluni, vaikka kukapa sen haluaisi ostaa, saadakseni painaa hänet itseäni vasten, ympäröidä hänet, olla hänen lähellään, hänen sisällään…
Äkkiarvaamatta orini ottaa valtavan loikan muurin yli, ja minä lennän kuin kaato, vain rysähtääkseni rajusti maahan.
Luulen että olen kuollut.
Huomaan että puutarha on täynnä viikunapuita. Ei mitään muita kuin reheviä viikunapuita, täynnä kypsiä, hunajaa tihkuvia hedelmiä.
Kyllä, minä olen kuollut ja makaan Eedenin puutarhassa.
Vakuutun yhä enemmän kuolemastani, kun enkelimäiset kasvot kumartuvat ylleni.
Hengitykseni salpaantuu hänen sanoinkuvaamattoman kauneutensa tähden.
Hän ojentaa hienostuneen kätensä minua kohti.
Nuo kädet… hänen kätensä…
Säikähdän kun tunnistan hänet.
Hän tulee lähemmäs minua, lempeämpänä ja rakastavampana kuin mitä olen koskaan pystynyt kuvittelemaan naisen olevan.
Hän painaa kätensä hellästi alavatsalleni, kuiskaten jotain korvaani.
En pysty kuulemaan häntä!
Yritän puhua, mutta en voi.
”Sattuiko sinuun?” Kuulen mitä viehättävimmän äänen sanovan, ja tunnen oloni hyvin helpottuneeksi. ”Lievitän kipuasi, anna minun koskettaa sinua…”
Hän pujottaa kätensä jalkojeni väliin ja painelee pehmeästi.
Voi hyvä Jumala, EI!
Huomaan olevani jälleen pikkupoika.
Mitä tämä on? Yhtäkkiä housuissani on jotakin märkää… märkää… UNTA!
Kyvyttömänä päättämään olisiko pahoillaan vai huojentunut siitä, että se ei ollut todellista, Severus pakotti itsensä nousemaan sängystään ja raahautumaan kylpyhuoneeseensa. Ylellinen kultatassuinen kylpyamme odotti siellä häntä, kuin lohdun muistomerkki. Haluamatta nähdä omaa kuvajaistaan, hän istui ammeeseen ja käänsi kuuman veden valumaan. Kun kuumat höyrypilvet sumensivat hänen näkönsä, hän saattoi ajatella selkeämmin kuin missään muualla. ”Ajattelen sen pois”, hän sanoi itselleen kuin isä, joka kertoo pojalleen ettei tarvitse pelätä, sillä hän ajaa tuon ison pahan kummituksen pois ikiajoiksi. Sitten hän alkoi järkeillä ja analysoida tunteitaan saadakseen ne poistetuksi järjestelmästään.
Muutaman tunnin, nyt jo viilentyneessä vedessä, lojumisen jälkeen hän huomasi, ettei ollut saavuttanut mitään. Oudot tunteet sykkivät edelleen hänen suonissaan. ”Voi Merlinin parta, taidan olla pulassa”, hän sanoi yhtä hiljaa kuin huokaus.
En ole koskaan arvostanut itselleni valehtelemista, enkä aio aloittaa nytkään, en vaikka miten kovasti haluaisin.
Kirottua! Eipä taida mikään määrä vettä pystyä pesemään pois tätä… mitä se sitten onkin.
Severus tunsi miehisen kehonsa pettäneen hänet ja ottaneen hänen mielensä panttivangikseen. Pahinta kaikessa oli se, että hänen tunteensa vaikuttivat liittyneen hänen hormoniensa johtamiin vihollisjoukkoihin, ja ne olivat aikeissa paeta hänen kapinallisen ruumiinsa tuntemusten kanssa hänen hallintansa ulottumattomiin. ”Vittu soikoon!” hän kiljahti äkisti. Pitäisi varmaan huolestua, jos tuo on ainoa asia mielessäni, hän ajatteli, huvittumatta lainkaan oivalluksestaan.
Hyvä on, viimeisen kerran, käydäänpä läpi tosiasiat joita ei voi kieltää: Tunnen oloni paremmaksi kuin pitkään aikaan. Se on hyvä, olen siitä kiitollinen, joskin hieman vaivaantunut. Hänen… hmm… hoitonsa ovat nostaneet pintaan joitakin tunteita, joita en pysty nimeämään.
Vai pystynkö? Mitä jos olenkin vaan niin pelkurimainen, että en uskalla nimetä niitä?
Mitä helvettiä, hän on nainen ja minä olen mies, pahus soikoon!
Minä haluan hänet, piste.
Vihdoinkin hän oli lopettanut epäonnistuneen ”aivopesunsa” ja nousi ylös. Vaikka olenkin tehnyt itseni naurettavaksi omissa silmissäni, en ole niin itsetuhoinen, että tekisin saman erehdyksen hänen edessään.
Hän ei saa koskaan tietää, Severus vannoi etsiessään kuumeisesti vaatteitaan ja pergamentteja, joita tarvitsisi sinä päivänä.
Hmmm… mitä minulla onkaan tänään? Ai niin, ensin on neljäsluokkalaisten rohkelikkojen kaksoistunti, miten poikkeuksellisen erinomainen luokka se onkaan, sitten… minulla on vapaatunti, jonka jälkeen iltapäivän tunnit ovat puuskupuhin ja korpinkynnen ensimmäisten luokkien kanssa. Hienoa.
Äkillinen tarve kääntyä veti Hermionen ulos ajatuksistaan, aivan kuin jokin olisi kutittanut kevyesti hänen niskaansa. Kurkistaen taakseen, hän näki korpinmustan hahmon tulevan lähemmäs katse nauliutuneena häneen. Säikähtäen hän käänsi katseensa nopeasti kohti aamiaistaan.
No, onpa mukavaa, herra Synkeys on taas jaloillaan, ja kiitos siitä kuuluu minulle, luulisin? Severus Kalkaros pyyhälsi suoraan hyväntekijänsä ohitse ja istui professori Lipetitin viereen. Heti sen jälkeen Hermione tunsi, todella tunsi, eikä lainkaan niin kevyesti tällä kertaa, miten jokin kutitti hänen niskaansa.
Tai niin pehmeät ja taitavat kädet kuin hänellä…
Ottaen niin suuren kulauksen, että melkein tyhjensi koko lasin, hän mietti mikä vaivasi häntä tässä eniten. Se oli ehdottomasti vakavan ajattelun paikka, joten hän kaatoi lisää tuota erinomaista lämmintä ja mausteista juomaa lasiinsa ja vajosi yhä syvemmälle itsetutkiskelussaan. Jos voisin saada hänet, vaikkakaan en koskaan saa, sillä en ikinä aio paljastaa tunteitani… Sitä paitsi, olen täysin tietoinen, ettei hän haluaisi minua vaikka tietäisikin. Rehellisesti puhuttuna, en moiti häntä siitä.
Missä olinkaan? Hän sanoi itselleen haluten pysäyttää ajatuksiensa etenemästä enää pidemmälle siihen suuntaan.
Mitä tekisin, jos voisin saada hänet?
Naisin aivoni pihalle?
Mahdollisesti.
Siitäkö tässä on kysymys? Sekö on syynä tähän sisäiseen sekasortooni? Luonnolliset tarpeeni, joita olen liian pitkään laiminlyönyt?
Herranjumala sentään, Severus, pystyt parempaankin. Milloin se muka on ollut syy alkaa… tuntea jotain naista kohtaan?
Sinusta on tulossa vanha, pelkään pahoin, vanha ja pehmeä kuin mätä kurpitsa.
Tällä kertaa kyse ei olekaan pelkästä seksistä, eikö niin?
Vastaa minulle, senkin pateettinen ääliö, eikö niin?
Hänen päänsä sisällä oli pitkä ja äänetön tauko.
Keskilattia oli tyhjä. Dumbledore oli epäilemättä ollut liian optimistinen kuvitellakseen, että joku todellakin aikoisi tanssia siellä. Hermione piti kyllä tanssimisesta, mutta kenen kanssa hän voisi tanssia? Olisi mukava tanssia Harryn kanssa, mutta hän ei halunnut rohkaista ketään uskomaan, että heillä olisi romanttinen suhde. Kaikkein vähiten Harrya itseään. Vaikka tuskin kukaan siihen enää rohkaisua tarvitsi. Hermione epäili kaikkien pitävän sitä itsestäänselvyytenä. Äh, en välitä, tanssin vaikka yksin jos huvittaa! hän ajatteli ja pyörähteli muutaman kerran kutsuvan tyhjällä tanssilattialla. Sen ympärille oli aseteltu monta ylellistä, punaista samettinojatuolia ja sohvaa, heitä varten, jotka mieluummin katselisivat kuin ottaisivat osaa tanssin pyörteisiin. Hermione tiesi kyllä ketä he olisivat. Emme varmaankaan tule näkemään Professori Kalkarosta tanssilattialla tänä iltana, tai minään muunakaan iltana, ei sen puoleen, Hermione hihitti itsekseen yrittäessään kuvitella tuon synkeän ja jäykän henkilön keskellä villiä tsa-tsa-tsaata.
Yhtäkkiä Hermione muisti hänen lahjansa. Hän oli täysin unohtanut sen. Oli ollut niin huvittavaa seurata kun muut olivat avanneet omia lahjojaan, että hän oli vain tunkenut paketin käsilaukkuunsa ja unohtanut sen sinne. Raskain käsivarsin hän nosti laukkunsa junan likaiselta lattialta ja penkoi sen läpikotaisin. Hetken kuluttua hän piteli pientä, ruskeaan voimapaperiin käärittyä pakettia, joka oli suljettu huolellisesti punaisella sinetillä. Hermione mursi sinetin ja avasi kääreet varovaisesti. Sisältä hän löysi pienen, mutta elegantin pullon, joka tuoksui… parfyymiltä?
