Kivenlohkare on este heikkojen tiellä, mutta astinlauta vahvojen polulla.
– Thomas Carlyle
Kun Hermione heräsi lauantaiaamuna, hänen ensimmäinen tekonsa oli hypätä ylös vuoteesta, juosta kylpyhuoneeseen ja oksentaa rajusti. Ilkeät valkoiset demonit, veriset kyyneleet poskillaan, olivat värittäneet hänen uniaan, ja jossakin hänen painajaistensa keskellä oli syvä ja vaativa syke, mitä hän ei halunnut vielä analysoida. Erityisesti kun hänen käsityksensä ei ollut muuttunut viimeisen viiden minuutin aikana, eikä hän ollut vielä päässyt hakemaan vettä juodakseen.
On korkea aina arvioida tilannetta. Hän katsoi pönttöön.
Asia numero yksi: Taidan olla todella sairas. Miten kuvottavaa. Hän irvisti, työnsi itsensä jaloilleen ja hoiperteli lavuaarille melkein lysähtäen peilin eteen. Synkät ja vihreän sävyiset kasvot tuijottivat takaisin; hän näki olevansa kylmän hien peitossa, ja hänen huulensa tärisivät.
Asia numero kaksi: Tänään on lauantai ja huispausottelu. Hän nojasi otsaansa kylmää lasia vasten ja vapisi.
Asia numero kolme: Vaikuttaa siltä, että olen vapaaehtoisesti lupautunut avustamaan toipumisessa yhtä maailman omituisimmista ihmisistä, jota olen koskaan epäonnekseni sattunut tapaamaan. Hermione voihkaisi. Hän oli toisinaan liian nokkela omaksi parhaakseen. Mitä hänen pitäisi tehdä?
Kuuma kylpy ei olisi pahitteeksi, hän vastasi itselleen ja nyökkäsi suostumisen merkiksi. Hän kääntyi pois peilin luota ja palasi takaisin omaan huoneeseensa. Vedettyään kylpytakin ylleen, hän meni valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen ja täytti ammeen lämpimällä vedellä ja mandariinikylpyvaahdolla. Pujahtaessaan veteen, hän huokaisi helpotuksesta tuntiessaan alaselässään ja pallean seudullaan olevien kireiden lihasten hiljalleen rentoutuvan kylvyn herkullisessa lämmössä. Vaahdon tuoksu oli juuri sopivan kirpeä, eikä lainkaan ällöttävän makea ja sen raikkaus täytti hänen päänsä kun hän hengitti syvään sisälle. Hyvä.
Mihin keskittyisin ensimmäiseksi? hän ajatteli. Dumbledoren paljastus, että velhomaailmassa kukaan ei tiennyt juuri mitään sokeudesta, oli vähintäänkin pelottava, mutta puhtaasti älyllisellä tasolla sen aiheuttamat ongelmat olivat suorastaan kiehtovia. Velhomaailmassa sokea joutuisi kohtaamaan vaikeuksia, jollaisia ei jästien keskuudessa tunnettu. Miten ilmiintyä ja tietää onnistuitko pääsemään oikeaan päämäärään? Miten paikasta toiseen liikkuminen onnistuisi? Ja miten on mahdollista taikoa ilman että näkee minne taikasauvallaan osoittaa? Oli jännittävää tietää, että olisi niin monia selvitettäviä asioita – käytännöllisiä asioita. Hän voisi todella auttaa ihmisiä…
No, ainakin yhtä ihmistä. Ai jai, siinäpä se, hän ajatteli katkerasti ja tunsi alkavan päänsäryn kallonsa pohjalla. Vain pelkkä professori Kalkaroksen ajatteleminenkin kuristi hänen kurkkuaan, joko vastenmielisyydestä tai surusta, hän ei ollut aivan varma kummasta syystä. Miten hän voisi auttaa miestä? Jos hän edes kelpuuttaisi hänen apuaan – Kalkaros ei ollut ikinä vaikuttanut mieheltä, joka ottaisi iloiten vastaan muiden apua. Tilanteen ainutlaatuisuus tarkoitti, että hänen pitäisi todennäköisesti räätälöidä ideansa miehen erityisiin tarpeisiin, mutta hän ei edes osannut arvata mistä aloittaa. Hän ei edes tuntenut Kalkarosta… miten hän voisi tietää mihin keskittyä? Ongelman valtavuus tuntui painautuvan hänen päälleen, ja hän liukui veden alle, antaakseen lämpimän veden syleillä häntä joka puolelta ja selkeyttää hänen ajatuksiaan.
