Kuin varjot talvisella taivaalla – Luku 9

Minusta suurin palkinto, jonka toiminnastani voin saada, on mahdollisuus tehdä enemmän. – Jonas Salk

Hermione heräsi kirjastosta, kasvot painettuina vasten avonaista kirjaa, ja hän tunsi pateettista kiitollisuutta siitä, ettei ollut kuolannut sen sivuille. Hän yritti nousta istumaan, mutta kramppi hänen niskassaan oli niin kipeä, ettei hän voinut tehdä muuta kuin pysytellä siinä missä oli, ja hän oli iloinen ettei kukaan ollut näkemässä häntä siinä jamassa.

Kasvoni ovat todennäköisesti musteen peitossa, hän ajatteli surkeana. Ronilla on joululoma. Loma. Hän säpsähti. Oli jo joulukuun ensimmäinen viikko, ja hän työskenteli edelleen muodonmuutosprojektinsa parissa. Hermione oli vihainen hitaasta edistymisestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennemminkin pidätellyt itseään kuin valuttanut kaiken energiansa projektiin, eikä hän osannut selittää itselleen miksi. Saattoi olla, että professori Kalkaroksen avustaminen tuntui vastenmieliseltä, mutta hän pystyi myöntämään itselleen, ettei siitä ollut kysymys. Hän oli nähnyt professori Kalkaroksen viimeksi kaksi viikkoa sitten sairaalasiivessä, kun hän oli antanut miehelle pistekirjoitetut tekstit ja tutkinut tämän aistien reaktioita ärsytykseen. Se tapaaminen oli nostattanut Hermionessa niin monia ristiriitaisia tunteita, että hän epäili hidastavansa työtään siksi, ettei joutuisi uudelleen kohtaamaan miestä ja omia tunteitaan.

Hermione pelkäsi häntä yhä, sen hän tiesi, mutta hän tunsi syyllisyyttä siitä muistaessaan Kalkaroksen istuvan voimattomana sairaalasiiven ikkunan äärellä. Vanha tuttu inho nosti myös päätään aina kun mies otti partaveitsen terävän kielen käyttöönsä, ja sitten oli vielä miehen reaktio, kun Hermione oli koskettanut häntä… ja hänen oma reaktionsa, mutta sitä hän ei halunnut ajatella juuri nyt. Oli liian aikaista aamulla tutkiskella omia monimutkaisia tunteitaan professori Kalkarosta kohtaan – ja ellei ollut liian aikaista, oli Liian Myöhäistä Illalla, tai Juuri Keskellä Miellyttävää Aamiaista, tai Keskellä Oppituntia, tai mikä tahansa Ei Oikea Aika, mikä sopi tilanteeseen. Hermione kohotti päätään pöydältä ja säpsähti hänen niskansa kiljuessa tuskasta. Hän tuijotti kirjaa edessään, sanojen uidessa hänen silmiensä alla. Se oli kirja jonka hän oli löytänyt tungettuna muinaisten kielten käännösten osastolle. Hän yritti edelleen löytää uusia käännösloitsuja selvittääkseen miten ne toimivat, mutta kerta toisensa jälkeen hän tunsi juoksevansa päin seinää yrityksissään muuttaa tavanomaista kirjoitettua tekstiä pistekirjoitukseksi.

Jokin ei toiminut hänen käännösloitsussaan, eikä hän pystynyt selvittämään mikä se oli. Hermione tiesi, että vastaus oli jotain hyvin yksinkertaista, mutta hän ei vain saanut kiedottua mieltään sen ympärille oikealla tavalla. Kirjoitusongelma oli sen sijaan helpommin ratkaistavissa mitä hän oli aiemmin luullut – sulkakynä, joka oli lumottu vastaanottamaan sanelua toimisi parhaiten Kalkaroksen tapauksessa. Siten hän voisi kirjoittaa ja sitten muuttaa kirjoittamansa tekstin pistekirjoitukseksi myöhemmin. Tietenkin se olisi turhaa touhua, ellei hän saisi muodonmuutosloitsua toimimaan. Hän huokaisi ja katsoi ulos ikkunasta. Ulkona ei olut vielä valoisaa, tai sitten oli vielä yö – hän ei ollut varma kummasta oli kyse. Kivuliaasti hän siirtyi pois siitä luonnottomasta asennosta, jossa oli ollut jo niin pitkään ja pakkasi hitaasti, syvällä ajatuksissaan, tavaransa.