Hajuvesipullo, onpa kummaa, hän ajatteli yllättyneenä ja nuuskaisi avattua pulloa uudelleen. Kevyt ja raikas tuoksu, joka toi mieleen mandariinit ja vihreän teen, tulvahti hänen nenäänsä. Hän ei ollut koskaan ollut kovin innokas käyttämään naisten tuoksuja, koska hän oli hyvin herkkä erilaisille, ja varsinkin voimakkaille tuoksuille. Yleensä hän suosi tuoksuttomia vaihtoehtoja intiimituotteissaan, mutta tämä ei tuoksunut hassummalle. Sitä paitsi, pullo oli kaunis ja siihen oli kaiverrettu P O E koristeellisin kirjaimin.
Mitäköhän se tarkoittaa? Aika omituinen nimi parfyymille, paitsi jos se ei olekaan oikeasti hajuvettä, vaan pullotettuja kauhutarinoita. Keneltäköhän tämä on? Pullo viittaisi taikajuomien opettajaan, mutta aromaattinen aine sen sisällä ei, paitsi tietenkin, jos se on myrkkyä. Hän juuri olisi voinut kehittää liemen, joka vaikuttaa hajuvedeltä, ja kun sitä sipaisee kaulalleen, se kuristaa sinut nukkuessasi… Täytyy tarkastaa tämä aine kotona. En halua käyttää mitään, millä on jotain maagisia vaikutuksia, joista en itse ole tietoinen.
Miksiköhän ajattelin sen olevan Kalkarokselta, sehän voi olla keneltä tahansa, esimerkiksi matami Pomfreyltä… tai Dumbledorelta, hänellä on oikein hyvä maku kaiken muun paitsi makeisten suhteen. Harry tietenkin olisi myös voinut hankkia sen Tylyahosta. Siellähän on se pieni naistentarvikkeita myyvä kauppa, jossa hän viipyi epäilyttävän kauan ollakseen mies.
Välttelenköhän minä yhtä tiettyä aihetta tahallani? Takaisin siihen sitten: Mitä Morganan nimessä eilen tapahtui? Joku suuteli minua, ja lujaa suutelikin, siitä ei ole epäilystäkään.Hermionen sydän alkoi takoa ja hänen hengityksensä tiheni pelkästä ajatuksesta.
Olisikohan se voinut olla Harry?
Ei tietenkään ja sinä tiedät sen!
Ketä minä oikein yritän huijata? Miten se muka olisi voinut olla kukaan muu, kuin mies jonka kanssa tanssin? Hän oli ainoa joka olisi pystynyt siihen, sillä seisoin niin lähellä häntä.
Totta kai se oli hän, mutta miksi?
Hän on varmaan halunnut minua kaiken aikaa, ja kaikki se ilkeily on ollut vain säälittävä yritys peittää todelliset, intohimoiset rakkauden tunteet… Hermione ajatteli ja yritti tukahduttaa hervottoman naurun pyrskähdyksen. Armoa, tapan kohta itseni nauruun, se on ihan liian villiä!
Ehkäpä hän vain kaipasi naisen huulien kosketusta, eikä voinut estää itseään… Hän hymyili pahanilkisesti, vaikka ei alkuunkaan hyväksynytkään mitään, mikä liittyi huumeisiin. Hänen mielestään ne olivat vain surkea ja epäterve yritys korvata taikuutta.
Ei, sehän olin minä, eikä kukaan nainen jota hän voisi haluta.
No, ehkäpä ne Matami Verson piparkakut oli huumattu, hänhän mainitsi jotain salaisesta ainesosasta.
Voi pyhä Kirke, tuskinpa hän on sellainen noita, joka kasvattaa laitonta ruohoa kasvihuoneiden hämärissä nurkissa, saati että laittaisi sitä salaa jonkun joulupipareihin, Kalkaroksen joulupipareihin… niin mielenkiintoinen ajatus kuin se onkin.
Onko minun mieleni tosiaan näin maallinen, onhan muunkinlaisia kasveja olemassa. Taikakasveja…
Voi, en minä tiedä, se kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Voisinpa vatvoa tätä jonkun kanssa, mutta minusta tuntuu, että Harry ei ehkä ole oikea henkilö tällä kertaa.
Koko matkan, kunnes juna saapui laiturille 9 ja ¾, Hermione mietti professori Kalkaroksen käytöstä menneen syksyn aikana, saadakseen edes jonkun vihjeen, mikä auttaisi häntä selittämään mysteerin.
Olen aina pitänyt itseäni poikkeuksellisen nokkelana ja tarkkanäköisenä henkilönä, jota ei helposti huijata. Miksi sitten tunnen itseni ihan hölmöksi.
Mikä sen suudelman tarkoitus oli?
Oliko se vitsi?
Tai kosto?
Ei sentään, tai minä en ainakaan ymmärrä tuollaista kostoa.
Mikä sitten?
Pääni varmaan räjähtää näistä kaikista kysymyksistä, joihin minulla ei ole vastauksia, ja sitten en koskaan saa tietää.
Onpa sietämätön tilanne!
Yhtäkkiä hän tempautui muistoihinsa, ja vahvojen käsivarsien tuntu kihelmöi hänen vyötärönsä ympärillä, ja se vangitsevan miehekäs, mutta hienostunut tuoksu; setri, santelipuu, aavistus bergamottia ja… oliko se frankinsensia?
Hermione ravisteli Harryn hereille ja he nousivat yhdessä Tylypahkan pikajunasta.
”Luulen että minun olisi parasta hieman siistiä itseäni, eikä kuppi vahvaa kahviakaan olisi pahitteeksi”, Harry sanoi tuntien suussaan tahmean ja pistävän maun, joka kieli liiallisesta juhlimisesta. ”Voin huonosti, mutta en halua näyttää sairaalta kun menen Molly Weasleyn röntgenkatseen eteen.”
”Ai, minä voin ihan hyvin, mutta voin viedä sinut johonkin kivaan kahvilaan. Voin jopa pitää sinua kädestä tarvittaessa”, Hermione sanoi haamunkalpealle ystävälleen.
”Voitko, sehän mukavaa. Tunnenkin oloni hieman huteraksi, joten kiitos.” Harry otti Hermionen lämpimän käden ja nojasi häneen näyttäen säälittävän heikolta. ”Entä sinun iltasi? Olet tuskin sanonut mitään sen eilisen esitykseni jälkeen. Oliko se niin kamalaa vai?”
”Ei Harry, sehän oli hauskinta mitä olen nähnyt sen jälkeen kun Fred ja George huijasivat Ronin syömään menninkäisen kakkaa.” Hermione nauroi muistaessaan sen huvittavan tilanteen muutama vuosi sitten. Fred ja George saivat Ronin syömään menninkäisen jätöksiä juuri keksimänään ”suklaapapu-uutuutena”, ja kun Ron huomasi heidän pikku jekkunsa, hän menetti malttinsa ja jahtasi kaksosveljiään ympäri kotikoloa heidän äitinsä vanhat ja virttyneet rintaliivit aseenaan. Hän aikoi lassota, kuristaa ja lopulta hirttää veljensä niillä omenapuuhun. Hermione, Ginny ja Harry olivat nauraneen, kunnes eivät enää saaneet henkeä, ja lopulta rouva Weasley oli tullut tekemään lopun kaikesta saamalla hillittömän raivokohtauksen.
”Olet oikeassa,” Harry hymyili heikosti, ”Se oli todella naurettava tilanne, mutta miksi minusta tuntuu, että välttelet kertomasta jotain? Mitä tapahtui? Joitko itsesi pöydän alle ja heräsit Voron vuoteesta?”
”Herran jestas, EN! Mistä sinä oikein saat nuo kaikki hullut ajatuksesi?” Hermione huudahti hieman liian puolustellen ollakseen todella vakuuttava. ”Tarkoitan että, se ei ollut minun syytäni, minä kyllä käyttäydyin niin kuin kunnollisen ja kiltin nuoren naisen kuuluukin, niin kuin aina…”
”Niin? Tuohan kuulostaa mitä mielenkiintoisimmalta. Siis mikä ei ollut sinun syytäsi?” Harry näytti yhtäkkiä erittäin uteliaalta ja paljon paremmalta kuin viisi minuuttia sitten. ”Kerro kaikki vaan!”
”Ei se ollut mitään, unohda mitä sanoin, ei minun ollut tarkoitus sanoa mitään ja sitä paitsi, sinä käyttäydyt ihan kuin ne homoystävät joissakin jästisarjoissa.” Hermione yritti kääntää keskustelun suuntaa viittaamalla Sinkkuelämää-sarjaan, jota hän seurasi aina lomaillessaan kotona.
”Älä yritä vaihtaa puheenaihetta”, Harry rallatti kiusoittelevasti. ”Minun täytyy saada tietää. Kerro nyt, ettei minun tarvitse alkaa keksiä enempää vaihtoehtoja.”
”Niin, ole kiltti ja älä!” He olivat saapuneet pieneen mukavaan kahvilaan nimeltään Parnasso, ja he tilasivat kupin espressoa ja pepperoni-salamivoileivän Harrylle sekä minttuteetä ja croissantin Hermionelle. Harry istui alas ja loi erittäin vaativan katseen pienen ja pyöreän pöydän toiselle puolelle. Hermione yritti olla huomaamatta sitä ja haukkasi voisarvestaan, kunnes kyllästyi Harryn äänettömään painostukseen ja antoi periksi.
”Hyvä on, sinä voitit, hienoa. Tanssin jonkun kanssa ja sitten kun valot sammuivat, joku suuteli minua.”
”Mitä? Kuka, kuka se oli? Sinähän tanssit kaikkien kanssa, mukaan lukien Norriska… ja miten niin valot sammuivat?”
”Jotenkin en ylläty yhtään siitä ettet huomannut sitä. Siinä vaiheessa olit pannut boolimaljan päähäsi ja leikit sen olevan sukelluskypäräsi. Ehkäpä sinulla oli neilikoita silmissäsi.”
Ai niitäkö ne olivatkin. Ihmettelinkin aamulla mitä ne mustat pienet jutut korvissani ja hiuksissani olivat. Harry ajatteli, mutta koska hän oli päättänyt saada selville kaikki kiehtovat yksityiskohdat Hermionen illasta, hän kysyi uudelleen, ”Oli miten oli, kerro minulle kuka sinua suuteli, ettei minun tarvitse lukea ajatuksiasi. Silloinhan saisin myös tietää mitä olet ostanut minulle joululahjaksi, ja kaikki muutkin pikku salaisuutesi, jotka pesivät hiustesi alla.”