Pintaan tullessaan hän huomasi olonsa parantuneen hieman. Tärkeimmät asiat ensin – ei ollut epäilystäkään, etteikö pitkästyminen olisi ollut raskain seuraus sokeutumisesta. Kalkaros oli älykäs mies ja hän tarvitsi jotain minkä parissa työskennellä. Monien kirjojen määrä hänen huoneessaan oli rohkaisevaa, mutta Hermione ei voisi tehdä mitään ennen kuin saisi vastauksen vanhemmiltaan. Hänen pitäisi myös saada selville muutamia asioita Kalkaroksesta. Hän yritti lähestyä tilannetta akateemisesti. Kun yksi aisti menetetään, toiset aistit herkistyvät korvaamaan puutetta. Hän alkoi laskea sormillaan mitä kykyjä hänen tulisi vahvistaa, ennen kuin edes alkaisi ajatella miten selättää itse ongelma. Hermione hylkäsi ensimmäisenä makuaistin – sitä ei käytetty kovin usein, jotta se voisi toimia apuna arkipäivässä.Joten… Yksi – hajuaisti… miten hyvin hänen nenänsä toimii? Hermionelta pääsi tahaton naurahdus, kun hän äkkiä näki mielessään itsensä mittailemassa Kalkaroksen tuulenhalkojaa viivottimen kanssa tieteellisiin tarkoituksiin. Hän tyrmäsi pian sen kuvan. Kaksi – kuulo? Hermione arveli, että kuulo oli näköaistia toisarvoisempi aisti, mutta kohoaisi määräävään asemaan pakon edessä. Kolme – tuntoaisti? Hän ei halunnut miettiä sitä kovin pitkään, mutta se oli kuitenkin tärkeä aisti. Kalkaroksen pitäisi harkistyä tuntemaan erilaisten pintojen ja rakenteiden vaihtelevuuksia.
Ajatukset jotka olivat olleet niin kirkkaina hänen mielessään edellisenä iltana, olivat nyt muuttuneet monimutkaisiksi ja epämääräisiksi. Hänen pitäisi puhua professori McGarmiwalle maanantaina, sen jälkeen kun hän oli esittänyt vähät suunnitelmansa.
Ei huispausta tänään, hän ajatteli. Päänsärky oli muuttunut itsepintaiseksi jomotukseksi, ja vaikka hän välittikin Harrysta ja Ginnystä hyvin paljon ja halusi nähdä heidän pelaavan, hän pitäisi tänään vapaata ja menisi takaisin sänkyyn. Hermione ei aikonut kuitenkaan nukkua, vaan lukea ja mietiskellä.
Mutta vasta kun olen kylpenyt toisen tunnin, hän ajatteli ja kurkotti kohti saippuaa.
*
Hermione huokaisi helpotuksesta huomatessaan, että hänen vanhempansa eivät olleet viivytelleet ja olivat kannustavia. Kirjat joita hän oli pyytänyt saapuivat aikaisin maanantai-aamuna. Ne laskeutuivat keskelle hänen munakokkeliaan pilaten hänen aamiaisensa, mutta parantaen hänen mielialaansa. Kirjat tarkoittivat teoriaa ja teoria tarkoitti etäisyyttä. Hermione ei odottanut väistämättömästi edessä olevaa kohtaamista professori Kalkaroksen kanssa. Hän saattoi vain kuvitella mitä mies ajatteli hänestä. Koko viikonlopun ajan Hermionen ajatuksen palasivat tulenliekkien valaisemaan makuuhuoneeseen ja hahmoon, joka oli puoliksi kyyristyneenä nurkassa. Kalkaroksen raivon muistaminen sai hänet lievästi pahoinvoivaksi, ja Ron ja Harry ärsyttivät häntä kyselemällä oliko hän kunnossa, aina kun hän tuli ajatelleeksi sitä.
Hermionen mieli loihti jatkuvasti esiin ei-toivotun kuvan verisestä seinästä.
”Kaiken päivää pimeys ja kylmyys, tekevät pesää sydämeni alla…”
Kun hän ajatteli hurjistunutta professori Kalkarosta, hän voi pahoin, mutta joka kerta kun hänen mieleensä tuli kuva miehestä jolla ei ollut silmiä, kirjoja täynnä olevassa huoneessa, hänen sydämensä tuntui hajoavan tuhansiksi palasiksi.
Hermione katsoi pakettia edessään ja tunsi sanoinkuvaamatonta tykytystä rinnassaan.
”Hermione, jos suupielesi valuvat vielä vähänkin alemmas, et tarvitse haarukkaa syömiseen”, Ron sanoi. ”Me sentään yritämme parhaamme täällä.”