Hän palasi Rohkelikkotorniin, kiipesi portaat huoneeseensa ja astui sisään niin hiljaa kuin mahdollista. Lavender ja Parvati olivat unessa, ja nopea vilkaisu kelloon kertoi, että se oli jo viisi aamulla. Hän hieroi niskaansa ajatuksissaan. Jos vain voisin muistaa mikä päivä nyt on, hän ajatteli ennen kuin kaatui vuoteeseensa täysissä pukeissa. Hermione sulki silmänsä päättäen nukkua ainakin muutaman häiriöttömän tunnin. Hän toivoi saavansa olla rauhassa niiltä järkyttäviltä unikuvilta, jotka olivat vaivanneet häntä jo monena edellisenä yönä.

*

“Joulutanssiaiset?” Hermione kysyä töksäytti aamiaisella. ”Mitä?”

Ron pyöritti silmiään. ”Ihan totta, ’Mione, ollaksesi sellainen kaikkitietävä, olet tosi tyhmä toisinaan”, hän sanoi voidellen kiihkeästi paahtoleipäänsä. ”Kysyin haluaisitko mennä tanssiaisiin minun kansani”, poika sanoi. Hermionen katsoi häneen epäluuloisesti. ”Siis ihan vain ystävinä”, Ron kiirehti lisäämään.

”En edes muista että mistään tanssiaisista olisi ilmoitettu mitään”, Hermione sanoi, edelleen kurtistellen kulmiaan. ”Mutta hyvä on. Jos puhut totta ja on todellakin tulossa tanssiaiset. En voi uskoa että en ole kuullut niiden julkistamista”, hän jatkoi.

”Se varmaan johtuu siitä, että olit liian keskittynyt selvittämään aamiaismuniesi kemiallista rakennetta”, sanoi Harry. ”En ole koskaan nähnyt kenenkään olevan noin kiinnostunut aamupalastaan, ja nyt puhun myös Ronista.”

”Hei”, Ron sanoi, tunkien paahtoleipää suuhunsa reiluin ottein. Harry ei piitannut hänen vastalauseistaan vaan jatkoi, ”Dumbledore ilmoitti siitä kymmenen minuuttia sitten.”

Hermione ravisti päätään pystymättä ymmärtämään, että ilmoitus oli mennyt häneltä ohi korvien. Hän tiesi kyllä olevansa poissaoleva tänään, mutta hän ei voinut uskoa että oli todellakin ollut niin pihalla, että oli täydellisesti ollut huomaamatta Dumbledoren puhetta. Hän katsoi voileipäänsä miettien missä oikein oli ollut, mutta kyllä hän tiesi – hänen muodonmuutosprojektinsa painoi raskaasti harteilla. Ei niinkään siksi, että hän olisi tavoitellut hyvää arvosanaa, vaan siksi, että hän teki tätä jonkun toisen kuin itsensä vuoksi. Paine siitä oli varmaan saanut hänet niin hajamieliseksi…

”Hermione!” Hänen päänsä kimmahti pystyyn yllätyksestä. “Mitä?” hän kysyi ärsyyntyneenä.
”Aiotko selvittää leipäsi rakenteen myös?” Harry kiusoitteli.
”Kaikki maailmankaikkeuden salaisuudet sisältyvät leipään, Harry, kyllä se on sen arvoista”, sanoi Ron virnistäen.
”Älä ole hölmö, Ron, maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät koodattuina kurpitsamehuun”, Harry kertoi hänelle.
”Minä aina luulin, että se on munissa”, sanoi Ginny. ”Hermione oli oikeilla jäljillä katsellessaan niitä.” Hän kääntyi Hermioneen päin. ”Jatka munien tutkimista – sieltä se löytyy.”
Mutta Hermione ei kuullut Ginnyä. Hän oli liian keskittynyt potkaisemaan itseään henkisesti, koska oli ollut niin typerä ettei ollut tajunnut sitä mikä ongelma hänen muodonmuutosprojektissaan alunperinkin oli. ”Koodattuna…” hän henkäisi. ”Harry”, hän kuulutti, ”voisin suudella sinua.”
Harry näytti säikähtäneeltä ja Ron sanoi, ”Ja minä kun luulin olevani sinun tämän hetkinen miesehdokkaasi.” Hermione ei välittänyt kummankaan höpinöistä, vaan tarttui laukkuunsa, nousi pöydästä ja katosi suuresta salista. Hänellä oli vielä puoli tuntia aikaa käydä läpi kirjaston teokset.