”En minä tiedä kuka se oli… tai, ehkä tiedänkin, mutta se on vaan niin uskomatonta että – ”
”Niin…” Harry yritti rohkaista häntä sanomaan sen ääneen.
”Tanssin professori Kalkaroksen kanssa koska Dumbledore pakotti hänet pyytämään minua, ja silloin se tapahtui.”
”Professori En-Ole-Koskaan-Kuullut-Shampoosta suuteli sinua! Auuuuuuuu!” Harry melkein putosi tuoliltaan ulvoessaan järkytyksen ja vastenmielisyyden sekaista huutoa.
”Ehkäpä niin, en voi olla ihan varma, koska en nähnyt mitään sillä hetkellä.”
”No, mitä sitten tapahtui?” Harry otti lujasti pöydästä kiinni kaksin käsin, ettei toinen shokki onnistuisi horjuttamaan hänen tasapainoaan uudelleen.
”Ei mitään. Kun Minerva sytytti kynttilät, Kalkaros oli poissa. En ole tavannut häntä sen jälkeen. Eipä silti, että olisin halunnutkaan.”
”Tuo on aivan uskomaton tarina, tuskin maltan odottaa että pääsen kertomaan Ronille. Olen varma että hän oksentaa, se on niin sairas juttu! Yök!”
”Ei Harry, emme saa kertoa Ronille, emmekä kenellekään muullekaan!” Hermione aneli. ”Usko minua, on paljon parempi jos hän ei saa koskaan tietää. Luota minuun.”
”Hyvä on, saatat olla oikeassa. Hän onkin aina ollut niin herkkä sinun suhteesi, ja on edelleen. Mutta ole kiltti ja kerro minulle lisää… suutelitko häntä takaisin? Miltä se tuntui? Oliko hän hyvä?” Väristykset kulkivat pitkin Harryn selkäpiitä, ja hetken hän epäili, että hänen uteliaisuudessaan oli jotain epänormaalia.Tahdonko minä todellakin kuulla tämän? Hän kysyi itseltään.Ilman muuta!
”Pakotat minut aika kiusalliseen tilanteeseen, kuten aina, mutta jos todella haluat kuulla tosiasiat, niin tässä on: ensiksikin sinun tulee muistaa, että oli pimeää, joten en voinut nähdä häntä, enkä ensin tajunnut että se oli hän. Toiseksi, olin juonut pikkuriikkisen sitä jouluviiniä.”
”Hei Hermione, ei sinun tarvitse puolustella mitään minulle. Kyllä minä ymmärrän.” Tai ainakin yritän.
”Se oli ihan okei, luulisin. Itse asiassa, se tuntui ihan hyvältä.” Hermionen iho nousi yhtäkkiä kananlihalle, kun hän muisti tuntemukset, joita suudelma oli saanut hänessä aikaan. Vahvat kädet hänen ympärillään, hillitty tuoksu… oliko se santelipuuta ja bergamottia, hmmm… Täytyypä ottaa siitä selvää… Hei hetkinen, ei täydy! Mitä minä oikein ajattelin?
”Hyvältä? Vain hyvältä?” Harry kysyi, aivan kuin olisi lukenut jotain muuta hänen kasvoiltaan.
”No… ei se ole niin helppoa… Onko meidän pakko puhua tästä? Alan tuntea oloni todella oudoksi.”
”Kerrot vain kaiken nyt, niin sinun ei tarvitse enää koskaan puhua tästä uudestaan”, Harry vaati nojaten Hermionea kohti, jotta olisi kuullut kaikki yksityiskohdat kirkkaasti ja kuuluvasti.
”No, hän ei puhunut minulle sanaakaan koko aikana, mutta hän oli yllättävän hyvä tanssija, sulavaliikkeinen ja itsevarma. Hän piti minua lujasti otteessaan ja niin lähellä, että saatoin aistia hänen tuoksuvan erittäin hyvältä.”
”Niin varmaan… Entä suudelma? Käyttikö hän kieltä?”
”Voi Harry, ihan totta… No, se tuntui hyvältä ja kiihottavalta ja intohimoiselta ja rajulta… mitä muuta haluat kuulla? Että tulivatko alushousuni märiksi?” Hermione täräytti, yllättäen itsensäkin.
”No, tulivatko ne?”
Hermione mulkaisi Harrya turhautuneesti ja sanoi tiukalla äänellä, ”Nyt olet saanut kuulla kaiken mitä sinun tarvitsee tietää. Tämä aihe on loppuun käsitelty! Haluan palavasti nähdä vanhempani, lähdetään!” Hän nousi ylös ja veti ystävänsä, joka oli liian-utelias-omaksi-parhaakseen, jaloilleen.
”Haluatko tulla samalla taksilla vai ilmiinnytkö mieluummin?” Hermione kysyi, kun he poistuivat kahvilasta ja raahasivat matka-arkkujaan jäistä jalkakäytävää pitkin.
Severus Kalkaros ravasi edestakaisin huoneistossaan yrittäen saada jotain tolkkua edellisen illan tapahtumiin.
Se oli niin vierasta käyttäytymistä minulle, aivan päinvastaista miten yleensä toimin, tai miten suunnittelin toimivani tämän asian suhteen.
’En kerro hänelle’, muistatko, päätin nimenomaan että EN paljasta hänelle säälittäviä tunteitani, että EN SUUTELE HÄNTÄ! Minkä helvetin takia sitten menin tekemään niin? Kirottua.
Voisinpa kietoa Albuksen parran muutaman kierroksen hänen kaulansa ympärille ja ripustaa hänet roikkumaan korkeimpaan kynttelikköön suuren salin seinälle. Se oli anteeksiantamaton, aivan halveksittava teko häneltä. Miksi hänen pitää aina työntää suuri nenänsä toisten ihmisten asioihin? Mitä hemmettiä hän oikein ajatteli?
Ja mitä minä oikein aion sanoa Hermionelle? Hän ja hänen periksiantamattomuutensa. Hän ei varmaankaan jätä kiveäkään kääntämättä saadakseen selville mitä oikein tapahtui. Ja miksi niin tapahtui? Ja miten? Ja minkä vuoksi? Ja miten pitkään ja… Voi pyhä paska! Hänen tulvivat kysymyksensä aiheuttavat minulle päänsäryn jo ennen kun hän on edes esittänyt niitä. En mitenkään pysty kohtaamaan häntä. En nyt, en ikinä. Luojan kiitos hän on poissa joululoman ajan, mutta sekin on vain hetkellinen helpotus, hän tulee takaisin pää pursuten kysymyksiä joihin en voi enkä aio vastata. Hän vainoaa minua kunnes menetän järkeni.
Ellei se ole jo tapahtunut.
”Severus, hyvä mies, rauhoituhan nyt, näytät kamalalta”, sanoi tuttu ääni hänen selkänsä takaa.
”Kuten aina”, Severus vastasi ivallisesti, kääntyen sulavasti kasvotusten rehtoriin, jonka pää pilkisti Severuksen takan liekkien lomasta. ”Oliko sinulla jotain asiaakin, vai ilmestyitkö tänne vain haukkumaan ulkonäköäni?”
”Älähän nyt, Severus, rehellisesti sanottuna, olin hieman huolissani kun et tullut aamiaiselle etkä lounaalle.”
”Liikuttavaa, mutta en tarvinnut lastenhoitajaa kolmivuotiaana, enkä tarvitse sellaista nytkään.”
”Olemmekos me hieman ärtyneitä tänään? Pahastutko jos kysyn syytä pahantuulisuuteesi?”
”Kyllä, mutta sinut tuntien, et jätä minua yksin ennen kun tiedät, joten sanon vaan että pikku pimennystemppusi ei jäänyt vaille seurauksia. Oletan että olet tyytyväinen, joten ole hyvä ja jätä minut yksin jatkamaan sisäisten demonieni kanssa painimista.”
”Ilman muuta, heti kun olet kertonut miksi olet noin suuttunut minulle. En ymmärrä miten se lyhyt pimeys eilisissä juhlissa liittyy mihinkään.”
”Niin kuin et sitä tietäisi.” Severus irvisti, ”Ensin pakotat minut tanssimaan neiti Grangerin kanssa, täysin vastoin tahtoani, ja pelkäänpä pahoin että vastoin hänenkin tahtoaan. Sitten järjestät nuo kirotut valot sammumaan, joten tein niiden piparkakkujen vaikutusten alaisena, josta en vielä silloin ollut tietoinen, koko elämäni typerimmän teon, lukuun ottamatta pimeyden piirron ottamista.”
”Mitä ihmettä olet onnistunut tekemään niin äärimmäisen lyhyessä ajassa, vaatteet päällä, keskellä ihmisiä pursuavaa tanssilattiaa, että häpeät sitä noin paljon? Ole hyvä ja jatka”, Dumbledore kysyi ääni uteliaisuutta tihkuen.
”Suutelin häntä”, Severus murahti kasvot vääntyneinä kuvotuksesta. Kuulosti siltä kun hän olisi murhannut jonkun, tai vähintäänkin suorittanut raiskauksen.
”Suutelit häntä?” Leveä ja huvittunut hymy levisi vanhemman velhon kasvoille, ja näytti siltä kuin joku olisi kääntänyt virran päälle hänen kuuluisiin tuikkiviin silmiinsä. ”Mitä pahaa siinä on? Kuulostaa pikemminkin järkevimmältä teolta mitä olet tehnyt pitkään aikaan. Olisin suudellut häntä itse”, tässä kohdin hän madalsi ääntään ja kuiskasi naurahtaen Severuksen yllätykseksi, ”mutta sen sijaan tyydyin Minervaan. Ole kiltti äläkä sano hänelle että kerroin. Se saisi hänet raivon valtoihin.” Hetken verran Dumbledoren ilme muistutti Severusta Fred Weasleystä, tai Georgesta, mitä väliä. ”Mutta yhdessä asiassa erehdyt. Minä en sammuttanut valoja, se olit sinä itse”, Albus sanoi hieman vakavoituneena.