Hermione katsahti ylös päin, eikä voinut muuta kuin nauraa, sillä Ron oli taikonut Harryn pöllön, Hedwigin, kirkkaan siniseksi. Hedwig, ikävä kyllä, ei suhtautunut suopeasti tähän kohteluun, vaan puri määrätietoisesti Ronia sormesta. Harry ei pystynyt naurultaa muuttamaan pöllöä entiselleen, ja Ron roikotti sormeaan ja kirosi. Hermione pyöritteli silmiään ja ajatteli että poika oli hieman liian dramaattinen – tuolilta putoaminen ja lattialla kieriskely tuntui hieman ylitse ampuvalta, mutta todennäköisesti hän teki sen vain saadakseen Hermionen hymyilemään. Se toimi. Hermione puisteli päätään ja muutti Hedwigin takaisin valkoiseksi, ja pöllö lehahti tiehensä silmänräpäyksessä.
Kun Harry oli rauhoittunut, hän kääntyi Hermionen puoleen. ”Kiitos. Mukava nähdä sinun taas hymyilevän.” Hermione hymyili tälle, mikä teki Harryn entistäkin iloisemmaksi. ”Oletko keksinyt mitään seuraavaksi muodonmuutoksen projektiksisi?”
”Itseasiassa olen, mutta se on salaisuus”, Hermione sanoi, edelleen hymyillen.
”Ooh, salaisuus!” Ron huudahti. “Se tietenkin tarkoittaa sitä, että meidän täytyy kaivaa se sinusta ulos väkisin.”
Hermione pudisti päätään. ”Ei tällä kertaa Ron. En todellakaan voi kertoa teille.”
”Totta kai voit”, poika vakuutti. Voi ei, olisi pitänyt ajatella ennen kuin avasin suuni, Hermione irvisti. Nyt pitää korjata vahinko.
”Voisin harkita kertovani teille, kunhan saat oman tutkimusprojektisi valmiiksi”, hän sanoi Ronin venähtäneen naaman huvittaen häntä suunnattomasti.
”Tuo kuulostaa epäilyttävästi kiristykseltä”, Harry sanoi pöydän toiselta puolelta, pilkkoen rauhallisesti aamiaismuniaan ja lapioidessaan niitä suuhunsa.
”Minä työskentelen sen kanssa!” Ron sanoi. ”Eikä sen pidä olla valmis ennen loman alkua.”
”Nyt on jo marraskuun puoliväli”, Harry mainitsi. ”Toivon että työskentelet nopeasti.”
Hermione tukahdutti hihityksen, ja Ron suuntasi häneen mulkaisun, joka veti vertoja Kalkarokselle.
Voi ei. Hermione oli menossa tapaamaan professori McGarmiwaa iltapäivällä, eikä hänellä ollut vielä kuin yksi varma idea esiteltäväksi. Oli masentavaa huomata, että huolimatta älykkyydestään, hän ei pystynyt keksimään montaakaan velhokeksintöä. Jästit pärjäsivät paremmin sillä saralla, joten sokeuden vaikutukset velhoon… hänen suunsa vääntyi alaspäin muodostaen happaman viivan.
”Katso nyt mitä sait aikaan Ron, hän on taas onneton”, Harry sanoi.
”Minä? Entäs sinä, istut vaan siinä täydellisen sarkastisena yleisönä etkä tee mitään? Minä vaan raadan ja raadan ja raadan, mutta saanko siitä mitään kiitosta? Ehei!” Ron vaikeroi marttyyrin elkein.
“Minä autan paljonkin, kiitos vaan”, Harry sanoi, ja he poistuivat paikalta Hermionen jäädessä hymyilemään kierosti kurpitsamehuunsa.
*
Maanantai-iltana Severus Kalkaros istui ikkunan ääressä sairaalaosaston yksityishuoneessa näyttäen siltä kuin olisi tuijottanut alas järvelle. Hän tunsi laskevan auringon kasvoillaan, hänen mustat hiuksensa imivät valoa ja lämpöä hänen pähänsä, mutta siitä huolimatta häntä paleli. Hänellä oli yllään housut ja ohut puuvillapaita – mustaa ja valkoista, mainitussa järjestyksessä, tai niin ainakin Poppy oli hänelle kertonut. Hänen olisi varmaan pitänyt syödä jotain, mutta hän ei saanut pakotettua itseään edes yrittämään. Sehän on vain yksi naula lisää arkkuuni, hän ajatteli. Siis jos olen onnekas.
Hän oli kieltänyt kaikkia tulemasta vierailulle. Häpeä, jota hän tunsi outoja toimiaan kohtaan, ja tieto siitä, että hänen käytöksensä oli lapsellista, repi hänen sisintään. Hän kieltäytyi jopa puhumasta matami Pomfreylle, kun tämä kysyi hänen vointiaan. Sen ratkaisevan yön jälkeisten pakollisten kysymysten jälkeen, Poppy oli puhdistanut hänen haavansa niin hyvin kuin taisi, ja ne paranivat jälleen nopea vauhtia, miehen itsensä kauan sitten valmistaman salvan avulla. Tuskin hän tulisi enää koskaan tekemään sitä uudestaan. Poppyn pitäisi hankkia salvansa muualta tästä lähtien. Kalkaros muisti, että hän oli kokenut samanlaisen karmean tunteen, kuin ikuisuus olisi ollut ohi hetkessä, silloin kun oli palannut kotiin käytyään ensin Dumbledoren luona.