Hänen mielensä laukkasi kun hän kulki pitkin käytäviä – hän tunsi olonsa typeräksi, mutta onnelliseksi siitä, että hänen ongelmaansa oli niin helppo ratkaisu. Pistekirjoitus ei ollut kieli, vaan koodi. Oli ihan turhaa yrittää kääntää sitä kieliloitsuilla. Sen sijaan symbolit piti muuttaa toisiksi. Minun pitää siis ainoastaan koodata käännösloitsu pistekirjoitukselle sopivaksi ja tehdä muodonmuutos. Hän hehkui itsekseen.

*

Se kesti kauemmin mitä hän oli odottanut. Kului kokonainen viikko, ennen kun hän sai onnistuneesti koodattua kirjan ja sitten muutettua sen pistekirjoitukseksi. Oli turhauttavaa nähdä niin paljon vaivaa kirjan koodaamiseen siten, että alkuperäinen sisältö säilyi, mutta riittävän harjoittelemisen – tai liiallisen harjoittelemisen, hän ajatteli – jälkeen siitä tuli helpompaa, jonka jälkeen riitti, että hän vain keskittyi kirjaan ja suoritti muodonmuutoksen. Jokainen hänen transformoimansa kirja muuttui myös paljon edellistään paksummaksi. Hän toivoi, ettei professori Kalkaros pahastuisi siitä, että hänen kirjansa paisuisivat ainakin kolminkertaisiksi entisestään.

Kolme viikkoa ennen loman alkua hän tapasi professori McGarmiwan. Hän seurasi kun Hermione avasi ’Tylypahkan historian’ hänen pöydällään ja kohotti taikasauvaansa.
”Ciphero,” sanoi Hermione ja sanat katosivat sivulta ja tilalle paisui joukko kohollaan olevia pisteitä.
”Subrigo.” Hermione sanoi, ja professori McGarmiwa todisti kirjan paisuvan ja sivujen muuttuvan paksuiksi. Hermione seisoi hiljaa ja odotti kärsivällisesti.
”Hämmästyttävää”, professori McGarmiwa sanoi lopulta. ”Äärimmäisen hämmästyttävää.”
Hermione huokaisi helpotuksesta. Hän oli onnistunut kehittämään ratkaisun ongelmaan ja professori McGarmiwa oli tunnustanut tämän tosiasian. Hänen työnsä ei ollut mennyt hukkaan, ja hän hymyili. Kovin moneen tarkoitukseen tätä loitsua ei voinut käyttää, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli se, että hän oli onnistunut kehittämään täysin uuden loitsun, ja nyt kun se oli tehty, oli se avannut monia mahdollisuuksia.
Professori McGarmiwa nousi ylös tuolistaan. ”Onneksi olkoon, neiti Granger, tulet saamaan huippuarvosanan tästä.” Ja hän hymyili aidosti ylpeää hymyä. Hermionesta tuntui kuin hän voisi räjähtää tyytyväisyydestä, mutta tämä tunne hälveni pian professori McGarmiwan seuraavien sanojen myötä.
”Projektin lopuksi tulet opettamaan tämän loitsun professori Kalkarokselle”, hän sanoi.” Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi erittäin tyytyväinen tulokseen.”
”Um, enkö sen sijaan voisi opettaa loitsua sinulle?” Hermione kysyi. ”Ja jos sen voisi sitten… välittää eteenpäin?” Professori McGarmiwa heitti häneen kysyvän katseen.
”Se ei vaikuta kovin käytännölliseltä. Ei minun tarvitse opetella loitsua”, hän sanoi. ”Jos professori Kalkaros oppii tämän, niin kaikki kirjeet joita hän vastaanottaa ovat helposti muunnettavissa hänelle luettavaan muotoon.”
”Oh.” Hermione huokaisi sisäänpäin. Siinä oli järkeä, tietenkin, ja oli naurettavaa jatkaa liemimestarin välttelemistä, mutta hän tunsi edelleen epämukavuutta siitä, että oli ainoa oppilas, joka oli missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän ei voinut puhua Harrylle tai Ronille mitään tästä. Eikä hän edes uskonut kummankaan ymmärtävän, mutta siitä huolimatta oli turhauttavaa pakottaa itsensä olemaan puhumatta näinkin tärkeästä asiasta. Hermione huomasi että McGarmiwa puhui edelleen.
”Välitän hänelle tiedon että tulet opastamaan häntä loitsun käytössä tänä iltana”, hän sanoi. Hermione kurtisti kulmiaan.
”Anteeksi, mutta mihin aikaan ja missä?”
”Hänen huoneistossaan, tietenkin. Hän kieltäytyy liikkumasta.” Professori McGarmiwa näytti tuntevan aitoa surua Kalkaroksen puolesta.
”Tänään kahdeksalta. Oletan, ettei sinulla ole mitään tärkeämpiä tehtäviä sovittuna.”