”Mitä oikein vihjailet? En todellakaan tehnyt sitä, tarkasta vaikka taikasauvani ellet usko minua. En koskaan tekisi mitään niin typerää. Sinun kaikista ihmisistä pitäisi tietää se jo tähän mennessä”, Severus tiuskaisi ja Dumbledore pystyi vaivoin hillitsemään naurun pyrskähdyksensä. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemästä miten lapsellinen tämä viileistä viilein velho oli ajoittain. Erityisesti silloin kun oli kyse tunteisiin liittyvistä asioista.
”Et sauvallasi, etkä tarkoituksella”, Hän sanoi yrittäen rauhoitella yli kuumentunutta taikajuomien opettajaa. ”Niiden matami Verson piparkakkujen koostumus oli aivan ainutlaatuinen. Ne eivät ainoastaan pystyneet siirtämään esteitä sydämessäsi olevien syvimpien toiveittesi ympäriltä, vaan myös voimistivat kykyäsi vetää puoleesi tapahtumia, jotka edistäisivät toiveittesi toteutumista. Taikaa ilman sauvaa, ystäväni, taikaa ilman sauvaa. Sinä satut olemaan hyvin lahjakas siinä ilman taikavoimaisia leipomotuotteitakin.”
”Ahaa, nyt ymmärrän, minulla siis oli alitajuinen tarve nöyryyttää itseäni ja hankkiutua ongelmiin, puhumattakaan toiveestani antaa neiti Grangerille hänen elämänsä kuvottavin mahdollinen pikkujouluyllätys”, Severus sanoi sarkastisesti. ”Jos niillä kekseillä olisi todella ollut kyky viedä minua lähemmäs unelmieni toteutumista, olisin lentänyt halki ilman pois siitä kamalasta joulujuhlasta suoraan mukavaan nojatuoliini huoneeseeni, yksin, joku kiehtova kirja sylissäni.” Hän risti käsivartensa rintansa päälle torjuvan näköisesti ja näytti täydellisen itsepäiseltä.
Hiljaisuus laskeutui kahden velhon välille. Dumbledore näytti etsivän oikeita sanoja, oikeaa tapaa murtaa Severuksen vastustus tätä aihetta kohtaan. Pitkän ajan kuluttua Dumbledore puhui jälleen. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja syvän huolestuneisuuden ja välittämisen saattoi kuulla hänen sanojensa alta.
”Sinulla ei ole enää mitään tekosyitä jäljellä, jotta voisit vältellä elämää. Kaikki syyt piiloutua ja paeta läheisiä suhteita kuolivat Voldemortin mukana. Mikään ei ole esteenä, paitsi omat pelkosi.”
”Mitä tarkoitat?”
Dumbledore saattoi nähdä sielunsa silmin miten pikkupoika-Severus piteli korviaan käsillään ja hoki ’en kuuntele, en kuuntele’ yhä uudelleen ja uudelleen.
”Hän ei ole enää sinun oppilaasi.”
”Pitäisikö minun tehdä jotain johtopäätöksiä siitä?”
”Sinä huvitat minua, Severus. Toivon että sallisit elämän huvittaa sinua. Jos minä olisin nuorempi, sanotaan vaikka viisikymmentä vuotta… no, ehkä seitsemänkymmentä, niin haluaisin hänet itselleni. Se tyttö on ihmeellinen. Etkä sinä pysty puijaamaan minua tuolla murjottavalla naamallasi”, Albus sanoi lempeällä äänellä, jolla isä nuhtelee kujeellista lastaan. ”Mutta tietenkin, se on sinun oma valintasi. Jos mieluummin näet hänet roikkumassa Potter-kakkosen käsipuolessa…” hän sanoi madaltaen silmäkulmiaan merkitsevästi. ”On hassua miten elämällä on taipumus toistaa samankaltaisia tapahtumia, kunnes niihin kätkeytynyt oppiläksy on oivallettu. Elämä on armollisempi opettaja kuin sinä, Severus, se antaa aina toisenkin tilaisuuden. Ellet oppinut sen opetusta ensimmäisellä kerralla, saat yrittää uudestaan. Ei kannata menettää sitä mahdollisuutta. Se ei olisi viisasta, eikö niin?” Rehtorin pää katosi, ja Severus huomasi tuijottavansa pitkän aikaa hiipumassa oleviin liekkeihin, punniten hänen viimeisiä sanojaan.
Hermione oli saanut kuulla monia kohteliaisuuksia ihanan parfyyminsa vuoksi. Esimerkiksi kun hän oli syleillyt rakasta äitiään, tämä oli huudahtanut ihailevasti miten hyvin tuo villiruusu-tuoksu sopi hänen tyttärelleen. Villiruusu? Mistähän äiti sen keksi? Minä luulin tämän olevan vihreä sitrustuoksu, Hermione ihmetteli, mutta antoi asian olla, sillä hänellä oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa sillä hetkellä.
*
Oli jouluaatto, ja Hermione oli juuri aikonut ilmiintyä Weasleyn kotikoloon. Hän oli kutistanut kaikki lahjat, jotka hän aikoi antaa ystävilleen niin, että ne mahtuivat kätevästi hänen taskuihinsa. Hän oli nähnyt erityisesti vaivaa kaunistautuakseen, ja olikin oikein tyytyväinen ulkonäköönsä. Niin pitkän matkan päähän ilmiintyminen sai hänet kuitenkin hieman huolestuneeksi, sillä hän ei ollut kovin kokenut teleportaatiossa. Kaikesta huolimatta Hermione torjui toistuvasti hänen isänsä sitkeät ehdotukset viedä tyttärensä turvallisesti autolla perille. Hermione kieltäytyi siitä aivan ehdottomasti. Se olisi aivan liian noloa. Eihän hän todellakaan ollut enää mikään teinityttö, joka tarvitsisi isäänsä saattajakseen. Hän oli aikuinen noita, itsenäinen ja mitä kykenevin pitämään huolta itsestään.
Yksi asia vaivasi kuitenkin hänen mieltään. Asia, jota hän ei voinut ymmärtää. Joka kerta kun hän ei ajatellut mitään erityistä, hän huomasi miettivänsä professori Severus Kalkarosta. Eihän se ollut mitään täysin uutta, hän oli viettänyt lukemattomia öitä vatvoen opettajansa sanoja silloin kun oli ollut vielä koulussa hänen oppilaansa, mutta nämä ajatukset olivat jotain aivan muuta. Hän sai vähän väliä itsensä kiinni uppoutuneena syvälle professori Kalkarosta koskeviin ajatuksiin. Oli suorastaan häpeällistä huomata, miten hän yhä uudelleen ja uudelleen pyöritti mielessään niitä muutamia hetkiä, kun he olivat olleet yhdessä, kahden kesken.
Tietenkin Hermione oli joutunut panemaan kaikki tuon miehen herättämät tunteet syvälle sisäiseen varastoonsa. Hänen miehekkään kehonsa läheisyyden nostattamat tuntemukset, sen, miten pehmeältä hänen lämmin ihonsa tuntui, miten hän oli värissyt kevyesti hänen käsiensä alla, ja Hermione oli varma, että oli melkein kuullut hänen muutaman kerran voihkaisevan tukahtuneesti. Voimakkaat ja oudot tunteet velloivat taas Hermionen vatsassa, sillä koska hänen oli täytynyt pysytellä viileänä, keskittyneenä ja ammatillisena, hän oli vain työntänyt jokaisen ei-toivotun tunteen jonnekin sydämensä sopukoihin ja keskittynyt levittämään voidetta ja selviytymään Kalkaroksen ilmeisesti synnynnäisestä pahantuulisuudesta.
*
”Iloista joulua kultaseni, onpa ihana nähdä sinua pitkästä aikaa, otahan munatotia, olet varmaan ihan jäässä, ja tule sisään, minä otan takkisi, oih – miten ihastuttavalta näytätkään, olet kyllä niin suloinen tyttö, odotahan kun Ronnieni näkee sinut…” Molly Weasley oli kaapannut Hermionen valtavaan syleilyynsä ennen kuin hän oli onnistunut edes tavaamaan kunnollista tervehdystä. Hetken kuluttua hän jo istuikin kodikkaassa olohuoneessa siemaillen mitä herkullisinta munatotia.
”Herkullista, Hermione, vai mitä sinä sanoisit?” Harry kohotti kulmakarvojaan merkitsevästi Hermionea kohti.
”Harry, mukava nähdä sinuakin. Sinunhan se pitäisi parhaiten tietää. Vai saitko koskaan tilaisuutta kunnon maistiaisiin?”
Harry nauroi sydämellisesti ja halasi Hermionea lujasti. Ron oli katsellut ystäviensä jälleen tapaamista, eikä voinut muuta kuin tuntea mustasukkaisuuden pistävän neulan lailla sydämessään.Mistä he oikein puhuvat? En muistanut heidän olleen NOIN läheisiä kun viimeksi näin heidät yhdessä. Onkohan heidän välillään jotain meneillään? Tarkoitan, hehän saavat viettää hemmetin paljon aikaa yhdessä Tylypahkassa, kahdestaan… Ron tunki itsensä Harryn ohi ja antoi Hermionelle rakastavan halauksen.
”Pahus, Hermione, näytät tyrmäävältä. Rakastuisin sinuun tältä istumalta, mikäli en jo ennestään olisi.” Jos Harryllä on jotain mielessä sinun suhteesi, niin mikä näytän hänelle, että sekaantui väärään naiseen, Ron lisäsi hiljaa mielessään.
Hermione nauroi ja antoi pienen ja ystävällisen suukon Ronin poskelle. ”Mukava nähdä sinuakin Ron. Kiitos kohteliaisuudesta, mutta ei sinun olisi tarvinnut vaivautua. Sen sijaan kerro minulle kaikki elämästäsi puolen vuoden ajalta. Sinun pitäisi kirjoittaa minulle enemmän kirjeitä, tiedätkö, ja useampi sana niissä ei olisi myöskään pahitteeksi.”
*
”Olen niin täynnä, että jos edes näen yhtään ruokaa, minä poksahdan, eikä mitään ole tehtävissä”, Ron valitti pidellen kaksin käsin vatsaansa, niin kuin se muutoin halkeaisi kahteen osaan.