Takkatulen kekäleet hehkuivat vielä kuumina, mutta hänestä tuntui kuin vuodet olisivat vierähtäneet äkkiä ohi, ja se henkilö joka oli elänyt siellä, oli kuollut ja kuopattu. Liian monta elämää yhteen elämään, hän ajatteli. Kuollut liian monta kertaa. Hänen huulensa vääntyivät katkerasti ylöspäin hänen omien synkkien ajatustensa voimasta.
”Hymy, Severus?”
Kalkaros hyppäsi melkein ulos nahastaan kuullessaan Dumbledoren äänen huoneen toiselta laidalta, ja hänen päänsä käännähti ympäri. Hänen kasvonsa olivat jälleen siteiden peitossa, joten oli edelleen helppoa uskoa harhakuvaa siitä, että hänen silmänsä olivat vain tilapäisesti sidotut. Severus ajatteli että olisi ollut epämiellyttävää kaikille, eikä vähiten hänelle itselleen, jos hän olisi repinyt ne pois ja paljastanut niiden alla piilevät ruhjeet. Hän yritti sada selville missä rehtori oli ja käänsi kasvonsa siihen suuntaan missä hän oletti tämän sijaitsevan. Hän oli nimenomaan kieltänyt vierailijat, mutta tietenkin rehtori oli sellainen vouhottaja, ettei hän vaivautunut noudattamaan toisten toivomuksia.
”Koska minulla on niin paljon syitä olla onnellinen, Albus”, hän vastasi kyynisyyden sävyttämällä äänellä. Severus kuuli miehen huokaavan, ja hän toivoi, eikä ensimmäistä kertaa, että olisi voinut kääntyä katsomaan Dumbledoren takkatulesta pilkistäviä kasvoja, vielä yhden ainoan kerran, ennen joutumistaan vastatusten kohtalonsa kanssa. Mutta oli hyödytöntä miettiä sellaista, hän sanoi itselleen tylysti, ja kääntyi takaisin kohti ikkunaa.
”Teetä?” Hän kuuli vanhan miehen kiertelevän ympäri huonetta, ja hänen päänsä selkeni hieman, kun hän haistoi mintun tuoksun tulvahtavan viileän raikkaana hänen suuntaansa. Kalkaros nyökkäsi ykskantaan ja kuuli teekannun kilahtavan vasten kuppia, kunnes tuli aivan hiljaista.
”Öhöm.” Severus oivalsi hieman jälkijunassa, että rehtori ojensi kuppia hänen suuntaansa, ja hän kurkottautui ottamaan sen. Särkyvän teekupin räsähdystä alleviivasi ääni, joka kuulosti epäilyttävästi siltä kuin joku olisi haukkonut henkeään. Severuksen kulmakarvat kurtistuivat tavalla, jonka hän toivoi muistuttavan raivoisaa paheksuntaa.
”Toitko jonkun mukanasi, Albus? Pelkään pahoin etten ole pukeutunut riittävän hyvin viihdyttääkseni ketään. Voitte mennä”, hän sanoi välittämättä enää juurikaan, mutta haluten silti ylläpitää sen vähäsen ylpeytensä, joka hänellä vielä oli hallussaan.
”Olen pahoillani Severus, mutta taisin tuoda jonkun. Hän on tullut tänne yrittääkseen keksiä tapoja joilla… tehdä jotain… olosuhteillesi.” Severus yllättyi kuullessaan Dumbledoren takeltelevan sanoissaan.
”Ehkäpä hän on taas yksi spesialisti, joka on tullut tarjoamaan minulle toivoa vetääkseen sen sitten äkisti pois ulottuviltani?” hän sanoi. ”Olen tottunut siihen. Mikään ei estä teitä, joten antaa kuulua, niin päästään siitä pian eroon.”
Hän kuuli Dumbledoren yskäisevän ja sanovan, ”Kuten haluat, Severus.” Sitten, hänen kaiken nieleväksi harmikseen, mies sanoi, ”Neiti Granger?”