Hermione nyökkäsi päätään äänettömästi, mutta tunsi edelleen pienen pelon kouraisevan vatsassaan kun hän nousi ja hyvästeli professorin. Kävellessään rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen, hän toivoi voivansa ottaa Harryn tai Ronin mukaansa, mutta tiesi sen olevan poissa laskuista. Vaikka häntä ei olisi vannotettukaan pysymään hiljaa, hän ei olisi pyytänyt heitä mukaansa – jokin pakotti hänet suojelemaan professori Kalkaroksen ylpeyttä niin paljon kuin mahdollista. Aina kun hän muisti miehen reaktion silloin, kun oli yllättänyt hänet ensimmäisen kerran ja todistanut hänen nöyryytystään suorastaan tuskallisella tavalla, Hermione huomasi toivovansa, että pystyisi unohtamaan tämän todisteen Kalkaroksen epävarmuudesta. Hän huokaisi astuessaan sisään muotokuvasta – hänellä olisi yli neljä tuntia aikaa ennen tyrmiin menoa. Ehkäpä, Hermione ajatteli, minun tulisi suhtautua siihen vähän kuin jälki-istuntoon. Siinäpä sopiva rangaistua liiallisesta uteliaisuudestani ja varomattomuudestani. Hän päätti omaksua tämän tulkinnan. Se olisi kuin näpäytys sormille karttakepillä, ja hän selviäisi rangaistuksesta ja olisi sitten vapaa.

Hermione pystyisi hoitamaan tehtävänsä lähestulkoon kokonaan kirjojen ja tutkimustyön muodossa, joten hän ei tuntenut lainkaan tunnontuskia siitä, että tyytyi vain pysyttelemään kirjeenvaihdossa professori Kalkaroksen kanssa. Velvollisuus, jonka hän oli niin ajattelemattomasti ottanut vastaan, tulisi täytettyä aivan mainiosti pelkän kirjoittamisen avulla. Se tuntui hänestä tyydyttävältä vaihtoehdolta. Hermione tunsi äkillisen syyllisyyden pistoksen sisimmässään. Ainakin minua tyydyttävää, hän ajatteli lievästi kiukustuneena itseensä, mutta totta puhuakseen, hän oli epävarma miten paljon hän oikein pystyisi tekemään auttaakseen miestä sopeutumaan. Hänen omakin kokemuksensa näkökyvyn menettämisestä oli niin vähäistä. Silti, hän oli kykenevämpi ajattelemaan ei-taikavoimaisesti, ja siitä olisi apua. Hermione jyysti etusormensa kynttä suussaan ja kävi sisäistä keskustelua itsensä kanssa siitä, mikä olisi paras tapa edetä. Hän vaipui niin syvälle ajatuksiinsa, että oli jäädä paitsi illallisesta.

*

Tyrmien ovi oli suljettu. Sen ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, mutta se oli – hän oli puolittain odottanut sen olevan auki niin että kynttilän valo olisi läikkynyt kylmään käytävään. Olihan se tietenkin naurettava ajatus, mutta silti. Ilmeisesti joku oli jättänyt oven puoliksi auki sinä iltana, ja hän ihmetteli kuka se oli saattanut olla. Vaikka eipä sillä mitään väliä ollut. Hän puristi huulensa yhteen – hän oli tuijottanut ovea ainakin kolme minuuttia – sitten hän kohotti kättään ja koputti.