He olivat nauttineet ihanan jouluaterian lämminhenkisen, joskaan ei missään määrin hartaan, tunnelman vallitessa. Siitä Weasleyn punapäiset kaksoset pitivät huolen. Vaikka olivatkin jo miehen iässä, he olivat yhä nuorekkaita kuin teini-ikäiset koltiaiset, eivätkä näyttäneet päivääkään kahtakymmentä vuotta vanhemmille. Harryn odotukset täyttyivät, kun Fred ja George suolsivat suustaan vitsejä, sanaleikkejä ja kaksimielisiä joululaulunväännöksiä kuin parhaimmatkin stand-up-koomikot. Oli Hermionen ja Harryn onni, että he eivät naurultaan pystyneet syömään itseään samaan kuntoon kuin Ron, joka tottuneena veljiensä huumoriin pystyi nielemään nauraessaan.
Ruokailun jälkeen herra ja rouva Weasley vetäytyivät istumaan kaulakkain olohuoneen nurkkaan, kun taas kaikki muut istuutuivat lattialle takkatulen ääreen, aikomuksenaan avata lahjat.
”Ginny, koska sinä olet nuorin, olet tietysti myös kärsimättömin, joten saat avata lahjasi ensimmäisenä”, Fred kiusoitteli pikkusiskoaan, taka-ajatuksenaan saada nähdä mahdollisimman pian käytännössä uusimpien keksintöjensä aiheuttamat reaktiot.
”Ehei, velikulta, en ole lainkaan kärsimätön, jaksan vallan hyvin odottaa vaikka ensi vuoteen sinun antamiesi lahjojen kanssa. Minulla ei ole mikään kiire kuolla tai mikä vielä pahempaa, kokea nöyryytyksiä, joita pikkuiset viattomaksi naamioimasi paketit vääjäämättä saavat aikaan”, Ginny virnisti takaisin kokemuksen opettamana.
”Joka tapauksessa, naiset ensin. Täytyy muistaa, että kohteliaisuus kerran vuodessa ei murenna katu-uskottavuutta keneltäkään”, toinen kaksosista julisti.
”Hyvä on George, minä voin uhrautua”, Hermione sanoi hymyillen veikeästi. ”Siis naiset ensin, joten avaan Ginnyltä saamani lahjan ensimmäiseksi.” Hermione irrotti varovasti ja piinallisen aikaa vievästi jokaisen värikkään nauhan ja teipin paketin laidoilta, jotta olisi saanut kauniin joulupaperin ehjänä talteen.
”Kirja? Oletan. Tai sitten olet loihtinut muodonmuutostaian minua hämätäksesi”, Hermione hykerteli Ginnyn katsoessa vieressä hänen huolellista toimitustaan.
”Äh, minä en ole koskaan ollut niin hyvä muodonmuutoksissa”, Ginny tuhahti ja tuijotti ystävättärensä kasvoja saadakseen selville mitä hän ajattelisi nähtyään kirjan nimen.
”’Samantha Heatherhill ja mies menneisyydestä’, ihan totta Ginny, satuitkohan vahingossa vaihtamaan minun ja Lavenderin paketit?” Hermione kysyi silmäillen epäuskoisena pehmeäkantista rakkausromaania kädessään.
”Ehei, ajattelin vain, että koska rakastat lukemista, ainoa keino saada sinut rentoutumaan ja ajattelemaan miehiä ja rakkauselämää on se, että ostan sinulle ihka aidon ’Heatherhill’- pokkarin, Ja lupaakin että luet sen! Ronin paketissa on ihanaa käsintehtyä suklaata ja äiti on tehnyt sinulle villasukat…”
”Ginny! Et sinä saa paljastaa etukäteen yllätyksiä!” Ron ulvahti pisamaiset kasvonsa valahtaneena pettyneeseen ilmeeseen.
”Tiedetään, mutta en kestä enää katsoa yhtään kertaa miten hän hekumoi ja kiduttaa meitä avaamalla lahjojaan hitaammin kuin kädetön hämykeiju”, Ginny hihitti pahankurisesti. ”Muistakin, että luet kirjan alusta loppuun, istut takkatulen ääressä villasukat jalassa ja syöt suklaakonvehteja kunnes olet niin rentoutuneessa mielentilassa, että unohdat suuren jättiläiskapinan vuosiluvun”, Ginny painotti Hermionelle, joka nyökytteli kuuliaisesti.
”Kiitos Ginny. Olet kultainen, aina ajattelemassa minun ja (olemattoman) rakkauselämäni parasta. Sikäli kun tiedän jo mitä nämä lahjat sisältävät…” Hermione napautti taikasauvallaan kahta pakettia, joista paljastui herttainen, mutta auttamattoman tavanomainen sydämenmuotoinen suklaarasia, ja vihreä-oranssiraitaiset villasukat, otti hän pienen pehmeähkön paketin käteensä ja alkoi repiä paperia auki edellistä tomerammin.
”Hei, minulta meni kauan aikaa tuon paketoimiseen, mikset avaa sitäkin hitaasti ja laskostele paperia talteen?” Harry huudahti ja elehti huvittavan hätääntyneesti.
”Hyvä yritys Harry-kulta, tämä paketti on teipattu kiinni videokasettien nimitarroilla, eikä siinä ole edes nauhaa, mutta ei hätää, ajatus on se, jota minä arvostan eniten”, Hermione katsoi hymyillen tietäväisesti, kun Harryn poskille kohosi poikamainen puna.
Hermione veti paperimyttyjen keskeltä esiin uskomattoman kalliit, huipputyylikkäät ja oikeaa kokoa olevat alusvaatteet. Hän lehahti tulipunaiseksi ja yritti piilotella niitä paperien lomassa. Hän änkytti hämmentyneenä kiitoksensa Harrylle samalla kun silmäili rouva Weasleytä, oliko hän sattunut näkemään minkälaisia vaatekappaleita, mikäli se olematon kangasmäärä oikeutti niiden nimittämisen vaatekappaleiksi, leviteltiin hänen olohuoneensa lattialla.
Fred ja George vihelsivät ja tungeksivat Hermionen ympärillä nähdäkseen tarkemmin jokaisen pienen ja seksikkään yksityiskohdan alusasuista. Hermione ei tiennyt miten päin olisi ollut, sillä kaksosten katseet seilasivat asujen ja Hermionen välillä, kuin he olisivat mielikuvissaan mittailleet miltä lahjansaaja oikein näyttäisi nuo syntiset rihmankiertämät yllään.
Yhtä äkkiä kuin meteli oli alkanutkin, se loppui, kun kaikki sattuivat vilkaisemaan kuin Basiliskin katseesta hiljaa paikalleen jähmettyneeseen Roniin. Hän näytti punaiselta vappupallolta, jota heliumilla täyttämässä oleva teekkari oli unohtunut katselemaan minihameessa ohi kulkevaa kaunotarta.
”HEMMETIN HARRY, MITÄ KIROTTUA OLET OIKEIN MENNYT TEKEMÄÄN? LUULIN ETTÄ YSTÄVÄNÄNI OLISIT YMMÄRTÄNYT PITÄÄ NÄPPISI EROSSA TYTTÖYSTÄVÄSTÄNI!” Ronin raivosta tärisevä ääni sai Arthurin ja Mollyn hyppäämään puolimetriä ylöspäin sohvalta. Fredin ja Georgen kasvoille levisi odottava ja jännittynyt ilme, kuin he olisivat seuranneet äkillistä ja mielenkiintoista käännettä maailmanmestaruustason huispausottelussa. Ron ponnahti ylös lattialta kuin singottuna ja tarttui kiinni Harryn paidan etumukseen.
”Älä vedä hernettä nenään, vanha kamu, kun et tiedä asioista mitään”, Harry sanoi, selvästi ärtyneenä Ronin äkillisistä ja lähes väärään osuneista johtopäätöksistä. Mutta Ron oli temperamentiltaan kuin vanha höyryveturi. Kerran liikkeelle lähdettyään, se piti niin kovaa meteliä, ettei enää pystynyt kuulemaan mitään muuta, ja lisäsi pökköä pesään kiihdyttäen itsensä lopulta sellaiseen vauhtiin, ettei edes metsänpeikkojen joukkoitsemurha olisi saanut häntä pysäytettyä, saati suistettua pois radaltaan. Ron suolsi syytöksiä ja herjoja Harrylle niin, että sylki roiskui tönien häntä samalla rinnuksiin tehostaakseen viestinsä ymmärrettävyyttä. Fred ja George olivat loihtineet jostakin käsiinsä viirit, joissa luku ”Harry” toisella puolella ja toisella puolella ”Ron”. Näin he saattoivat kannustaa aina sitä joka näytti olevan niskan päällä milläkin hetkellä.
Hermione seisoi typertyneenä seinän vieressä. Hän tunsi olonsa yhtä aikaa nöyryytetyksi, pettyneeksi ja vihaiseksi. Hän näki Weasleyn olohuoneen lattialla möykkäävän sirkuksen etäisenä, kuin usvaverhon läpi; Ginnyn repimässä äitiään pois Ronin kimpusta, nyt jo popcorneja syövät, ”Ron/Harry”- lippikset päähänsä kehittäneet kaksoset hihkumassa kannustushuutojaan molemmille pukareille yhtä aikaa ja Arthur, joka säntäili hämmentyneenä edestakaisin yrittäen täyttää vaimonsa alati vaihtuvat käskyt.
Hemmetin keskenkasvuiset idiootit, Hermione manasi mielessään jyystäen apeana alahuultaan kuin joskus lapsena kaivatessaan lohdutusta. Haluan kotiin, kukaan tuskin kaipaa minua enää täällä. En ole kenenkään tyttöystävä, mutta toivoisin sydämestäni, että voisin olla molempien ystävä. Että voisimme olla kaikki hyviä ystäviä, niin kuin ennen. Typerykset! Suuntaisivat yli-innokkaat libidonsa muihin naisiin kuin minuun. Tuntuu siltä, kuin he välittäisivät ennemminkin omasta seitinhauraasta, loukatusta miehisestä itsetunnostaan kuin minusta. Kummankaan mieleen ei takuulla ole juolahtanut miltä tämä typerä kohtaus minusta tuntuu. Saamarin kuumakallet, Severus ei ainakaan ikinä tekisi mitään noin naurettavaa. Severus…?