*
Hermionen vatsassa muljui, perhoset kutittelivat hänen sisällään ja hänen sydämensä uhkasi pysähtyä. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut niin hermostunut. Ikkunan ääressä istuva mies näytti niin… surumieliseltä. Näytti siltä kuin hän olisi tuijottanut ulos, mutta siellä ei ollut mitään hänelle, aivan kuin hän olisi ollut joku omituinen Lady Shallotin miespuolinen vastine. Hän ei todellakaan näyttänyt mieheltä, joka oli uhannut häntä kolme yötä sitten; se henkilö oli ollut pitkä ja raivosta värisevä, kun taas tämä näytti… vain uupuneelta. Vaikka Hermionen mielestä mies näytti murtuneelta, hänen sisällään tuntui piilevän näkymättömiä jännitteitä.
Se oli aivan liian outoa. Hermione ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Ikkunan ääressä istui kyllä professori Kalkaroksen keho, mustissa housuissaan ja valkoisessa alas asti napitetussa paidassaan, mutta se jokin mikä teki hänestä juuri hänet, näytti puuttuvan. Kunnes Dumbledore puhutteli häntä ja hän avasi suunsa.
”Koska minulla on niin paljon syitä olla onnellinen, Albus.” Kalkaros ei ollut ilmeisesti huomannut hänen läsnäoloaan huoneessa. Hermione ei uskaltanut tehdä muistiinpanoja, pelätessään miehen kuulevan hänen kirjoittavan. Hän päätti tarkkailla tätä vielä hieman kauemmin.
Rehtori kaatoi teetä, ja Hermione huomasi Kalkaroksen haistelevan ilmaa – hän siis pystyi haistamaan teen huoneen halki. Mielenkiintoista. Hermione pysyi vaiti, kunnes Dumbledore ojensi kupin ja Kalkaros yritti tarttua siihen –
Kuppi särkyi, ja Hermione päästi tahattoman henkäyksen – hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että olisi ollut tarpeen auttaa Kalkarosta ohjaamalla hänen käsiään. Hänhän oli aina niin itsenäinen, eikä tarvinnut koskaan mitään keneltäkään.
”Toitko jonkun mukanasi, Albus? Pelkään pahoin etten ole pukeutunut riittävän hyvin viihdyttääkseni ketään. Voitte mennä.” …tai haluamatta mitään keneltäkään…
Hermione tutki hänen sidottuja kasvojaan Dumbledoren vastatessa hänelle rauhoittavalla äänellä. Uurteet hänen suunsa ympärillä ja otsalla olivat syvät – kasvot jotka olivat nähneet elämää, mutta millaista elämää. Hänen hiuksensa valuivat suorina ja raskaina hänen voimakkaille poskipäilleen. Hermione huokaisi ääneen. Se oli sellaisen miehen keho, joka ei välittänyt mitä hänelle tapahtuisi.
Dumbledoren lausuessa ääneen hänen nimensä, Hermione säikähti ulos ajatuksistaan. Ja mikäli mahdollista, Kalkaroksen suu vetäytyi entistäkin ohuemmaksi viivaksi.
”Ah, jumalainen neiti Granger. Kuinka mielissäni olenkaan tavatessani sinut jälleen”, hän sanoi kuulostaen ajattelevan aivan jotain vastakkaista. ”Ajattelinkin jo kuolevani pitkästyneisyyteen ellei loistavan terävä mielesi pian tupsahtaisi sinne, minne sitä ei haluta.”
Dumbledoren puhuessa Hermione astui eteenpäin. ”Neiti Granger on sokeuden suhteen kokeneempi kuin kukaan velhomaailmassa.” Jos kokemusta voi saada kirjoista, niin ehkä sitten, Hermione ajatteli syyllisyydentuntoisesti ja yllättyi kuullessaan oman ajatuksensa lausuttuna ääneen.
“Epäilemättä hän on lukenut siitä”, Severus sanoi pistävästi. Hän ei voinut kuvitella, että Hermionella olisi ollut kokemusta mistään kirjaston ulkopuolella olevasta.
Aika ottaa käyttöön hiukkanen rohkelikkojen kuuluisaa urheutta, Hermione ajatteli. Hän selvitti kurkkuaan ja kajautti ilmoille pienen puheen, jota oli valmistellut.
“Kuten varmasti tiedätkin, professori, velhomaailmassa ei ole juuri lainkaan sokeita, kun taas jästien keskuudessa se on, ellei aivan yleistä, niin ainakin tunnettua. Professori Dumbledore on kertonut minulle että…” hän takelteli sanoissaan – ”että ei ole olemassa mitään lääkintäkeinoja auttamaan tilannettasi. Sen sijaan jästit ovat olleet mitä kekseliäimpiä ratkaistessaan sokeuteen liittyviä ongelmia. Ja vähintäänkin uskon voivani helpottaa tilanteeseesi liittyvää tylsistymistä. Sen jälkeen voimme työstää asian muita puolia.”