Ovi lennähti auki narahtaen hiljaa. Hermione säikähti hieman ja astui sisään kumman déjà vu-tunteen vallassa. Huone oli lähes täsmälleen samanlainen kun hän oli viimeksi nähnyt sen, vain muutama asia oli toisin. Hän huomasi että elegantit kynttilät kultaisissa jaloissaan paloivat. Professori Kalkaros istui pienen pöydän ääressä, hänen jalkansa olivat ristissä ja virnistys hänen huulillaan sai aikaan vaikutelman, että hän tarkkaili Hermionea hänen päätään ympäröivistä siteistä huolimatta. Hermione veti syvään henkeä.

“Hyvää iltaa, professori”, hän sanoi selkeällä äänellä paljastamatta hermostuneisuuttaan äänensä värinällä.

”Hyvää iltaa neiti Granger”, hän vastasi, ja Hermione huomasi että hän kuulosti lähes tulkoon omalta vanhalta itseltään – ei, vaan omalta itseltään, hän korjasi mielessään sanavalintaansa. Hän ei ole eri ihminen. Kalkaros jatkoi, ”Istu alas. Minerva kertoi, että olet suostunut piinaamaan minua nokkeluudellasi tänä iltana.”

Hermione irvisti ja teki kuten oli käsketty. Hänen kenkänsä painuivat taas paksun maton pehmeään nukkaan, ja hän kulki huoneen poikki istuakseen yllättävän mukavaan tuoliin Kalkarosta vastapäätä. Mies ei kääntänyt päätään häntä kohti. Yhtä tyly kuin aina ennenkin, hän ajatteli pahantuulisesti.

Severus, sen sijaan, ei paljastanut sitä, miten kiusallista hänestä oli, että toinen ihminen, vieläpä oppilas, oli läsnä hänen yksityisissä tiloissaan. Se, että neiti Granger oli aiemminkin tunkeutunut paikkaan, ei merkinnyt mitään. Severus oli ollut mitä vastahakoisin, kun Minerva oli ilmoittanut, että neiti Granger tulisi ohjeistamaan häntä tänä iltana – miten katkeraa ironiaa, että hän, ylemmästä asemastaan huolimatta, ei voinut muuta kuin olla kiitollinen. Sillä hänellä ei ollut paljon valinnanvaraa asian suhteen. Jos hän halusi saavuttaa edes jossain määrin riippumattomuutensa takaisin, hänen olisi pakko kuunnella tyttöä.

Severus kuuli koputuksen ovelta ja ovi lennähti auki – hän oli pyytänyt kotitonttuja jättämään ovensaranat rasvaamatta, jotta hän voisi kuulla milloin se aukeaa – neiti Granger astui sisään huoneeseen, ja hänen jalkansa saivat maton kuiskailemaan pehmeästi. Kalkaros oli todellakin laskelmoinut asemansa, jotta saisi aikaan vaikutelman siitä, että oli edelleen varteenotettava vastustaja. Ja kun Hermione tuli lähemmäs, hän saattoi vaistota hiljaista, pinnanalaista pelkoa – metallista, niin kuin veri. Severus pani sen merkille – pelko on hyödyllinen väline, ja hän oli tyytyväinen tietäessään, että hänen olemuksensa vaikutti edelleen uhkaavalta, edes näiden huoneiden sisällä. Hän kuuli tytön istuvan häntä vastapäätä olevan pienen pöydän ääreen.

Hermione ei tiennyt mitä sanoa. ’Hyvää iltaa luokka’ oli liian julkeaa, puhumattakaan nenäkkyydestä, kun taas ’käydäänpä asiaan’ vaikutti turhan kepeältä. Vastoin yleisiä käsityksiä, Hermione ei halunnut olla opettaja. Hän oli toki lahjakas selittämään asioita, mutta hänen kärsivällisyytensä oli riittämätön siihen tehtävään. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten toimia suhteessa heihin, joille oli opettamassa jotakin. Tilanne oli poikkeuksellisen vaivaannuttava, ja hän liikahteli hermostuneesti istuimellaan miettien miten aloittaa. Hiljaisuus kasvoi painostavaksi.

“Tämäpä on todellakin vaihtelua, neiti Granger. En ole koskaan kuullut sinun olevan noin hiljaa näin pitkään. Ymmärsin, että paloit halusta neuvoa minua.” Severus kuuli hänen hypähtävän tuolillaan ja hän hymyili sisäänpäin. Hänen erityistaitonsa näytti siis olevan edelleen tallella.