Kuului kevyt poksahdus kun Hermione ilmiintyi talviselle polulle metsän reunaan. Voi ei, olen onnistunut toimittamaan itseni jonnekin aivan muualle kuin kotiin. Tämä tästä vielä puuttuikin. Iltapuku, pikkukengät ja mohairstoola, sekä mitä ihanin jouluöinen ilma pienelle metsäkävelylle… vaaleissa satiiniavokkaissa. Hemmetti! Toisaalta, tämä on selkeästi parempi vaihtoehto, kuin niiden kahden wannabee-gladiaattorin seuraaminen joulukuusen juurella.
Hermione nosti leukansa päättäväisesti ylöspäin ja jatkoi tarpomista pimeää metsäpolkua pitkin. Muutaman minuutin kuluttua hän näki valon kajastavan kaukaa lännessä ja jykevä, mutta ah niin tuttu ja rakas musta rautaportti piirtyi vasten utuisen harmaata taivasta.
Tylypahka! Olen Tylypahkassa, uskomatonta, en ole ikinä ennen onnistunut ilmiintymään näin kauas, luojan kiitos kuitenkin, olen sentään turvassa.
Uskaltamatta enää ottaa riskiä ja kokeilla ilmiintymistä vanhempiensa kotiin, hän avasi portin kohmeisin sormin ja kulki kohti linnaa, routaisen maan rupatellessa hänen kenkiensä alla. Työntäessään kätensä viittansa suojiin, hän huomasi vielä yhden paketin olevan hänen taskussaan. Kun nyt kerran olen täällä, voisinkin pistäytyä levittämässä hyvän joulun sanomaa sille kellarin kummituksellekin. Hermione hymyili äkillisen oivalluksensa nostattaessa tyytyväisen punan hänen poskilleen. Ehkäpä onnistun myös saamaan vastauksen erääseen mieltäni vaivanneeseen kysymykseen…
”Hyvää joulua sinullekin, professori Kalkaros. Miellyttävää tavata, kuten aina”, Hermione sanoi happamasti. ”Ilmiinnyin vahingossa lähistölle ja päätin tulla toivottamaan sinulle hyvää joulua. Siinä kaikki.” Hän yritti hymyillä viattomasti, mutta epäonnistui surkeasti.
”Hyvin epätodennäköistä. En usko sanaakaan tuosta. Sovitaan, että suljen nyt oven ja teeskentelen, ettet koskaan ilmestynyt sen taakse. Hyvää yötä”, Kalkaros murahti.
Hermione sujautti siron jalkansa oven väliin ja työntyi sen välistä sisään huoneeseen. Hän pitää minua maailman röyhkeimpänä ihmisenä, joten voin siis yhtä hyvin käyttäytyä niin, Hermione ajatteli ja muisti pienen, alun perin Ronille tarkoitetun paketin taskussaan. ”Tulin tuomaan sinulle joululahjan”, hän valehteli kirkkaan tyttömäisellä äänellä ja ojensi kauniiseen kultaisin ja punaisin kiemuroin koristeltuun paperiin käärityn lahjan. Professori Kalkaros mulkaisi sitä kuin se olisi ollut aurinkoisella maantiellä kolme viikkoa lojunut käärmeenraato.
”Vihaan lahjoja. Enemmän kuin lahjojen antamista ja saamista, vihaan ainoastaan lahjojen avaamista henkilön edessä, joka antoi sen minulle”, hän sanoi terävästi, kasvoillaan vastenmielisyydestä kertova ilme, joka ovelasti kätki yllättyneisyyden ja ilahtuneisuuden tunteet, jotka hehkuivat hänen rinnassaan.
”Ei sinun tarvitse teeskennellä että pitäisit siitä”, Hermione sanoi ojentaen kättään niin, että paketti kosketti Kalkaroksen sormia.
”Turha edes epäillä, että olisin aikonut tehdä mitään sellaista”, hän sihahti, mutta ohikiitävän hetken ajan pieni hymy häilyi hänen toisessa suupielessään.
”Avaa se nyt vaan… ole kiltti!” Hermione pyysi hymyillen.
Severus otti paketin vastentahtoisesti ja repi paperit sen ympäriltä. Hermione suuntasi nopean suurennusloitsun lahjaan, ja pian Professori Kalkaros piteli käsissään hienoa settiä yrttimausteita ja hienointa oliiviöljyä ja balsamiviinietikkaa sisältäviä pulloja. Severus oli äimistynyt, miten Hermione saattoi tietää hänen nauttivan ruuanlaitosta aina silloin tällöin? Joka tapauksessa, mukava ja käytännöllinen lahja ei ollut mikään syy tuhlata yhtään enempää aikaa häneen kuin oli ehdottoman välttämätöntä.
”No, kiitos, luulisin. Mikäli et satu tietämään, minulla on mitä kattavin varasto mausteita omastakin takaa. Mutta nyt kun jatkan mainostamasi hyvän joulun viettämistä yksin, toivon samaa sinulle, ja oletan että tunnet tien ulos. Hyvää yötä, neiti Granger.”
”Itse asiassa, minulla oli eräs toinenkin asia…” Hermione sanoi epäröiden.
Tiesin sen! Olisin voinut vaikka vannoa että hänellä on jotain mielessään! Severus ajatteli voitonriemuisesti.
”Mitä tahansa se onkin, olen varma ettei se kiinnosta minua. Ellet pian poistu, minun täytyy heittää sinut ulos yksityisestä huoneistostani, ymmärrätkö?” Severus kehräsi samettisella äänellä, ja Hermione huomasi hänen puhuvan tavalla, joka yleensä oli varattu uhkailemaan hänen oppilaitaan.
”Minä en ole mikään tytönhupakko, jonka voit pelotella pissimään housuunsa”, Hermione näpäytti takaisin.
Siinä olet kyllä ihan oikeassa. Et ole enää pikkutyttö, ja suureksi epäonnekseni satuin huomaamaan sen jo jokin aika sitten, Severus ajatteli äänettömänä jäämiehen naamionsa takaa.
”En lähde, ennen kun kerrot minulle miksi teit niin kuin teit sen pimennyksen aikana pikkujoulujuhlassa”, Hermione sanoi hyvin päättäväisesti.
”Suutelin sinua”, professori Kalkaros sanoi eleettömästi.
”Niin suutelit, sen osasin itsekin päätellä, mutta minä haluan tietää miksi”, Hermione jatkoi vaativasti.
”Suutelin sinua – ” Kalkaros toisti voittaakseen lisää aikaa keksiä jotain nokkelaa, jonka avulla onnistuisi livahtamaan pois tästä äärettömän epämiellyttävästä tilanteesta.
”Niin, mutta miksi? Minun täytyy saada tietää miksi teit niin. Inhoat minua, ja on hyvin epätavallista tulla sen suutelemaksi, joka halveksii jotakuta niin paljon kuin sinä minua. Vaikken kyllä ole koskaan ymmärtänyt mikset voi sietää minua”, Hermione vuodatti alkaen tuntea itsensä hengästyneeksi.
”Suutelin sinua… koska…” Pitkä tauko, jolloin Hermione pystyi melkein näkemään hänen aivojensa savuavan liian kiihkeän ajattelemisen seurauksena. Ehkäpä hän ei tiedä itsekään miksi, Hermione ajatteli ja alkoi jo tuntea myötätuntoa tuota silmin nähden epävarmaa miestä kohtaan, mutta sitä ei ehtinyt kestää kauaa, sillä Kalkaros avasi suunsa jälleen.
”Koska vaan tein niin. Minun ei tarvitse selitellä tekojani kenellekään, ja kaikkein vähiten sinulle, neiti Granger.”
”Mitä!? Älä yritäkään kiemurrella pois tästä niin helposti, senkin luihuinen. Jos et satu muistamaan, minä satuin olemaan tekosi kohteena, joten olen oikeutettu kuulemaan miksi niin tapahtui. Sovitaan, että se on joululahjasi minulle.” Hermione yritti keventää tunnelmaa ja hymyili niin vetoavasti kuin osasi.
”Minä en anna joululahjoja.”
”Onko niin? Se ei tosiaankaan ole mikään yllätys. NYT KERROT, ENNEN KUN MENETÄN HERMONI SINUN KANSSASI!” Hermione huusi ja otti muutaman askeleen eteenpäin hyvin yllättynyttä taikajuomien opettajaa kohti. Hän saattoi aistia Hermionen tuoksun nyt voimakkaammin ja selkeämmin kuin äsken; mandariini, jasmiini ja inkivääri – Hän käyttää minun parfyymiäni, ja hän on raivoissaan ja niin kaunis. Severus tunsi äkillisen lapsenomaisen ilon pyyhkäisevän hänen ylitseen. Huomaamatta sitä itse, hän tuijotti Hermionea typerän hymyn karehtiessa hänen huulillaan ja tarkkaili hänen jokaista raivosta värisevää piirrettään ihastuksissaan.
Hermione ei voinut uskoa silmiään. Joko mies oli menettänyt järkensä tai sitten hän aikoi pian sanoa jotain niin ilkeää, että Hermionelta menisi monta vuotta keksiä mitään lähellekään yhtä julmaa. Hän seisoi Kalkaroksen edessä, tuijottaen uhmakkaasti hänen yönmustiin silmiinsä ja nielaisi.
Mitä minä olinkaan sanomassa? Mistä me oikein puhuimmekaan? Hermionen suu tuntui kuivuvan, ja hänen oli nuolaistava huuliaan. Kuin peilikuva, Severus kostutti myös omia huuliaan kielellään ja nojasi kevyesti lähemmäs. Hermione tunsi olonsa yhtäkkiä hyvin heikoksi, ja hänen hengityksensä nopeutui. Severuksesta tuntui, kuin hänen sydämensä olisi yrittänyt hakata taltalla reikää hänen rintaansa päästäkseen vapaaksi sen liian ahtaasta vankilasta. Ja jos se niin tekisi, niin minne se menisi? hän ajatteli ja näki surrealistisesti mielessään, kuinka hänen sydämensä riuhtaisi itsensä ulos hänen rinnastaan ja otti suuren ja uhkarohkean loikan suoraan Hermionen syliin. Hetken ajan hän näki sielunsa silmin Hermionen pitelevän käsissään hänen vertavuotavaa sydäntään, ja kauhistuneena näystä hän pakotti itsensä havahtumaan pois tuosta oudosta taiasta, joka tuntui ympäröivän heitä sillä hetkellä.