Kaikki silkkaa asiaa tällä kertaa, miten ärsyttävää. ”Ehkäpä haluaisit hieman selittää, neiti Granger. Minua ei kiehdo ajatus istua tässä kuuntelemassa selontekoasi poikkeuksellisen laajasta tietomäärästäsi”, Kalkaros sanoi hänelle.
Hermione näytti lyödyltä, mutta jatkoi silti. ”Haluaisin vain kysyiä muutaman kysymyksen ensin, ennen kun alan ratkaista ongelmaa.” Hän kääntyi ja kaiveli laukkuaan vetäen sieltä viimein esiin pienen esineen. ”Ensimmäiseksi haluan tietää miten hyvät aistit sinulla on.”
Severus kohotti kulmakarvojaan, mutta toipui pian. ”Näköni ei ole koskaan ollut yhtä mainiossa kunnossa”, hän sanoi ja sai vastaansa jättimäisen huokauksen.
”Minä tarkoitin, professori, kuinka hyvin kuulet? Haluaisin suorittaa muutaman pienen kokeen pystyäkseni määrittämään tämän hetkisiä kykyjäsi”, Hermione sanoi. ”Odotan aistiesi herkistyvän ajan myötä kompensoidakseen sinun, uh, näkösi menetystä.”
Severus liutti uupunutta kättään kasvojaan peittävien siteiden päällä. Mitä menetettävää hänellä olisi? Ainakin tämä saa ajatukseni hetkeksi muualle, hän ajatteli.
”Hyvä on sitten”, Kalkaros sanoi ja kuuli tytön kulkevan poispäin hänestä ja sanovan huoneen toiselta laidalta, ”Kerro sitten jos kuulet jotain, professori.”
Hermione seisoi huoneen päädyssä reilun puoli minuuttia ennen kuin pudotti neulan lattialle. Kuului hiljainen ting, ja Kalkaroksen pää nyökkäsi nopeasti. ”Nyt”, hän sanoi Hermionelle. ”Kuulosti pieneltä metallin palalta.” Ensimmäistä kertaa huoneeseen astumisensa jälkeen Hermione hymyili.
”Se oli neula”, hän sanoi Kalkarokselle, joka nyökkäsi hieman. ”Entäpä hajuaistisi?” Hermione kysyi edelleen huoneen toiselta puolelta.
”Se on erinomainen, neiti Granger”, Severus sanoi hieman ärtyneesti. ”Voi tuskin olla taikaliemien opettaja, ellei omaa äärimmäisen tarkkaa hajuaistia.” Hermione käveli miestä kohti kengät kopsuen vasten kivilattiaa. Kalkaros päätti rehennellä kyvyllään, ihan vähän edes.
”Tuoksut mandariineilta, neiti Granger. Ja -”, Severus nuuskaisi ilmaa, ”mangoilta. Et kuitenkaan ole peseytynyt eilisen jälkeen”, hän sanoi sallien itsensä virnistää hieman.
Hermione hätkähti. ”Oh.” Miten noloa. Mitähän muuta hän pystyy haistamaan? Olen sentään vielä yli puolessa välissä huonetta! Hän tunsi itsensä punastuvan.
”Hyvä on, haluaisin testata… uh, tuntoaistiasi”, hän sanoi ja huomasi miehen jäykistyvän melkein huomaamattomasti.
”Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa?” hän kysyi vaativasti.
”Neiti Grangerilla on mielenkiintoinen jästien käyttämä lukemisen menetelmä”, Dumbledore sanoi, ja sekä Severus että Hermione säpsähtivät – he olivat melkein unohtaneet, että mies oli vielä siellä.
Severus tunsi hengityksensä juuttuvan kurkkuunsa. Lukemisen? Ääneen hän sanoi, ”Selitä.”
”No, menetelmän nimi on pistekirjoitus”, hän sanoi huojentuneena ollessaan taas omalla, järkiperäisellä alueellaan. ”Se on sarja paperilla kohollaan olevia nystyröitä, jotka vastaavat sanoja. Käytännössä kutakin kirjainta edustaa merkki, jossa on yhdestä kuuteen pistettä, ja niiden avulla voi lukea juoksuttaen sormeaan niiden pinnalla. Se vain vaatii hieman harjoittelua.”
Huolimatta vastustelustaan, asia kiihotti Severuksen uteliaisuutta. ”Jatka.” Hän yllättyi kuullessaan Hermionen äänen vierestään, muttei kääntynyt tyttöä kohti.
”No, siinä se. Ensin sinun tulee oppia aakkoset, sitten numerot ja sitten muut merkit”, hän sanoi, edelleen keräten rohkeuttaan. Kalkaros oli hiljaa ja Hermione sai lopulta sanotuksi, ”Voisinko saada nähdä kätesi?” Mies näytti yllättyneeltä, mutta ojensi kätensä tutkittavaksi sanomatta sanaakaan.