Hermione irvisti. “Hyvä on, professori”, hän sanoi, “onko sinulla jokin tietty kirja, jonka toivoisit muunnettavan? Minun on varoitettava, että prosessi johdosta teos paisuu moninkertaiseksi sen alkuperäisestä koostaan.” Hän katsoi Severuksen puristavan huulensa yhteen, kääntyvän tuolissaan, kohottavan taikasauvaansa ja sanovan: ”Tulejo Poe!” Paksu, vihreä ja nahkakantinen kirja lensi hyllystä hänen odottavaan käteensä. Hän asetti sen pöydälle, ja kultaisin kohokirjaimin kirjoitetut sanat ’Edgar Allan Poen’ kootut teokset hohtivat sen kannessa. Hermione kohotti kulmiaan.

”Kuinka riemuisaa”, hän sanoi tuijottaen sitä, ”mainitsemattakaan jästimäistä.” Hän kuuli Kalkaroksen naurahtavan.

”Velhot eivät ole omiaan taidokkaan proosan tuottajina”, hän sanoi virnistäen, ”kuten olet epäilemättä jo huomannutkin.” Hän kuuli tytön hiusten kohahtavan vasten tämän kaapua ja tulkitsi sen nyökkäykseksi. ”No niin, kirjallisuuskritiikki sikseen, ehkäpä voisit esitellä pikku loitsuasi minulle.”

Pikku loitsua? Hermione ajatteli happamasti. Luoja että tuo mies on sietämätön. Hermione irvisti, muttei antanut äänensä paljastaa mielipahaansa. ”Loitsun ensimmäinen osa koodaa kirjan”, hän kertoi Kalkarokselle. ”Keskity pistekirjoitukseen ja sano ’ciphero’. Se muuttaa kirjoituksen haluamaasi muotoon.” Hermione katseli levottomana kun Kalkaros tunnusteli kädellään missä kirja oli, kohotti taikasauvansa ja mutisi ”Ciphero”. Kirjan kannessa olevat sanat hohtivat hetken, kunnes muuttuivat sarjaksi kohoumia. Hermione yllättyi. Kalkaroksella oli selvästikin enemmän kokemusta, ja sen vuoksi loitsu näytti sujuvan häneltä niin vaivattomasti.

”Onnistuiko se?” mies kysyi. Hermione nyökkäsi, ja Kalkaros kurtisti kulmiaan ärtyneesti. ”Minä en näe sinua, neiti Granger. Älä nyökytä tai ravista päätäsi, puhu. Et ole mykkä.”

”Kyllä, se onnistui”, Hermione tiuskaisi. ”Loitsun seuraava vaihe kääntää kirjan sanat käsillä tunnusteltavaan muotoon. Loitsu on ’subrigo’ ja se saa pisteet kohoamaan sivulta. Kun sinun täytyy kirjoittaa, taiot vain sulkakynän kirjoittamaan sanelusta, ja voit näiden loitsujen avulla tehdä kirjoituksestasi sellaista, jota voit itsekin lukea. Yksinkertainen palautusloitsu saa kirjoituksen entiselleen.”

Severus nyökkäsi näyttämättä hermostuneisuuttaan, löysi kirjan uudelleen ja asetti sauvansa kärjen sitä vasten. ”Subrigo”, hän sanoi ja tunsi suureksi tyydytyksekseen kirjan sanojen laajentuvan ja kohoavan sormenpäidensä alla. Sitten hän tunnusteli kirjan kantta ja löysi sieltä kirjan nimen täydellisen selkeällä pistekirjoituksella kirjoitettuna. ”Miten kekseliästä”, hän sanoi vastahakoisesti. Hermionen huokaus pyyhkäisi yli pöydän ja nostatti hänen käsiensä ihon kananlihalle. Hän vetäytyi taaksepäin ja tunsi olonsa selittämättömän kaihoisaksi. Se oli naurettava tunne – Hermionen, tai kenenkään muunkaan loukkaaminen ei ollut koskaan aikaisemmin saanut häntä tuntemaan niin. Tunne siitä, että Hermione pahastui ja vetäytyi poispäin iski häntä kummallisesti, ja hän tunsi suupieliensä kääntyvän alaspäin. Hän nojasi otsaansa käsiinsä.