”Jos siinä on kaikki, voit poistua. En ole sillä tuulella, että jaksaisin puolustautua kaltaisesi ärsyttävän henkilön väärinkäsityksiltä. Viimeisen kerran, hyvää yötä, neiti Granger.”
Hermionen piti purra huultaan, ettei olisi räjähtänyt. Nyt riittää, tämä on jo liian paksua. Nyt minä nappaan tuon painavan vaasin takan reunukselta ja isken sen vasten hänen rumaa naamaansa, hän ajatteli tulisesti, kurottautuen melkein tarraamaan hormipulveriastiaan hänen lähellään. Sen sijaan hän veti syvään henkeä, ampui lävistävän katseen professori Kalkaroksen suuntaan ja istui dramaattisesti alas yhteen hänen nojatuoleistaan.
”Ei. Minä en ole sillä tuulella että jaksaisin leikkiä typeriä pelejäsi. Istun tässä ja odotan kunnes seuraat esimerkkiäni ja istuudut myös alas. Sitten keskustelemme hieman, ja minä lähden kun olen tyytyväinen”, Hermione sanoi vakaalla ja jäätävällä äänellä, joka veti vertoja Kalkaroksen uhkailemiseen tarkoitetuille äänensävyille minä päivänä hyvänsä. ”Lopeta paskan jauhaminen ja istu alas!”
Severus oli niin äimistynyt, että teki kuten käsketty ja huomasi, että tämä uusi ja dominoiva Hermione sai hänet tuntemaan olonsa… kiihottuneeksi. Taas. Kirottua.
”Miksiköhän minusta tuntuu, että puhun älyllisesti jälkeenjääneelle viisivuotiaalle? Kolmannen kerran, vastaa kysymykseeni. Se on ihan helppo ja yksinkertainen: miksi sinä suutelit minua?”
Severus tunsi kämmeniensä alkavan hiota, ja hetken verran hänestä tuntui pahalta Neville Longbottomin puolesta, mikäli hän oli saanut tämän tuntemaan olonsa lähimainkaan näin tukalaksi hänen luokassaan vuosia sitten. Severus halusi tilanteen loppuvan niin pian kuin mahdollista ja päätti pelata mukana.
”Kysymys saattaa olla yksinkertainen, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että vastaus olisi. En tiedä miksi tein sen. Tämä on rehellinen ja suora vastaus. Toivon, että se tyydyttää sinua, ja että vihdoinkin jätät minut rauhaan.”
”Tuo on jo parempi, kyllä vaan, mutta olen kaukana tyytyväisestä. Olin odottanut sinulta enemmän, sikäli kun olet oletetusti niin urhea ja peloton mies, sankari, kaksoisagentti, entinen kuolonsyöjä… ja sitten, suutelet naista äkillisesti, täydellisen pimeyden kätkemänä ja vielä kieltäydyt selittämästä motiivejasi hänelle. Ei kuulosta kovin sankarilliselta minun korviini, vai kuulostaako?”
Jos Severus Kalkaros oli pystynyt tuntemaan olonsa noloksi, hän olisi, mutta sen sijaan hän alkoi olla hyvin ärtynyt suunnasta, jonka keskustelu oli saanut.
”Mitä sinä oikein haluat? Anteeksipyynnön? Se voidaan järjestää. Rakkauden tunnustuksen? Toivottavasti et, mutta kunhan kerrot minulle mitä ajat takaa, niin teen sen, sillä haluan epätoivoisesti päästä sinusta eroon.”
”Selvä”, Hermione sanoi nostaen leukansa niin, että oli kasvotusten Kalkaroksen kanssa, ”Haluan, että katson minua suoraan silmiin ja sanot, että olet pahoillasi suudelmasta ja ettet tee sitä koskaan enää.”
Jäinen hiljaisuus täytti huoneen, kun Severus punnitsi vaihtoehtojaan. Sitten hän nousi rajusti, tarttui tiukasti Hermionea olkapäistä ja sihisi myrkyllisesti hänen korvaansa, ”Nyt tämä hölynpöly saa riittää. Olet ylittänyt rajan, jota kukaan, tarkoitan KUKAAN, ei saa ylittää. Olet tullut luokseni sanelemaan määräyksiäsi anteeksiantamattomalla tavalla.” Kalkaros nosti Hermionen ylös hänen tuolistaan ja työnsi hänet raa’asti vasten hänen huoneistonsa ulko-ovea.
”Olen saanut tarpeekseni julkeudestasi, neiti Granger. Katoa näkyvistäni, ikiajoiksi!”
Hermione säikähti tuon epäloogiselta ja tasapainottomalta vaikuttavan miehen äkillistä purkausta. Erityisesti fyysinen kontakti oli saanut hänet pelästymään. Kalkaroksen silmät olivat kuin naulatut hänen omiinsa, ja hän saattoi melkein nähdä sähköisten salamien sinkoilevan miehen ympärillä. Heidän valtataistelunsa alkoi näyttää enemmän vaaralliselta kuin haastavalta, mutta Hermione ei ollut valmis myöntämään tappiotaan. Ei ihan vielä.
”Ei tarvitse olla töykeä, professori. Minä menen, sillä ymmärrän täydellisen kyvyttömyytesi puhua emotionaalisista asioista. Olen pahoillani että ilmiselvästi työnsin sinut yli sen rajan, mitä pystyt käsittelemään, mutta olet yhä minulle selityksen velkaa.” Ja aion repiä sen sinusta esiin, vaikka minun pitäisi käyttää pihtejä.
Hermione kohotti kasvonsa ja oli juuri aikeissa toivottaa hyvää yötä hänen Paholaismaiselle Korkeudelleen, kun Severus lakkasi työntämästä häntä. Hänen kätensä lepäsivät yhä Hermionen olkapäillä, kun hän sanoi matalalla ja hiljaisella äänellä, ”Tässä selityksesi, ja kun olet kuullut sen, jätä minut yksin koko loppuelämäkseni, ymmärrätkö, neiti Granger?” Severus veti syvään henkeä ja jatkoi kaikkein silkkisimmällä äänellään, ”Se tapahtui niiden kirottujen matami Verson leipomien piparkakkujen vuoksi. Hän oli ilmeisesti pannut suuren määrän damiana-jauhetta taikinaan. Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista, se oli vain ja ainoastaan hyvin valitettava vahinko. Olen pahoillani, et voi edes kuvitella miten pahoillani, että sen täytyi tapahtua. Olisin paljon mieluummin jättänyt sen tekemättä. Se oli onneton vahinko, eikä tule ikinä toistumaan.”
Hänen sanansa valuivat sisään Hermionen korvista kuin hunaja, ja hän tunsi aivotoimintansa muuttuvan hyvin tahmeaksi. Ei niinkään sanojen sisällön vuoksi, siinä ei ollut mitään makeaa, vaan äänen… Severus nojasi niin lähelle häntä, että Hermione saattoi tuntea miehen kuuman hengityksen kaulallaan. Se hyväili hänen herkkää ihoaan, ja sai aikaan odottamattomia ja nautinnollisia sykäyksiä pitkin hänen kehoaan. Hengittäessään syvään, Severus ei voinut olla huomaamatta naisellista tuoksua, joka kulki viipyillen hänen nenäänsä. Aiemmin, kun Hermione oli juuri saapunut hänen luokseen, hän oli tunnistanut raikkaan lehmuksen ja valkoisten liljojen tuoksun, ja hän oli välittömästi tiennyt, että Hermione käytti hänen keksintöään. Mutta nyt tuoksu oli muuttunut jälleen. Severus huomasi herkullisen nerolin alla kytevän humalluttavan patsulin. Se iski kuin ryhmy, suoraan taikajuomien opettajan palleaan.
Hermione tunsi kuin hunaja hänen aivoissaan olisi valunut läpi hänen koko kehonsa, yhä alemmas ja alemmas, saavuttaen viimein hänen lantionseutunsa. Severuksen viimeisten sanojen kaiuttua riittävän pitkään hänen päässään, hän alkoi viimein ymmärtää niiden merkityksen. ’Vahinko, joka ei tule koskaan toistumaan.’ Se pisti Hermionen sydäntä kummallisesti, ja juuri silloin hän tunsi huulien painautuvan äkillisesti, voimakkaasti ja intohimoisesti omilleen. Hermionen takaraivo iskeytyi vasten hänen takanaan olevaa ovea, kun Severus tempautui häntä vasten kuin työntöpuskuri, suudellen häntä nälkäisin ja kiihkein huulin. Hän kietoi kätensä vaativasti Hermionen ympärille ja hyväili hänen suutaan kielellään, täynnä kaipausta ja sokeaa himoa. Hermione tunsi valtavan halun aallon lyövän ylitseen, ja hän kietoi kätensä Severuksen jäntevän ja vahvan kehon ympärille, joka oli kuumentunut, kerrankin, jostakin muusta tunteesta kuin raivosta. Vaistomaisesti Hermione painoi lanteitaan vasten entisen taikajuomien opettajansa kiihottuneisuuden selkeää merkkiä. Severus ei ehtinyt estää voihkaisua karkaamasta huuliltaan, ja hän liu’utti janoisen suunsa Hermionen korvalle ja alas hänen hienostuneelle ja herkulliselle kaulalleen, kuin nälkäinen, eroottinen vampyyri.
”Satuitko syömään niitä piparkakkuja välipalaksi tänään, ennen kun tulin tänne?” Hermione kysyi leikkisästi, hengästyneellä äänellä ja yritti suudella uudelleen hänen huuliaan.
Sen sijaan, että Kalkaros olisi vastannut hänen suudelmaansa, hän työnsi Hermionen pois luotaan ja mumisi vaikeasti tulkittava katse silmissään, ”Olen pahoillani, en tiedä mikä minuun meni. Sinun on parasta mennä nyt, ennen kun teen jotain mitä joudut katumaan.”