Hermione ei ollut koskaan ollut niin lähellä häntä, ja huomasi sen tuntuvan jotakuinkin hämmentävältä. Mies tuoksui… pimeydeltä. Kuin salamoiden kirjoma yö… hän kurtisti kulmiaan ja työnsi tuon oudon ajatuksen syrjään. Päättäväisesti Hermione otti hieman mukavamman asennon ja tutki professori Kalkar – ei, parasta ajatella häntä potilaana tästä lähtien – potilaan sormenpäitä. Aivan kuten hän oli olettanutkin, ne olivat kovettuneet. Se saattaisi olla ongelma. Hermione kurkotti kättään, kietoi sormensa miehen käden ympärille ja käänsi sitä niin, että kämmenpuoli oli ylöspäin.
Severus säikähti, kun hän tunsi pienten sormien tarttuvan hänen käteensä lujasti ja painavan sitä alaspäin. Hän saattoi tuntea Hermionen olevan kumartuneena sen ylle tutkaillen sen pintaa ja muotoja, ja kahleista irti karanneet mielikuvat nousivat hänen mieleensä. Useimmat niistä olivat himottuja ja torjuttuja, toiset häpeällisiä ja niin pitkään syvälle painettuja siinä toivossa, etteivät ne koskaan enää pääsisi nousemaan pintaan… Hermionen käsi oli lämmin ja pehmeä hänen kätensä alla, hänen kyntensä tuntuivat kevyesti vasten hänen rannettaan, ja Kalkaros tunsi hänen hengityksensä pyyhkäisevän hellästi hänen kämmentään kuin näkymätön hyväily. Hänen käsivartensa iho nousi kananlihalle, ja hiukset hänen niskassaan nousivat pystyyn, hänen selkärankansa anellessa lupaa saada kiertyä sisäänpäin… Severus vääntelehti hieman ja säpsähti tuntiessaan pienen pistoksen etusormessaan – kipu… kuten aina.
”Auts”, hän sanoi paljastamatta ajatuksiaan… mutta syvällä hänen mielensä sisällä hän ulvoi ääneen ja pakeni hänen kosketustaan. Hän nykäisi kätensä pois.
Kalkaroksen ääni palautti Hermionen tarkkaavaisuuden takaisin tilanteeseen – hän näkin itsensä kumartuneena taikajuomien opettajansa yllättävän lämpimän käden ylle. Miehen hengitys sekottui hänen hiuksiinsa ja sai aikaan väristyksiä hänen selkäpiissään. Hän oli juuri pistänyt miestä neulalla ja hätkähti, kun mies reagoi siihen.”Anteeksi professori”, hän sanoi, ”Halusin vain nähdä kuinka kovaa minun pitää painaa saadakseni reaktion.”
”No, nyt sait”, hän sanoi järkyttyneenä. Pimeät yöt, himo, salama läpi sydämen, pyhä kauhu… ”Mitä nyt?”
”Kätesi ovat todellakin riittävän herkät. Ajattelin että vuodet noiden syövyttävien liemien parissa olisivat vaatineet enemmän veroa, mutta kaikki näyttää olevan hyvin”, Hermione sanoi hänelle ja perääntyi nopeasti nähdessään hänen kulmiensa kurtistuvan vastaukseksi hänen taikajuomia koskevalle huomautukselleen.
”Ymmärrän.”
”Uhm, minäpä jätän sinulle jotain jonka parissa voit aloittaa”, Hermione sanoi ja onki esiin sivun jossa oli aakkoset pistekirjoituksena. ”Nämä tässä ovat aakkoset. Tässä ovat numerot ja tämä on pieni tarina, jonka avulla voit alkaa harjoitella.”
”Unohdat jotain, neiti Granger”, Severus sanoi.
”Mitä?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Velhokirjallisuutta ei ole pistekirjoituksena. Mitä hyötyä siitä on minulle? Miten voin kirjoittaa?”
Hermione katsoi alaspäin, toi kätensä huulilleen ja alkoi pureskella kynttään. ”Työskentelen sen parissa muodonmuutosprojektini toisessa osassa. Aion yrittää muuttaa tavallisia kirjoja ja papereita pistekirjoitukseksi. Joten, kun sinä haluat lukea jotain, sinun täytyy vain heilauttaa taikasauvaasi ja muuttaa teksti kohokirjoitukseksi”, hän sanoi tuntien olonsa hieman surkeaksi. ”En ole vielä keksinyt miten voit kirjoittaa, mutta olen varma että sitä varten on olemassa jokin jästiväline.”