Hermione ei ollut odottanut tätä – ensin mies oli näyttänyt tyytyväiseltä, niin paljon kuin se nyt professori Kalkarokselle oli mahdollista, mutta nyt hän näytti surulliselta, aivan kuin hän olisi tajunnut olevansa vankina vieraassa maailmassa, jossa pystyi edelleen näkemään kaikki, muttei voinut ottaa ketään mukaansa. Tavallaan se olikin juuri niin. Se kouraisi hänen sydäntään haihduttaen kaiken jännityksen, mitä hän oli tuntenut koko heidän tapaamisensa ajan, ja mitään ajattelematta hän kurkotti pöydän yli.

Severus liikkui niin nopeasti, että sitä oli melkein mahdoton nähdä. Terävä kipu Hermionen ranteessa sai hänet voihkaisemaan ääneen, mutta Severus vain höllensi otettaan, eikä päästänyt irti. Jälleen kerran he olivat kasvotusten, ja Hermione tunsi tuon saman omituisen tuntemuksen, että mies tuijotti häntä edelleen, hiljaa ja arvioiden. Hän yritti nykäistä kättään, ja Severuksen kosketuksen lämpö levisi kaikkialle hänen kehossaan häiritsevällä tavalla. Pitkät sormet taipuivat ja hipaisivat kevyesti herkkää ihoa hänen käsivartensa alla… Hermionen sydän sykähti hieman sekä epävarmuudesta, että pelosta, ja hän ihmetteli miksei mies sanonut mitään.

Hänen ranteensa oli niin pieni ja hänen pulssinsa lepatti niin pehmeästi Severuksen herkkien sormenpäiden alla, niin kuin pikkulinnun sydämenlyönnit, että hän pidättäytyi tiuskaisemasta niin kuin oli aikonut. Hän tuntui herkältä ja hauraalta, mutta nykäisyt hänen otteensa alla paljastivat voiman, ja hän tunsi merkillisen halun vetää hänet lähemmäs. Hermionen hengitys liikutti ilmaa nopeina henkäisyinä. Mielenkiintoista. Hän oli häpeämättömän julkea tyttö, ilmiö jota Severus ei juuri koskaan saanut todistaa oppilaissaan, ja se kiehtoi häntä…

“Professori?” Hermione henkäisi. Kalkaroksen hiljaisuus sai hänen olonsa levottomaksi ja pelon kipinät alkoivat kulkea pitkin hänen selkärankaansa. Äkisti Kalkaros päästi irti, ja Hermione vetäytyi taaksepäin hieroen toisella kädellä rannettaan.

Mitä hän olikaan tehnyt?
”Pyydän anteeksi, neiti Granger. Reagoin ajattelematta.”
Hermione pysäytti ranteensa hieromisen ja tuijotti ällistyneenä. Anteeksipyyntö Kalkarokselta?
”Ei se mitään, professori”, hän sanoi hieman epävarmasti. ”Minun ei olisi pitänyt säikäyttää sinua.” Kiusallinen hiljaisuus. ”Tarvitsetko enää mitään muuta minulta?” tyttö kysyi haluten rikkoa hiljaisuuden.
Severus puisti päätään. ”En tällä hetkellä”, hän sanoi ja nosti kirjan pöydältä kätkeäkseen hetkellisen rauhattomuutensa. ”Tämä riittää hyvin.”

Huolimatta tunteita kuohuttavasta tilanteesta, Hermione tunsi ärtymyksen kipinän ja nousi pöydän äärestä keräten tavaransa.

“Hyvä on sitten, professori. Olen kiitollinen tiedosta, että kolmen viikon työskentely on ollut riittävää tyydyttämään tarpeesi”, Hermione sanoi ärtyisästi, ja tämän kuullessaan Severus tunsi katumuksen pistoksen. Hän kuuli tytön astelevan ovelle ja saranoiden narahdus kertoi, että hän oli jo melkein poissa. Nyt tai ei koskaan, Severus, hän ajatteli itsekseen.

“Kiitos neiti Granger.” Hänen äänensä särähti Hermionen korviin ja hän kääntyi yllättyneenä. Mies istui edelleen pöydän ääressä tuijottaen häntä – ei, hän korjasi, kasvot minuun päin. Kalkaroksen kasvot eivät paljastaneet mitään ja Hermione ihmetteli oliko mies lainkaan tietoinen siitä, että oli sanonut mitään. Hetken verran Severus oli huolissaan, että Hermione oli jo lähtenyt ja hän olisi taas yksin töykeytensä kanssa. Mutta sitten ovelta kuului pehmeä ”Ole hyvä, professori.” Ennen kun hän ehti reagoida, saranat narahtivat taas, ja hän oli poissa.