”Mitä minä joudun katumaan? Ellet aikonut kiduttaa ja tappaa minua, en voi ymmärtää miten tämä voisi johtaa mihinkään sellaiseen mitä tulisin katumaan. Älä kohtele minua kuin lasta. Jos sinä haluat epäröidä, etkä tiedä mitä olet tekemässä, se ei tarkoita sitä, että minä olisin yhtä avuton”, Hermione tokaisi ja loi ärsyyntyneen katseen Severuksen yllättyneisiin kasvoihin päin, sitten hän tarttui miestä hänen mustan paitansa rinnuksista ja työnsi hänet muutaman askeleen taaksepäin, kunnes he seisoivat suuren ja kutsuvalta näyttävän katosvuoteen vieressä. Hermione tönäisi miestä niin, että Severus menetti tasapainonsa ja kellahti sängylle. Hän hyppäsi ketterästi kuin kissa hänen päälleen ja alkoi napittaa auki Severuksen paidan nappeja. Hän suuteli Severuksen korvaa, kaulaa ja vähitellen paidan alta paljastuvaa rintakehää. Severus pystyi tuskin estämään itseään voihkimasta ääneen, mutta pakotti itsensä tarttumaan Hermionen käsiin lopettaakseen sen mitä tämä oli tekemässä.
”Uhh… Sinun ei tarvitse tehdä tätä…” Severus onnistui lausumaan.
”Eikö, no sepä huojentavaa!” Hermione sanoi hymyillen pahanilkisesti ja suuteli häntä kiusoittelevasti huulille.
”Olisi varmasti parasta, jos vain lähtisit nyt…” Hän yritti kiemurrella Hermionen alla.
”Sinä olet pahempi kuin Lockhart, että sen tiedät -”
Mitä! Onko hän maannut sen heinäaivon kanssa? Severuksen mieli kirkui, mutta rauhoittui, kun Hermione sai sanottua lauseensa loppuun.
”- sinäkään et koskaan väsy kuuntelemaan omaa ääntäsi.”
Hermionen kädet tunnustelivat hellästi Severuksen pehmeää ihoa, vaikka sen samettisuus ei ollutkaan enää mikään yllätys hänelle. Hermionen valtasi pakahduttava tarve tuntea hänen lämpimän ihonsa kosketus vasten omaa paljasta kehoaan.
”Mutta, minä vain…” Severus yritti jälleen.
”Ole hiljaa kun suutelen sinua! Sinulla on paljon aikaa höpöttää, kun etenen alaspäin ja teen sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo sinä ensimmäisenä päivänä, kun painoin käteni ihollesi”, Hermione sanoi hymyillen suloisesti ja viattomasti kuin kuuliainen koulutyttö, joka hän ei ollut ollut enää vuosikausiin.
Kaikki nämä vuodet olen syyttänyt hänen olevan ärsyttävä, suurisuinen, julkea ja komenteleva tyttö, mutten koskaan todella ajatellut hänen olevan mitään muuta kuin mielistelevä ja siveä ylisuoriutuja. Olenko koskaan aiemmin ollut näin mielissäni myöntäessäni, miten epäoikeudenmukaisia ja vääriä ennakkoluuloni olivatkaan, Severus ajatteli hieman järkyttyneenä, mutta kun Hermione oli todella aloittanut mitä oli luvannut, professori Kalkaros antoi kerrankin hyvillä mielin hänen saada viimeisen sanan. Ja mitä tarkemmin hän asiaa mietti, ei hänellä sillä hetkellä todellakaan tuntunut olevan mitään mainitsemisen arvoista sanottavaa.
Nyt kun ajattelen sitä kaikkea taaksepäin, on vain yksi asia, yksi hetki, minkä toivoisin olleen toisin. En sano että katuisin, se ei sovi tyyliini, mutta jos olisi mahdollista muuttaa se, niin hetkeäkään epäröimättä tekisin niin.
Päästyäni vapauteen Azkabanista, kahdentoista vuoden varjoissa kitumisen jälkeen, minulta kysyttiin miten pysyin järjissäni. No, toki koirana olemisellakin oli omat etunsa, mutta ennen kaikkea siksi, että tiesin miten asiat olivat. En ollut pettänyt ketään. Jälkeenpäin ajattelin monta kertaa, että olin pettänyt itseäni jos jotakuta, mutta vastuu siitäkin kuuluu viimekädessä Peterille. Voiko miestä tuomita siitä, että hän luottaa ystäväänsä?
Kaaduin saappaat jalassa, kuin ainakin mies, joka on elänyt elämänsä tinkimättä koskaan periaatteistaan. Jos olisin osannut ennakoida kuolemani, mihin luoja paratkoon en onnekseni pystynyt, olisin jättänyt jälkeeni kirjeen. Kirjeen jokaiselle jonka polku koskaan risteytyi omani kanssa siten, että jatkoin matkaani toisena, joka olin ennen kohtaamistamme ollut.
Bella: En voi olla näkemättä huumoria siinä, miten viimeinkin sait minut kellistettyä. Parahin serkku, olen pahoillani, että kauneutesi ei koskaan tehonnut minuun haluamallasi tavalla, mutta lohduttaudu sillä, että lopulta kuitenkin sait minut jäykistymään. Harmi vain, että kankeuteni ulottui himoitsemastasi jäsenestä koko kehooni, eikä se lopultakaan voinut tuottaa sinulle voitonriemua suurempaa tyydytystä.
Peter: Et ehkä usko sitä, mutta minä ymmärrän sinua. En ikinä pysty antamaan sinulle anteeksi, mutta pystyin alusta alkaen näkemään tekoosi johtaneet syyt. Olen pahoillani siitä, että sinusta piti tulla se mikä olet. Voi Peter, siirryit joukostamme palvelemaan herraa, joka parhaimmillaankin halveksii sinua. Oliko se sen arvoista? Jos sinussa on enää yhtään miestä jäljellä, tulet tekemään sen, mikä on oikein. Ellet meidän kanssamme oppinut mitä ystävyys tarkoittaa, niin mieti sitä nyt. Minä luotin sinuun, me kaikki luotimme. Kärsin sinulle kuuluneen rangaistuksen puolestasi, 12 vuotta miehen elämää. Ja edelleen, minä luotan sinuun.
Severus: Kun ajattelenkin sinua lukemassa tätä, painovoimaa uhmaavan tuulenhalkojasi luodessa jättimäistä varjoaan näiden sanojen ylle… Hillitsehän itsesi, hyvä mies. Ei kai uteliaisuutesi anna sinun repiä tätä kirjettä ennen kuin viimeinenkin sana on paljastanut merkityksensä. Severus – olen pahoillani. Anteeksi että olin niin ylivertainen, ettet koskaan pystynyt kilpailemaan kanssani samalla tasolla. Tiedän että tämä kuulostaa ylimieliseltä, mutta mitä muuta osaisit minulta odottaa? Me olimme niin erilaiset. Meidän ei olisi koskaan pitänyt ruveta riitelemään saman puun hedelmistä, mutta olimme molemmat ylpeitä ja kuumaverisiä. Ärsytit minua olemassaolollasi enemmän kuin mitenkään pystyn ilmaisemaan, mutta se lienee tarpeetontakin. Uskon tunteen olleen molemminpuolinen. Haluan kuitenkin kertoa, että kadehdin sinua. Sinä elät. Olet kokeillut monia polkuja ja valinnut niistä vaikean kulkea. Minusta ei koskaan olisi ollut elämään sinun saappaissasi.
Lily: Kultaseni. Anna anteeksi. Olen niin pahoillani.
Remus: Olen iloinen siitä, että meidän välillemme ei jäänyt mitään epäselvää. Minä menen nyt, mutta tiedä, että kannan sinua aina mukanani. Elämä ei antanut meille helppoja kortteja, mutta me jatkoimme siitä piittaamatta. Mihin tahansa menetkin, minä olen siellä, sillä missä on Kuutamo, siellä loistaa myös koirantähti.
James: Veljeni. Olisin antanut henkeni puolestasi, mutta Lily saikin sen roolin pyytämättään. Luotit minuun enemmän kuin ansaitsin. Luojani miten toivon, että sen ainoan kerran olisin antanut sinun päättää, antanut sinun sanoa viimeisen sanan…
Harry: Ja viimeiseksi, Harry, olisin niin kovin halunnut sanoa nämä sanat sinulle kasvotusten… Omasta pojastanikaan en olisi voinut tuntea suurempaa ylpeyttä. Epäilit joskus, että näen sinussa vain isäsi, ja että kiintymykseni kohdistui syvimmältä olemukseltaan häneen, eikä siihen kuka sinä olet. Siinä on totuuden siemen, sillä rakastin isääsi enemmän kuin itseäni. Mutta Harry, opin viime kuukausien aikana sinusta enemmän kuin arvaatkaan. Huomaamattasi kutsuit minut sisimpääsi, ja vaikken väitäkään olevani mikään herkkävaistoinen tai viisas mies, minä tiedän, että sinä tulet tekemään vielä suuria. Et pelkästään sen hyvän ansiosta, minkä isäsi ja äitisi sinulle antoivat, vaan sen ansiosta, että sinulla on kultainen sydän. Sinä olet se, joka minä olisin halunnut olla ja me tapaamme vielä, kun ajanlaatu sen sallii.
2005 © Aura Illumina
…is definitely a new fanfiction blog.
As if I didn’t already have many. But the more the merrier, right?
So, this will be my own personal library (with it’s much needed restricted sections) and an archive to my stories, those documentations of my plays in the magical sand box with my fictive friends. Feel free to join!
*
Maailma tarvitsee nyt…
…ehdottomasti uuden fanfiction-blogin.
Ihan kuin minulla ei olisi niitä jo monia. Mutta mitä enemmän, sitä hauskempaa, eikö?
Tämä siis on oma, henkilökohtainen kirjastoni (jossa myös paljon kaivattu Salaisten kirjojen osasto) ja arkisto tarinoilleni, jotka ovat itse asiassa dokumentaatioita leikeistäni fiktiivisten ystävieni kanssa mielikuvituksen taianomaisella hiekkalaatikolla. Tervetuloa mukaan!
Fiction Garden 