Severuksen sydän alkoi lyödä nopeammin Hermionen selittäessä, ja hän tiesi kasvojensa uurteiden pehmenevän hämmästyksestä sekä hänen aiemman epäluuloisuutensa haihtuvan tämän uuden tiedon myötä. Hermionen ojentavat paperit roikkuivat velttoina hänen kädessään. Hermione näki toivottomuuden hiipivän takaisin hänen kasvoilleen, ja hän kiiruhti vakuuttamaan, ”Olen aivan varma että pystyn tähän, professori. Loman aikana olen varmasti jo keksinyt oikean loitsun ja sitten voit muuttaa mitä vain haluat itsellesi luettavaan muotoon!” Hän tiesi kuulostavansa epätoivoiselta, mutta hän ei kestänyt nähdä miehen valuvan pois hänen ulottuviltaan. Hän kuuli Kalkaroksen päästävän omituisen tukahtuneen äänen kurkustaan.
”En ollut huolissani siitä”, hän sanoi hiljaa, taivutti päätään kohti papereita ja tuli ajatelleeksi jotakin. ”Enää yksi kysymys. Miten voin tietää mikä papereista on mikäkin, ja kumpi on yläreuna?”
”Oh, en ollut tullut ajatelleeksi sitä”, Hermione sanoi harmistuneena. Hän yritti luodata mieltään löytääkseen jonkun apukeinon josta olisi lukenut. Hän sai ajatuksen ja nykäisi paperit pois Kalkaroksen kädestä.
”Käännän aakkosista oikean yläkulman sisäänpäin, numeroiden vasemman yläkulman sisäänpäin ja taitan tarinasta koko yläreunaan pienen taitoksen”, hän sanoin reippaasti tekien kuten oli sanonut ja laskien paperit takaisin Kalkaroksen syliin. ”Auttaako se?” tyttö kysyi huolestuneesti.
Severus oli äimistynyt. Ankeus joka oli juuri vellonut hänen edessään, näytti äkkiä, ellei voitetulta, niin ainakin hieman valoisammalta, niin kuin se olisi uinunut syvää unta odottaen kärsivällisesti sadetta, joka tulisi ja tekisi siitä vehreän jälleen. Kolme sivua paperia hänen kädessään tuntuivat oudon painavilta, kuin aarrekartat, jotka olisivat enemmän kuin kullan arvoisia. Hän sulki sormensa niiden ympärille suojelevasti ja taisteli sisimmässään puhuakseen.
”Kyllä se auttaa”, hän sanoi hieman tukahtuneella äänellä ja kuuli Hermionen huokaisevan helpotuksesta. Hermione tiesi, että se oli lähimpänä ”kiitosta”, jota hän tulisi saamaan.
”Hyvä”, hän sanoi. ”Minä jätän pistekirjoituksella kirjoitetun jästien novelleja sisältävän kirjan yöpöydällesi. Toivon mukaan ne eivät pitkästytä sinua.” Hän muisti kirjahyllyllisen jästikirjallisuutta Kalkaroksen huoneessa. Kalkaros kohotti kasvonsa tytön puoleen, ja hänen kohotetut kulmakarvansa ja kevyesti raollaan olevat huulensa kertoivat hänen olevan varma, ettei sitä vaaraa olisi. Hermione salli itsensä hymyillä tyytyväisesti ja kumartui poimimaan laukkunsa.
”Hyvää yötä professori Kalkaros”, hän sanoi ja katsoi Dumbledorea, joka myös toivotti hyvää yötä ja he lähtivät sairaalahuoneesta yhdessä.
Ulkopuolelle päästyään Dumbledore kääntyi ja katsoi Hermionea ylistävästi. Hermione kurtisti kulmiaan. ”Mitä nyt?”
”Olet uskomaton, etkö olekin?” hän kysyi retorisesti. Hermione vain kohotti kulmakarvojaan. Mitä?
”Kaikkien niiden vuosien aikana kun olen tuntenut professori Kalkaroksen, olen vain kerran nähnyt hänen sallivan noin auliisti toisen ihmisen koskettaa häntä”, Dumbledore sanoi kurkistellen silmälasiensä ylitse. Vaikka ne eivät suorastaan tuikkineet, ne kuitenkin säteilivät jotain, mitä Hermione ei pystynyt tunnistamaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi tasapainoillut jyrkänteen reunalla, tietämättä kummalla puolella oli kuilu, kummalla puolella vakaa maa.
”Milloin se oli?” Hermione kysyi, pystymättä pysäyttämään itseään.
Ikääntynyt rehtori katsoi häneen vakavasti. ”Silloin kun hän tuli luokseni jättääkseen Voldemortin palvelemisen.” Sen sanottuaan Dumbledore meni pois jättäen Hermionen seisomaan yksin, eksyneenä ajatuksiinsa pimeällä käytävällä sairaalasiiven edustalla.